Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Saarnat

Alta löydät piispan saarnat kuluvalta ja sitä edeltävältä vuodelta. Vanhemmat saarnat löydät valitsemalla valikosta kohdan  "Piispan saarnat, puheet ja kirjoitukset vuosilta 2009-2011".

Saarnat vuonna 2017

 Saarna kirkon 200-vuotisjuhlamessussa 20.8.2017 Parikkalan kirkossa

Jeesus sanoi:     ”Kohta te kaiketi tarjoatte minulle sananlaskua ’Lääkäri, paranna itsesi!’ ja sanotte: ’Tee täälläkin, omassa kaupungissasi, kaikkea sitä, mitä sinun kerrotaan tehneen Kapernaumissa.’” Ja hän jatkoi: ”Totisesti: kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Uskokaa minua: Israelissa oli monta leskeä Elian aikana, silloin kun taivas ei antanut vettä kolmeen ja puoleen vuoteen ja koko maahan tuli kova nälänhätä. Silti Eliaa ei lähetetty heidän luokseen, vaan Sidonin maahan, Sarpatissa asuvan leskivaimon luo. Samoin Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.”     Tämän kuullessaan kaikki, jotka olivat synagogassa, joutuivat raivon valtaan. He ryntäsivät paikaltaan, ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas; kaupunki näet oli rakennettu vuorelle. Mutta Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa. (Luuk. 4:23-30).

Parikkalan kirkon rakentaminen 200 vuotta sitten ei tapahtunut hetkessä. Edellinen kirkko oli tuhoutunut tulipalossa keväällä 1808. Suomen sota, erimielisyydet kirkon paikasta ja varojen puute johtivat siihen, että kirkko valmistui hitaasti. Jumalanpalveluksia kirkossa sentään voitiin pitää jo muutaman vuoden kuluttua rakentamisen alkamisesta, siis parisataa vuotta sitten. Sisustus- ja viimeistelytöitä tehtiin pitkin 1820- ja 1830-lukua. Kirkon vihkiminen tapahtui vasta syyskuussa 1840.

Kirkon rakentaminen oli parikkalalaisille voimia vaatinut ponnistus. Se osoitti, mikä merkitys seurakunnalla oli ihmisille. Oma kirkko oli vahva osoitus paikallisyhteisön merkittävyydestä. Sitä se on yhä edelleen. Kaksisataa vuotta vanha kirkko on muistutus historiasta ja menneistä sukupolvista. Samanaikaisesti se on merkki kristinuskon ja seurakunnan vaikutuksesta tälle seudulle ja täällä asuneille ihmisille ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Tämän juhlapäivän evankeliumissa on tärkeä yksilöstä yhteisöön avautuva näköala. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että hengelliset ja uskonnolliset ratkaisut ovat yksilön omia asioita. Uskonto on yksityisasia, hoetaan yleisesti. Tietyssä mielessä näin toki on. Jokaisen on itse ratkaistava suhteensa Jumalaan, usko on aina yksityisen ihmisen ja Jumalan välinen henkilökohtainen suhde.

Kuitenkin evankeliumien mukaan Jeesus itkee kansojen tai kaupunkien kohtaloa. Jeesus itkee Jerusalemin sokeutta, valittaa Korasinin ja Betsaidan sekä myös Kapernaumin katumattomuutta. Tämän päivän evankeliumissa Jeesuksen kotikaupunki Nasaret hylkää hänet ja on vähällä jopa surmata hänet. Myös lähetyskäskyssä puhutaan kokonaisista kansoista. ”Tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.”

Kristillisellä uskolla on siis vaikutuksensa yksilöiden lisäksi laajemman yhteisön ja koko kansakunnan elämään. Erityisesti näin reformaation 500-vuotismerkkivuonna ja Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna on syytä muistaa, miten monella tavalla kirkko on vaikuttanut suomalaisuuteen ja arvopohjaamme. Mistä ovat peräisin toisen ihmisen arvon tunnustaminen, elämän ja toisen omaisuuden kunnioittaminen, rehellisyyden vaatimus kaikessa kanssakäymisessä, totuudellisuus puheissa jne.? Mistä on peräisin näkemys siitä, että yhteiskunnan on huolehdittava kaikista jäsenistään, pyrittävä rauhaan muiden ihmisryhmien ja kansakuntien kanssa, jätettävä tämä maailma tuleville polville yhtä hyvänä kuin olemme sen saaneet?

Näitä arvoja ja tällaista elämäntapaa kristillinen kirkko on vuosisatojen ajan juurruttanut kansaamme. Nyt niitä pyritään järkyttämään, kuten jälleen olemme kuluneella viikolla havainneet niin Barcelonassa kuin Turussa. Myös rauhallisessa Suomessa turvallinen elämänmeno on rikkoutunut, kun väkivalta on vienyt ihmishenkiä ja haavoittanut monia. Emme saa antaa pahalle periksi. Vihaan ei pidä vastata vihalla. Vastakkainasettelulle ei pidä antaa tilaa. Päinvastoin nyt on aika arvostaa ja puolustaa omia arvojamme; elämän koskemattomuutta, toisen loukkaamattomuutta ja jokaisen ihmisarvoa. Nyt on aika elää arvojamme todeksi.

Niin kauan kuin nämä arvot saavat ohjata kansamme elämää, meidän on turvallista ja hyvä elää Suomessa. Ja toisaalta mitä enemmän luovumme isiemme ja äitiemme uskosta ja sen arvomaailmasta, sitä huonompaa tulevaisuutta kohti kuljemme. Nasaretin tapahtumat ovat tästä meille varoittavana esimerkkinä. Kristuksen hylkäävä kansa nousee itse elämää ja sen antajaa vastaan. Sellaisella yhteisöllä ei ole tulevaisuutta.

Parikkalan seurakunnan juhlapäivän evankeliumi nostaa esille etsikkoajan näkökulman, niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Mikä oli seuraus nasaretilaisten tavasta kohdella Jeesusta? Luukas kirjoittaa, että ”Jeesus kulki väkijoukon halki ja jatkoi matkaansa”. Etsikon aika meni heiltä ohi ilman, että he pelastuivat. Jeesus lähti pois, kun he eivät ottaneet häntä vastaan. Hän ei enää palannut kotikaupunkiinsa.

Etsikkoajassa on kyse eräänlaisesta etsintäkuulutuksesta. Lehdistä voi toisinaan lukea, kuinka joitakin rikollisia on etsintäkuulutettu. Heitä etsitään tuolloin tehostetusti, heidät halutaan löytää. Etsikkoajan ja etsintäkuulutuksen ero tosin on siinä, että etsintäkuulutus julistetaan, että rikollinen voitaisiin vangita, tuomita ja siirtää vankilaan. Kun Jumala etsii ja antaa etsikkoajan, hän ei etsi tuomitakseen ja rangaistakseen, vaan armahtaakseen. Kyseessä on toisenlainen etsintäkuulutus: omistaja etsii kadonnutta omaisuuttaan ja on iloinen löytäessään sen.

Vanhassa Kristinopissamme etsikkoaika määritellään ajaksi, jolloin Jumala erityisesti vetää ihmistä puoleensa. Jobin kirjan pohjalta on päätelty, että tällaisia aikoja annetaan ihmiselle enintään kahdesta kolmeen kertaa elämän aikana. Aika usein tämä tuntuukin pitävän yhtä elävien esimerkkien kanssa. Siksi etsikkoaika, Jumalan etsintäkuulutus, on harvinainen, ainutlaatuinen ja arvokas aika elämässä. Sitä ei kannata hukata. Etsikkoaika on mahdollisuus tarttua kiinni Jumalan hyvyyteen, ristillä näkyvään Jumalan rakkauteen. Jumala etsii ja antaa etsikkoajan armahtaakseen.

Tämän sunnuntain evankeliumin äärellä joudumme kysymään: Miten me suhtaudumme etsikkoaikaamme? Olemmeko me niitä, jotka Nasaretin asukkaiden tavoin yksityisinä ihmisinä ja kansana hylkäämme Vapahtajamme? Vieläkö kuulemme hänen kutsunsa? Kerran kutsu loppuu ja Jeesus lähtee pois. Näin kävi Nasaretin asukkaille ja koko Juudan kansalle. Jeesus otti esimerkkejä menneiltä ajoilta. Hän kertoi pakanoista, jotka taipuivat Jumalan sanan alle samalla kun Israel hylkäsi sen. Sarpatin leski ja syyrialainen Naaman saivat kokea Jumalan armon ihmeitä samalla kun valitun kansan jäsenet jäivät niistä osattomiksi. Jeesus tahtoi sanoa: Jumalan hylkääminen tuo tullessaan tuomion. Jumalan kutsun kuuleminen ja vastaanottaminen pelastaa.

Hyvät seurakuntalaiset. Parikkalan kirkko on ollut kahden vuosisadan ajan keskeinen maamerkki. Tänään on syytä olla kiitollinen niille, jotka ovat tämän kirkon rakentaneet ja pitäneet sen kunnossa. Kirkko on rakennettu ja sitä korjattu, jotta se voisi edelleen täyttää sen tehtävän, johon se on tarkoitettu. Nyt on tämän sukupolven tehtävä pitää rakennus kunnossa, jotta se säilyisi edelleen, tuleville sukupolville.

Kahdensadan vuoden ajan jo pelkällä olemassaolollaan tämä kirkko on julistanut jykevästi ja lujasti Raamatun sanomaa armahtavasta Jumalasta. Tämän sunnuntain evankeliumi vie meidät yksilöinä ja yhteisönä vakavien kysymysten eteen. Jumalan kansan historia osoittaa, että elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estävät usein näissä tilanteissa kuulemasta Jumalan ääntä ja hänen kutsuaan. Tänään meitä muistutetaan Jumalan kutsusta yhteyteensä. Samalla meitä rohkaistaan, että saamme kaikissa elämän vaiheissa niin yksilöinä kuin yhteisönä luottaa Jumalan läsnäoloon. Hän antaa meille turvan ja toivon. Tätä evankeliumin sanomaa Parikkalan kirkko olemassaolollaan välittää ja tämän evankeliumin julistamista varten tämä kirkko on.

Takaisin ylös

 

Saarna Musiikkipäivien 40-vuotisjuhlamessussa 23.7.2017 Joroisten kirkossa

 Kun Jeesus lähti jatkamaan matkaansa, muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: ”Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?” Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, älä riistä toiselta, kunnioita isääsi ja äitiäsi.”     ”Opettaja, kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”, vastasi mies. Jeesus katsahti häneen, rakasti häntä ja sanoi: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.” Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.     Jeesus kääntyi, katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!” Opetuslapset hämmästelivät hänen sanojaan, mutta Jeesus jatkoi: ”Lapseni, Jumalan valtakuntaan on todella vaikea päästä. Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Opetuslapset olivat yhä enemmän ihmeissään ja kyselivät toisiltaan: ”Kuka sitten voi pelastua?” Jeesus katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.” (Mark. 10:17-27).

 ”Rakastan musiikkia. Minua eivät miellytä hurmahenget, sillä he tuomitsevat sen. Rakastan musiikkia, koska se on Jumalan lahja eikä ihmisten aikaansaannos, se tekee mielen iloiseksi, se karkottaa paholaisen, se synnyttää vilpitöntä iloa.” Tämä Martti Lutherin rakkaudentunnustus ilmentää monia olennaisia puolia hänen suhteestaan musiikkiin. Reformaation 500-vuotismerkkivuonna on hyvä muistaa, kuinka suuri merkitys musiikilla oli niin Lutherille kuin koko reformaatiolle. Onpa luterilaista uskonpuhdistusta suorastaan kutsuttu ”laulavaksi reformaatioksi”.

Luther sanoo, ettei mikään ilo maan päällä ole musiikin tuottaman ilon veroinen. Se ilo on Jumalan lahjaa. Luther opettaa: ”Jos tahdot lohduttaa murheellista, kauhistuttaa iloista, rohkaista epätoivoista, nöyryyttää ylpeää, rauhoittaa kiihtynyttä tai saada vihaisen hyvälle tuulelle – ja mitä ikinä noita ihmissydämen valtiaita onkaan, t.s. tunteita, taipumuksia ja affekteja, jotka yllyttävät ihmisen hyvään ja pahaan – mikä olisi parempi keino siihen kuin musiikki?” Lutherin mukaan musiikki ei ole vain iloinen asia, vaan sen kyky ohjata ihmisen tunne-elämää on niin valtava, että vain Jumalan sana voi kilpailla sen kanssa.

Joroisissa on musiikin merkittävä vaikutus tuntunut pitkään. Jo 1700-luvulta lähtien joroislaisissa kartanoissa on soinut kamarimusiikki. Musiikkia on kuunneltu ja soitettu itse. Tanssiaisiin saavuttiin aina Tukholmasta ja Pariisista asti. Joroisten musiikkiyhdistys ry. pitää yllä ”Savon Pariisin” vahvaa musiikkiperinnettä Joroisten vuotuisilla musiikkipäivillä. Tänä vuonna saamme iloita 40-vuotisjuhlaansa viettävästä yhdistyksestä ja musiikkipäivistä.

Musiikki koskettaa monia ihmisiä syvemmin kuin pelkkä puhe tai kirjoitus. Musiikki nostaa asiat esille pelkistyneinä ja yksinkertaisina. Elämän peruskysymykset nousevat esille. Näin tapahtuu myös tämän juhlapäivän evankeliumitekstissä.

Evankelista Markus kertoo, kuinka ”muuan mies tuli juoksujalkaa, polvistui hänen eteensä ja kysyi: ’Hyvä opettaja, mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?’” Miehellä oli kiire, kun hän tuli juosten Jeesuksen luo. Hän halusi saada vastauksen tärkeään kysymykseen: Miten pääsen iankaikkiseen elämään? Miten minä pelastun?

Jeesuksen vastattua, että pidä käskyt, mies sanoi tehneensä niin. Hän oli elänyt hyvää elämää. Siinä ei ollut mitään moitittavaa. Hän oli kunnollinen ihminen. Kuitenkin Jeesus kiinnitti huomion miehen ja hänen omaisuutensa suhteeseen. Se oli kompastuskivi. Rikkaan miehen mieli oli kiintynyt runsaaseen omaisuuteen. Sen Jeesus näki ja sen hän sanoillaan paljasti miehellekin. ”’Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa. Tule sitten ja seuraa minua.’ Mies synkistyi näistä sanoista. Hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta.

Aina Jeesuksen sanat eivät kuulosta mieluisilta. ”Mene ja myy kaikki mitä sinulla on ja anna rahat köyhille.” Näitä sanoja miehen oli vaikea kuulla ja ymmärtää. Tarkasta käskyjen noudattamisesta huolimatta omaisuus oli hänelle kaikkein tärkeintä. Rikkaus ja raha merkitsivät hänelle enemmän kuin Jeesuksen seuraaminen. Mies ei turvannutkaan Jumalaan vaan hänen jumalansa oli omaisuus.

Rikkaan miehen tavoin meidänkin on vaikea ymmärtää Jeesuksen sanoja: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan!” Jeesuksen tarkoittama rikas, joka ei pääse taivaaseen, ei ole määriteltävissä omaisuuden määrän mukaan. Kyse on sydämen asenteesta maalliseen omaisuuteen. Eikä yksin rahalla mitattavissa olevaan omaisuuteen, vaan laajemmin kaikkeen silmillä näkyvään ja aisteilla havaittavaan maailmaan. Mikään ajallinen ei riitä Jumalaksi, se on epäjumala.

Päivän evankeliumi sisältää erään Jeesuksen kärjekkäimmistä lausumista: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” Kameli oli Jeesuksen kuulijakunnan kokemuksen mukaan suurin heidän tuntemansa eläin. Neula puolestaan oli käyttöesineistä pienin. Kuinka suurin voi mennä läpi pienimmästä aukosta?

Jeesuksen sanaa on koetettu selittää ja tulkita niin, että se käy ymmärrettävämmäksi. On sanottu, että Jerusalemissa olisi ollut jokin ”neulansilmäksi” nimitetty portti, josta kameli vain vaivoin mahtuisi ponnistelemaan läpi. Tämän mukaan pääsy Jumalan valtakuntaan on rikkaallekin vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Jerusalemissa ei kylläkään ole voitu osoittaa olleen ”Neulansilmäksi” kutsuttua porttia.

Toinen selitysyritys liittyy kreikankielen sanojen ”kamelos” (kameli) ja ”kamilos” (köysi) samankaltaisuuteen. Sen mukaan Jeesuksen lausuma olisikin kuulunut: ”Helpompi on köyden mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan”. Mahdottomuudelta sekin näyttää, mutta ei sentään niin mahdottomalta kuin kamelin meneminen neulansilmästä.

Ihmisellä on taipumus selittää Jeesuksen sanoja niin, että ne tulisivat helpommiksi ottaa vastaan. Jeesuksen oppilaat tuntuivat ymmärtäneen Mestarinsa sanat juuri niiden kärjekkäimmässä merkityksessä. He kyselivät toisiltaan: ”Kuka sitten voi pelastua?”

Jeesuksen sanat evankeliumissa ovat vaativia. Hän ei päästä meitä helpolla. Tälle kyselijän ja ihmettelijän paikalle meidät tänään viedään. Myös meiltä evankeliumi kysyy: Mikä on elämämme kallein asia? Mihin tai keneen me turvaudumme?

Jeesus muistuttaa ensimmäisestä käskystä: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Katekismuksemme opettaa: ”Ensimmäinen käsky kysyy, minkä varaan me elämämme rakennamme. Kuka tai mikä on meidän jumalamme? Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat. Ainoa todellinen turva on Jumala, joka on luonut kaiken ja ilmoittanut olevansa kaiken Herra. Hänen lahjaansa on elämä ja kaikki hyvä, mitä meillä on.”

Hyvät seurakuntalaiset. Joroisissa soi musiikki runsaan viikon ajan, hoitaen, virkistäen, siunaten. Uskonpuhdistaja Martti Luther sanoo eräässä pöytäpuheessaan: ”Musiikki on eräs Jumalan kauneimpia ja ihanimpia lahjoja. Saatana on sen vihollinen, koska sillä voidaan karkottaa monia ahdinkoja ja synkkiä ajatuksia. --- Laulu on paras taito ja harjoitus. Laulamisella ei ole mitään tekemistä maailman, oikeuden tai riidanhalun kanssa. Joka laulaa, ei paljon murehdi. Hän on iloinen ja ajaa huolet laulaen pakoon. --- Musiikki on Jumalan lahja.”

Kolmiyhteinen Jumala, joka on meidät luonut, lunastanut ja kutsunut omakseen, haluaa ilahduttaa meitä musiikilla ja kuulla meidän laulavan ja soittavan. Jumala on hyvä meitä kohtaan. Hän tahtoo, että kaikki pelastuisivat synnin, pahan ja kuoleman vallasta (1. Tim. 2:4). Hän tahtoo pelastaa meidät. Hänelle se on mahdollista. Evankeliumin rikas mies teki oikean kysymyksen: Kuinka minä voin periä iankaikkisen elämän? Tämän kysymyksen Jeesus tahtoo meissä jokaisessa herättää. Hän toimii meidän kanssamme kuten hämmästyneiden oppilaiden. Jeesus katsoi heihin ja sanoi: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.”

Takaisin ylös 

Saarna kastemessussa 2.7.2017 Tainionkosken kirkossa Imatralla

 Jeesus sanoi:     ”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.     Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.     Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.     Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’” (Luuk. 15:11-32).

 Tiedätkö, mikä tämä keppi on? Tämä on noin 160 senttimetriä korkea, ja tässä on punainen raita 120 cm:n ja vihreä raita 140 cm:n kohdalla. Tämä on huvipuiston mittatikku. Tällä mitataan tiettyihin hurjiin laitteisiin pääseviä. Jos pituutta on sen verran, että pää ulottuu punaiseen raitaan asti, pääsee vanhemman mukana huvipuiston laitteeseen. Jos pituutta on vihreään raitaan saakka, pääsee yksin laitteeseen. Jos jää alle punaisen raidan, ei pääse laitteeseen kieppumaan ja pyörimään lainkaan.

 Huvipuisto ei ole ainoa paikka, jossa meitä ihmisiä mitataan erilaisilla mittatikuilla, mittareilla ja pisteillä. Meitä arvostellaan, arvioidaan, meille annetaan numeroita ja arvosanoja yhtenään. Arvostelemme toisiamme ja arvioimme itseämme. Vertailemme itseämme toisiin milloin missäkin asiassa, ulkonäöstä ja persoonallisuudesta työn tuloksiin ja saavutuksiin saakka. 

 Jo syntymässä meille annetaan pisteitä, yleensä vauvat ovat 9 tai 10 pisteen lapsia. Sitten päiväkodissa ja koulussa opetellaan arviointia, saadaan todistuksia ja myöhemmin suoritetaan tutkintoja ja työelämässä meitä arvioidaan monilla mittareilla.

 Arvostelun ja arvioinnin keskellä yritämme tietysti olla mahdollisimman hyviä ja onnistuneita. Mittatikkuja ja -keppejä riittää, itse tehtyjä ja muiden antamia. Huomaamatta mittaaminen ulottuvat myös uskonelämään. Arvioimme omaa ja toistemme hengellistä elämää ja suhdetta Jumalaan. Olenko muita huonompi vai parempi? Vai olenko vain keskinkertainen, tavallinen? Kelpaanko ja riitänkö, olenko uskossani parempi vai huonompi kuin muut?

 Jumalallakin on oma mittansa. Sillä hän arvioi meitä. Hänen mittatikkunsa ei ole huvipuiston mittakeppi, ei oppilaitoksen tutkintotodistus, ei esimiehen määrittelemä mittari, ei itsearviointilomakkeen täyttäminen. Hänen mittansa on toisenlainen. Siitä kertoo tämän pyhäpäivän evankeliumi.

 Tuhlaajapoikavertauksessa kiinnitämme yleensä huomiota kahteen veljekseen. Vertauksen perimmäinen päähenkilö ei kuitenkaan ole tuhlaajapoika eikä hänen vanhempi veljensä.  Kertomuksen päähenkilö on isä. Tuhlaajapoikavertaus kertoo, millainen Jumala meillä on. Olennaista ei ole se, mitä ihminen tekee vaan mitä Jumala tekee.

 Tuhlaajapoikavertaus paljastaa Jumalan mitan. ”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Jumalan mitta on syli, johon jokainen ihminen mahtuu. Isä sulki oman lapsensa syliin. Sinne mahtuvat ne, jotka erilaisista arvioinneista saavat hyvät arvosanat. Mutta siellä on tilaa myös niille, jotka eivät tunne täyttävänsä ihmisten asettamia mittoja tai omia mittojaan, ei ehkä Jumalankaan mittoja. Siellä on tilaa niillekin, joiden arvioinnit eivät yllä edes siihen punaiseen raitaan saakka.

 Siksi sinä olet Jumalalle arvokas, ainutkertainen ja tärkeä sellaisena kuin olet. Arvioit sitten itseäsi miten tahansa, saat muilta millaisen arvioinnin tahansa, olet sitten onnistunut tai epäonnistunut uskossa ja elämässä, olet Jumalalle äärettömän rakas, et itsesi ja ansioittesi, et edes uskosi vuoksi, vaan Jeesuksen Kristuksen tähden. Jumalan käsittämätön armo on tullut ilmi Jeesuksen sovitustyössä, hänen kärsimisessään, kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan.

 Pyhässä kasteessa Jumala ottaa ihmisen nimeltä mainiten omakseen. Hän itse lupaa: ”Älä pelkää, minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” (Jes. 43:1). Katekismuksen mukaan ”Kaste tekee meistä Kristuksen opetuslapsia ja kristillisen kirkon jäseniä. Vaikka olemme syntymästämme saakka ihmiskunnan yhteisen syyllisyyden alaisia, kasteessa meille annetaan kaikki anteeksi ja meidät puetaan Kristuksen puhtauteen. Pyhä Henki synnyttää meidät uudesti ja lahjoittaa meille uskon, jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin.” (Katekismus, kohta 35).

 Tänään tässä kastemessussa Tainionkosken kirkossa liitytään kirkon vuosituhantiseen traditioon. Piispa kastaa lapsen, joka siten liitetään Kristuksen sovitustyön osallisuuteen. Pian kastettavan otsaan ja rintaan tehdään ristinmerkki. Se muistuttaa Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Ristinmerkki vakuuttaa, että kuulumme Jumalalle, että hän on meidän Isämme. Hän näkee ja tuntee omansa. Hän sulkee meidät syliinsä. Hänen omakseen, Kristuksen kirkon jäseneksi ja taivaan perilliseksi kastamme tänään Maiju ja Antti Nirosen lapsen.

Takaisin ylös

  Saarna Karjalaisen kansan messussa 16.6.2017 Taulumäen kirkossa Jyväskylässä (televisiointi lähetetään juhannuksena 24.6.)

 Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Toiset sanoivat: ”Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä.” He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.     Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” Sillä Herran käsi oli hänen yllään. (Luuk. 1:57-66).

 Jumala on armollinen. Tähän lupaukseen tiivistyy juhannuksen evankeliumin sanoma. Tähän ajatukseen kiteytyvät myös monet muut juhannuksen merkitykset. Jumala on armollinen.

Juhannus on Johannes Kastajan juhla. Juhannuksen suomenkielinen nimi ja kristillinen sisältö tulevat Johannes Kastajasta. Päivän evankeliumi johdattaa meidät Johanneksen kahdeksanteen elinpäivään. Silloin hänen vanhempansa ja sukulaisensa olivat kokoontuneet juutalaisten tapojen mukaisesti lapsen ympärileikkaamista ja nimenantamista varten.

Päivän evankeliumi lähes parin vuosituhannen takaa osoittaa, että nimen antamisen pohdinnat ovat aina saaneet ihmiset syttymään. Nimen antaminen on merkittävä hetki. Niinhän se on meidänkin kulttuurissamme. Minulle on lyhyen ajan sisällä syntynyt kaksi uutta lapsenlasta. Me isovanhemmat olemme odottaneet mielenkiinnolla, minkä nimen vanhemmat antavat lapsilleen. Kuukausi sitten toinen sai nimekseen Manu. Toisen kohdalla vielä jännitämme, minkä nimen tyttövauva saa.

Nimi on tärkeä osa ihmisen persoonallisuutta. Monissa kulttuureissa nimelle annetaan huomattavasti suurempi arvo ja merkitys kuin meillä Suomessa. Heprealaisista nimistä lähes jokaisella on merkitys. Elisabetin ja Sakariaan lapsen juhlaan saapuneilla vierailla ei ollutkaan pienintäkään epäilystä siitä, että lapsen nimi tulisi olemaan hänen isänsä mukaan Sakarias. Juutalaisessa kulttuurissa oli tapana, että lapsi sai suvussa kiertävän nimen. Poikalapsella se oli yleensä isän nimi. Näin lapsi jatkaisi suvun perinteitä ja isänsä ammattia. Sakariaalla ja Elisabetilla oli kuitenkin vieraille yllätys. Heidän pojastaan ei tullut Sakariasta vaan enkelin ilmoituksen mukaisesti Johannes. Se tarkoittaa suomeksi ”Jumala on armollinen”.

Johanneksen nimi oli viittaus tulevaan. Nimi viittaa Jeesukseen. Johannes oli hänen edelläkävijänsä. Johannes ennakoi ja raivasi tietä armolle, joka ei tullut hänessä itsessään, vaan Jeesuksessa Kristuksessa.

Juhannuksesta on puoli vuotta jouluun. Johannes oli sen verran Jeesusta vanhempi. Johannes kuulutti uuden, armon aikakauden alkua. Vain Jumalan armo ja rakkaus voivat pelastaa ja vapauttaa ihmisen synnin sidonnaisuuden ja syyllisyyden taakan alta. Tämä aikakausi oli tulossa: kuuden kuukauden kuluttua Johanneksen syntymästä syntyi Jeesus, maailman Vapahtaja. Juhannuksen sanoma on: Jumala on armollinen.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta uskonpuhdistuksesta. Reformaation merkkivuotta varten Kirkkohallitus on julkaissut erilaisia esitteitä ja esineitä. Yksi niistä on suurennuslasi, jossa on teksti ”Tarkenna ytimeen!” Siihen kiteytyy olennaisesti koko uskonpuhdistuksen perusajatus. Martti Luther ja hänen myötään luterilainen reformaatio tähtäsi ytimen löytämiseen kaiken sen ympärille kertyneen toisarvoisen sijasta. Ytimenä on evankeliumin sanoma: Jumala on armollinen. Jeesuksessa tämä armo tuli meidän keskellemme. Tähän armoon jokainen saa luottaa ja rakentaa sen varaan elämänsä ja tulevaisuutensa. Jeesuksen armon varassa on turvallista elää ja kuolla.

Juhannus on myös keskikesän juhla. Muutama viikko sitten olin matkalla Laatokan Karjalassa. Matkareitti kulki aivan Laatokan rantaa sivuavaa tietä pitkin. Sää oli vielä kolea ja osin sateinen, mutta auringon pilkahtaessa Laatokan kauneus tuli esille. Karjalan koivikot vihersivät alkukesän upealla hennon vihreällä värillä, kaikkein herkimmällä vihreän sävyllä. Mielessäni alkoi soida tuttu laulu: ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu.” Kesäisen Karjalan kauneutta katsellessa laulu osuu oikeaan: ”vie sinne mun kaihoni pohjaton.” Vaikka Valter Juvan sanoittama laulu on syntynyt jo 1900-luvun alussa, se kuvastaa hyvin karjalaisen kansan kaipausta entisille kotiseuduilleen. Kaipaus on edelleen vahva ja se kantautuu sukupolvien yli.

Juhannuksena muistamme Suomen luonnon kauneutta, vaihtuvia vuodenaikoja ja keskikesän valoa. Ne kaikki ovat Jumalan lahjoja. Niistä voimme iloita ja kiittää. Nekin viittaavat siihen, että Jumala on armollinen.

Juhannus on lisäksi Suomen lipun päivä. Lipputangoissa läpi yön liehuvat taivaansiniset ristit muistuttavat maamme historiasta ja arvopohjasta. Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuotena siniristilippu on osoitus siitä, että suomalainen kulttuuri on pohjimmaltaan kristillistä. Se ei ole vain suomalaisuuden tunnus, kuten autojen FIN-kansallisuustunnus tai nettiosoitteen fi-pääte. Symboli viittaa syvemmälle. Risti lipussa ei ole vain koriste. Risti viittaa siihen uskoon, jolle suomalaisuuden monet arvot pohjautuvat.

Juhannuksena niin karjalaiset kuin koko muu Suomen kansa voi iloita itsenäisestä ja vapaasta isänmaastamme. Itsenäisyys ja vapaus eivät ole itsestäänselvyyksiä. Niistä on maksettu kova hinta. Sodan kurimukset koskettivat koko kansaa, mutta erityisesti karjalaiset ovat joutuneet ne kokemaan. Yli 400 000 siirtokarjalaista menetti kotinsa ja omaisuutensa. Uusilla asuinsijoilla siirtokarjalaiset ryhtyivät pian rakentamaan elämäänsä alusta. Uutteruus ja sopeutuvaisuus auttoivat liittymään uusien paikkakuntien elämään.

Itsenäisyys säilyi, vaikka se vaati suuria uhrauksia ja menetyksiä. Pikkupoikana muistan ihmetelleeni lipputangosta löytämääni kuparista sotainvalidien laattaa: Uhrin ansiosta lippu liehuu. Sanat painuivat mieleen, vaikken niitä silloin ymmärtänyt. En tajunnut, mistä siinä puhuttiin, vaikka olin toki sodista kuullut. Vasta myöhemmin minulle selvisi se uhri, jonka Suomen kansa joutui antamaan. Siniristilippu on vapauden merkki. Se on myös muistutus siitä, kuka on loppujen lopuksi historian Herra ja maailmankaikkeuden Luoja. Se on viesti siitä, että Jumala on armollinen.

Sisaret ja veljet. Saamansa nimen mukaisesti Johannes julisti Jumalan armollista hyvyyttä, pelastusta ja syntien anteeksiantamista. Juhannus, keskikesän ja Suomen lipun juhla kertoo tästä. Juhannuksen sanoma on: Jumala on armollinen.

Takaisin ylös

 Saarna Evankelinen Lähetysyhdistys – ELY:n kesäjuhlien viikkomessussa 9.6.2017 Elimäen kirkossa

 Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoitti.” (Joh. 16:12-15).

 ”Minun on vaikea uskoa Jumalaan, kun en tiedä, mikä uskonto on totta.” ”Kyllä minä uskon Jumalaan, mutta joskus epäilen, kun maailmassa on niin paljon erilaisia uskontoja ja kaikki sanovat olevansa oikeassa.” ”Minun on vaikea uskoa Jumalaan, kun en ole varma, onko Raamattu ja kristinusko pelkkää satua tai ihmisen keksimää.” ”Kyllä minä uskon Jumalaan, mutta mistä voi tietää, mikä uskonto on oikeassa?”

 Muun muassa tällaisia vastauksia sain rippikoululaisilta, kun pyysin heitä jatkamaan joko virkettä ”Kyllä minä uskon Jumalaan, mutta …” tai ”Minun on vaikea uskoa Jumalaan, koska …” Nämä eivät ole kuitenkaan vain nuorten kysymyksiä. Myös me aikuiset joudumme kyselemään samalla tavalla. Maailma on muuttunut niin paljon, että on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä luotettavaa ja mikä epävarmaa. Viime aikojen uudissanoja ovat olleet valeuutiset ja vaihtoehtoiset faktat. Itse asiahan on tuttu ihmiskunnalle syntiinlankeemuksesta lähtien. Valhe ja totuus sekoittuvat.

 Erilaisten uskontojen ja aatteiden, katsomusten ja näkemysten paljoudessa on vaikea hahmottaa, mihin uskoa ja mihin ei. Onko ylipäänsä mitään yhtä ainoaa oikeaa totuutta, varsinkin kun joskus näiden yhden totuuden julistajien jättämät jäljet ovat kaikkea muuta kuin hyvää, totta ja oikeaa edistävää? Moni ajattelee, että onko sillä nyt niin väliä mihin uskoo, kunhan uskoo vilpittömästi ja aidosti. Japanilaiset laskevat kahdentoista eri tien vievän kuuluisan Fudzi-vuoren huipulle. Jokainen tie vie lopulta huipulle, tiet vain ovat hyvin erilaisia. Monet ihmiset rinnastavat ihmisen pelastumisen vuorikiipeilyyn. Yleisesti ajatellaan kaikkien uskontojen vievän samaan paikkaan.

 Aikamme ihminen rakentaa elämänkatsomustaan ja arvomaailmaansa ikään kuin valintamyymälässä liikkuen, poimien yhden arvon sieltä ja toisen täältä. Usein nuo elämänarvot ja periaatteet voivat olla keskenään ristiriitaisia, mutta ei sen väliä, kunhan kaikki tuntuu hyvältä ja kivalta. Nykyihmisen elämä on kuin mosaiikkia, jossa on erilaisia palasia sikin sokin vailla ehjää kuviota. Hetken aikaa tällainen epäjärjestyksen mosaiikki tuntuu modernilta ja kiehtovalta, mutta kantaako se läpi elämän, myös sen vaikeuksien ja ahdistusten?

 Sosiologit ovat verranneet nykyajan ihmistä, paitsi mosaiikin kokoajaan, myös kulkuriin ja turistiin. Kulkuri ei tiedä matkansa päämäärää. Siksi hän olettaa, että seuraavassa pysähdyspaikassa hän saavuttaa jotain, jota hän kuvittelee haluavansa. Matka jatkuu kuitenkin paikasta toiseen, sillä jossain on aina paikka, joka tarjoaa enemmän kuin se, missä kulkuri juuri sillä hetkellä on. Turistikaan ei asetu mihinkään pitkäksi aikaa, hän vain maistelee näkemäänsä ja kokemaansa ja valikoi mieltymystensä mukaan kohteita, joissa käy. Hetken aikaa kulkurin tai turistin elämä tuntuu houkuttelevalta. Mutta pitemmän päälle kulkurin ja turistin elämä on raskasta. Ihmisellä on tarve kuulua johonkin, kiinnittyä ja sitoutua johonkin itseään suurempaan, turvallisuutta luovaan kokonaisuuteen.

 Helluntaiviikon evankeliumina on katkelma Jeesuksen jäähyväispuheesta. Siinä hän lupaa ennen taivaaseenastumistaan: ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden.”

Mikä on se totuus, jonka tuntemiseen Totuuden Henki eli Pyhä Henki johtaa? Hiukan myöhemmin samassa evankeliumitekstissä Jeesus sanoo: ”Hän kirkastaa minut.” Pyhä Henki johtaa tuntemaan totuuden, joka on Jeesus Kristus. Kun kyselemme, mikä uskonto on totta tai mihin arvoihin voimme luottaa, Raamattu ohjaa meidät Kristuksen luo.

 Eri uskonnot ovat ihmisen yritys löytää se Jumala, joka on luonut hänet. Hyvän elämän opettajina niillä on paljon yhteistä keskenään, siksi kristillinen kirkko suhtautuu niihin myönteisesti. Ehkä Fudzi-vuoren huipulle on olemassa monta tietä, mutta taivaaseen ja Jumalan luo on vain yksi tie. Jeesus vakuuttaa: ”Minä ole tie ja totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6) Jeesus ei ole vain tien näyttäjä, vaan hän on itse tie ja totuus ja elämä. Tätä sanomaa Kristuksen kirkko on kutsuttu välittämään kaikkeen maailmaan. Siinä on myös Evankelisen Lähetysyhdistyksen tehtävä.

 Kristinuskon ainutlaatuisuus on siinä, että Jumalaa etsiessämme emme joudu tyytymään totuuden sirpaleisiin tai sumussa kulkemiseen. Kolmiyhteinen Jumala itse ilmoittaa itsensä meille. Ennen kaikkea hän ilmoittaa itsensä Jeesuksessa Kristuksessa. Hänessä elämäänsä rakentava ihminen saa mosaiikkiinsa kuvion. Vaeltava kulkuri tai yhä uusia elämyksiä etsivä turisti löytää rauhan sielulleen Kristuksessa ja hänen kirkossaan. Se ei merkitse ahdistavaa pakkopaitaa, kyselyn ja ajattelun päättymistä tai vapauden ja ilon loppua. Se tarkoittaa turvallista kokemusta siitä, että olen tullut kotiin, että minulla on paikka, jossa minulla on lupa olla Kristuksen tähden hyväksytty ja rakastettu.

Takaisin ylös

Saarna pappisvihkimysmessussa 28.5.2017 Mikkelin tuomiokirkossa

 Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Vielä ei Henki ollut tullut, koska Jeesusta ei vielä ollut kirkastettu. (Joh. 7:37-39).

Israelin historiassa muistettiin ihmeellistä vapautumista Egyptin orjuudesta vapauteen kolmessa suuressa juhlassa vuoden aikana. Viimeisin näistä oli lehtimajanjuhla, koko kansan pyhiinvaellusjuhla. Sitä vietettiin koko viikon ajan sapatista sapattiin. Juhlaviikon aikana asuttiin lehtimajoissa. Ne muistuttivat siitä, miten autiomaavaelluksen aikana majoituttiin.

 Lehtimajanjuhlaan liittyi keskeisesti vesi. Se oli välttämätöntä, mutta autiomaavaelluksella siitä oli ollut puutetta. Jokaisen juhlapäivän aamuna papit hakivat kulkueena vettä Siiloan lähteestä ja uhrasivat sen Herralle temppelin alttarilla. Seremonia päättyi veden kaatamiseen kuivaan maahan.

 Veden hakeminen muistutti kansaa ensinnäkin siitä, että Jumala oli huolehtinut sen tarpeista vaivalloisella vaelluksella autiomaassa. Juuri siellä Jumala oli halunnut olla: elämän todellisuuden keskellä. Jumala juotti janoisia ihmisiä! Israelilaisille Jumalan toiminta autiomaassa oli elämän edellytys: ilman vettä ei ole elämää. Samalla se oli armoa: he eivät itse voineet vaikuttaa tähän vedensaantiin. He vain saivat sen osakseen.

 Toiseksi juhlassa katsottiin tulevaan. Juhlan viimeisinä päivinä luettiin lukuisia kohtia Vanhasta testamentista. Jesajalla oli lupaus: ”Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteestä.” (Jes. 12:3). Sakarja puhui lähteestä, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta (Sak. 13:1). Hesekiel oli kuvannut, kuinka temppelistä virtaa lopun aikoina elämää synnyttävä virta kaikkialle kuivaan maahan (Hes. 47:1-12).

 Näiden tekstien ymmärrettiin olevan lupaus Jumalan antamasta uudesta, elävästä vedestä. Viikon juhla päättyi suureen kokoukseen sapattina. Silloin vedenhakukulkuetta ei enää ollut. Jumalan kansa oli kyllä päässyt luvattuun maahan, mutta lupaus hengellisen virvoituksen ajasta oli vielä täyttymättä. Tämän lupauksen ymmärrettiin täyttyvän Messiaan aikana: kun Messias on saapunut kansansa keskuuteen, lupaus kävisi toteen. Silloin koittaisi uusi aikakausi, kun Jumalan Henki vuodatettaisiin koko Jumalan kansalle. Jumalan Henki olisi heille kuin elävän veden virta kuivassa maassa. Vesi tuo elämän autiomaan kuolleeseen maaperään ja saa sen kukoistamaan; se suo elämän ihmeen. Tätä Jumalan Henki vaikuttaisi ihmisissä.

 Juhlan viimeisenä päivänä tapahtui jotakin, mitä ei koskaan aikaisemmin ollut tapahtunut. Juhliva joukko on mahdollisesti juuri täydellisen hiljaisuuden vallitessa kumartunut rukoukseen syntiuhrien uhraamisen jälkeen. Yhtäkkiä yksi mies nousee seisomaan ja huutaa: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” Tämä lupaus voitiin ymmärtää välittömästi. Takana oli viikon juhliminen, ja viimeisinä päivinä oli Jumalan sanaa lukemalla muistutettu tulevasta. Nyt Jeesus huutaa, että nämä Jumalan lupaukset täyttyvät hänessä. Vesi, jonka papit ovat päivittäin noutaneet Siiloan vesialtaalta, viittaakin häneen. Ihmiset voivat tulla hänen luokseen, ja hän voi täyttää nuo lupaukset. Hän on tuo suuren luvatun siunauksen lähde. Hän voi antaa elävää vettä. Hän lahjoittaa Pyhän Hengen. Hän on lehtimajanjuhlan täyttymys.

 Tuon huudon kuuluttama lupaus oli suunnattoman rohkea. Oli kyse Jumalan lupausten täyttymisestä messiaanisena aikana. Lupaus tarkoitti juuri sitä, että Jumala täyttäisi antamansa lupaukset Jeesuksessa. Siiloan altaasta kannettu vesi valutettiin maahan, se ei voinut sammuttaa ihmisen janoa. Sen sijaan Jeesuksella on tarjota jotain todellista. Hän tarjoaa elävää vettä.

Hyvät seurakuntalaiset. Vesi on elämän edellytys. Sitä tarvitaan joka päivä. Ilman vettä maapallollamme ei olisi lainkaan elämää. Vailla vettä ihminen menehtyy muutamassa päivässä. Vesi on välttämättömyys kaikelle elämälle.

 Tänään meitä muistutetaan vedestä. Jeesus Kristus toi mukanaan elävän veden. Hän lupaa antaa vettä, joka on vielä arvokkaampaa kuin se tavallinen vesi, jota juomme ja jota ilman emme tule toimeen. Jeesus puhuu ihmisen sisäisestä janosta, hengellisestä nälästä ja janosta. Ihmisen jano on pohjaton; vapauden, rauhan, hyväksymisen, rakkauden, tarkoituksen ja puhtauden jano polttaa.

 Kristus voi täyttää syvimmän kaipuumme ja tarpeemme. Tällaista elävää vettä hän tarjoaa tässä jumalanpalveluksessa. Hän itse on se vesi. Siksi hän sanoo meille: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” Tämä kutsu on kohdistettu erottelematta kaikille. Se ei rajoittunut vain tiettyyn hetkeen tai tiettyyn ihmisjoukkoon kauan sitten. Se on tarjolla tänään tässä jumalanpalveluksessa. Tule siksi ehtoollispöytään Kristuksen luo, hänen palveltavakseen.

 Tässä jumalanpalveluksessa vihitään papeiksi neljä teologian maisteria, jotka ovat saaneet kutsun pappisvirkaan. Myös teille Vesa, Hanne, Verna ja Petteri kuuluu Jeesuksen lupaus elävästä vedestä, joka täyttää ihmisen sisimmän kaipuun Jumalan yhteyteen. Sitä vettä te olette juoneet ja sitä te saatte myös pappeina nauttia, hengellisen elämänne voimaksi ja täyttymykseksi. Näin Pyhä Henki ruokkii ja ravitsee teitä pappisvirassanne. Ette hoida virkaanne omassa varassanne, vaan Pyhän Hengen antamin voimin.

 Pyhän Hengen lahjat ovat tehtäviä. Papin tehtävä on johtaa ihmisiä elävän veden lähteille, Jeesuksen luokse. Jumalan lahjaa ei voi pitää vain itsellään. Se täytyy jakaa. Siksi hän on kutsunut teidät työhön valtakuntaansa, kirkkonsa palvelukseen. Jeesus voi tehdä teistä lähdeihmisiä, sellaisia, joiden lähellä on hyvä olla, jotka levittävät ympärilleen evankeliumin iloa ja valoa. Siihen kirkon Herra itse antaa teille siunauksensa.

 Takaisin ylös

Saarna Toivonsalin kappeliksi vihkimismessussa 10.5.2017 Juvalla

Jeesus rukoili ja sanoi: ”Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun olin heidän kanssaan, suojelin heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut. Minä varjelin heidät, eikä yksikään heistä joutunut hukkaan, paitsi se, jonka täytyi joutua kadotukseen, jotta kirjoitus kävisi toteen. Nyt minä tulen sinun luoksesi. Puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät. Minä olen ilmoittanut heille sanasi, ja he ovat saaneet osakseen maailman vihan, koska eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta. He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu. Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” (Joh. 17:11-17).

 Tämän viikon evankeliumiteksti on osa Jeesuksen jäähyväisrukousta. Rukouksen keskimmäisessä osassa Jeesus rukoilee oppilaidensa puolesta. Tähän juhlahetkeen evankeliumista avautuu kaksi tärkeää asiaa.

 Ensinnä Jeesus sanoo, etteivät hänen omansa kuuluu maailmaan, kuten hän itsekään ei kuulu. ”He eivät kuulu maailmaan, niin kuin en minäkään kuulu.” Evankeliumikirjassa on tämän viikon otsikkona ”Jumalan kansan koti-ikävä”. Se kertoo siitä kaipauksesta, joka kristityllä on Jumalan luo, taivaan kotiin. Siellä on lopullinen kotimme ja päämäärämme. Nyt olemme vielä matkalla. Siksi kaipaamme kotiin, kaipaamme Taivaallisen Isän läsnäoloa ja siunausta. Sitä varten on olemassa kirkkorakennuksia, sitä varten on tämä Toivonsali. Kaipaus Jumalan yhteyteen vie meidät sanan ääreen ja leivän ja viinin ääreen. Se vie meidät ylösnousseen Kristuksen luo. Kaipaus osoittaa meille elämän suunnan. Se muistuttaa meitä siitä, mikä on tärkeää ja mikä turhaa maailmassa.

 Kaipauksemme vie meidät Luojan yhteyteen jo tässä ajassa. Kun ajan rajat kerran katoavat meidän tai läheistemme elämästä, kaipauksemme täyttyy. Pääsemme kotiin taivaaseen Jeesuksen Kristuksen pelastustyön tähden. Siksi Toivonsali on tälle kappelille oivallinen nimi. Kun tässä tilassa omaiset katsovat rakasta vainajaa tai hänet siunataan hautaan, kun tässä huoneessa luetaan ja julistetaan Jumalan sanaa, kun tässä kappelissa jaetaan ehtoollista, Kristus on itse läsnä. Hän voi täyttää kaipauksemme ja vahvistaa toivoa siitä, että kerran kaipauksemme täyttyy lopullisesti.

 Toivonsali on merkki kaipauksesta ja sen täyttymisestä. Tämä kappeli viittaa olemassaolollaan taivaan kotiin.

 Toiseksi Jeesus rukoilee pyhittämään omansa. ”Pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” Pyhittäminen on merkinnyt alun perin tehtävään erottamista. Pyhitys merkitsee Jumalalle erotettua, hänen palvelukseensa tarkoitettua elämää. Kristittyjen kutsumuksena on elää yhteydessä Jumalaan ja hänen tahtoansa noudattaen. Totuudessa pyhittäminen tarkoittaa opetuslasten erottamista maailmasta, jotta he voivat viedä maailmalle pelastuksen sanoman. Evankeliumi jatkuukin seuraavassa jakeessa: ”Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät.” (Joh. 17:18).

 Kun kaipaus täyttyy, seurakuntaa ei ole tarkoitettu jäämään nauttimaan siitä. Ylösnoussut Jeesus ei sanonut oppilailleen: Jääkää turvallisesti tänne lukkojen taakse odottamaan paluutani, yrittäkää viihtyä keskenänne. Ei, vaan päinvastoin. Seurakunnan ei tule käpertyä sisäänpäin. Vaikka yhdessäolo hyvällä porukalla olisi kuinka mukavaa, se ei ole seurakunnan tarkoitus. Seurakunnan tulee avautua maailmaan, sillä sinne se on lähetetty. Kirkon tehtävä on elää uskosta ylösnousseeseen Kristukseen, julistaa rohkeasti evankeliumia Jeesuksesta ja palvella jokaista ihmistä rakkauden teoilla.

 Toivonsali on tarkoitettu voimanlähteeksi. Täällä voidaan kohdata elävä Kristus. Hän lähettää omansa maailmaan julistamaan evankeliumia ja palvelemaan lähimmäistä.

Takaisin ylös

Saarna Fides Ostiensis –opiskelijayhdistyksen 20-vuotisjuhlamessussa 26.4.2017 Joensuun kirkossa

Jeesus ilmestyi taas opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin:     Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. Simon Pietari sanoi: ”Minä lähden kalaan.” ”Me tulemme mukaan”, sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään.     Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. Jeesus huusi heille: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” ”Ei ole”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: ”Se on Herra!” Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää.     Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. Jeesus sanoi heille: ”Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte.” Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon - kaikkiaan sataviisikymmentäkolme - verkko ei revennyt.     Jeesus sanoi: ”Tulkaa syömään.” Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: ”Kuka sinä olet?”, sillä he tiesivät, että se oli Herra. Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen. (Joh. 21:1–14).

Ylösnoussut Jeesus oli kaksi kertaa ilmestynyt opetuslapsilleen kuolleista noustuaan. Silti opetuslapset eivät tienneet, mitä tulisi tehdä. Hämmennys ja neuvottomuus oli vallannut heidän mielensä. Heidät oli kutsuttu ”ihmisten kalastajiksi”, mutta heillä ei ollut siihen voimaa, ei taitoa, ei ymmärrystä. Kenties Pietari toiminnan miehenä tuskastui tilanteeseen ja päätti lähteä kalaan. Kuusi opetuslapsitoveria päätti lähteä mukaan. Evankeliumiteksti kertoo, kuinka ylösnoussut Jeesus ilmestyi heille kolmannen kerran ja kutsui heitä taas Jumalan valtakunnan tehtävään, olemaan ylösnousseen todistajia.

Tapahtumat Tiberiaan järven rannalla kertovat erityisesti tänään koolla olevalle teologian opiskelijoiden joukolle kaksi tärkeää asiaa.

Ensinnä: Jeesus kutsuu työhönsä tavallisia ihmisiä.

Seitsemästä koolla olevasta opetuslapsesta kahta ei nimetä. Myöskään ei kerrota, missä yhdestätoista loput neljä olivat. Viisi nimeltä mainittua eivät olleet osoittautuneet parhaimmistoksi. He eivät ole valioyksilöitä, teologi- ja johtajakoulutuksen saaneita, eivät edes uskonsankareita. Pietarilla oli takanaan uskollisuudella mahtailu ja sitä seurannut traaginen Jeesuksen kieltäminen. Tuomas oli epäilijä, jonka oli vaikea uskoa muuhun kuin siihen, mitä itse näkee ja kokee. Natanael oli skeptikko, joka kuultuaan veljeltään Jeesuksesta tokaisi: ”Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?” Sebedeuksen pojat Jaakob ja Johannes tunnettiin oman etunsa ajamisesta ja varmistamisesta.

Kieltäjä, epäilijä, skeptikko, oman edun tavoittelija. Ihmisten mittapuiden mukaan rekrytointi oli surkea. Ensin olisi tarvittu hyvin suoritettu perustutkinto, sitten kunnon haastattelu ja päälle soveltuvuusarviointi. Rekrytoinnissa olisi pitänyt ottaa huomioon opinnot ja työkokemus, osaaminen, henkilökohtaiset ominaisuudet, soveltuvuus alalle. Edellytykset eivät näyttäneet kovin hyviltä. Mainekriisejä oli tiedossa, kunhan valittujen taustat leviäisivät julkisuuteen ja osaaminen paljastuisi.

Kuitenkin Jeesus kutsui seuraansa ja työnsä jatkajiksi tavalliset kalastajat, monella tavalla puutteelliset ja epätäydelliset ihmiset. Heille Jeesus oli sanonut: ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.” Kuinka hän kelpuutti tällaiset yksilöt työhönsä? Siksi, että Jumalan valtakunnassa ei määrää se, mitä me ihmiset olemme, vaan se, mitä Kristus on ja mitä hän tekee. Kaikki kristillinen toiminta on Herran Jeesuksen työtä. Paraskin työntekijä ja viisainkin teologi on vain Jumalan työn välikappale.

Tässä on vapauttava sanoma erityisesti kirkon työntekijöille ja kirkon työhön opiskeleville. Meidän ei tarvitse olla supersuorittajia, kaiken hallitsevia moniosaajia. Yhä edelleen Kristus kutsuu työhönsä tavallisia ihmisiä. Siksi ole rohkealla mielellä ja etsi rukoillen paikkaasi ja kutsumustasi Kristuksen kirkon työssä, on se sitten kirkon palveluksessa, koululaitoksessa tai missä tahansa.

Toiseksi: Jeesus varustaa kutsumansa ihmiset työhönsä.

Opetuslapset olivat kalastaneet koko yön. Vaikka he olivat ammattikalastajia, saalista ei saatu. He olivat palaamassa rantaan tyhjin käsin. Silloin rannalta kuului huuto: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” Kieltäjä, epäilijä, skeptikko, oman edun tavoittelija joutui vastaamaan: ”Ei ole.” Hämmentyneillä ja neuvottomilla opetuslapsilla ei ollut syötävää. Silloin Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös.

Näin ylösnoussut Jeesus kohtaa ihmisen ja varustaa hänet todistajakseen. Hän huolehtii kutsumistaan, kuten hän teki Tiberiaan järven rannalla: ”Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää.” Kala ja leipä toivat opetuslasten mieleen ruokkimisihmeen. Hetki palautti heidän muistiinsa myös ehtoollisen, jonka Kristus itse asetti.

Näin ylösnoussut Herra yhä ruokkii ja varustaa seurakuntaansa ja kutsumiaan työntekijöitä. Tämäkin on vapauttava sanoma kirkon työntekijöille ja kirkon työhön opiskeleville. Jeesus pitää huolta omistaan. Tämä ei oikeuta laiskuuteen tai velttouteen. Jeesuksen huolenpito ei tarkoita, etteikö teologin tulisi opiskella mahdollisimman hyvin ja kartuttaa taitojaan ja osaamistaan monipuolisesti valmistautuessaan palvelemaan Kristuksen kirkkoa.

Kunnioitettu opettajani, professori Martti Parvio opasti työhön lähtevää teologia, että hänen olisi kiinnitettävä huomiota kolmeen seikkaan: Hänen on kaikin keinoin lisättävä henkilökohtaista Raamatun tuntemusta. Hänen on jatkuvasti, Raamatusta ammentaen ja sen valossa tarkistettava uskonsa ja julistuksensa sisältöä. Hänen on vaalittava sisäistä elämäänsä, omantunnon ihmistä. On hyvä, jos hänen elämäänsä hallitsee kurinalainen rukous. Näin syntyy teologeja, jotka rakentavat kokonaisuutta, Kristuksen kirkkoa. (Usko tässä ajassa, s 92). Tämä on yhä ajankohtainen neuvo jokaiselle teologille.

Sisaret ja veljet. Fides Ostiensiksen 20-vuotisjuhlamessua vietetään pääsiäisaikana. Se on erityisen osuva ajankohta teologian opiskelijoiden ainejärjestön juhlalle. Pääsiäisen sanoma Kristuksen voitosta ja ylösnousemuksesta on evankeliumin keskus. Siihen teologi voi liittyä kirkon liturgisessa elämässä ja omassa rukouselämässä. Sieltä kumpuaa voima viedä ylösnousemussanomaa eteenpäin siinä tehtävässä, johon Kristus itse kutsuu.

 Takaisin ylös

Saarna Miehikkälän kunnan 130-vuotisjuhlamessussa 2.4.2017 Miehikkälässä

 Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan Jeesukselle: ”Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut.”     Mutta hän vastasi:     ”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani - eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.     Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’” (Luuk. 13:31–35)

Nuoruudessani vietin usein kesäisin pitkiä aikoja mummolassa. Vanhan maalaistalon pihapiiristä pienen matkan päässä oli riihi. Sen kylkeen oli rakennettu kesäkanala. Mielipuuhaani oli ruokkia kanoja, huolehtia, että niillä oli vettä ja kerätä yhdessä mummon kanssa munia. Kerran aamulla kanalaan mennessä huomasimme, että kettu oli kaivanut onkalon kanaverkkoseinän ali, tappanut useita kanoja ja vienyt joitakin mennessään. Näky oli surullinen.

Tapahtuma vuosikymmenten takaa tulee aina mieleeni, kun luen tämän sunnuntain evankeliumitekstin. Siinä esiintyvät nuo kaksi eläintä, kettu ja kana.

Evankeliumikatkelma kertoo tilanteesta, jossa Jeesus on saapunut Jerusalemin johtavalla matkallaan neljännysruhtinas Herodes Antipaan hallintoalueelle. Jeesus sanoi Herodeksesta: ”Menkää ja sanokaa sille ketulle”. Juutalaisuudessa kettu tarkoittaa samalla kertaa sekä kieroa että merkityksetöntä ihmistä. Meille suomalaisille kettu on nokkeluuden ja neuvokkuuden vertauskuva. Juutalaisessa kulttuurissa kettu merkitsi pikemmin halveksittavaa saaliin kärkkyjää, joka kuitenkin heti arkana pakenee mahtavampien tieltä. Kettu on ovela pikkupeto, vähäpätöisen ja kavalan ihmisen vertauskuva. Tällainen ihminen on kiinnostunut vain itsestään ja omasta edustaan, jopa täysin muiden kustannuksella.

Toinen evankeliumissa esiintyvä eläin on kana. Internetissä on keskustelusivusto Munanetti siipikarja-alan harrastajille. Hyvin koskettavalla tavalla eräs kirjoittaja kuvaa, miten kananemo hoivaa juuri kuoriutuneita poikasiaan. ”On todella riipaisevaa seurata kuinka emo hoivaa, komentaa, huoltaa, puolustaa ja opastaa jälkikasvuaan erilaisin äänin, elekielin ja toiminnoin. Kuinka se esimerkein näyttää, missä on ruokaa tai kuinka se pudottelee rintaansa pitkin alussa muruja vatsansa alla oleville tipuilleen. Kuinka tiput oppivat tuntemaan oman emonsa äänen vaikka poikueita olisi montakin samaan aikaan ja samanikäisiä. Sama pätee emoihin. Ne nyt vaan eivät erehdy omistaan! Olen päässyt tässä lyhyen ajan sisällä useamman kerran seuraamaan kuinka emo vie pienokaisensa ensimmäistä kertaa pesän ulkopuolelle tai ulkoilemaan ja sitten taas opastaa niitä kärsivällisesti tulemaan takaisin sisään nukkumaan. Kuinka se näyttää esimerkillä mistä tulee kulkea. Kuinka se ”laskee” määrää, että kaikki ovat paikalla ja kuinka se kiiruhtaa noutamaan jos joku on jäänytkin jälkeen. (Tipulla on tosi kova ääni kun se piippaa hätäänsä!) Kuinka hellästi se päästää siipiensä suojaan ja vatsansa alle lämpöön.”

Tämä nettisivun kuvaus on kuin selitys sille, miten Jeesus vertaa itseään kanaan. ”Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan!” Kanaemo tahtoo ruokkia ja suojella poikasiaan ja pitää huolta, että niillä on kaikki hyvin. Se on kaikkein tärkeintä. Jos poikaset ovat eksyneet, ei kanaemo ajattele itseään, vaan toimii kootakseen poikaset takaisin suojaan. Näin Jeesus toimii. Hän ei ajattele itseään ja omaa etuaan, vaan muita ja heidän parastaan. Hän ajatteli meitä rakastamiaan ihmisiä. Siksi hän oli matkalla kohti Jerusalemia kärsimään ja kuolemaan meidän ihmisten syntien sovittamiseksi. Jeesus oli uskollinen Jumalalta saamalleen tehtävälle. Siitä hän ei voinut eikä halunnut tinkiä, vaikka se johtikin ristinkuolemaan. Se oli merkki rakkaudesta.

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään Miehikkälässä vietetään kunnan 130-vuotisjuhlamessua sekä osallistutaan samalla Suomen 100-vuotisjuhlavuoden viettoon. Kiitollisena ajattelemme menneiden sukupolvien työtä ja vaivannäköä itsenäisen isänmaan ja oman kunnan puolesta. Miehikkälän sijainti idän ja lännen rajalla on vaikuttanut täällä asuneiden ihmisten elämään. Se on merkinnyt yhtäältä monia vaikeuksia, joita esimerkiksi sodat ja levottomuudet ovat aiheuttaneet. Toisaalta se on opettanut toinen toisesta huolehtimista ja turvautumista kaikkivaltiaaseen Jumalaan.

Tämän juhlapäivän evankeliumi muistuttaa olennaisesta asiasta. Yhteistä hyvää ei saada aikaan Herodeksen tavoin toimimalla, siis ketun tavalla vain itseään ja omaa etuaan ajattelemalla. Aikaamme on luonnehdittu mielihyväkulttuurin aikakaudeksi. Elämän tarkoitus pelkistyy yksilön nautintoon ja elämysten tavoitteluun. Tärkeää on, mikä tuntuu hyvältä ja oikealta minulle. Mielihyvästä tulee elämän korkein arvo. Se normittaa koko elämää. Minun hyvästäni, tunteistani ja kokemuksestani tulee kaiken mitta. Se jättää syrjään toisten tarpeet ja yhteisen hyvän. Tällaiselle ajattelulle ei voi rakentaa kestävää yhteiskuntaa.

Paastonaika muistuttaa mielihyväkulttuurin petollisuudesta ja pinnallisuudesta. Itseensä keskittyminen ja mielihyvän tavoittelu on huono vaihtoehto elämän perustaksi tai yhteiselämän lähtökohdaksi. Elämän tarkoitus ei löydy kokoamisesta, ei omistamisesta eikä kuluttamisesta vaan elävästä suhteesta kolmiyhteiseen Jumalaan ja osallisuudesta iankaikkiseen elämään Kristuksessa Jeesuksessa. Usko Kristukseen asettaa elämän arvojärjestyksen kohdalleen. Enää eivät omat tarpeeni ja mielihyväni ole kaiken keskus vaan yhteinen hyvä. Silloin näen itseni lisäksi myös lähimmäiseni. Silloin haluan työskennellä toisten hyväksi ja yhteisön rakentamiseksi. Silloin toimitaan kuten kanaemo, joka ei ajattele itseään ja omaa etuaan, vaan muita ja heidän parastaan.

Miehikkälässä on 130 vuoden ajan yhdessä huolehdittu oman kunnan hyvinvoinnista ja rakennettu isänmaata. Suomen 100-vuotisjuhlavuoden teema on hyvin osuva: Yhdessä. Tämä on erityisen tärkeä huomata nykyaikana. Vain yhdessä toimimalla ja yhteistä etua etsimällä kunnalla ja kansalla on tulevaisuus.

Takaisin ylös

  Saarna suomalaisen seurakunnan messussa 4.3.2017 Torreviejassa Espanjassa

 Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista.     Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” (Matt. 16:21-23).

 Ihminen odottaa ja toivoo, että elämä sujuisi vailla ongelmia ja häiriöitä, että elämä hymyilisi jatkuvasti ja tuntuisi mahdollisimman vaivattomalta. Haluamme kokea hyviä asioita ja tuntea jatkuvaa mielihyvää ja mukavia tunnelmia. Kukapa haluaisi elämäänsä ikäviä asioita, vaikeuksia ja takaiskuja?

Mielihyvä on ollut ihmisen tärkeimpiä motiiveja pyrkiä kohti parempaa elämää. Elämän ongelmista on haluttu päästä eroon. Paljon hyvää onkin tapahtunut. Vuosikymmenten aikana elämä on monella tavalla helpottunut aikaisempaan verrattuna. Mielihyvän odotus koskee myös ihmissuhteitamme. Haluamme onnistumisen kokemuksia ja elämän helppoutta, suuria tunteita ja hyvää oloa. Näissä odotuksissa ei ole mitään väärää. Usein ne kannustavat elämässä eteenpäin ja auttavat voittamaan vaikeuksia.

Pelkkään mielihyvään keskittyvä elämä johtaa kuitenkin vaikeuksiin. Tässä onkin yksi länsimaisen yhteiskunnan suurimpia ongelmia. Aikaamme voi luonnehtia mielihyväkulttuurin aikakaudeksi. Vahvasti yksilökeskeinen arvomaailma korostaa jokaisen itsenäisiä valintoja ja elämyksellisyyttä yhteisten eettisten arvojen ja yhteisöllisyyden sijaan. Mielihyväkulttuurin perusviesti on, että ihmisen tulee kuunnella ja noudattaa vain omia tunteitaan. Niinpä elämän tarkoitus pelkistyy yksilön nautintoon ja elämysten tavoitteluun. Tärkeää ei ole miettiä, mikä on oikein tai väärin, vaan mikä tuntuu hyvältä ja oikealta minulle. Mielihyvästä tulee elämän korkein arvo. Se normittaa koko elämää. Minun mielihyvästäni, tunteistani ja kokemuksestani tulee kaiken mitta. Se jättää syrjään toisten tarpeet ja yhteisen hyvän. Tällaiselle ajattelulle ei voi rakentaa kestävää perhe-elämää tai yhteiskuntaa.

Jeesuksen opetuslapsilla oli runsaasti hyviä onnistumisen kokemuksia. Jeesus oli suosittu ihmisten keskuudessa. Opetuslapset saivat tästä myönteisestä huomiosta oman osansa. Jeesuksen seurassa elämä näytti nousujohteiselta. Tunnelmat olivat korkealla, menestys huumasi ja suosio imarteli. Tulevaisuuden odotuksen olivat huipussaan. Elämän helppous ja mielihyvä olivat opetuslasten mielessä voimakkaina tavoitteina. He olettivat Mestarinsa varmistavan nämä kokemukset heille myös tulevaisuudessa. Mutta Jeesuksen puheet olivatkin tyystin toisenlaisia: ”Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista.”

Tällainen puhe ei kuulostanut mukavalta ja miellyttävältä. Jeesus kertoi opetuslapsilleen alkavasta kärsimykseen ja kuolemaan johtavasta tiestä kohti Jerusalemia. Pietari ei kestänyt ajatusta, että mukavista tunnelmista ja mielihyvän kokemuksista pitäisi luopua. Hän veti Jeesuksen syrjään ja alkoi estellä: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” Sellaiselle matkalle ei pidä lähteä, joka johtaa kärsimykseen ja kuolemaan.

Jos Pietarin nuhtelu oli yllätyksellistä, myös Jeesuksen reagointi yllätti: ”Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ’Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!’” Miksi noin kova kielenkäyttö? Siksi, että Pietari asetti Jeesuksen eteen kiusauksen ja houkutuksen. Paljon helpompaa olisi valita sellainen Messiaan tie, jota Pietari ja ihmiset yleensäkin hänelle tarjosivat: voittoisa suuren kansanjohtajan osa. Jumala tarjosi hänelle toisenlaista Messiaan tietä. Se vei hänet kärsimykseen ja ristinkuolemaan. Jeesuksen oli kuljettava ristin tie. Sitä ei saanut mikään estää. Pietarin hyvää tarkoittavat sanat olivat Jeesukselle Saatanalta tuleva kiusaus luopua tehtävästä, jota varten hän oli tullut maailmaan. Tuona ohikiitävänä kiusauksen hetkenä käytiin taistelu ihmiskunnan pelastamisesta. Jeesuksen kiusaus kohdistui hänen oman kärsimyksensä ja kuolemansa välttämiseen. Jeesus ei taipunut. Hän tiesi, mitä varten hänet oli lähetetty. Houkutus väistämiseen oli suuri. Mutta Herramme on kestänyt sen. Kiusauksen kestänyt Kristus on voittaja.

Pietarin reagointi oli Jumalan suunnitelmia ymmärtämättömän ihmisen nuhtelua. Jos Jeesus ei olisi kärsinyt ja kuollut meidän syntiemme tähden, ei meillä tänä päivänä olisi Vapahtajaa. Ei olisi syntien anteeksisaamista ja siitä seuraavaa yhteyttä Jumalan kanssa, eikä myöskään iankaikkista elämää.

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään meitä muistutetaan Jeesuksesta kiusausten voittajana. Estääkseen Jeesuksen pelastusteon Saatana käytti apunaan kuningas Herodesta, joka yritti surmata Jeesuksen jo lapsena – onnistumatta. Jeesuksen julkisen toiminnan alussa Saatana yritti houkutella erämaassa Jeesusta pois siitä tehtävästä, jota varten hän oli maan päälle syntynyt – onnistumatta. Nyt, matkalla Jerusalemiin Saatana turvautui entistä viekkaampaan keinoon. Hän alkoi puhua Jeesuksen läheisen ystävän, opetuslapsi Pietarin, suulla. Tälläkään kertaa Saatana ei onnistunut. Jeesus on kiusausten voittaja.

Kiusauksissa koeteltu Kristus on meidän toivomme lähde. Vaarallinen ja epätosi on kuva kristitystä, jota odottaa vain onnellinen ja hyvä elämä. Mielihyvään keskittyvä elämä ei kanna vaikeuksien keskellä. Kiusaukset ja koettelemukset ovat osa elämäämme. Niiltä ei välttynyt edes Jumalan Poika. Klassisen kristillisen näkemyksen mukaan meitä syntiinlankeemuksen jälkeen eläviä ihmisiä kiusaavat oma lihamme, maailma ja Saatana. Ne vetävät meitä itsekeskeisyyteen, himoihin, vihaan, ylpeyteen, oman kunnian ja edun etsimiseen. Lopulta ne ajavat ihmisen paatumukseen, epätoivoon ja epäuskoon.

Pietarilta näyttää menneen ohi korvien se, mitä Jeesus sanoi heidän alkavan matkansa päämäärästä. Kuolema ei ollut viimeisin asia, jonka Jeesus kertoi. Hänet kyllä surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista. Matka on raskas, mutta se johtaa lopulta ylösnousemukseen.

Alkanut paastonaika muistuttaa mielihyväkulttuurin petollisuudesta ja pinnallisuudesta. Onnen kokemusten ja mielihyvän tavoittelu on huono vaihtoehto elämän tärkeimmiksi asioiksi. Elämän tarkoitus ei löydy kokoamisesta, ei omistamisesta eikä kuluttamisesta, ei edes hyvistä ihmissuhteista vaan elävästä suhteesta kolmiyhteiseen Jumalaan ja osallisuudesta iankaikkiseen elämään Kristuksessa Jeesuksessa. Usko Kristukseen asettaa elämän arvojärjestyksen kohdalleen. Enää eivät omat tarpeeni ja mielihyväni ole kaiken keskus vaan yhteinen hyvä. Silloin näen itseni lisäksi myös lähimmäiseni.

Paastonaikana meitä kannustetaan etsimään ja kulkemaan elämän matkaa yhdessä Herramme kanssa, on se millaista tahansa. Jeesuksessa Kristuksessa näemme kärsivän Jumalan, joka ei lankea kiusauksiin, vaan taistelee hyvyyden puolesta ristinkuolemaan asti. Jumalan rakkaus on itsensä antavaa hyvyyttä ja rakkautta, meidän puolestamme ja meidän hyväksemme. Jeesuksen seurassa joudutaan monenlaisiin vaiheisiin. Joskus ne ovat hienoja onnen kokemuksia, joskus ikäviä, epämiellyttäviä ja raskaita. Mutta päämäärä on selvä: iankaikkinen elämä. Sinne johtavalla tiellä Herra Jeesus kulkee kanssamme.

   Takaisin ylös

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 12.2.2017 Lemin kirkossa

 

Pietari sanoi Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?”     Jeesus sanoi heille:     ”Totisesti: kun Ihmisen Poika uuden maailman syntyessä istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle, silloin tekin, jotka olette seuranneet minua, saatte istua kahdellatoista valtaistuimella ja hallita Israelin kahtatoista heimoa. Ja jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän. Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.” (Matt. 19:27-30).

 Koulun äidinkielen tunnilta painui mieleeni määritelmä: ”Tautologia on saman asian tarpeetonta toistamista.” Opettaja antoi palautetta ainekirjoituksistamme. Ilmeisesti minun aineessani oli liikaa saman asian toistoa, kun tuo määritelmä jäi muistiini vuosikymmeniksi: ”Tautologia on saman asian tarpeetonta toistamista.”

Evankeliumikirjassa on tämän päivän otsikkona ”Ansaitsematon armo”. Tämä sanapari on oikeastaan tautologia. Nimittäin sana ”armo” merkitsee, että sitä ei voi ansaita, se on siis ansaitsematon. Armo on sellaista Jumalan rakkautta, jonka saamme omaksemme ilman omaa ansiotamme. Rippikoulusta on tuttu armon muistisääntö, jossa alkukirjaimista muodostuu sana ARMO: Ansioton Rakkaus Minun Osakseni.

Tämän pyhäpäivän teksteissä muistutetaan, että Jumalan armoa ei ansaita. Hänen hyvyytensä on sama kaikkia kohtaan. Siksi on yllättävää, että evankeliumiteksti alkaa Pietarin kysymyksellä Jeesukselle: ”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua. Mitä me siitä saamme?” Eikö tämä ole kaukana armosta? Eikö tässä ole pikemminkin kyse palkkiosta tai palkasta? Pietari perää palkkaa siitä, että ovat luopuneet kaikesta ja lähteneet seuraamaan Jeesusta.

Pietarin kysymys kuulostaa tutulta, suorastaan meidän aikamme ihmisen kysymykseltä. Aivan kuin Pietari pohtisi, onko Jeesuksen seuraamisessa mitään mieltä. Kannattaako sitä varten tehdä uhrauksia? Mitä siitä saa ja hyötyy? Tätä myös  moni aikamme ihminen pohtii.

Juuri päivän evankeliumikatkelmaa ennen on Matteuksen evankeliumissa kerrottu rikkaasta nuorukaisesta. Hän kysyi Jeesukselta, mitä hänen tulisi tehdä saadakseen iankaikkisen elämän. Jeesus oli kehottanut häntä myymään kaiken omaisuutensa, antamaan rahat köyhille ja seuraamaan sitten häntä. Tällainen ehdotus oli ollut nuorelle miehelle liian vaikea noudatettavaksi. Hän ei voinut luopua siitä, mitä omisti, vaan tuli murheelliseksi ja lähti pois.

Tämän kertomuksen jälkeen Pietari otti puheeksi omansa ja muiden Jeesusta seuranneiden aseman. ”Entä me? Me olemme luopuneet kaikesta, mitä me saamme?” Hän näyttäytyy vastakohtana rikkaalle nuorukaiselle. Pietari vetoaa siihen, että hän ja muut Jeesusta seuranneet ovat jättäneet kaiken.

Nyt Jeesuksella olisi mahdollisuus nuhdella opetuslapsiaan siitä, kuinka huonosti he olivat ymmärtäneet armon. Jeesus ei kuitenkaan toimi niin. Hän ei aseta Pietarin kysymystä kyseenalaiseksi. Päinvastoin hän lupaa jokaiselle, joka on luopunut Kristuksen tähden omaisuudestaan tai läheisistään, satakertaisen palkan ja lisäksi iankaikkisen elämän. Mitä onkaan ajallinen hyvinvointi, onni ja elämän mielekkyys verrattuna ikuiseen elämään Jumalan yhteydessä? Elämän mielekkyys ja Jumalan lahjat paljastuvat tavalla, jota ei ennen osannut arvata. Se myös antaa esimakua siitä ikuisen elämän palkasta, jonka Jeesus lupaa. Sellainen palkka voi tulla vain Jumalan armosta, ei ihmisen omasta uhrautumisesta, sisälsi se miten paljon luopumista tahansa. Kaikki on lopulta yksin Jumalan lahjaa eikä palkkiota tai hyvitystä ihmisen omista ansioista.

Hyvät seurakuntalaiset. Heinjoelta on peräisin sanonta: ”Oorninki olla pittää, sano Lemin lukkar, ko kananpoikia piiskas.” Onkohan meiltä ”oorninki” eli järjestys kadoksissa tässä armon asiassa? Olemmeko mahtaneet ymmärtää armon oikein?

Saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer on puhunut halvasta armosta ja kalliista armosta. Halvalla armolla hän tarkoitti armoa yleisenä periaatteena, jossa syntiä katsotaan läpi sormien. ”Halpa armo merkitsee synnin eikä syntisen vanhurskauttamista.” (Kutsu seuraamiseen, s 10). Halpa armo oli anteeksiantamuksen julistusta ilman kutsua parannukseen, elämän uudistumiseen ja Kristuksen seuraamiseen. ”Halpa armo on armoa ilman Kristuksen seuraamista, armoa ilman ristiä, armoa ilman elävää, ihmiseksi tullutta Jeesusta Kristusta.” (Kutsu seuraamiseen, s 11). Bonhoefferin mielestä kirkon julistus on sortunut halvan armon julistamiseen. Se on merkinnyt luterilaisen kristillisyyden vääristymistä. Vaikka Bonhoefferin arviosta on kulunut vuosikymmeniä, se on edelleen ajankohtainen muistutus meidänkin kirkollemme erityisesti näin reformaation merkkivuotena. Kollegani Jari Jolkkonen on sanonut, että ”edellä kuvattu ’halvan armon ongelma’ on vakavin haaste useimmille länsimaisille luterilaisille kirkoille nykyaikana”. (Armon horisontit – huomisen luterilaisuus, s 44).

Bonhoefferin mukaan oikea armo on kallista armoa. Siitä on maksettu äärimmäisen kova hinta: Jeesuksen kärsimys ja ristinkuolema. Tästä Martti Luther opettaa Vähässä katekismuksessa toisen uskonkappaleen selityksessä. Kristus on lunastanut meidät ja ostanut meidät vapaiksi, ”ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä, kalliilla verellään ja syyttömällä kärsimisellään ja kuolemallaan”. Armoa ei tule pitää halpana, sillä sen hintana on Jumalan oman rakkaan Pojan veri. Siksi armoa ei tule julistaa yleisenä periaatteena, joka vain peittää synnin. Armo ei ole välinpitämättömyyttä syntiä kohtaan, synnin hyväksymistä ja siunaamista. Armo ei ole synnin vaan syntisen vanhurskauttamista Jeesuksen Kristuksen korvaamattoman kalliin uhrin tähden. Kalliiseen armoon kuuluu aina parannuksen tekeminen ja Kristuksen seuraaminen. Koska Jumala ottaa synnin äärimmäisen tosissaan - niin tosissaan, että uhrasi oman poikansa syntien sovitukseksi - niin myös meidän tulee suhtautua syntiin vakavasti.

Oikea armo on siis kallista armoa. Sitä ihminen ei voi itse ansaita. Se on ilmaista ja lahjaa. Kukaan ihminen ei voi itse sovittaa syntejään eikä ostaa itseään omilla teoillaan vapaaksi. Kristuksen ristinpuussa maksaman kalliin hinnan takia me saamme syntimme anteeksi ilmaiseksi, ansaitsematta, yksin armosta. Tämä oli uskonpuhdistuksen suuri löytö. Ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden. Lemin kirkossa lemiläisen Antti Muukan maalaama alttaritaulu (1926) ristiinnaulitusta muistuttaa jatkuvasti tästä uskomme ytimestä.

Armo on kallista, sillä se maksoi Jeesukselle koko elämän. Armo on kallista, koska se maksaa meillekin koko elämän. Tänään Jeesus kutsuu meitä seuraajikseen: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä." (Matt. 16:24). Kallis armo vie ihmisen ristin ystäväksi. Usko on Kristuksen seuraamista, hänen avaamansa tien kulkemista. Kyse on kokonaisesta elämäntavasta, jossa tärkeintä ei ole, mitä minä saan, vaan miten minä voin palvella toisia. Tälle tielle Kristus kutsuu meitä tänään. Hän kutsuu meitä etsimään omaa paikkaamme, jossa voimme luottaa Jumalaan ja palvella lähimmäistämme.

Takaisin ylös

Saarna diakonian virkaanvihkimysmessussa 5.2.2017 Mikkelin pitäjänkirkossa

 

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.     Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:       - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,       niin kuin olet luvannut.       Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,       jonka olet kaikille kansoille valmistanut:       valon, joka koittaa pakanakansoille,       kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.     Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Luuk. 2:22-33).

 Piispa Osmo Alaja julkaisi vuonna 1948 kirjan, jolle hän antoi osuvan nimen Raamatun rivimiehiä. Kirja kertoo Raamatussa esiintyvistä henkilöistä, joista saatavat tiedot ovat vain muutaman rivin mittaisia. Henkilöt esiintyvät välähdyksenomaisesti, hyvin lyhyesti. Silti heihin kannattaa tutustua. Kaikessa vaatimattomuudessaan jokaisella heistä on oma sanomansa, usein tuore, lämmin ja läheinen.

Kynttilänpäivän evankeliumi tuo eteemme erään tällaisen Raamatun rivimiehen. Luukas kertoo evankeliumissaan vanhasta Simeonista, joka sai temppelissä kohdata Jeesus-lapsen.

Kuka Simeon oikein oli? Hänen pitkän elämänsä vaiheet ovat miltei kokonaan hämärän peitossa. Lähes kaikki tiedot hänestä ovat äsken kuulemassamme Luukkaan evankeliumin katkelmassa. Luukas siis ensinnä kertoo, että Jerusalemissa asui ”hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon”. Maininta ”hurskas ja jumalaapelkäävä” kertoo Simeonin olleen niin sanottuja ”maan hiljaisia”. He olivat hurskaita juutalaisia, jotka eivät kuuluneet mihinkään eri suuntauksiin, ryhmittymiin tai puolueisiin. He yksinkertaisesti osallistuivat jumalanpalveluksiin ja rukouksiin, panivat suurta painoa hartaudelle, rukoukselle ja kirjoitusten lukemiselle. He pitivät uskollisesti kiinni Jumalan lupauksista. He odottivat niiden täyttymistä pyrkimättä johtaville tai näkyville paikoille.

Toiseksi Luukas kertoo, että Simeon ”odotti Israelille luvattua lohdutusta” eli Messiasta, tulevaa Pelastajaa. Pyhä Henki oli ilmoittanut Simeonille, ettei hän kuolisi, ennen kuin näkisi Herran Voidellun, Messiaan. Kun Joosef ja Maria toivat Jeesus-lapsen temppeliin, tuli Simeon Pyhän Hengen vaikutuksesta paikalle, otti lapsen syliinsä ja kiitti Jumalaa siitä, että ”minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut”. Simeon siunasi Jeesuksen vanhempia ja profetoi lapsesta ja äidistä. Sen jälkeen Simeon häviää tiedoistamme näkymättömiin.

Siinä kaikki, mitä tiedämme Simeonista. Tämä vanhus ja hänen vaiheensa ovat meille tänään opettajanamme.

Ensinnä Simeonin vaiheista voi aistia elämän kunnioituksen ja vanhojen ihmisten arvokkuuden. Ovatko vanhat ihmiset arvokkaita myös meidän yhteiskunnassamme? Osaammeko antaa iäkkäille ihmisille sen arvostuksen ja kunnian, joka heille kuuluu? Miksi puhutaan niin paljon vanhusten yksinäisyydestä, jopa itsemurhista?

Korkeimmaksi arvoksi nostettu nuoruuden ihannointi merkitsee suoritusten ja tehokkuuden korostumista. Sen seurauksena vanhuutta ei enää nähdä luonnollisena elämään kuuluvana asiana. Ihmisen vanheneminen ja haurastuminen nähdään tappiona ja menetyksenä. Ihmisistäkin tulee kulutustavaraa. Joka paikassa puhutaan nykyisin asiakkaista aivan kuin välittäminen, ystävällisyys ja toisen ihmisen kunnioittaminen olisivat ostettavissa kuten maitopurkki tai voipaketti. Kertakäyttökulttuurin mukaisesti heitetään pois kaikki se, mikä ei ole enää uusinta mallia tai mikä menee rikki. Vanhaa ei kannata arvostaa eikä korjata, koska uuden ja paremman saa halvemmalla. Vanhan ihmisen elämä on jo kulunut, rikki eikä sitä enää voi korjata.

Simeon puhuu toisenlaisen arvomaailman puolesta. Hän on todiste siitä, että vanhuus ei ole vain kultaisen nuoruuden perään haikailemista ja kadonneen terveyden etsimistä. Vanhuudella ja vanhoilla ihmisillä on arvo sellaisina kuin he ovat. Tässä meillä on kristittyinä profeetallinen tehtävä yhteiskunnassamme. Kirkon tehtävä on puolustaa vanhuksia ja heikkoja, antaa ääni sellaisille, jotka eivät siihen itse pysty. Iäkkäät ihmiset ovat kirkon aarre. Seurakunnassa ei pidä tarjota asiakkuutta, vaan ystävyyttä, ihmisen arvostusta ja Kristuksen armoa.

Toiseksi Simeon opettaa oikeaa nöyryyttä. Hän halusi olla Jumalan palvelija, sanatarkasti hän sanoo itseään Jumalan orjaksi.

Latinan kielen nöyryys on humilitas, englannin humility. Ne johtuvat latinan sanasta humus. Se tarkoittaa hedelmällistä maaperää, multaa. Nöyryys on kuin multa. Multa on aina maassa, sen olemassaolo on selviö ilman, että sitä kukaan muistaa. Kaikki sitä tallaavat, siihen heitämme ja kaadamme kaikki jätteet, mitä emme tarvitse. Se on siinä hiljaa ja ottaa vastaan kaiken. Ihmeellisesti se valmistaa jätteistä uutta rikkautta, vaikka siinä kaikki mätäneekin. Se muuttaa itse mätänemisen elämän voimaksi ja luovaksi mahdollisuudeksi. Se on avoin auringonpaisteelle. Se ottaa vastaan sateen. Se on valmis vastaanottamaan kylvetyn siemenen ja se kykenee siitä tuottamaan sadon.

Simeonin nöyryys merkitsi palvelijan asennetta toisia ja Jumalaa kohtaan. Hänen elämänsä oli toisia varten, se oli häntä itseään suuremman palveluksessa olemista. Simeonin elämässä oma napa ei ollut keskipiste eikä oma suu lähinnä. Muistutus Simeonin nöyryydestä ja palvelijan mielestä on tarpeen nykyisenä itsekeskeisyyttä ja nautinnonhalua korostavana aikana.

Erityisesti tänään vuotuisen Yhteisvastuukeräyksen alkaessa on syytä muistuttaa lähimmäisenrakkaudesta ja palvelijan asenteesta. Vuoden 2017 Yhteisvastuukeräys torjuu ihmiskauppaa niin Suomessa kuin muissa kohdemaissa. Ihminen ei ole kauppatavaraa. Simeonin nöyryys olkoon meidän esimerkkimme, kun jaamme omastamme apua tarvitseville lähimmäisille.

Kolmanneksi Simeonista kerrotaan, että ”hän odotti Israelille luvattua lohdutusta.” Erikoinen ilmaus. Teologiassa ja hengellisessä elämässä tärkeitä käsitteitä ovat pelastus, sovitus, lunastus. Lohdutus ei ole tässä joukossa. Kuitenkin lohdutus oli se, mikä Israelin kansalle oli luvattu ja mikä tuli kaikkien kansojen osaksi, siis myös meidän osaksemme.

Lohduttaa on alun perin tarkoittanut sulattamista, pehmentämistä ja irrottamista. Kuinka paljon me tarvitsemme tätä? Kuinka paljon me tarvitsemme lohdutusta? Elämän vastoinkäymiset ja kärsimykset, pahat sanat ja teot, tahalliset tai tahattoman loukkaukset saavat sisimpämme jäätymään ja kovettumaan, pahimmillaan jopa paatumaan. Koventunut kielenkäyttö ja suoranainen vihapuhe ovat yleistyneet. Se kertoo siitä, että yhteiskunnassamme on suuri tarve lohduttamiselle.

Jeesus on tullut rakkaudellaan ja läsnäolollaan sulattamaan ja pehmentämään sisimpämme haavoja ja kovettumia. Hän on tullut irrottamaan siteitä, jotka orjuuttavat meitä. Hän on tullut vapauttamaan meidät synnin, kuoleman ja pahan kahleista. Se on paljon enemmän kuin inhimillinen ymmärtäminen ja myötäeläminen. Tämän Simeon sai elää todeksi. Samoin tapahtui apostoli Paavalille. Omien vaikeuksiensa keskellä hän sai apua ja lohdutusta Jumalan läsnäolosta. Siksi hän puhuukin lohdutuksen Jumalasta: ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!” (2. Kor. 1:3). Sama lohdutuksen Jumala on myös meidän apumme ja turvamme.

Hyvät seurakuntalaiset. Tämä kynttilänpäivän messu on historiallinen, sillä tässä messussa toimitetaan Mikkelin hiippakunnan ensimmäinen diakonian virkaan vihkiminen. Kynttilänpäivä on sattuva päivä vihkimykselle. Juhlapäivän juuret ovat keskiaikaisessa tavassa vihkiä vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Se on siis olemukseltaan vihkimiseen liittyvä päivä. Tänään sinut, Annukka, vihitään diakonian virkaan palvelemaan Kristuksen kirkkoa. Kynttilänpäivän evankeliumi avaa viranhoitoosi tärkeitä näköaloja. Mene rohkeasti vanhusten ja muiden apua tarvitsevien luokse. Ole heidän apunaan ja puolustajanaan. Tee se palvelijan mielellä ja asenteella. Välitä heille sanoin ja teoin sitä lohdutusta, jonka Kristus antaa. Päivän epistolatekstissä muistutetaan jokaista kirkon työhön kutsuttua: ”Hoida sinulle määrättyä tehtävää tahrattomasti ja moitteettomasti siihen saakka, kun Herramme Jeesus Kristus ilmestyy.” (1. Tim. 6:14).

Aikoinaan kynttilät vihittiin tehtäväänsä tuomaan valoa seurakunnan kokoontumiseen. Kynttilän valo on merkki Kristus-valosta. Siitä seurakunta elää ja sitä se välittää eteenpäin. Erityisesti diakonia on rakkauden tekojen kautta kutsuttu olemaan valona siellä, missä hätä on suurin ja jonne muu apu ei ulotu. Tällaiseen tehtävään sinut, Annukka, tänään vihitään. Sinun ei tarvitse itse loistaa valoa, vaan heijastat Kristuksen valoa ja todistat hänen valostaan. Se on lohdullista, sillä se merkitsee, että virkaan vihitty saa myös itse elää Kristuksen omana ja luottaa hänen huolenpitoonsa. Diakonian virkaa ei hoideta omin voimin ja omaan viisauteen perustuen, vaan Kristuksen kutsumana, hänen kirkkonsa valtuuttamana ja hänen siunauksensa varassa.

Takaisin ylös

 

Saarna pappisvihkimysmessussa 29.1.2017 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Jeesus käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle edeltäkäsin, sillä aikaa kun hän lähettäisi väen pois. Kun ihmiset olivat lähteneet, hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Illan tultua hän oli siellä yksin. Vene oli jo hyvän matkan päässä rannasta ja ponnisteli aallokossa vastatuuleen.     Neljännen yövartion aikaan Jeesus tuli opetuslapsia kohti kävellen vettä pitkin. Kun he näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.” Silloin Pietari sanoi hänelle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule!” sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. ”Herra, pelasta minut!” hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?”     Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.” (Matt. 14:22–33).

 Kuluneen viikon kirkollisia uutisia on ollut se, että Jordanian ja Pyhän maan luterilaisen kirkon piispa Munib Younan jää eläkkeelle. Hänen seuraajansa on jo valittu, mutta eläkkeelle siirtymisen ajankohtaa ei ole vielä ilmoitettu. Munib opiskeli 1970-luvulla Suomessa ensin diakoniksi ja sitten teologian maisteriksi. Isäni oli Lauritsalan seurakunnan diakoni ja toimi Munibin opintojen aikana hänen harjoittelunohjaajana. Kerran kävimme tammikuisena pakkaspäivänä kesämökillämme Taipalsaarella. Munib katseli jäätynyttä Saimaan pintaa ja totesi: ”Suomessa on helppo uskoa, että Jeesus käveli veden päällä.”

Evankeliumeissa kerrotut Jeesuksen ihmeet ovat aina kiinnostaneet ihmisiä. Se on luonnollista. Tavallisuudesta poikkeava herättää huomiota. Ihmeitä pyritään selittämään ja ymmärtämään. Olennaisinta ei kuitenkaan ole varsinainen ihmeteko, sillä Kaikkivaltias Jumala ei ole sidottu luonnonlakeihin. Tärkeintä on se, mikä on ihmeen tarkoitus, se mitä Jeesus sillä tarkoittaa. Tänään kiinnitän huomiota kahteen evankeliumin yksityiskohtaan.

Ensinnä tiiviin päivän jälkeen Jeesus oli käskenyt opetuslapsiaan soutamaan veneellä Gennesaretin järven toiselle puolelle. Sää oli tuulinen, mutta valtaosa opetuslapsista oli kokeneita vesillä liikkujia, olivathan he kalastajia. Neljännen yövartion aikaan aamuyöllä opetuslapset näkivät jonkun kävelevän veden päällä. He pelästyivät ja luulivat sitä aaveeksi. Silloin Jeesus sanoi: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.”

Tapahtuma on samanlainen kuin pieni lapsi herää yöllä nähtyään pahaa unta. Silloin äiti tai isä tulee lapsen sängyn vierelle, rauhoittelee lasta ja sanoo: ”Ei mitään hätää, isi on tässä, älä pelkää.” Tutun, rakkaan ihmisen ääni rauhoittaa. Itseään vahvemman läsnäoloon voi luottaa. Olen turvallisissa käsissä. Ei tarvitse pelätä.

Hyvät seurakuntalaiset. Viime aikojen yleisimpiä aikaamme luonnehtivia sanoja on epävarmuus. Kansainvälisessä politiikassa on siirrytty epävarmuuden aikaan. Ennakoitavuus on heikentynyt. Sitä yksityisen ihmisen elämä on ollut aina. Onnettomuus voi tulla yhtäkkiä. Sairaus tulee kyselemättä, kuten flunssa piispalle. Tai yllättävät elämän vastoinkäymiset vievät elämänilon ja tuovat tilalle huolen ja pelon.

Moni kantaa huolta myös kirkkomme tulevaisuudesta. Saan jatkuvasti kysymyksiä seurakuntalaisilta ja työntekijöiltä siitä, miten kirkollemme käy. Monet erimielisyydet repivät sitä. Hajoaako kirkko? Tätä samaa huolta minäkin kannan. Monesti levottomuus ja kysymykset täyttävät mieleni kirkon tulevaisuutta ajatellessa.

Tänään vihitään pappisvirkaan kolme teologian maisteria, Liisa, Susanna ja Kirsi. Te olette uuden edessä, kun teistä tulee pappeja. Te olette kiinnostavan, innostavan ja motivoivan työn edessä. Samanaikaisesti monet kysymykset risteilevät mielessä. Miten osaan hoitaa virkaani ja selviän sen tehtävistä? Miten täytän virkani vaatimukset sekä ihmisten ja Jumalan odotukset?

Kaikkien tilanteidemme ja kysymystemme keskellä kuulemme Jeesuksen sanat: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.” Siis Jeesus sanoo sinulle, minulle, meille koko seurakunnalle: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.”

Toinen evankeliumin yksityiskohta liittyy tapahtuman loppuun. Jeesus ja Pietari olivat nousseet veneeseen. Sen jälkeen tuuli tyyntyi. Matteus kertoo: ”Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ’Sinä olet todella Jumalan Poika.’” Jeesus ei ole vain apu hädän keskellä. Hän ei ainoastaan anna turvaa turvattomille ja epävarmoille. Hän on enemmän. Hän on Jumalan Poika, maailman Vapahtaja. Tämän opetuslapset tajusivat veneessä. ”Sinä olet todella Jumalan Poika.” Jeesus tuli maailmaan solmimaan katkenneen yhteyden Jumalan ja ihmisen välille. Hän tuli sovittamaan meidän syntimme. Hän avasi meille tien taivaaseen.

Hyvät Liisa, Susanna ja Kirsi. Tässä on kuvattu myös papin työn perimmäinen päämäärä. Kristus kutsuu teidät työhönsä, jotta mahdollisimman moni ihminen voisi tunnustaa: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.” Teissä ja teidän kauttanne kirkon Herra tekee työtään, jotta sanoma hänestä kaikuisi kaikkialla. Siksi olkaa rohkeita Kristuksen tunnustajia. Samalla muistakaa, että virka on suurempi kuin sen kantaja. Pappisviran moninaisten vaatimusten ja tehtävien, ihmisten vaikeuksien ja oman itsensä edessä pappi tuntee usein avuttomuutta. Silloin teitä kantakoon tietoisuus, että saatte itse elää siitä samasta evankeliumista, jota muille välitätte.

Takaisin ylös

Saarna seurakunnan 575-vuotisjuhlamessussa 22.1.2017 Juvan kirkossa

Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.” (Joh. 4:39–42).

 Jeesus oli opetuslapsiensa kanssa matkalla Juudeasta takaisin Galileaan. Matkareitti kulki Samarian halki. Tavallisesti juutalaiset kiersivät Samarian, sillä he välttelivät kanssakäymistä samarialaisten kanssa. Samarialaiset olivat juutalaisten halveksumaa väkeä, olivathan he pakkosiirtolaisuuden aikana 700-luvulla eKr. syntynyttä sekakansaa.

 Matkalla Jeesus opetuslapsineen pysähtyi Sykarin kaupungin luona. Opetuslapset menivät ostamaan ruokaa, mutta Jeesus jäi kaupungin ulkopuolelle kaivon äärelle. Kuuman keskipäivän aikaan kaivolle tuli samarialainen nainen. Jeesus pyysi naiselta vettä janoonsa. Jeesus rikkoi rajoja jo keskustelemalla, sillä vieraan miehen ja naisen eikä varsinkaan juutalaisen ja samarialaisen sopinut keskustella keskenään. Veden pyytäminen oli ennen kuulumatonta, koska samarialaisten vesiastiatkin olivat juutalaisten mielestä epäpuhtaita. Jeesus kertoi myös itse voivansa antaa naiselle sellaista vettä, jota juotua ei enää tulisi jano. Keskustelun myötä naisessa heräsi ihmettely. Mikä mies tämä oikein on? Lopullisesti naiselle tuli varmuus ja usko Jeesukseen, kun Jeesus paljasti tietävänsä hänen elämänsä läpikotaisin, sen pimeimpiä sopukoita ja kipeimpiä yksityiskohtia myöten.

 Jeesuksen kohdattuaan nainen halusi kertoa muille tapahtuneesta. Häneltä jäi vesiruukkukin kaivolle, kun hän riensi kertomaan kaikille: ”Tulkaa katsomaan, tuolla on mies, joka kertoi minulle kaiken, mitä olen tehnyt! Olisiko hän Messias?” (Joh. 4:29). Nainen sai kaupungin asukkaat mukaansa. Kaupunkilaiset kiinnostuivat ja pyysivät Jeesusta jäämään heidän luokseen. Jeesusta kuultuaan monissa syntyi usko häneen.

 Jeesuksen kohtaaminen sai aikaan muutoksen naisen elämässä. Hän tunsi tulleensa hyväksytyksi ja armahdetuksi. Hänessä syntyi usko Jeesukseen. Kokemastaan hän halusi kertoa muille. Sen seurauksena monissa muissakin syntyi usko ja luottamus. Jeesuksen kohtaaminen muutti koko yhteisön elämää. Varmasti tieto tästä levisi yhä laajemmalle koko maahan. Sitten tieto Jeesuksesta levisi apostolien aikana muihin maihin ja maanosiin. Sykarin kaupungissa vakuututtiin: ”hän todella on maailman pelastaja”. Samarialaisten todistus Jeesuksesta saavutti yhä uusia ihmisiä ja alueita.

 Aikanaan kristillinen sanoma saavutti myös Juvan. Viimeistään 1200-luvulla kristinusko alkoi levitä myös Savoon, ensin idästä ja sitten lännestä. Vähitellen kirkollinen elämä vakiintui. Juva kuului Savilahden seurakuntaan, josta käsin papit hoitivat laajaa seurakuntaa. ”Ennen pitkää ei juvalaisia kuitenkaan tyydyttänyt pappien satunnaiset ja tilapäiset vierailut, vaan ruvettiin kaipaamaan kiinteämpää yhteyttä kristilliseen kirkkoon.” (Juvan historia, s 27). Niinpä 19.1.1442 Turun piispa Maunu II Tavast ja juvalaisten edustajat allekirjoittivat sopimuksen seurakunnan perustamisesta.

 Juvan seurakunnan – ja kunnan, olivathan ne yhtä ja samaa paikallisyhteisöä 1860-luvulle saakka – perustamisesta on nyt kulunut 575 vuotta. Vuosisatojen ajan kristinusko on vaikuttanut juvalaisten elämään. Sen myötä on kehittynyt sosiaalihuolto, koululaitos ja nykyinen hyvinvointiyhteiskunta. Vaikka ei se aina ole ollut helppoa. Kulkutaudit, katovuodet ja sodat ovat kurittaneet myös Juvaa. Seurakunnassakaan kaikki ei ole aina sujunut kitkatta. Vaikka seurakunnassa on palvellut uskollisia pappeja, lukkareita ja muita työntekijöitä, toisinaan juvalaisia on ehkä kaduttanut piispan kanssa tehty sopimus papin ja pappilan ylläpidosta. Esimerkiksi pian uskonpuhdistuksen jälkeen kirkkoherraksi tullut Yrjänä Eerikinpoika Memmoi oli jatkuvasti kärhämässä seurakuntalaisten kanssa. Hän joutui heti seurakuntaan muutettuaan vuonna 1561 talonpoikien pahoinpitelemäksi kinkeri- ja veronkantomatkallaan (Juvan historia, s 132). Onneksi nykyisin välit kirkkoherran ja seurakuntalaisten välillä ovat sellaiset, ettei niitä tarvitse selvitellä käräjillä!

 Kulunutta 575 vuotta ajatellen on tänään syytä kiitokseen. Seurakunnan perustaminen on merkinnyt niin maallisen kuin hengellisen hyvinvoinnin kasvua. Voimme olla kiitollisia esivanhemmillemme siitä kristillisestä perinnöstä, jonka he ovat meille välittäneet. Tästä minäkin olen osallinen ja kiitollinen, ovathan sukujuureni Juvalla. Iän karttuessa alkaa yhä syvemmin ymmärtää, kuinka suuri merkitys on kristillisellä traditiolla ja historialla. Juhlavuottaan viettävällä Juvalla on, mistä ammentaa. Siksi merkkivuoteen sisältyy myös tehtävä.

 Parituhatta vuotta sitten kaukaisessa Sykarin kaupungissa Jeesus kohtasi yhden ihmisen. Hänen todistuksensa seurauksena usko Jeesukseen levisi koko kaupungissa. Usko välittyi tavallisten ihmisten kautta. Tämä on tärkeä huomata. Uskon välittäminen ei ole vain joidenkin harvojen ihmisten, lähetystyöntekijöiden tai seurakunnan työntekijöiden vastuulla. Tehtävä kuuluu kaikille.

 Samarialainen nainen yksinkertaisesti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut. Ei mitään sen ihmeellisempää. Ei sen kertominen vaatinut vuosien koulutusta tai evankelioimiskurssien käymistä. Edes uskon määrä ei ole olennaista vaan uskon kohde. Samarian kaupungin asukkaat uskoivat Jeesukseen. He tahtoivat nähdä Jeesuksen ja menivät hänen luokseen. He pyysivät häntä jäämään kaupunkiin. Evankeliumi kertoo: ”Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan.” Jeesuksen sanat synnyttävät uskoa. Näitä sanoja seurakunta ja meidät on kutsuttu välittämään. Siksi rukoukseni on, että Juvalla tapahtuisi sama kuin Sykarin kaupungissa: ”Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

Juvalaiset olivat kaukonäköisiä, kun he halusivat tänne oman seurakunnan ja papin. Näin he huolehtivat siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja sakramentteja jaetaan, ihmisiä opetetaan ja ohjataan kristilliseen elämään niin ajalliseksi kuin iankaikkiseksi parhaaksi. Tämä työ jatkuu. Nyt on meidän sukupolvemme vuoro huolehtia siitä, että kristinuskon sanoma säilyy näillä seuduilla myös tulevaisuudessa. Kyse on itse asiassa yksinkertaisista asioista. Pysykää seurakunnan jäseninä. Huolehtikaa, että lapset kastetaan ja iltarukous siirtyy sukupolvelta toiselle. Lähettäkää lapsenne rippikouluun. Arvostakaa Jumalan sanaa ja seurakunnan yhteistä kokoontumista. Pitäkää rukous voimanlähteenä ja lähimmäisenrakkaus elämänasenteena.

Hyvät juvalaiset. Juva on vanhimpia Savon seurakuntia. Sillä on takanaan pitkä historia. Seurakunnan tulevaisuutta ajatellen mielessäni on testamentti, jonka täällä kappalaisena vuosina 1566-1571 toiminut Mathias Henrikinpoika jätti Juvan seurakunnalle. Hän siirtyi Juvalta vasta perustetun Pieksämäen seurakunnan kirkkoherraksi. Ennen lähtöään hän kirjoitti Juvan messukirjan lehdelle jäähyväissanat. Tekstiin liittyy rukous, joka on yhä ajankohtainen pyyntö: ”Rukoilen ja mitä nöyrimmin anon Isää Jumalaa, kaiken hyvän lähdettä, että hän ainosyntyisen poikansa, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden, Pyhän Hengen myötävaikuttaessa, tahtoisi pyhällä hengellään olla läsnä Juvan seurakunnan opettajissa, että Jumalan valtakunta lähestyisi, että Jumalan sana, tuo taivaallinen leipä, kylvettäisiin, istutettaisiin ja kasteltaisiin ja saisi Jumalalta kasvun, niin että tämä seurakunta sanan kuulemisen ja uskon avulla varttuisi täydelliseen miehuuteen ja tulisi yhdeksi ruumiiksi, jonka pää on Kristus Jeesus, joka on siunattu iankaikkisesti Isän ja Pyhän Hengen kanssa. Amen.” (Juvan historia, s 138).

Takaisin ylös  

Saarna seurakunnan 10-vuotisjumalanpalveluksessa 8.1.2017 Heinolan kirkossa

 Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Hän on se, josta sanoin: ’Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.’ Minäkään en tuntenut häntä, mutta juuri sitä varten olen tullut kastamaan vedellä, että Israel saisi tietää, kuka hän on.”     Johannes todisti: ”Minä olen nähnyt, kuinka Henki laskeutui taivaasta kyyhkysen tavoin ja jäi hänen päälleen. Minäkään en häntä tuntenut. Mutta hän, joka lähetti minut kastamaan vedellä, sanoi minulle: ’Se, jonka päälle näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, kastaa Pyhällä Hengellä.’ Minä olen sen nähnyt ja todistan, että tämä mies on Jumalan Poika.” (Joh. 1: 29–34).

Kun olin seurakuntatyössä Heinolassa, kirkossa levisi uusi idea seurakunnasta toiseen. Kymmenen vuotta täyttäville ryhdyttiin pitämään kymppisynttäreitä. Monta kertaa yhdessä silloisten työtovereitteni kanssa järjestimme niitä. Toisinaan olimme seurakunnan tiloissa ja kutsuimme jonkun vierailijan esiintymään synttäreille. Joskus taas järjestimme juhlat yhteistyössä koulujen kanssa. Kuljetimme synttärikakut kouluun, järjestimme ohjelman ja vietimme yhdessä juhlaa. Ensimmäistä vuosikymmentä kannatti juhlia.

 Tänään vietetään Heinolan seurakunnan kymmenvuotisjuhlaa. Seurakunnalle kymmenen vuotta on kovin lyhyt aika. Viime vuosina usea hiippakuntamme seurakunta on viettänyt 600-vuotisjuhliaan. Seuraavat seurakunnan synttärit ovat Juvalla kahden viikon kuluttua, kun seurakunta täyttää 575 vuotta. Näihin vuosisatoihin verrattuna kymmenen vuotta on varsin vähän. Tosin Heinolassa on tärkeä muistaa, että seurakunnan historia ulottuu täälläkin satojen vuosien taakse. Menneisyyttä on arvostettava ja juuret tunnettava. Kun nykyinen Heinolan seurakunta aloitti vuoden 2007 alusta, se rakensi toimintansa Heinolan maaseurakunnan ja Heinolan kaupunkiseurakunnassa tehdyn pitkän seurakuntatyön perinteen pohjalle. Hetken aikaa toimittiin yhdessä Heinolan seurakuntayhtymänä. Seurakuntaelämä on jatkumoa, joka ulottuu näilläkin seuduilla kauas historiaan. Tänään on syytä muistaa kiitollisuudella vuosisatojen aikana täällä tehtyä työtä, uskollisia työntekijöitä, luottamushenkilöitä, vapaaehtoisia vastuunkantajia ja sitoutuneita seurakuntalaisia. Kun heitä ja teitä tämän ajan seurakuntalaisia ajattelen, kiitollisuus täyttää sydämeni.

 Vaikka historian pitkässä janassa kymmenen vuotta on lyhyt aika, kymppisynttäreitä kannattaa viettää. Se mahdollistaa arvioinnin siitä, mitä on tehty vuosikymmenessä ja mihin nyt pitäisi tarttua. Siksi korostan: Muutos ja tulevaisuus ovat mahdollisuus. Mikään aikakausi ei ole kirkolle sen parempi tai huonompi kuin toinen. Jokainen muutos sulkee joitakin ovia, mutta vastaavasti avaa joitakin uusia mahdollisuuksia. Nämä uudet mahdollisuudet on havaittava ja käytettävä hyväksi. Nyt on aika suunnata katse ja voimavarat kohti tulevaa.

 Tulevaisuudenuskosta kertoo se, että tänään siunataan tässä jumalanpalveluksessa tehtäväänsä seurakunnan uusi kanttori Ursula Hynninen. Seurakunta tarvitsee osaavia, ammattitaitoisia, kirkkoon ja sen uskoon sitoutuneita työntekijöitä, jotka tahtovat lahjoillaan palvella seurakuntaa. Erityisen hyvin kanttorin virkaansiunaaminen sopii reformaation merkkivuoteen. Martti Luther piti musiikkia Jumalan parhaana lahjana. Se lohduttaa surullisia, hillitsee iloisia, antaa epätoivoisille rohkeutta, rauhoittaa riehakkaat ja tyynnyttää vihan. ”Rakastan musiikkia”, Luther kirjoitti pieneen lentolehtiseen vuonna 1530. ”Musiikki on Jumalan luomus ja lahja, ei ihmisen. Se ilahduttaa sielun ja karkottaa Perkeleen. Sen aikana väistyvät viha, ylpeys ja muut paheet. Annan musiikille ensimmäisen sijan teologian jälkeen.” Luterilaisuus tunnetaan rikkaasta virsilaulusta ja vahvasta musiikkielämästä. Siksi seurakunnissa on työntekijöinä musiikin ammattilaisia. Sinä, Ursula, saat liittyä Heinolassa palvelleiden kanttoreiden ketjuun ja osaamisellasi välittää evankeliumin sanomaa tässä seurakunnassa. Suotta ei musiikkia ole kutsuttu ”soivaksi sanaksi”, joka omalla tavallaan toteuttaa kirkon perustehtävää, evankeliumin julistamista. Tehtävään siunaaminen merkitsee, että seurakunta yhdessä rukoilee sinulle elämääsi ja viranhoitoosi Jumalan läsnäoloa, huolenpitoa ja johdatusta. Saat iloisin ja turvallisin mielen palvella Kristuksen kirkkoa Heinolan seurakunnassa.

 Hyvät seurakuntalaiset. Vietämme tätä juhlapäivää ensimmäisenä sunnuntaina loppiaisen jälkeen. Evankeliumissa on yksi tärkeä yksityiskohta, joka on erityisesti syytä huomata. ”Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!”

 Johannes Kastaja kehottaa katsomaan Jeesusta. Ihmisellä on jatkuvasti houkutus katsoa itseensä.  Silloin käy helposti niin, että itseään tuijottaessaan ahdistuu. Löydän elämästäni ja sisimmästäni sellaista, jota en toivoisi itsessäni olevan. Löydän epäjärjestyksessä olevan haavoittuneen elämän. Sisäinen kipu nousee pintaan, sumentaa elämän ilon ja tuo masennuksen. Tai itseään katsoessaan käy niin, että ihminen unohtaa muut. Minusta ja minun tarpeistani tulee kaikkein tärkein. Kukapa ei mieluusti näkisi itsensä kiiteltynä ja ihailtuna keskipisteenä. Jokainen tarvitsee hyväksyntää ja arvostusta. Mutta jos tuijotan vain itseäni, silloin ei elämässäni ole tilaa toisille.

 Johannes kehottaa: Katsokaa Jeesusta, Jumalan Karitsaa. Kun nostan katseen itsestäni pois, saattaa tapahtua ihme. Elämään kajastaa toivon valonsäde. Näen Kristuksen, hänet joka kantaa minua ja ottaa pois maailman synnin, minunkin syntini ja taakkani. Vaikka haavoittuvuus ja murtuneisuus ovat edelleen totta, ne eivät hallitse koko elämää. Kun katson Kristukseen, oma minä ei ole elämäni keskipiste. Silloin näen toisen ihmisen vierelläni. Silloin näen lähimmäisen ja hänen tarpeensa.

 Tänä aikana näyttää siltä että myös seurakunnissamme ja kirkossamme on vaara kääntyä sisäänpäin ja käpertyä itseensä. Monet erimielisyydet, vähenevä jäsenmäärä ja kiristyvä talous uhkaavat rampauttaa kirkon elämää. Evankeliumin ilo näyttää hukkuvan laskeviin käyriin ja masentaviin uutisiin. Siksi niin Heinolan seurakunnassa kuin koko kirkossa on tarpeen kuulla Johanneksen kehotus: Katsokaa Jeesusta, Jumalan Karitsaa. Kun katsomme Jeesukseen, inhimilliset kähinät ja huolenaiheet jäävät sivuun. Ne asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Silloin muistamme, mikä on keskeisintä seurakunnan ja kirkon työssä: Jeesus Kristus.

 Tänään Heinolan seurakunnan kymppisynttäreillä Johannes Kastaja muistuttaa, kuka on syntymäpäivien päähenkilö. ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Hän on läsnä sanassaan ja sakramenteissaan seurakuntansa keskellä. Pyhässä kasteessa hän ottaa ihmisen yhteyteensä, Jumalan lapseksi ja taivaan valtakunnan perilliseksi. Pyhässä ehtoollisessa hän antaa synnit anteeksi ja lahjoittaa elämän ja autuuden. Tässäkin jumalanpalveluksessa hän on kohdattavissa ehtoollispöydässä. Voimme kiitollisin mielin yhtyä psalmintekijän sanoihin: ”Katsokaa, nähkää omin silmin! Maistakaa, katsokaa Herran hyvyyttä! Onnellinen se, joka turvaa häneen.” (Ps. 34:9).

Takaisin ylös

                                                                                        

   Saarna juhlajumalanpalveluksessa 6.1.2017 Rääkkylän kirkossa

 Kun Jeesus oli syntynyt Juudean Betlehemissä kuningas Herodeksen aikana, Jerusalemiin tuli idästä tietäjiä. He kysyivät: ”Missä se juutalaisten kuningas on, joka nyt on syntynyt? Me näimme hänen tähtensä nousevan taivaalle ja tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.” Kuullessaan tästä kuningas Herodes pelästyi, ja hänen kanssaan koko Jerusalem. Hän kutsui koolle kansan ylipapit ja lainopettajat ja tiedusteli heiltä, missä messiaan oli määrä syntyä. ”Juudean Betlehemissä”, he vastasivat, ”sillä näin on ilmoitettu profeetan kirjassa:       - Sinä, Juudan Betlehem,       et ole suinkaan vähäisin heimosi valtiaista,       sillä sinusta lähtee hallitsija,       joka on kaitseva kansaani Israelia.”     Silloin Herodes kutsui salaa tietäjät luokseen ja otti heiltä juurta jaksain selville, milloin tähti oli tullut näkyviin. Sitten hän lähetti heidät Betlehemiin. ”Menkää sinne”, hän sanoi, ”ja ottakaa asiasta tarkka selko. Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.” Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.     Unessa Jumala varoitti tietäjiä palaamasta Herodeksen luo, ja niin he menivät toista tietä takaisin omaan maahansa. (Matt. 2:1-12).

Varhain jouluaattoaamuna menin käymään kaupassa. Isossa marketissa oli vähän asiakkaita, joten ostokset oli pian hoidettu. Pois tullessani huomasin tyhjän aulan nurkassa joulukuusen. Latvassa oli komea tähti, sähkökynttilät paloivat, hopeanauha kimalteli ja oksilla roikkui kirkkaita palloja. Mutta se oli kuitenkin surkea näky: kaikki neulaset olivat varisseet lattialle, kuusi oli aivan kuiva. Pohdin, että onko tämä kuva suomalaisesta joulunvietosta? Koristeet ovat kyllä komeat, mutta oikeastaan kaikki on jo ohi, ennen kuin varsinainen juhla koittaa.

 Tänään on loppiainen. Historiallisesti loppiainen on joulua vanhempi juhla. Itse asiassa varhaisina aikoina juuri tänä päivänä vietettiin joulua. Monissa kirkoissa niin tehdään yhä edelleen. Tähän liittyy sopivasti evankelista Matteuksen kertomus itämaan tietäjistä lahjoineen. Meillä Suomessa joulun varsinainen juhla-aika kestää joulupäivästä loppiaiseen. Joulu ei siis pääty jouluaattoon, vaan vasta alkaa siitä ja juhlaa riittää loppiaiseen asti. Tämän juhlapäivän nimi viittaa joulunajan päättymiseen. Loppiainen merkitsee sananmukaisesti loppua.

 Rääkkylässä loppiaisella on tänä vuonna oma merkityksensä. Rääkkylän seurakunta liitettiin vuoden 2017 alusta Kiteen seurakuntaan. Näin yksi ympyrä sulkeutui. Rääkkylä oli Kiteen seurakunnan kappelina 1680-luvun puolivälistä alkaen aina vuoteen 1857, jolloin se itsenäistyi. Rääkkylän seurakunnan jäsenmäärän lasku ja talouden voimakas heikkeneminen johtivat nyt seurakuntaliitokseen. 160 vuoden aika itsenäisenä seurakuntana on päättynyt ja seurakunta on palannut Kiteen seurakunnan kappeliksi. Näiden ratkaisujen ja tapahtumien jälkeen on ymmärrettävää, jos tänään loppiaisena tuntuu, että ”se on loppu nyt”. Loppiainen merkitsee Rääkkylässä sananmukaisesti loppua.

 Tämän juhlapäivän evankeliumista avautuvat kuitenkin tyystin toisenlaiset näkymät. Kirkon ja seurakunnan tulevaisuutta ajatellen loppiainen ei viittaa loppuun ja menneisyyteen, vaan pikemminkin uuteen alkuun ja tulevaisuuteen. Seurakuntaliitoksella halutaan turvata seurakuntaelämä tulevaisuudessa myös Rääkkylässä. Siihen rohkaisevat loppiaisen evankeliumista poimitut kaksi sanaa: tähti ja lahja.

 Ensimmäinen sana on tähti. Evankeliumissa kerrotaan, kuinka kuningas Herodeksen ”sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen. Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo.”

 Tähti johti itämaan tietäjät seimen luo. Tähti on varmaan yksi yleisimmistä joulukoristeista. Se nostetaan jokaisen joulukuusen latvaan. Se on meille niin tavallinen, ettemme osaa yhdistää sitä loppiaisen evankeliumiin ja Jeesuksen syntymään. Tähti kyllä nähdään, mutta aina ei nähdä sitä, mihin se viittaa. Silti se yhä jatkaa hiljaista loistoaan ja osoittaa edelleen tietä Jeesuksen luo.

 Itämaan tietäjät eivät päässeet perille kuitenkaan pelkästään tähdistä ennustamalla vaan siihen tarvittiin Jumalan sana. Se ohjaa Kristuksen luokse. Vanhastaan kristillinen traditio onkin tulkinnut tähden Jumalan sanaksi. Siitä monet loppiaisen virretkin puhuvat. ”Nyt meitä sanan tähti, johdattaa luoksesi. Se taivaastasi lähti, valoksi, oppaaksi.” (virsi 45:2). ”Tunnet tähden kirkkaimman, se on sana Jumalan.” (virsi 46:2).

 Jumalan sanaa on Rääkkylässä julistettu satojen vuosien ajan. Se on ravinnut, ruokkinut, rohkaissut, kantanut eteenpäin elämässä, niin ilon kuin murheen keskellä. Se on ollut seurakuntaelämän perusta ja kristityn voimanlähde. Sitä se on yhä edelleen, nyt ja tulevaisuudessa. Vaikka seurakuntien rajat muuttuvat, Jumalan sana pysyy. Se kantaa loppiaisesta arkeen, uuteen vaiheeseen seurakunnan elämässä. Jumalan sanan julistamisesta varten rakennettiin Rääkkylään vuonna 1851 nykyinen kirkko. Sitä ei täältä viedä minnekään.

 Ihminen tarvitsee yhteisön, johon kuulua. Rääkkylän kaltaisessa yhteisössä kotipaikkatietoisuus ja paikallisidentiteetti ovat vahvasti sidoksissa omaan kirkkoon ja säännölliseen jumalanpalveluselämään, hautausmaahan, tuttuihin työntekijöihin ja seurakunnan toimintatapaan. Paikallisyhteisön tukeminen ja vaaliminen on hyvinvoinnin kannalta ratkaisevan tärkeää. Elävän jumalanpalvelusyhteisön säilyminen on sen vuoksi kallisarvoista. Siitä te kaikki olette yhdessä vastuussa, niin seurakunnan päättäjät ja vastuunkantajat kuin seurakunnan jäsenet ja paikkakunnan asukkaat.

 Toinen sana on lahja. Evankeliumissa kerrotaan, kuinka tietäjät ”menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa.”

 Kuulen usein kysymyksen, mitä minä kirkolta tai seurakunnalta oikein saan. Tämä kuvaa hyvin aikamme arvoja. Tärkeintä on se, mitä minä saan ja mitä minä hyödyn. Loppiaisen evankeliumi kääntää kysymyksen toisinpäin. ”Itämaan tietäjät antoivat lahjana Jeesukselle kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Mitä minä antaisin Jeesukselle?”

 Tietäjät lahjoineen rohkaisevat kysymään, olemmeko me tunnistaneet omat lahjamme. Olemmeko antaneet ne käyttöön yhteiseksi hyväksi? Meillä on lahjoja sekä Jumalan luomistyön tuloksena että armolahjoja Pyhän Hengen hedelminä. Meillä on monia mahdollisuuksia auttaa lähimmäistämme tai palvella omaa seurakuntaamme tai työskennellä kotiseutumme ja isänmaamme hyväksi. Olennaista on se, että haluamme näin tehdä ja ryhdymme toimimaan. Silloin paljastuu lahjan syvin olemus. Antaessaan saa ja etsiessään löytää. Näin kävi itämaan tietäjillekin. He antoivat lahjansa ja löysivät maailman Vapahtajan.

 Jumala ei ole jossain kaukana elämän ulkopuolella, vaan sen sisällä. Hän on siellä, missä heikkoa autetaan ja toivotonta rohkaistaan. Hän on siellä, missä työskennellään oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi, ja siellä, missä edistetään rauhaa ja hyväntahtoisuutta. Hän on siellä, missä armeliaisuus asetetaan itsekkyyden edelle. Meidän kauttamme Jumalan hyvä tahto tulee näkyväksi elämän arjessa ja yhteiskunnan ratkaisujen suunnassa. Joulun sanoma on mennyt perille silloin, kun se edistää inhimillisyyttä ja alttiutta toimia lähimmäisen hyväksi ja yhteiseksi parhaaksi. Näin meitä kutsutaan Jeesuksen työtovereiksi rakentamaan ja muuttamaan tätä maailmaa, tuomaan valoa pimeyteen, julistamaan sanomaa Kristuksesta.

 Hyvät seurakuntalaiset. Vuoden alkaessa olemme uuden edessä. Erityisesti Rääkkylässä ja Kiteellä seurakunnalla on edessään uudenlainen tulevaisuus. Muutoksessa helposti käännytään haikailemaan mennyttä aikaa. Sillekin on oltava aikansa ja paikkansa. Menneisyyttä on arvostettava ja juuret tunnettava. Mutta ennen kaikkea haluan korostaa: Muutos ja tulevaisuus ovat mahdollisuus. Nyt on aika suunnata katse ja voimavarat kohti tulevaa. Siksi rohkaisen teitä rakentamaan keskinäistä luottamusta ja vahvistamaan yhteistyötä sekä yhteenkuulumisen henkeä. Siinä jokaisella on oma vastuunsa kannettavana.

 Uuden edessä loppiaisen evankeliumin sanoma on selkeä. Vaikka seurakuntien rajat ja rakenteet ympärillä muuttuvat, Jumalan sana pysyy. Sen varaan voi rakentaa tulevaisuutta. Siihen tarvitaan jokaista seurakuntalaista omine lahjoineen. Kun Rääkkylässä ja Kiteellä vallitsee luottamuksen, yhteyden ja rakkauden ilmapiiri, tulevaisuus on avoin. Silloin loppiainen ei merkitse loppua, vaan pikemminkin uuden alkua.

Takaisin ylös

Saarnat vuonna 2016

Saarna virsikirjan lisävihkon ja liturgisen vaatetuksen käyttöönottomessussa 27.11.2016 Pyhtään kirkossa

 Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”     Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:       - Hoosianna!        Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!       Siunattu isämme Daavidin valtakunta,        joka nyt tulee!        Hoosianna korkeuksissa!  (Mark. 11:1-10).

Hoosianna-virsi on siitä erikoinen hymni, että se sykähdyttää vuosi vuoden jälkeen. Se koskettaa, koska se kantaa muistoja lapsuudesta, koulujen juhlista, omista kotikirkoista. Vaikka vuodet kuluvat, Hoosianna säilyy mielessä rakkaana virtenä. Kun ihmiset menevät ensimmäisenä adventtina kirkkoon, he sanovat: mennään laulamaan Hoosiannaa.

 Idag på första Advent får vi åter en gång sjunga Hosianna. Ett nytt kyrkoår inleds idag. Vi inleder det med att be Gud om hjälp och frälsning. Hosianna betyder just detta ”hjälp, frälsning, räddning”. Från början bär människor ropade ”Hosianna!” bad de kungen eller Gud om hjälp.

 Att sjunga Hosianna på första advent är en gammal tradition i såväl Sverige som Finland. Det är en psalm som är dryga 200 år gammal. Dess rötter finner vi i Sveriges och Finlands gemensamma historia. Upphovsmannen bakom Hosianna är Georg Joseph Vogler, en tysk kompositör som kallades till svenska hovet. Det räckte inte länge innan Hosianna spred sig från Stockholm till Åbo. Detta skedde i början av 1800-talet och sedan dess har den blivit en av våra mest kända och älskade psalmer.

 Mikä on Hoosiannan viesti tänä adventtina täällä Pyhtään kirkossa? Viesti kiteytyy laulun kohtaan: ”Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen.” Samasta asiasta puhuu myös äsken kuulemamme evankeliumi: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä.”

 ”Joka tulee Herran nimeen.” Ne jotka tulevat kirkkoon, tulevat ”Herran nimeen”. Jos menemme kylään ystävien luokse, talon tai asunnon oveen kiinnitetystä nimikilvestä näkyy, kenen luo olemme menossa.

 Kirkkorakennus on paikka, jota on vanhastaan nimitetty Herran huoneeksi, Jumalan asuinsijaksi. Tämä Pyhtään vanha kirkkokin on Herran temppeli. Jokainen joka tulee tähän kirkkoon, tulee siis Jumalan luo. ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!”

 Jumalanpalveluksessa on syvimmiltään kyse Kristuksen läsnäolosta ja kohtaamisesta. Sen ymmärtämisessä auttavat myös kirkkotekstiilit. Ne johdattavat kirkkovierasta hiljentymään ja keskittymään olennaiseen. Niiden symboliikka julistaa sanattomasti kristinuskon sanomaa. Tänään otetaan käyttöön tekstiilitaiteilija Helena Vaarin Pyhtään kirkkoon suunnittelemat ja toteuttamat uudet kirkkotekstiilit.

 Kyrkotextilerna gör församlingens gemensamma sammankomster och kyrkorummet mer festlig. Detta är dock inte deras huvudsakliga syfte. Deras viktigaste syfte ligger i det att de för människors tankar till det som är det viktigaste innehållet i den kristna kyrkans sammankomster. De synliggör de viktigaste sakerna i kyrkans tro och undervisning. De kyrkotextiler som vi idag tar i bruk är skapade av Helena Vaari och de förkroppsligar just allt detta, och de har en alldeles speciell plats just här i Pyttis kyrka. 

Idag tar vi också i bruk tilläggshäftet till vår psalmbok både på finska och på svenska. Detta är avslutningen på en process som påbörjades redan år 2010 genom kyrkomötets beslut. Önskemålet från kyrkomötets sida var att tillföra nya, fräscha psalmer till vår psalmbok som tilltalar just de behov som vår tids människor har. En annan sak som betonades i kyrkomötets initiativ var att psalmerna skulle ha en varierande stilart och karaktär.

 Tänään virallisesti käyttöön otettavat suomen- ja ruotsinkieliset virsikirjan lisävihkot on tarkoitettu käytettäväksi nykyisen virsikirjan rinnalla. Lisävihko täydentää virsikirjaa sekä tyylillisesti että aihepiiriensä avulla. Siinä on pyritty etsimään tämän ajan ihmisen kokemusta kristinuskosta.

 Ensimmäisen adventtisunnuntain evankeliumista käy ilmi, että laulaminen on aina kuulunut uskonnolliseen ja myös kristilliseen perinteeseen. Yhdessä laulaminen on alusta asti ollut kristittyjen kokoontumisten olennainen osa. Kansankielinen virsilaulu on reformaation oivallus ja löytö. Koska kansa ei kyennyt laulamaan latinankielistä tekstiä monimutkaisin sävelmin, oli käytettävä kansan omaa kieltä ja tehtävä sävelmät tavallisen kansan kykyjä vastaavaksi. Jokaiselle piti antaa mahdollisuus myös ymmärtää, mitä laulettiin. Otamme virsikirjan lisävihkot käyttöön osana reformaation 500-vuotismerkkivuotta. Näin reformaation perinne jatkuu elävänä.

 Hyvät seurakuntalaiset. Adventin evankeliumissa kansa laulaa: ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä.” Hoosianna-hymni ei puhu ainoastaan Jumalan luo tulemisesta, vaan myös siitä, mitä Jumala haluaa antaa luokseen tuleville. Hän haluaa siunata. Se joka tulee Herran nimeen, on siunattu ihminen, olkoon hän itsessään millainen tahansa. ”Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä.”

 Siunaus on merkillinen asia ihmisen elämässä. Ilman siunausta ihminen ei kestä. Vähän aikaa voimme kuvitella, että elämä on meidän omissa käsissämme. Ihmisen kiusaus on luulla, että hän hallitsee oman elämänsä ja pitää onnen avaimia käsissään. Me kuvittelemme, että tulemme toimeen ilman siunausta ja ilman Jumalaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin paljastuu, että ei ole elämää ilman Jumalan siunausta.

 Mistä me tiedämme, että Jumala siunaa meidät? Tarkkaavainen evankeliumin ja Hoosiannan laulaja on pannut merkille, että se siunattu, joka tulee, on oikeastaan Kristus itse, Daavidin Poika. ”Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen.” Herran nimeen tulemisen siunaus kohdistuu aivan ensinnä Jumalan Poikaan, Marian Poikaan, Daavidin suvusta periytyvään Vapahtajaan.

 ”Välsignad vare Han, som kommer i Herrens namn!” En människa som kommer i Herrens namn är välsignad. Det är Guds vilja för varje människa. Vi människor välsignas för att Kristus före oss har blivit välsignad.

 Meidät ihmiset siunataan, koska meitä ennen on siunattu Kristus. Tässä järjestyksessä on suuri viisaus. Ensin Jumala, sitten ihminen. Adventista alkaa jouluun valmistautumisen aika. Joulukaan ei synny niin, että me teemme joulun, vaan siten, että ensin syntyi Kristus, maailman Vapahtaja. Ensin on tullut Daavidin Poika, ensimmäinen siunattu. Hänen seurassaan mekin tulemme siunatuiksi.

Takaisin ylös

 

 Saarna kirkolliskokouksen viikkomessussa 11.11.2016 Maarian kirkossa

Älkää, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.     Herran päivä tulee kuin varas. Sinä päivänä taivaat katoavat jylisten, taivaankappaleet palavat ja hajoavat. Silloin paljastuu maa ja kaikki, mitä ihminen on maan päällä saanut aikaan. Koska tämä kaikki näin hajoaa, millaisia onkaan pyhässä elämässä ja hurskaissa teoissa oltava niiden, jotka odottavat Jumalan päivää ja jouduttavat sen tuloa - tuon päivän, joka saa taivaat liekehtien hajoamaan ja taivaankappaleet sulamaan kuumuudesta. Mutta meillä on hänen lupauksensa, ja siihen luottaen me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.     Rakkaat ystävät! Kun te tätä kaikkea odotatte, pyrkikää siihen, että Herra aikanaan voisi havaita teidät puhtaiksi ja moitteettomiksi ja teillä olisi rauha. Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa. Hänelle kunnia nyt ja iankaikkisuuden päivään asti. Aamen.  (2. Piet. 3:8-14, 18). 

Äsken kuulemamme raamatunkohta on ensi sunnuntain tekstejä. Tulevana pyhänä on kirkkovuoden toiseksi viimeinen sunnuntai. Valvomisen sunnuntain sanoma korostaa hengellistä valvomista ja Kristuksen paluun odotusta. Väsymisen ja välinpitämättömyyden vaara on suuri. Ihminen kotiutuu helposti tähän maailmaan ja unohtaa, ettei hän elä täällä pysyvästi. Tämä vaara uhkaa myös meitä kirkon päättäjiä. Siksi kirkolliskokousviikon päätteeksi on tärkeä muistaa, että pohjimmiltaan päätöksentekomme tulee tapahtua iankaikkisuusperspektiivistä käsin. Vaikka useimmat päätöksemme ovat arkisia ja hyvinkin maallisia asioita, niiden tarkoitus on huolehtia siitä, että mahdollisimman moni ihminen pääsisi kerran taivaaseen.

Meitä kirkolliskokousedustajia evästetään tänään toisen Pietarinkirjeen sanoin: ”- - - pyrkikää siihen, että Herra aikanaan voisi havaita teidät puhtaiksi ja moitteettomiksi ja teillä olisi rauha.” (2. Piet. 3: 14). Siis meidän tulisi olla puhtaita ja moitteettomia ja meillä tulisi olla rauha. Miten tämä on mahdollista? Miten tämä voisi toteutua, varsinkin kun ajattelee sitä erimielisyyttä, joka vallitsee niin monessa asiassa meidän keskellämme?

Kuulin hiljakkoin kerrottavan opettajasta, joka oli kysynyt oppilailta, mitä he haluaisivat olla isoina. Yksi halusi rekka-auton kuljettajaksi, toinen lääkäriksi, kolmas poliisiksi jne. Yksi poika vastasi, että "tahtoisin olla mahdollinen". Opettaja ihmetteli kysymystä ja kysyi: "Miksi sinä haluaisit olla mahdollinen?" Poika vastasi: "No kun isä ja äiti aina sanovat, että olen mahdoton."

Jumalassa on erityistä se, että hän kutsuu juuri mahdottomia yhteyteensä ja taivaan kotiin. Hän antaa heille jopa tehtäviä kirkossaan, kutsuu joitakin jopa kirkolliskokousedustajiksi. Hän itse tekee meistä mahdollisia. Hän tekee meistä vanhurskaita, siis taivaaseen kelvollisia Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Reformaation merkkivuoden teemana on Armoa 2017! Lutherin sydänasia oli ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Kirkon ja maailman tulevaisuus on sen varassa, mitä Jumala antaa ja lahjoittaa meille. Jumalan armo on enemmän kuin ihmisen parhaatkaan suoritukset. Me itsessämme mahdottomat tulemme Jumalan rakkauden ja hyvyyden tähden mahdollisiksi taivaan kotiin. 

Tänään meitä muistutetaan iankaikkisuudesta ja valvomisen tärkeydestä. Kristityn tulisi olla joka hetki valmis lähtemään tästä elämästä. Valvominen ei kuitenkaan ole voimia kuluttavaa jännitystä vaan turvallista luottamusta siihen, että Jumala vie meissä aloittamansa hyvän työn päätökseen. Jumalan lupauksen mukaisesti odotamme ”uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.” (2. Piet. 3: 13).

Takaisin ylös 

Saarna pappisvihkimysmessussa 6.11.2016 Mikkelin tuomiokirkossa

 Kun Jeesus vielä puhui heille, sinne tuli eräs synagogan esimies. Hän kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.” Jeesus nousi ja lähti miehen mukaan, ja opetuslapset seurasivat häntä.     Silloin Jeesusta lähestyi muuan nainen, jota kaksitoista vuotta oli vaivannut verenvuoto. Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua. Hän näet ajatteli: ”Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.” Jeesus kääntyi, näki naisen ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä, tyttäreni, uskosi on parantanut sinut.” Siitä hetkestä nainen oli terve.     Kun Jeesus tuli esimiehen taloon ja näki huilunsoittajat ja hälisevän ihmisjoukon, hän sanoi: ”Menkää pois! Ei tyttö ole kuollut, hän nukkuu.” Hänelle naurettiin. Mutta kun väki oli ajettu ulos, Jeesus meni sisään ja otti tyttöä kädestä, ja tyttö nousi. Tästä levisi tieto koko sille seudulle. (Matt. 9:18-26).

Nelisenkymmentä vuotta sitten sain kutsun puhua kesäseuroissa kotiseurakunnassani Lauritsalassa. Olin keväällä kirjoittanut ylioppilaaksi ja juuri saanut opiskelupaikan teologisessa tiedekunnassa Helsingissä. Minulla oli ensimmäinen puheenvuoro. Nuoruuden innolla ja uskonvarmuudella puhuin siitä, kuinka monille ihmisille Jumala on vain viimeinen oljenkorsi, kun mikään muu ei auta. Korostin, että Jumala ei halua olla vain tällainen hätävara. Paheksuin niitä, jotka vasta hädässään turvautuvat Jumalaan.

Viimeisenä seuroissa puhui vanha rovasti. Hän kertoi elämässään monesti joutuneensa sellaisiin tilanteisiin, joissa usko tuntui katoavan ja Jumala olevan kaukana. Vahvasta uskosta ei ollut tietoakaan. Jumala tuntui vaikenevan ja olevan poissa. Jäljelle jäi vain hätä. Rovasti sanoi, että näissä tilanteissa häntä rohkaisi Vähän katekismuksen toisen käskyn selitys. Siinä selitetään, miten Jumalan nimeä käytetään oikein: ”- - - vaan huudamme hänen nimeään avuksi kaikessa hädässämme, rukoilemme, ylistämme ja kiitämme sitä.”

Minä nuori ja innokas teologian ylioppilas korostin suureen ääneen uskon varmuutta ja vahvuutta. Vanha elämää nähnyt ja paljon kokenut rovasti painotti yksinkertaisesti, että tuskassa ja ahdistuksessa varmaa ja vahvaa uskoa ei ole. Silloin ei jää muuta vaihtoehtoa kuin hädässä huutaa Jumalaa avuksi. Juuri se on oikeaa Jumalan nimen käyttöä.

Vähitellen elämä on opettanut. Olen löytänyt vanhan rovastin nöyrän tavan lähestyä uskonasioita ja Jumalaa. Kukaan ei selviä elämästä ilman hätää, ahdistusta, huolia, murheita, tuskaa, surua. Joskus on kyse omasta tai läheisten sairaudesta, ihmissuhdeongelmista perhepiirissä, suvussa tai läheisten ihmisten kanssa, työhön ja toimeentuloon liittyvistä vaikeuksista, työttömyydestä, työkyvyttömyydestä tai työyhteisön ristiriidoista, taloudellisista ongelmista, kuolemasta. Nämä tai monet muut kokemukset ovat osuneet omalle kohdalle tai ainakin lähelle. Kurkkua kuristaa, sydän hakkaa, uni ei tule, koko olemus on levoton ja ahdistaa. Silloin mieleen nousee pyyntö: ”Herra Jeesus, auta minua!”

Evankeliumissa kerrotaan kahdesta toivottomassa tilanteessa olevasta ihmisestä. Synagogan esimiehen 12-vuotias tytär oli kuollut. Eräs nainen oli kärsinyt vaikeasta verenvuodosta jo vuosikausia. Yhtä hyvin heidän paikallaan voisi olla joku meistä tai joku lähimmäisistämme. Siksi ei ole vaikea eläytyä heidän osaansa. Tiedämme, millaista on olla hädissään, olla tilanteessa, jossa toivo tuntuu kadonneen. Tiedämme, mitä on olla Jumalan parantavan kosketuksen tarpeessa. Tuska ja hätä ajoivat nämä ihmiset Jeesuksen luokse. He luottivat hänen apuunsa. Heillä ei ollut muita vaihtoehtoja.

Synagogan esimies, Jairos nimeltään, meni pyytämään apua mieheltä, jota lainopettajat ja fariseukset karsastivat. Monissa rukoushuoneissa Jeesus alkoi olla jo kirottu nimi. Tilanne oli Jairokselle vaikea. Kuitenkin hän nieli ylpeytensä ja kääntyi Jeesuksen puoleen, sosiaalisesta paineesta, muiden mielipiteistä ja aiemmasta epäuskostaan huolimatta. Hänellä oli hätä. Hän kumartui maahan Jeesuksen edessä ja sanoi: ”Tyttäreni on kuollut juuri äsken, mutta tule ja pane kätesi hänen päälleen, niin hän virkoaa.”

Nainen oli kärsinyt verenvuodosta kaksitoista vuotta. Se teki hänestä rituaalisesti epäpuhtaan ja sosiaalisesti eristetyn. Hän oli syrjitty sairautensa vuoksi. Kaikki lääkärit ja parantajat oli kokeiltu. Kukaan ei onnistunut auttamaan häntä. Jeesus oli hänen viimeinen oljenkortensa. ”Hän tuli Jeesuksen taakse ja kosketti hänen viittansa tupsua. Hän näet ajatteli: ’Jos vain saan koskettaa hänen viittaansa, minä paranen.’”

Nainen parani. Jairoksen tytär nousi kuolleista elämään. Jeesuksen parantava kosketus muutti epätoivon toivoksi. Jeesus auttoi.

Hädissään oleva synagogan esimies ja verenvuototautia sairastava nainen ovat tänään opettajiamme. Heidän esimerkkinsä rohkaisee jokaista uskossaan heikkoa ja vaikeuksien keskellä kamppailevaa. Hädässä on lupa kääntyä Jumalan puoleen ja pyytää hänen apuaan. Siihen meitä opastaa myös Katekismus: ”Kaikissa vaikeuksissa meidän tulee kääntyä Jumalan puoleen ja odottaa hänen apuaan.” (2. käskyn selitys).

 Jumala ei ole vain hyvien päivien Jumala. Hän ei ole vain uskossaan vahvojen hurskaiden ja elämässään onnistuneiden Jumala. Hän on myös niiden Jumala, jotka hädässään kääntyvät hänen puoleensa. Itse asiassa juuri heikkoja ja avuttomia varten Jumala antoi Jeesuksen syntyä ihmiseksi, siis meidän auttajaksemme. Jumala on meidän apua tarvitsevien ja pyytävien Jumala.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään messussa toimitetaan pappisvihkimys. Pappi on kutsuttu hoitamaan armonvälineitä, jotta ihmiset kohtaisivat Jumalan, niin hyvinä päivinä kuin hädän hetkellä. Hänen tehtävänään on julistaa evankeliumia Jumalasta, jonka varaan ja huolenpitoon saa jättää elämänsä, varsinkin silloin, kun on hätä.

 Heprealaiskirjeessä Jeesusta kuvataan ylipappina. ”Meidän ylipappimmehan jos kukaan kykenee ymmärtämään vajavuuksiamme, sillä häntä on koeteltu kaikessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan.” (Hepr. 4:15). Toisessa kohdassa Heprealaiskirjettä vakuutetaan: ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Hepr. 2:18).

 Tällainen on Vapahtajamme. Hänen palvelukseensa sinut, Ari, tänään vihitään. Pappisviran moninaisten vaatimusten ja tehtävien, ihmisten vaikeuksien ja oman itsensä edessä pappi tuntee usein avuttomuutta. Silloin muista, että saat itse elää siitä samasta evankeliumista, jota muille välität. Et hoida virkaasi koskaan yksin, vaan Jeesus lupaa olla kanssasi joka päivä (Matt. 28:20). Hän antaa voiman ja viisauden. Silloin saat kokea viranhoidossasi iloa ja riemua.

 Takaisin ylös

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 16.10.2016 Marian kirkossa Haminassa

 Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: ”Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.” Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: ”Poikasi elää”, ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen. (Joh. 4:46-53).

Kirkossamme valmistaudutaan aloittamaan reformaation merkkivuotta. Se alkaa muutaman viikon kuluttua lokakuun viimeisenä päivänä ja päättyy samaan aikaan vuoden kuluttua. Vuonna 2017 tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiä kirkon uudistamiseksi. Siitä alkoi tapahtumasarja, joka johti koko läntisen maailman mullistukseen ja katolisen kirkon jakautumiseen. Tuon tapahtuman seurauksena vietämme tänään uskonpuhdistuksen muistopäivää.

 Reformaation merkkivuotta varten Kirkkohallitus on julkaissut erilaisia esitteitä ja esineitä. Yksi niistä on suurennuslasi, jossa on teksti ”Tarkenna ytimeen!” Siihen kiteytyy olennaisesti koko uskonpuhdistuksen perusajatus.

 Käsite ”reformaatio” tulee latinan kielen sanoista ”re” eli uudelleen ja ”forma” eli muoto. Kyseessä on siis sananmukaisesti ”uudelleen” tai ”takaisin” muotoon palauttaminen. Reformaatio merkitsee takaisin ytimeen palaamista. Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan alkuperäisen kirkon jälleen löytämistä. Kirkon uudistuminen merkitsee pyrkimystä entistä syvemmälle siinä, mitä kirkko on ja mitä kirkolla on. Uudistuminen on etsiytymistä ytimeen siinä, mikä meillä on jo annettu. Siis ”tarkenna ytimeen!”

 Luterilaisuuden ytimessä on uskonpuhdistuksesta lähtien nähty kaksi asiaa: Jumalan sana ja uskonvanhurskaus. Yksinkertaistaen kyse on siitä, että ihmisten tuli saada kuulla ja lukea Jumalan sanaa, jotta heissä voisi syntyä pelastava usko.

 Martti Lutherin mukaan usko ei ole vain asioiden totena pitämistä. Kristillinen usko ei ole vain sitä, että ajattelee Jumalan olevan olemassa. Oikeaa uskoa ei ole vielä senkään totena pitäminen, että Jumala on luonut maailman tai että Jeesus on sovittanut kaikkien ihmisten synnit. Nämä ovat välttämättömiä asioita, mutta eivät vielä pelastavaa uskoa. Paholainenkin pitää totena sitä, että Jumala on luoja ja Kristus on syntien sovittaja.

 Oikea usko on enemmän. Oikea usko on sydämen luottamusta siihen, että Jumala on luonut juuri minut ja että Jeesus on sovittanut juuri minun syntini. Usko on luottamusta siihen, että Jumala on minun Luojani ja minun Lunastajani.

 Kuninkaan virkamies on esimerkki siitä, mitä usko on. Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi. Se on luottamista Jeesuksen sanoihin, vaikka ei voi silmillään nähdä niiden totuutta eikä järjellään ymmärtää niitä. Koruttomasti ja yksinkertaisesti sanotaan: ”Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi.”

 Kuinka tällainen usko voi syntyä? Kuninkaan virkamiehellä ei itsellään ollut mitään, vain hätä, joka ajoi hänet Jeesuksen luo. Mutta hänellä oli Jeesuksen lupaus. Se ei ole mikään ihmisten epävarma lupaus vaan Jumalan oma sana. Siksi se antaa uskolle pitävän kiinnekohdan, johon tarttua. Raamattuun sisältyvä lupaus pelastuksesta on Jumalan oma sana. Siihen voi panna kaiken luottamuksensa ehdottoman varmana siitä, että lupaus toteutuu.

 Meillä on Jumalalta saatuna lupaus, evankeliumi. Uskonpuhdistuksen muistopäivän epistolatekstissä Paavalin Roomalaiskirjeessä sanotaan: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room. 1:16).

 Evankeliumi on Jumalan lupaus. Se on Jumalan sanoja, jotka koskevat meitä kaikkia. Evankeliumi lupaa, että Jeesus Kristus on kuollut ristillä jokaisen syntien sovitukseksi. Hänen kuolemansa on ottanut pois kaiken sen syyllisyyden, joka erottaa meidät Jumalasta. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, sen todistukseksi, että Jeesus on hänen Poikansa ja maailman Vapahtaja. Jeesuksen sovitustyön tähden olemme vanhurskaita, Jumalalle kelpaavia.

 Hyvät seurakuntalaiset. Nykyinen Haminan seurakunta jatkaa aiempien Haminan, Vehkalahden, Virolahden ja Miehikkälän seurakuntien työtä ja perintöä. Seurakunnan juuret yltävät Suomen varhaiskeskiajalle saakka. Haminan seurakunnalla on tänä vuonna oikeastaan kaksinkertainen juhlavuosi, sillä sekä Vehkalahti että Virolahti viettävät 680-vuotisjuhlaa. Ensimmäiset näitä kahta seurakuntaa koskevat kirjallisina säilyneet dokumentit ovat vuodelta 1336.

 Vuosisatojen aikana nämä seudut ovat kokeneet monenlaisia vaiheita. Rajaseudun ilot ja kirot ovat vaihdelleet. Välillä on kuuluttu Ruotsiin, välillä Venäjään, pian sata vuotta itsenäiseen Suomeen. Seurakunta on elänyt läpi myös uskonpuhdistuksen ajat viisi vuosisataa sitten. Se merkitsi reformaatiota, takaisin ytimeen palaamista.

 Kuluneella viikolla osana piispantarkastusta avattiin Haminan seurakunnan uudet nettisivut. Niissä esitellään seurakuntaa seuraavasti: ”Nykyinen Haminan seurakunta tuo alueemme vaihtelevien maisemien, alueensa asukkaiden monenlaisten perinteiden, hengellisen elämän monipuolisuuden ja rikkaan kulttuurin johdosta mieleen värikkään mosaiikin. Lukuisista yksittäisistä palasista muodostuu lopulta Kristuksen kirkon kuva paikkakunnallamme. Kuva ei ole vielä valmis. Siinä on tilaa uusille jäsenille.” Tämä on osuva kuva seurakunnasta, jossa on vuosisatojen ajan rakennettu yksittäistä paloista Kristuksen kirkkoa. Kuva ei ole vielä valmis. Seurakunnan työ ja elämä jatkuu. Olemme kiitollisia isiemme ja äitiemme työlle. Nyt on meidän sukupolvemme vuoro kantaa vastuuta.

 Reformaation merkkivuosi ohjaa suurennuslasin tavoin tarkentamaan ytimeen. Se merkitsee Kristuksen kirkon mosaiikin rakentamista Haminan seurakunnassa Jumalan sanan ja armon sanoman perustalle.

 Takaisin ylös

                                                                                                        

 Suomen Lottaperinneliiton liittokokouksen jumalanpalveluksessa 9.10.2016 Kouvolan keskuskirkossa

 Jeesus jatkoi vertauspuheitaan ja sanoi:     ”Taivasten valtakuntaa voi verrata kuninkaaseen, joka valmisti häät pojalleen. Hän lähetti palvelijoitaan kutsumaan häävieraita, mutta kutsun saaneet eivät tahtoneet tulla. Silloin hän lähetti toisia palvelijoita ja käski heidän sanoa kutsutuille: ’Olen valmistanut ateriani, härät ja syöttövasikat on teurastettu, kaikki on valmiina. Tulkaa häihin!’ Mutta kutsun saaneista toiset eivät välittäneet siitä, vaan menivät muualle, kuka pellolleen, kuka kaupoilleen, toiset taas ottivat kuninkaan palvelijat kiinni, pieksivät heitä ja löivät heidät hengiltä. Silloin kuningas vihastui. Hän lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. Sitten kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Kaikki on valmiina hääjuhlaa varten, mutta kutsutut eivät olleet juhlan arvoisia. Menkää nyt teille ja toreille ja kutsukaa häihin keitä vain tapaatte.’ Palvelijat menivät ja keräsivät kaikki, jotka he tapasivat, niin pahat kuin hyvät, ja häähuone täyttyi aterialle tulleista.     Kun kuningas tuli sisään katsomaan juhlavieraitaan, hän näki siellä miehen, jolla ei ollut hääpukua. Hän kysyi tältä: ’Ystäväni, kuinka saatoit tulla tänne ilman häävaatteita?’ Mies ei saanut sanaa suustaan. Silloin kuningas sanoi palvelijoilleen: ’Sitokaa hänet käsistä ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita. Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja.’” (Matt. 22:1-14).

 Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunta julkaisi vuonna 1922 lottapuvun mallin. Järjestön säännöissä annettiin puvun käytöstä tarkat ohjeet. Puku oli harmaata puuvilla- tai villakangasta, ja siihen kuuluivat lottaneula, valkoinen kaulus ja kalvosimet sekä jaostonauha. Helman pituus oli tarkalleen 25 cm maasta. Sukat olivat mustat tai harmaat, ja jalkineina käytettiin matalia mustia kenkiä.

 Yhtenäiseen pukuun sisältyi tärkeä viesti. Lottapukuun pukeutunut lotta ei edustanut itseään vaan järjestöään. Siksi puvussa tuli myös käyttäytyä sääntöjen mukaisesti. Lottapuku merkitsi kantajansa sitoutumista järjestön arvoihin; kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Puku konkretisoi Lotta Svärd -järjestön ihanteena ollutta tasa-arvoista sisaruutta, jossa kaikki jäsenet pukeutuvat samanlaiseen asuun. Tarkat ohjeet kauluksen ja kalvosinten pitämisestä hohtavan valkoisina korostivat lotilta vaadittua, kristillistä ulkoisen ja sisäisen puhtauden ihannetta. Ne muistuttivat lottien Kultaisista sanojen ensimmäisestä kohdasta: ”Jumalan pelko olkoon elämäsi suurin voima!” Vastaavasti pikkulottien Kultaisten sanojen ensimmäinen kohta kuuluu: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken.”

 Lotta Svärd -yhdistyksen rajatoimiston yhteyslottana ja muonituspäällikkönä sotien aikana toiminut Marjatta Kahiluoto on sanonut: ”Lottapuvulla oli suuri merkitys, se oli näkyvä osoitus yhteenkuuluvuudesta. Se välitti tiedon, että kuuluttiin johonkin yhteiseen. Kun pukeutui lottapukuun, pukeutui samalla tiettyihin velvoitteisiin. Silloin tiesi itse ja samalla näytti maailmalle, että oli vihkiytynyt tiettyihin jopa pyhiin asioihin.”

 Vaatteisiin ja pukeutumiseen sisältyy vahvoja merkityksiä ja viestejä. Tästä ajatuksesta käsin avautuu myös tämän pyhäpäivän evankeliumin merkillinen kohtaus. Jeesus kertoi vertauksen kuninkaanpojan häistä. Kun kuningas tuli tervehtimään häävieraita, yhdellä ei ollut hääpukua. Tämä vieras heitettiin tylysti ulos, kylmään ja pimeään, kädet ja jalat sidottuina.

 Mitä tästä pitäisi ajatella? Onko Jumala näin pikkumainen? Jos hän rankaisee väärästä vaatetuksesta, miten hänen edessään voi selvitä? Kenellä on oikeanlaiset vaatteet?

 Jeesuksen aikaan oli tapana, että häävieraat saivat juhlapuvun isäntäväeltä juhlaa varten. Yleensä juhla-asuna oli puhdas valkoinen puku. Omassa puvussa ei saanut juhlaan tulla. Likaiset omat vaatteet ja häähuone eivät sovi yhteen. Juhlasta poistettu tulija ei ollut kunnioittanut häitä. Päinvastoin hän häpäisi häiden järjestäjää, kun ei ollut kelpuuttanut hänelle tarjottua pukua.

 Tästä avautuu aivan toisenlainen kuva Jumalasta kuin mitä vertaus päällisin puolin esittää. Jumalalta saamme kutsun taivasten valtakunnan riemujuhlaan. Siellä meitä odotetaan. Kaikki on valmiina. Jumalalta saamme myös juhlavaatteen.  Se puetaan kasteessa yllemme, puhtaan valkoinen vaate. Kastemekko kuvaa taivaan valtakunnan juhla-asua. Katekismuksemme opettaa:

 ”Kasteessa Jumala liittää meidät Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen. Jumalan Poika on kuollut puolestamme, ja hänen voittonsa kuolemasta antaa meille osallisuuden uuteen elämään.” (kohta 36).

 Martti Lutherin mukaan vailla hääpukua oleminen tarkoittaa, että on ilman uskoa Kristukseen. Silloin ihminen on epäuskonsa repaleisissa ryysyissä. Silloin tarvitaan parannusta, kääntymistä takaisin Jumalan luo. Siksi on tärkeä muistaa Katekismuksen jatko:

 ”Kaste velvoittaa luottamaan yksin Kristukseen ja elämään hänen esimerkkinsä mukaisesti. Joudumme kuitenkin joka päivä tunnustamaan, että uuden ihmisen rinnalla meissä elää itsekäs, vanha ihminen, joka vetää meitä pois Jumalan luota.

 Kerran saatu kaste kantaa läpi koko elämän. Kasteen liitto on varma silloinkin, kun uskomme horjuu. Kun turvaamme kasteen armoon, meidän ei tarvitse omin voimin tehdä parannusta. Pyhä Henki kitkee meistä joka päivä itsekkyyttämme ja herättää meissä uutta uskoa ja rakkautta. Kaste antaa meille rohkeuden sekä elää että kuolla.” (kohta 36).

 Hyvät seurakuntalaiset. Jeesus opettaa vertauksellaan, että taivaaseen mennään vain talon vaatteissa. Siellä vaatetus on yhdenmukainen kuin lottapuku. Kerran meidät on puettu kastepukuun sen merkiksi, että Jumala on ottanut meidät omikseen. Siinä meidät liitetään Jeesuksen ristinkuoleman ja sovitustyön osallisuuteen. Kun meidät aikanaan puetaan viimeisen kerran, silloinkin meidät puetaan valkeaan asuun sen merkiksi, että taivaaseen mennään vain talon vaatteissa. Profeetta Jesaja julisti siitä jo vuosituhansia sitten: ”Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet, hän kietoo minut vanhurskauden viittaan.” (Jes. 61:10).

 Kuulin hiljakkoin kerrottavan opettajasta, joka oli kysynyt oppilailta, mitä he haluaisivat olla isoina. Yksi halusi rekka-auton kuljettajaksi, toinen lääkäriksi, kolmas poliisiksi jne. Yksi poika vastasi, että "tahtoisin olla mahdollinen". Opettaja ihmetteli kysymystä ja kysyi: "Miksi sinä haluaisit olla mahdollinen?" Poika vastasi: "No kun isä ja äiti aina sanovat, että olen mahdoton."

 Jumalassa on erityistä se, että hän kutsuu juuri mahdottomia yhteyteensä ja taivaan kotiin. Hän itse tekee meistä mahdollisia, taivaaseen kelvollisia. Hän tekee meistä vanhurskaita. Näin vanhusten viikon päättyessä on hyvä huomata, että vanhurskas ei merkitse vanhaa ja hurskasta. Toki vanha ja hurskas voi olla vanhurskas, mutta se johtuu siitä, että Jumala tekee meistä – olkoon ikämme mikä tahansa – vanhurskaita, siis taivaaseen kelvollisia Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden. Tätä on armo. Me itsessämme mahdottomat tulemme Jumalan rakkauden ja hyvyyden tähden mahdollisiksi taivaan kotiin.

   Takaisin ylös                           

 Saarna Kiteen Evankelisen Kansanopiston 70-vuotisjuhlamessussa 2.10.2016 Kiteen kirkossa

 Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”     Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:     ”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.     Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.” (Matt. 18: 1-6, 10).

Jeesuksen seuraajat kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Kysymys on inhimillinen maailmassa, jossa me ihmiset asetamme toisiamme arvojärjestykseen, kuka milläkin perusteella. Kuka olisi meille esikuva uskossa ja luottamuksessa Jumalaan? Kuka sopisi esimerkiksi viattomuudesta, vilpittömyydestä, avoimuudesta? Kenen esimerkki olisi paras pyrkimyksestä hyvään elämään Jumalan ja toisten ihmisten kanssa?

 Jeesus ei torju kysymystä eikä pidä sitä huonona. Hän ei kuitenkaan sano: ”Esikuva on tämä hurskas rabbi, viisas opettaja, hyvä ystäväni”. Ei hän myöskään aseta kuulijoiden eteen pappia, piispaa, tohtoria tai professoria merkiksi taivasten valtakunnan kunniakansalaisesta. Evankeliumi kertoo: ”Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi: ’Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.’”

 Mikkelinpäivän evankeliumissa Jeesus siis asettaa lapsen esikuvaksi kristityille. Mitä on lasten kaltaisuus taivasten valtakunnassa? 

 Ensinnä Jeesus opettaa, että lapsen esikuvallisuus on luottamusta Jumalaan ja riippuvuutta Jumalasta. On sanottu, että lapsen äidinkieli on luottamus. Tätä Jeesus tarkoitti lapsen esikuvallisuudella. Suurin on se, joka kääntyy ja joka nöyrtyy lapsen kaltaiseksi. Ei lapselliseksi eikä ymmärrykseltään lapsenomaisiksi, vaan Jumalaan luottavaksi. Lapsenkaltaisuus uskossa ei tarkoita, etteikö asioita saisi tarkastella aikuisin silmin. Kriittisyys, terve järki ja epäilykin saavat kuulua varttuneen kristityn matkaeväisiin. Itse asiassa juuri näitä ominaisuuksia tarvitaan, jotta uskonymmärrys kasvaisi. Apostoli Paavali opettaa tästä osuvasti: ”Veljet, älkää olko ajatuksiltanne lapsia. Pahuudessa olkaa kehittymättömiä, ajattelussanne aikuisia” (1 Kor. 14:20).

 Lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Aivan pieni lapsi ei pysty tekemään juuri mitään. Lasta on puettava, syötettävä ja juotettava, hänestä on huolehdittava. Ne on tehtävä hänen puolestaan.

 Tällaisiksi Jeesus kehotti opetuslapsiaan tulemaan. Jumalan valtakunnassa ei ole kysymys siitä, kuinka paljon ihminen tekee ja suorittaa. Painopiste on siinä, mitä kolmiyhteinen Jumala tekee meidän puolestamme. Olemme riippuvaisia hänen hyvyydestään ja armostaan. Jeesus kehottaa meitä kääntymään tällaiseen luottamukseen Jumalaa kohtaan.

 Kovin usein yritämme itse hallita elämäämme ja olla riippumattomia Jumalasta. Elämä ei kuitenkaan taivu meidän päätösvaltaamme, vaikka paljon voimmekin elämästämme ratkaista itse. Emme hallitse pohjimmiltaan elämää. Emme riitä itse itsellemme Jumalaksi. Taivasten valtakunta on toisenlainen. Siellä saa lapsen lailla luottaa Jumalaan. Hän tekee meidät arvokkaiksi yksinkertaisesti siksi, että hän rakastaa meitä, luotujaan. Se on Jumalan suuri lahja.

 Lapsen esikuvallisuus näkyy myös siinä, miten hän ottaa lahjan vastaan. Kun lapselle antaa lahjan, hän vastaanottaa sen iloisena ja kiitollisin mielin. Kaappaa onnellisena oikein syliinsä – tämä on minulle, tämä on minun. Lapsi ei rupea estelemään: ”ei nyt sentään, ei tarvitse, enhän minä”. Jumalan rakkauden ja anteeksiantamuksen vastaanottamisesta voimme ottaa oppia lapselta.

 Toiseksi Jeesus opettaa, miten heikoissa ja haavoittuvissa kohdataan itse Jeesus. Hän asettaa kaikkien eteen lapsen. Sitten hän sanoo: ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.” Mutta puhe menee vielä pidemmälle: ”Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” Viesti on selvä. Kristus itse tulee luoksemme heikoissa ja haavoittuvissa, kuten lapsissa. Kristillisessä perimätiedossa lapset ja vähäiset usein sekoittuivatkin.

Tässä Jeesuksen opetuksessa ei ole kyse vain mielen sisällä tapahtuvasta nöyrtymisestä. Jeesus peräänkuuluttaa omiltaan toimintaa. Mielenmuutos johtaa osoittamaan huolenpitoa heikossa ja haavoittuvassa asemassa oleville. Se on yksi kristillisen seurakunnan keskeisimpiä tehtäviä. Diakonia on suorastaan kirkon tuntomerkki.

 Lapset ja muut haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset ovat Jumalan silmäterä. Jeesus varoittaa käyttämästä hyväksi näitä vähimpiä. Rangaistus avuttomien hyväksikäytöstä on ankara. Tässä Jeesus seuraa läpi Vanhan testamentin kulkevaa opetusta. Siellä korostetaan jatkuvasti, kuinka Herra kuulee ”lesken, orvon ja pakolaisen huudon”. Jumala ei koskaan ole puolueeton: hän on aina sorretun, hyljeksityn ja kärsivän ihmisen puolella. Siksi mikkelinpäivän evankeliumi johtaa meidät auttamaan lähimmäisiämme; tukea kaipaavaa lasta ja nuorta, yksin jäänyttä vanhusta, apua tarvitsevaa turvapaikanhakijaa, sodan ja väkivallan keskellä kärsivää.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tämä jumalanpalvelus liittyy Kiteen Evankelisen Kansanopiston 70-vuotisjuhlaan. Tänään kiitämme menneistä vuosikymmenistä ja heistä, joiden työn tuloksena Kiteellä on tämä oppilaitos. Tänään rukoilemme opiston tulevaisuuden puolesta ja pyydämme sille Jumalan siunausta.

 Kiteen seurakunnan kanttorina 38 vuotta toiminut Kalle Tiainen oli kansanopiston alkuunpanija ja toteuttaja, uupumaton toimija opiston hyväksi. Hän sanoi Kivikirkon kaiku –lehden haastattelussa vuonna 1958: ”Jumala johti minut ihmeellisellä tavalla eräille kansanopistojuhlille, jossa jouduin läheiseen kosketukseen kansanopistotyön kanssa. Myöskin omakohtainen uskonelämä toi hätää toisista nuorista ja heidän sieluistaan. Tämä johti myös Ev. kansanopiston perustamiseen tänne Kiteelle.” (Kivikirkon kaiku 1/1958).

 Ensimmäisenä kansanopiston johtajana toiminut pastori Joose Hytönen määritteli opiston työlle kaksi tavoitetta. ”Tietojen ja käytännöllisten taitojen jakaminen, jossa opisto tahtoo palvella kasvattiensa ajallista kelpoisuutta täyttää mahdollisimman hyvin paikkansa yhteiskunnassa. Toisena tavoitteena on sisäisen ihmisen kasvattaminen, sillä ihminenhän ei elä pelkästään leivästä. Jo nuoruusvuosina on tärkeätä löytää oikea elämänsuunta ja sisäinen tasapaino. Tässä suhteessa tahtoo opisto kaikella toiminnallaan olla tienviittana Kiteen ja naapuripitäjien nuorisolle.” (Ulla Koiranen, Kiteen Evankelisen Kansanopiston 40-vuotishistoriikki 1986).

Nämä Kalle Tiaisen ja Joose Hytösen ajatukset liittyvät siihen sanomaan, jota mikkelinpäivän evankeliumi korostaa. Kyse on ihmisen kokonaisvaltaisesta, tasapainoisesta kasvusta ja elämästä. Se on ollut luontaista Kiteen opiston toiminnalle. Siihen kuuluu yksinkertainen luottamus Jumalaan. Tällaiseen lapsenkaltaiseen uskoon elämän antajaan ja syntien sovittajaan meitä kutsutaan. Siihen kuuluu toista kunnioittava lähimmäisenrakkaus. Näin meitä kehotetaan rakastamaan lähimmäisiämme ja auttamaan erityisesti kaikkein vähimpiä, heikoimpia ja haavoittuvimpia sisariamme ja veljiämme.

Takaisin ylös                                                                                                             

 

Saarna Apostolin kyydillä –liikuntatapahtuman jumalanpalveluksessa 18.9.2016 Mäntyharjun kirkossa

 Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan. (Luuk. 14:1-6).

Jeesus vieraili sapatinpäivänä jumalanpalveluksen jälkeen johtavan fariseuksen kodissa. Ohikulkevia ja kierteleviä rabbeja oli tapana kutsua jumalanpalveluksen jälkeen aterialle. Täällä Mäntyharjullakin on messun ja Apostolin kyydillä –kävelyn jälkeen tarjolla ruokaa ja kahvia.

 Kesken aterian paikalle tuli vesipöhöä sairastava mies. Vesipöhö tarkoitti sydämen tai munuaisten vajaatoimintaa. Edellinen raamatunkäännös puhui vesitaudista. Vanhoihin kirkonkirjoihin merkittiin kuoleman aiheuttaja. Niissä vesitauti oli tavallinen kuolinsyy. Vesitauti oli parantumaton sairaus, jonka merkkinä oli voimakas turvotus. Fariseuksen aterialle osunut mies oli siis kuoleman merkitsemä. Kaiken lisäksi vesipöhön luultiin olevan seurausta epäsiveellisestä elämästä. Siksi sairas etsi parantajaa ja armahtajaa.

 Ongelmallista oli se, että tämä tapahtui sapattina. Kymmenen käskyn laissa sapatin eli lepopäivän pyhittämisestä määräsi kolmas käsky. Sen mukaan lepopäivänä ei ollut lupa tehdä työtä. Päivä oli erotettava ihmisen omaan käyttöön tarkoitetusta ajasta sekä omistettava ja pyhitettävä Jumalalle. Isien perinnäissäännöt täydensivät kymmenen käskyn lakia. Sapattisäädöksiä oli kaikkiaan 613. Käskyjä niistä oli 365 eli yksi jokaiselle vuoden päivälle. Kieltoja oli 248. Sapattina ei ollut luvallista sytyttää tulta, ei hypellä, ei taputtaa käsiä, ei kulkea enempää kuin 2000 kyynärää eli yksi kilometri – taitaisi jäädä Apostolin kyyti tänään kävelemättä -, ei käydä sairaan luona, ei, ei ja taas ei!

 Sairas mies ja hänen hätänsä ei ollut fariseusten kiinnostuksen kohteena. Heitä kiinnosti vain se, mitä Jeesus tekisi. Rikkoisiko Jeesus sapattikäskyä vastaan vai jättäisikö sairaan odottamaan arkipäivää?

 ”Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois.” Jeesuksen viesti on selvä. Tärkeintä on kärsivän ihmisen auttaminen. Sitä ei saa estää mikään ihmisen oma säädös tai perinnäistapa. Parantamalla sairaan miehen Jeesus näytti yksinkertaisesti: tässä on Jumalan arviointikriteeri, näin Jumala katsoo elämää. Tätä tarkoittaa, että sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.

 Jeesus ei mitätöinyt Jumalan sanaa. Jeesus kunnioitti Jumalan käskyjä. Vuorisaarnassaan hän jopa kärjisti niitä. Jeesuksen sanoma on, että ihmistä ei ole luotu käskyjä varten. Jumalan laki haluaa auttaa meidät hyvään elämään, ei kahlitsemaan elämää. Lähimmäisen tai jopa eläimen hätä on riittävä syy auttamiseen. Tässä on evankeliumin selkeä opetus meillekin: Tärkeintä on kärsivän ihmisen auttaminen.

 Parannettuaan miehen Jeesus kysyi fariseuksilta: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tällä kysymyksellä Jeesus haastaa sivusta katsovat kriittiset tarkkailijat kärsivän ihmisen rinnalle ja hänen auttajakseen. Jeesus kutsuu ulkopuoliset tarkkailijat pois havainnoimasta, teoretisoimasta ja arvostelemasta toisia. Hän kutsuu heidät kantamaan yhteistä vastuuta.

 Jeesus ei saa vastausta kysymykseen. Niin se jää ilmaan, elämään, odottamaan vastausta: ”Miten te itse teette?” Tuo kysymys odottaa yhä vastausta, meidän vastaustamme. ”Miten te itse teette?” Huomaammeko me kärsivän lähimmäisemme, elää hän sitten lähellämme tai on kaukana maailman ääressä? On niin helppo vetäytyä vastuusta ja jäädä ulkopuoliseksi kriitikoksi. Näitä ”kaikkien alojen asiantuntijoita” löytyy yllin kyllin varsinkin sosiaalisesta mediasta, lehtien tekstiviestipalstoilta ja työpaikkojen kahvipöydistä.

 Jeesus nosti vesipöhöä sairastavan miehen kaiken keskelle. Hän osoitti, kuinka kärsivän ihmisen ottaminen todesta, hänen tarpeidensa näkeminen ja kuuleminen, hänen auttamisensa ja kutsumisensa yhteisön jäseneksi on inhimillisyytemme mittari.

 ”Miten te itse teette?” Jeesuksen kysymys kutsuu meidät arvostelijan roolista toimijaksi. Kysymys haastaa meidät muuttumaan kriittisestä tarkkailijasta vastuuta kantavaksi lähimmäiseksi.

Takaisin ylös

 

Saarna kirkon 250-vuotisjuhlamessussa 11.9.2016 Virolahden kirkossa

 

Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: ”Älä itke.” Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: ”Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!” Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille.  Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: ”Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi.” (Luuk. 7:11-16).

Virolahti on Kaakkois-Suomen vanhimpia paikkakuntia ja hiippakuntamme vanhimpia seurakuntia. Ensimmäinen historiallinen maininta Virolahdesta on vuodelta 1336, jolloin se mainitaan yhtenä kauppapaikkana yhdessä Viipurin ja Vehkalahden kanssa. Viipurin linnan päällikkö myönsi Tallinnan porvareille oikeuden käydä kauppaa Virolahden "civitaksessa" eli kaupungissa. Näin tänä vuonna vietetään Virolahden 680-vuotisjuhlavuotta.

Tänään on syytä kiittää kotipaikkakunnasta, seurakunnasta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta Virolahdella eläneiden ihmisten elämään 680 vuoden aikana. Tänään on syytä kiittää meitä edeltäneiden sukupolvien työstä. Ajattelen niitä virolahtelaisia, jotka ovat täällä kantaneet vastuuta vuosisatojen aikana. Heidän työnsä hedelmistä ja vaivannäöstä me pääsemme osallisiksi.

Kuluvana vuotena vietetään myös Virolahden nykyisen kirkon 250-vuotisjuhlaa. Kirkon historia on hyvin mielenkiintoinen ja monivaiheinen. Nykyistä kirkkoa edeltävä rakennus oli 1620-luvulla niin huonossa kunnossa, että seurakunnassa suunniteltiin uuden kirkon rakentamista. Vuonna 1646 kehotettiin Virolahden seurakuntaa rakentamaan uusi kirkko, koska käytössä ollut kirkko oli ”vanha ja rappeutunut”. Vanhaa kirkkoa päätettiin kuitenkin korjata. Uudemman kerran seurakuntaa kehotettiin vuonna 1761 rakentamaan uusi kirkko, sillä entinen kirkko oli käynyt liian pieneksi. Näin sitten tehtiin 6.1.1763 päätös uuden kirkon rakentamisesta.

Kirkon rakentajaksi valittiin Tuomas Ragwaldinpoika Suikkanen. Rakentaminen ei ollut aivan yksinkertaista, sillä muun muassa kirkon rakentamiseen kerättyjä varoja varastettiin vuonna 1765 lähes 200 ruplaa. Samana keväänä jouduttiin työt keskeyttämään, kun tukkeja ja lautoja ei ollut riittävästi. Rakennustyöt jatkuivat vasta seuraavana vuonna. Uusi kirkko kuitenkin valmistui vuonna 1766. Kirkon sisustustöitä tekemään palkattiin puuseppä Mikael Stoffert. Hän sai työnsä valmiiksi keväällä 1768.

Kirkkoa on pitänyt kahden ja puolen vuosisadan aikana korjata moneen kertaan. Korjauksetkaan eivät ole sujuneet aivan ongelmitta. Vuonna 1843 päätettiin kirkon perusteellisesta korjauksesta ja laajentamisesta. Kirkon katto vuoti ja se oli liian pieni kasvavalle seurakunnalle. Päätös johti pitkälliseen riitaan virolahtelaisten ja miehikkäläläisten kesken. Senaatti päätti 1854, että vanhan kirkon tilalle on tehtävä kivikirkko. Kiviä ehdittiin jo vetää uutta kirkkoa varten. Hanke raukesi Miehikkälän seurakunnan eroon Virolahdesta. Vihdoin 1864 päästiin sopimukseen kirkon korjauksesta. Sittemmin kirkkoa on korjattu suuressa remontissa 1939 ja useita kertoja senkin jälkeen.

Tänään iloitsemme ja kiitämme siitä, että tämä kirkko on palvellut seurakuntaa 250 vuoden ajan. Karkeasti arvioiden tässä kirkossa on vietetty yli 15 000 jumalanpalvelusta. Virolahtelaiset ovat viettäneet tässä kirkossa elämänsä tärkeitä käännekohtia Jumalan edessä, hänelle kiitosta antaen ja apua anoen. Täällä on kastettu, konfirmoitu, vihitty avioliittoon ja siunattu hautaan tuhansia virolahtelaisia. Lukemattomat rukoukset ovat täyttäneet tämän rakennuksen. Kaikkien näiden vaiheiden ja kokemusten jälkeen tämä ei ole mikä tahansa rakennus. Tämä on kotikirkko.

Tämän juhlapäivän evankeliumi tuo esiin yhden tärkeän kirkkorakennuksen merkityksen.

Pienen Nainin kaupungin portilla kulki hautaussaatto. Sen kärjessä liikkui yksinäinen äiti. Hän on menettänyt poikansa, ainokaisensa. Lapsen menettämisen suru on lohdutonta. Kaiken lisäksi hänen miehensäkin on kuollut jo vuosia sitten, eikä muita jälkeläisiä pojan lisäksi ole. Äiti oli menettänyt paitsi pojan ja perheenjäsenen, hänen mukanaan myös sosiaaliturvan ja tulevaisuuden toivon. Ei ollut eläkkeitä, säästötilejä tai vanhainkoteja. Oma poika olisi pitänyt hänestä huolta, nyt hän jäi vain toisten ihmisten almujen varaan.

Hautausmaat sijaitsivat juutalaisten säädösten mukaisesti kaupungin muurien ulkopuolella. Hautaussaatto oli tulossa ulos kaupungista ja Jeesus seuralaisineen menossa kaupunkiin. Molemmat kulkueet pysähtyivät.

Leskiäiti oli täysin toivoton. Hän ei osannut pyytää apua. Hänen uskostaan ei edes mainita mitään. Hän ei osannut tulla Jeesuksen luokse valittamaan tilaansa. Silti Jeesus kohtasi hänet. Luukas kertoo, että naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi. Jeesus tuli äidin luokse säälien syvästi häntä toivottomassa tilanteessa. Tällainen Vapahtaja meillä on. Hän tietää jo ennen kuin osaamme pyytäkään, mitä me tarvitsemme. Hän säälii meitä inhimillisissä kärsimyksissämme.

Suomenkielessä sana ”sääli” ei avaa sitä syvää merkitystä, mikä sillä on Uuden testamentin kreikassa. Meillä säälimiseen liittyy kielteisiä merkityksiä. Helposti säälijä asettuu säälin kohteen yläpuolelle. Säälin takana on usein tunne siitä, että ”onneksi minulla menee paremmin kuin tuolla toisella”. Raamatussa verbi ”sääliä” on hyvin voimakas ilmaus. Se kuvaa ihmisen ja Jumalan kaikkein syvimpiä ja sisimpiä tuntoja. Ehkä lähimpänä suomenkielessä olisi sellainen vilpitön myötätunto, joka johtaa auttamiseen ja konkreettiseen apuun. Jeesuksen sääli kuvaa Jumalan sydämellistä rakkautta ja armahtavaisuutta.

Jeesuksen sanat leskiäidille ovat lyhyet: ”Älä itke.” Lyhyeen viestiin tiivistyy paljon. Itku on luonnollinen reaktio menetyksen ja surun keskellä. Mutta Jeesuksen edessä ei tarvitse itkeä. Jumala huolehtii tästä toivottomaan tilanteeseen joutuneesta leskestäkin. Jeesus ei katso ylimalkaisesti meidän elämämme kärsimyksiä ja vaikeuksia. Hän suhtautuu meihin ja ongelmiimme suurella myötätunnolla ja haluaa auttaa meitä. Kristuksella on valta kuolemankin yli. Mikään mahti tässä maailmassa ei ole niin suuri, etteikö Kristus pitäisi sitä hallinnassaan. Siitä on merkkinä se, että Jeesus herätti kuolleista Nainin leskiäidin pojan. Jeesuksella oli valta kuolemankin yli. Tapahtui ihme. Leskiäiti sai poikansa takaisin.

Nainin ihme ennakoi tulevaa. Kuolleen herättäminen ennakoi Jeesuksen omaa ylösnousemista. Ensimmäisen pääsiäisen tapahtumat synnyttivät kristillisen kirkon. Siksi me tänäänkin vietämme jumalanpalvelusta sunnuntaina, ylösnousemuksen päivänä. Olemme yhdessä kiittämässä Jumalaa, koska Herramme on ylösnoussut ja elää. Kuoleman valta on voitettu. Ylösnousemuksen toivosta kristillinen kirkko ja yksityinen kristitty ovat saaneet voimansa elämän arkeen, vastoinkäymisiin ja menetyksiin. Evankeliumissa ihmiset todistivat kokemuksenaan: ”Jumala on tullut kansansa avuksi.”

Hyvät seurakuntalaiset. Virolahden 250-vuotiasta kirkko on luonnehdittu toisinaan tiimalasikirkoksi. Se johtuu siitä, että alttarin, parvekkeiden ja penkkien yhteisenä koristeluaiheena on puuhun kaiverrettu tiimalasi. Tämä vanha kristillinen kuva muistuttaa kirkossakävijöitä ajan nopeasta kulumisesta. Kerran jokaiselle koittaa kuoleman hetki. Tässä kirkossa on siunattu hautaan lukemattomia ihmisiä. Nainin hautaussaaton tavoin läheisiä ihmisiä on saatettu hautausmaahan. Kirkko muistuttaa meitä ajan kulumisesta, ajallisen elämän lyhyydestä ja kuolevaisuudesta.

Kuitenkin ennen kaikkea kirkko muistuttaa kuoleman voittamisesta. Kirkkona ja sen jäseninä me katselemme kuolemaa Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen läpi. Jeesus Kristus kuoli, mutta Isä herätti Poikansa kuolleista. Nyt hän elää seurakuntansa, meidän keskellämme. Hän rohkaisee meitä, kuten hän aikoinaan rohkaisi kuolleen pojan äitiä: ”Älä itke.” Nuo Jeesuksen sanat kantakoot sinua, joka nyt itket läheisesi kuolemaa. Itke, mutta älä itke lohduttomasti. Kaikki on hänen kädessään, läheisesi ja sinä itse.

Virolahden kirkon alttaritaulu on taiteilija Oskar Paatelan Kristuksen hautaamista esittävä maalaus vuodelta 1914. Alttaritaulu kertoo siitä, että kuolemallaan Jeesus voitti kuoleman. Jeesus kuoli ja haudattiin, mutta hän ei jäänyt hautaan, vaan nousi ylös. Jokainen kirkko on ylösnousemuksen ja toivon merkki. Virolahden kirkko julistaa olemassaolollaan toivon viestiä Jumalasta, joka pitää meistä huolta. ”Jumala on tullut kansansa avuksi.”

 Takaisin ylös

 Saarna kirkon 100-vuotisjuhlamessussa 4.9.2016 Hirvensalmen kirkossa

 Jeesus sanoo:     ”Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?     Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!     Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” (Matt. 6:25-34).

Lähes päivälleen sata vuotta sitten, 3.9.1916, vihittiin Hirvensalmen kirkko juhlallisesti käyttöön. Edellinen kirkko oli tuhoutunut tulipalossa muutama vuosi aiemmin. Seurakunnassa tartuttiin toimeen hyvin nopeasti ja pian kirkko oli valmis. Hirvensalmella ei turhia ”vatuloitu” vaan oltiin tarmokkaita. Näin jälkikäteen arvioiden se oli oikea tapa toimia. Kirkon paloa seuranneet vuodet olivat niin Suomessa kuin koko maailmassa levottomia. Sodat ja vallankumoukset aiheuttivat monenlaisia vaikeuksia ja myös taloudellisia ongelmia. Mikäli Hirvensalmella ei olisi oltu niin tomeria, olisi kirkon rakentaminen varmaan lykkääntynyt useita vuosia.

Hirvensalmen kirkon suunnitteli tuotteliain suomalainen kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck. Tämä lienee miellyttänyt silloista Savonlinnan hiippakunnan piispa Otto Immanuel Collianderia. Hän oli nimittäin ystävystynyt ”Kirkko-Joosepin” kanssa. Stenbäck oli saanut liikanimensä siitä, että hän suunnitteli 35 toteutettua kirkkorakennusta, laati noin 30 kirkon korjaus- ja muutossuunnitelmat sekä lisäksi useiden kellotapulien suunnitelmat. Stenbäckin suunnittelemista kirkoista peräti 17 oli Collianderin kaitsemassa Savonlinnan hiippakunnassa. Yksi niistä on kaunis Hirvensalmen kirkko. Tänään on syytä iloon ja kiitokseen.

Hirvensalmen kirkon 100-vuotisjuhlamessu osuu kirkkovuodessa sunnuntaihin, jonka aiheena on Jumalan huolenpito. Jeesus opettaa, että Jumalaan uskovan ihmisen ei tarvitse kantaa murhetta kaikesta mahdollisesta.

Hyvin usein murehdimme tulevasta. Ainakin minulla on se taipumus. Joskus menneetkin asiat painavat ja huolettavat. Kuitenkaan murehtiminen ei poista huomisen murheita eikä menneisyyden taakkaa. Mutta murehtiminen poistaa voiman tästä päivästä. Muutama vuosi sitten edesmennyt rovasti Erkki Ranta onkin sanonut osuvasti: ”Väärä murhe jakaa mieltä ja repii kahteen suuntaan. Eilisen murheet ja huomisen huolet tuodaan tähän päivään, jolloin ne syövät voimiamme.” Huolilla ja murheilla on taipumus kolminkertaistua: on kannettava huolta etukäteen, on murehdittava silloin, kun murheet ovat päällä ja sitten murehdittava vielä jälkeenpäin. Kaiken lisäksi useimmiten arkiset huolemme ovat varsin pieniä. Usein ne ovat myös aivan turhia ja vievät suotta mielenrauhan. Silloin toteutuu erään tuttuni tunnuslause: ”Taas meni hyvät huolet hukkaan!”

Jeesus sanoo: ”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’” Huoli ja murhe ovat tarpeettomia, koska Jumala pitää huolta. ”Tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!” Jumalan olemukseen kuuluu rakkaus ja huolenpito.

On kuitenkin tärkeä huomata, ettei Jumalan huolenpito merkitse vastuuttomuutta tai tulevaisuuteen varautumisesta luopumista. Jeesus ei kieltänyt tekemästä ennakkosuunnitelmia. Päinvastoin Raamattu kehottaa ihmistä varautumaan tulevaisuuteen, olemaan elämässään vastuullinen ja järkevä.

Jumalan huolenpito ei merkitse myöskään vaikeuksien poistumista. Jumala ei luvannut elämää, jossa ei olisi murhetta. Jokainen kohtaa elämässään murheita oman osansa. Huolet ja murheet eivät kysy lupaa tullessaan eivätkä lähde käskemällä. Jeesuksen mukaan päiväkohtainen murhe riittää. Jumala ei lupaa murheetonta elämää, mutta hän lupaa olla kanssamme kaikkina aikoina, jokaisena hetkenä.

Murehtiminen on turhaa, sillä ”Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä.” Kieltämättä tarvitsemme varsinkin täällä Pohjolassa paljon, niin ruokaa, vaatteita, suojaa ja monenlaista muuta. Martti Luther luettelee Isä meidän -rukouksessa jokapäiväisen leivän pyytämistä selittäessään 21 eri asiaa. Hän lisää vielä varmuuden vuoksi ”ja muu sellainen”. Kaikki tämä on Jumalan tiedossa. Jumala kyllä tietää, että me tarvitsemme ruokaa, juomaa, vaatteita, siksi niistä murehtiminen on turhaa. Sen sijaan siitä meidän pitää kantaa huolta, millä paikalla Jumala ja lähimmäinen on elämässämme. ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”

Vanhan kristinopin mukaan ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” (KO 1). Elämän ykköstavoite on Jumalan tunteminen sekä Jumalan tahdon toteutuminen elämässämme. Siitä kumpuaa rakkaus ja huolenpito ympärillemme.

Tämän sunnuntain kirjetekstissä apostoli Paavali kehottaa: ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal. 6:2). Sekä Jeesuksen että Paavalin viesti on selvä. Jumalan valtakunnassa pidetään toisista huolta. Kristityn tehtävä on olla Jumalan rakkauden ja huolenpidon kanava. Miten se onnistuu, jos aikamme menee pelkkään murehtimiseen?

Jeesuksen opettama huolettomuus nousee keskinäisestä rakkaudesta ja huolenpidosta. Se, jolla on, pitää huolta siitä, jolla ei ole, riippumatta siitä, mistä pulasta ja puutteesta milloinkin on kyse. Jeesuksen opettama huolettomuus johtaa meidät huolehtimaan siitä, miten toiset ihmiset tarvitsemansa saavat. Me kuulumme yhteen; mitään muuta me emme tarvitse yhtä kipeästi ja välttämättä kuin toinen toistamme.

Hyvät seurakuntalaiset. Jeesus opettaa, että Jumalaan uskovan ihmisen ei tarvitse kantaa murhetta kaikesta mahdollisesta. Taivaallinen Isä pitää hänestä huolen ja auttaa häntä etsimään sitä, mikä on tärkeintä: Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Näin Jumala vapauttaa hänet tekemään hyvää lähimmäisilleen.

Jokainen kirkkorakennus on sekä merkki että vetoomus. Tänään 100-vuotisjuhlaansa viettävä Hirvensalmen kirkko julistaa olemassaolollaan Jeesuksen antamasta lupauksesta ja tehtävästä. Kirkko muistuttaa Jumalan huolenpidosta ja kehottaa kantamaan huolta toinen toisistamme. Tätä varten kirkko on tänne Hirvensalmelle rakennettu. Siinä on sen tehtävä myös tulevaisuudessa.

Takaisin ylös

                                                                                                           Saarna kirkon 200-vuotisjuhlamessussa 28.8.2016 Mikkelin pitäjänkirkossa

 Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.” (Luuk. 17:11-19).

Heinäkuussa 1978, kesäisen aurinkoisena päivänä oli Mikkelin maaseurakunnan kirkon ympärillä oleva nurmikko ajettu. Vastaleikattu nurmi tuoksui kesäteologin nenään, koska kämppä sijaitsi seurakuntatalon vierashuoneessa. Lähdin huoneestani pienelle kävelylenkille kirkonmäelle. Kellotapulin ovi oli auki. Sisällä hämärässä näin monenlaista tavaraa, kuten yleensä seurakunnissa tapuleihin kertyy. Siellä oli myös nippu pölyttyneitä kirjasia, joista otin yhden mukaani. Tein nimittäin mielestäni löydön. Kertoessani löydöstäni kirkkoherra Sakari Levoselle hän lupasi kirjan minulle. Se oli vuonna 1929 painettu ”Kuuden vuosisadan varrelta 1329-1929. 600-vuotisjuhlaansa julkaissut Mikkelin maaseurakunta.”

Kirjassa kuvataan mielenkiintoisesti maaseurakunnan kirkon rakentamisen vaiheita 1800-luvun alussa. Vanha kirkko oli palanut vuonna 1806. Tilalle rakennettiin väliaikainen rukoushuone, ja samalla päätettiin rakentaa uusi kirkko. ”Itse kirkon rakennuspuuhaa sen sijaan kohtasivat monet vaikeudet, ja seurakunta joutui tämän asian tähden kokonaisen vuosikymmenen ajan kokemaan suuria ikävyyksiä.” Näin kirjoitti Ilmari Salonen artikkelissaan. Ensin piti saada erivapaus rakentaa kivikirkon sijasta puukirkko. Sitten tuli sota, joka keskeytti rakennushankkeen vuosiksi 1808-1809. Mutta ei tässä vielä kaikki. Ilmari Salonen kertoo: ”Sodan jälkeen ryhdyttiin rakennuspuuhaan hartaan innostuksen vallassa, mutta ei kestänyt kauaa ennen kuin koko yrityksen perustuksia rupesi järkyttämään seurakuntalaisten erimielisyys rakennettavan kirkon paikkaan nähden.” Entistä paikkaa kirkkopuistossa ei pidetty sopivana maaperän takia. Syksyllä 1811 päätettiin rakentaa kirkko Kaukolan torpan maalle Heinolan ja Kangasniemen maanteiden yhtymäkohtaan. ”Kun tieto tästä päätöksestä levisi seurakuntaan, herätti se tavatonta mieltenkuohua eri tahoilla. Rovasti Forsiusta piiritettiin valituksilla, ja kun jouluk. 1 p. samana vuonna asiasta pidettiin vielä pitäjänkokous, oli vastustajien joukko hyvin huomattava ’ainakin huutamisesta ja meluamisesta päättäen’.” (s 30-31). Näin Salonen kuvasi tapahtumia.

Riidat ja valituksen jatkuivat vuoteen 1815, jolloin keisari määräsi kirkon rakennettavaksi päätetylle paikalle. Kirkko rakennettiin tunnetun kirkonrakennusmestari Matti Salosen johdolla ja se oli valmis lokakuun puolivälissä 1816. Tosin sisustustyöt kestivät vielä syksyyn 1817 ja kirkon vihkiminen tapahtui vasta kesällä 1826.

Tänään kiitollisuuden sunnuntaina iloitsemme ja kiitämme tästä kirkosta sekä menneiden sukupolvien työstä ja toiminnasta. On oikeastaan aika lohdullista lukea nykyajan seurakuntien kiistojen keskellä, että ennenkin on ollut pulmia ja ongelmia. Silti tämä kirkko on rakennettu ja se oli ja on yhä seurakuntalaisille tärkeä. Itseäni puhuttelee tämän kirkon historiassa se, että seurakuntalaisten yhteistyö ei rajoittunut vain tarpeellisten varojen keräämiseen. Seurakuntalaiset olivat myös henkilökohtaisesti ottaneet osaa tarvikkeiden kuljetukseen, rakentamiseen ja jopa nikkarointiinkin. Muun muassa penkkien rakentamisessa pitäjäläiset kerrottiin loppuvaiheessa olleen mukana. (Hannele Wirilander, Mikkelin pitäjän historia, s 315).

Juhlapäivän evankeliumi opettaa kiitollisuuden merkitystä. Kymmenen spitaalista huusi Kristusta armahtamaan heitä. Kun yksi heistä palasi kiittämään, hänessä näkyi syvempi muutos kuin muissa. Kenties muut yhdeksän kiirehtivät Jeesuksen käskyn mukaan pappien luo saadakseen todistuksen paranemisestaan ja jatkaakseen sitten elämäänsä kuka missäkin. Mutta vain yksi muisti, että oli juuri edellä huutanut apua Jeesukselta.

Tavallisesti tämän raamatunkohdan äärellä voivotellaan sitä, että niin harvat osaavat kiittää. Kiittämättömyys on maailman palkka. Olemmeko huomanneet, miksi yksi poikkesi muista ja tuli kiittämään?

Kiittämään tulleesta miehestä sanotaan yksinkertaisesti: ”Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin.” Siis ”huomattuaan parantuneensa”. Kiitollisuus syntyy ”huomaamisesta”, siitä, että silmät avautuvat ja katse kiinnittyy siihen hyvään, jota on saanut. Samalla kiitollisuus kääntää katseen Jumalaan, jolta kaikki hyvä loppujen lopuksi tulee.

Kiitollisuus on uusi tapa katsoa asioita. Kiitollisuus on sitä, että kiinnitämme huomiomme hyvään. Kiitollisuus merkitsee, että alamme nähdä itsemme ja ympäristömme uudessa valossa. Se tekee ihmisen nöyräksi.

Tänään samarialainen spitaalinen on esimerkki kiitollisuudesta. Hädästä selviydyttyään moni kristitty on toiminut samarialaisen tavoin. Toiset ovat ääneen kiittäneet Jumalaa. Suu on puhunut sydämen kyllyydestä. Toiset ovat olleet Jumalan hyvyyden ja armon mykistämiä ja kuitenkin sydämessään kiittäneet. He ovat oivaltaneet, että luottamus Jumalaan on pelkkää parantumista suurempi ihme. Sitä Jeesuskin tarkoitti, kun hän sanoi samarialaiselle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.” Iankaikkisen elämän toivo on enemmän kuin parantumisen ihme tässä maailmassa. Tällaiseksi uskon ja toivon välittäjäksi on Mikkelin pitäjänkirkko rakennettu. Siinä on sen tehtävä edelleen.

Hyvät seurakuntalaiset. Mikkelin pitäjänkirkko on ollut kahden vuosisadan ajan keskeinen maamerkki. Kuitenkaan kirkkorakennus ei ole vain maisemallinen tai ulkoinen todellisuus, metrein mitattava tai euroin arvioitava. Kirkkorakennus on suurempien asioiden kantaja. Olemassaolollaan – etenkin kun hautausmaa on sen välittömässä läheisyydessä – se julistaa elämän jatkuvuutta yli sukupolvien. Vaikka yksilöt siirtyvät yksi toisen jälkeen ajan rajan tuolle puolen, elämä jatkuu, perheiden ja sukujen perinteet siirtyvät eteenpäin. Jumala on uskollinen polvesta polveen.

Rakennuksena kirkko tekee näkymättömän näkyväksi. Kirkko on Jumalan pyhyyden kohtaamisen tila. Kun astutaan sisälle kirkkoon, ei astuta mihin tahansa taloon. Kirkko on rakennettu paikaksi, jossa ihminen voi hiljentyä pyhän edessä. Kirkossa voidaan aavistaa, että pyhä todellisuus on maallisen vastakohta. Se avaa ovia toisenlaiseen todellisuuteen. Erityisen merkityksen tähän tuo se kirkko, joka on meille läheisin, kotikirkko.

Monen teidän tavoin Mikkelin pitäjänkirkko on minulle erityisen tärkeä paikka. Monet sukumme keskeiset ilo- ja surujuhlat on vietetty tässä kirkossa. Minut ja vaimoni on vihitty täällä avioliittoon. Pappani ja mummoni, isäni ja äitini sekä muita läheisiä sukulaisia on siunattu täällä hautaan ja haudattu kirkon vieressä olevalle hautausmaalle.

Tietyssä mielessä täällä olen aloittanut kirkollisen virkaurani, kun olen pitänyt ensimmäisen saarnani kesällä 38 vuotta sitten tämän kirkon saarnatuolissa, samassa paikassa kuin nyt saarnaan. - Pitäjänkirkkoa ajatellen syvä kiitollisuus täyttää mieleni.

Kiitollisuus on myös kirkon perustapahtuman, jumalanpalveluksen perussävy. Monesti pysähdyn ehtoollisrukouksen sanoihin: ”Totisesti on oikein ja arvollista, että me kiitämme sinua aina ja kaikkialla, pyhä Herra, kaikkivaltias Isä, iankaikkinen Jumala, Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.” Tässäkin messussa kuulemme ne kohta.

Ehtoollisrukous ei kehota meitä hokemaan sanaa ”kiitos” aina ja kaikkialla. Ei meitä monisanaisuutemme tähden kuulla. Kyse on koko elämän sävyttävästä kiitollisuuden mielialasta ja vireestä, sen ymmärtämisestä, että olemme joka hetki Jumalan käsissä ja hänen huolenpitonsa kohteena, myös vaikeuksien keskellä. Se syntyy siitä, että kohtaamme elävän Jumalan, joka on lähettänyt Poikansa maailmaan meidän pelastajaksemme ja Vapahtajaksemme. Siitä tämän kirkon yksinkertainen alttaritaulu kertoo. Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus on itse luvannut olla läsnä sanassaan ja sakramenteissaan. Hän on luvannut olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Tämän todellisuuden välittämistä varten Mikkelin pitäjänkirkko on rakennettu. Sitä varten sitä tarvitaan myös tulevaisuudessa.

 Takaisin ylös

Saarna Suomalais-ugrilaisen pappeinkokouksen seurakuntavierailulla 21.8.2016 Aunuksen kirkossa Venäjällä

 Jeesus istui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka kansa pani rahaa uhriarkkuun. Ja monet rikkaat panivat paljon. Niin tuli köyhä leski ja pani kaksi ropoa, yhteensä muutamia pennejä. Ja hän kutsui opetuslapsensa tykönsä ja sanoi heille: "Totisesti minä sanon teille: tämä köyhä leski pani enemmän kuin kaikki muut, jotka panivat uhriarkkuun. Sillä he kaikki panivat liiastaan, mutta tämä pani puutteestaan kaiken, mitä hänellä oli, koko elämisensä." (Mark. 12:41-44, vuoden 1938 käännös).

Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Kuluneella viikolla on Petroskoissa vietetty luterilaisten sisarkirkkojen pappeinkokousta. Meitä on kokoontunut yli 70 osallistujaa yhteen Venäjältä, Suomesta, Virosta, Unkarista ja Romaniasta. Esitelmissä ja keskusteluissa on pohdittu, mitä merkitsee olla kirkkona luterilainen ja ekumeeninen. Olemme voineet vaihtaa kokemuksia kirkkojemme elämästä ja tulevaisuuden kysymyksistä. Olemme saaneet iloita yhteisestä uskostamme ja oppia toisiltamme. Usko Jeesukseen yhdistää meitä yli kieli- ja kansallisuusrajojen.

Tänään me kokoukseen osallistujat olemme hajaantuneet Inkerin kirkon eri seurakuntiin. Näin haluamme tuoda tuulahduksen paitsi kokouksestamme, myös Suomen kirkosta Inkerin kirkon seurakuntiin. Iloitsen siitä, että saamme tänään täällä Aunuksessa viettää yhteistä jumalanpalvelusta, rukoilla yhdessä, kuulla Jumalan sanaa ja polvistua Herramme palveltavaksi hänen ehtoollispöydässään. Se on syvintä yhteyttä, mitä me kristittyinä voimme kokea. Herra Jeesus Kristus on lupauksensa mukaan keskellämme!

Tämän sunnuntain evankeliumiteksti kertoo tapahtumista Jerusalemin temppelialueella. Ennen varsinaista temppeliä oli kaksi piha-aluetta, joista ulompaan saattoivat pakanat, siis ei-juutalaiset tulla ja toinen piha oli sallittu naisille. Tällä alueella oli 13 kolehtilaatikkoa, joiden torvimaisista aukoista saattoi pudottaa rahaa eri tarkoituksiin.

Jeesus oli opettanut temppelin alueella koko päivän. Hän oli vastannut ihmisten kysymyksiin ja päättänyt puheensa varoitukseen lainopettajista. Heille uskonnollisessa elämässä oli tärkeää se, että ihmiset näkivät ja noteerasivat heidän hurskautensa. ”He vievät leskiltä talot ja latelevat pitkiä rukouksia näön vuoksi”, Jeesus sanoi, ”heidän tuomionsa tulee olemaan ankara.”

Nyt Jeesus oli hetkeksi istahtanut. Hän katseli uhripalvelusrahastoon varojaan antavia. Rikkaat tuntuivat olevan siinä vahvoilla. He antoivat paljon. Jeesus kuitenkin näki heidän sydämeensä ja vaikuttimiinsa. He katsoivat, että raha oli heidän ja heidän ansiotaan. Siksi he omasta mielestään antoivat armosta kolehtirahaa Jumalalle. Jumalalta he kuitenkin saivat kaiken ja Hänelle he kerran tulisivat tekemään tilin kaikesta. Juuri tässä oli heidän sokeutensa. He eivät tajunneet eivätkä myöntäneet tätä perusriippuvaisuutta Jumalasta. Kaikki, koko elämä, on pohjimmiltaan Jumalan lahjaa ja hänen varassaan.

Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä rahaa. Köyhällä leskellä ei ollut paljon rahaa, mutta hän antoi sen vähänsäkin pois. Hän olisi voinut pitää toisen lantin itsellään ja antaa toisen Jumalalle. Leski antoi vähän, mutta itse asiassa kuitenkin paljon, enemmän kuin rikkaat. Hän antoi kaiken, mitä hänellä oli. Siksi Jeesus sanoi, että leski antoi enemmän kuin kukaan muista. Tätäkin oleellisempaa on, että hän ei antanut vain rahaa. Hän antoi koko elämänsä. Hän antoi itsensä. Hänen lahjassaan oli sydän mukana.

Vanha hengellinen viisaus sanoo, että lompakko tekee kaikkein viimeisimmäksi parannuksen. Totta on se, että suhteemme rahaan, tavaraan ja kaikkeen aineelliseen hyvään - mammonaan -, paljastaa aina jotain olennaista suhteestamme Jumalaan ja lähimmäiseen.

Jeesus ei ihannoinut köyhyyttä. Jumala tahtoo hyvinvointia kaikille ja se on hänen lahjaansa. Hän on jopa suojannut omaisuutemme kahdella käskyllään. Seitsemäs käsky kuuluu: ”Älä varasta.” Yhdeksäs käsky kuuluu: ”Älä tavoittele lähimmäisesi omaisuutta.”

Jeesuksen opetuksessa ei ole kysymys köyhien ja rikkaiden vastakkainasettelusta. Kyllä köyhäkin voi olla ahne. Köyhä voi olla jopa ahneempi kuin rikas. Ei myöskään ole kyse siitä, että paljon antava olisi huonompi kuin vähän uhraava. Jeesuksen opetuksen kärki on antamisen taustalla olevassa asenteessa.

Jumala näkee salassa olevan sydämemme asenteen. Jos kaikki antaisivat Jumalalle ”omaansa” samoista vaikuttimista kuin köyhä leski Jerusalemin temppelissä, oma ja lähimmäistemme toimeentulo olisi turvattu. Silloin rikkaatkin antaisivat sydämestään ja sydämensä. Raha tulee sen mukana. Silloin lompakkokin on nöyrtynyt parannukseen. Vähäisenkin lahjan Jumala moninkertaistaa siunauksellaan sekä sen antajalle että saajalle.

Köyhä leski oli joka hetki Jumalan edessä tietämättä, että Jeesus tarkkaili häntä ja näki hänen sydämeensä. Leski antoi kaikkensa ja jätti kaiken Jumalan laupeuden varaan myös omalla kohdallaan. Leski oli elämässään oppinut antamaan Jumalalle sen, mikä Jumalan on. Hän oli oppinut luottamaan Jumalaan, ei rahaan ja omaisuuteen. Siksi Jeesus asetti hänet meidän ihanteeksemme.

Jälleen kerran minua puhuttelee evankeliumissa se, että uskon esikuvina Raamatussa on todella merkillisiä ihmisiä. Jos me joutuisimme valitsemaan, keitä asettaisimme kristityn malleiksi, niin varmasti joukkoon kuuluisi oppineita ihmisiä, uskossaan vahvoja, elämällään todistajia, hyviä julistajia, ahkeria rukoilijoita. Jeesus ei valinnut näin. Meille opettajana oikeaan uskoon on leski, joka pani viimeiset roponsa uhriarkkuun; syntinen nainen, joka pesi itkien Jeesuksen jalat fariseuksen huoneessa; ryöväri ristillä, joka kääntyi Jeesuksen puoleen. Heidän esikuvallisuutensa on siinä, että heillä itsellään ei ollut mitään. Kyse onkin siitä, mistä Paavali sanoo: ”Kun olen heikko, silloin olen väkevä.” Heikkojen väkevyys, voima, on siinä, että Kristus tulee heikkoja auttamaan. Köyhä leski antoi kaikki varansa ja jätti itsensä Jumalan haltuun. Jeesus ylistää hänen uskoaan. Syntinen nainen fariseuksen huoneessa kykeni vain itkemään ja häpeämään, mutta Jeesus sanoi: ”Uskosi on sinut pelastanut.” Ryövärille, joka avuttomana riippui ristillä ja sieltä vetosi Kristukseen, Jeesus kertoi paratiisista, jossa he kaksi vielä samana päivänä kohtaisivat toisensa.

Juuri tällainen usko on. Se on avuttoman ihmisen heittäytymistä kaikkineen ja ehdoitta Jeesuksen käsiin. Usko on sitä, että saa jättää kaiken, ahdistuksensa, puutteensa, taakkansa, hätänsä ja syntinsä Jeesukselle. Usko on kuin tyhjä käsi, jonka Jeesus täyttää. Juuri ihmisen avuttomuus ja kykenemättömyys ilmaisee uskon olemuksen. Se merkitsee sitä, että Jumala saa mahdollisuuden toimia.

Hyvät sanankuulijat. Lehdet, televisio ja muut tiedotusvälineet luovat helposti sen harhakuvan, että taloudelliset seikat ovat ainoita tärkeitä. Rahasta tuntuu riippuvan kaikki. Toki raha onkin tarpeen jokapäiväiseen elämiseen. Jeesus ei opeta olemaan toimettomana tai elämään vastuuttomasti vain toisten varassa. Köyhän lesken esimerkki osoittaa, että ihminen ei kuitenkaan elä ainoastaan leivästä eikä voi turvata ainoastaan ajalliseen hyvään. Kaikki ajallinen on vain lainaa Jumalalta.

Leski antoi esimerkin rohkeasta uskosta. Hänen tekonsa osoitti, että hän uskalsi kokonaan heittäytyä Jumalan varaan. "Tässä olen, ja tässä on kaikki, mitä minulla on. Tee minulle, mitä hyväksi näet." Oikea usko ei perustu siihen, mitä ihmisellä on, vaan siihen, että ihminen kaikkineen on Jumalan varassa. Tämän elämän perusriippuvaisuuden myöntäminen vapauttaa ihmisen palvelemaan Jumalaa. Omien tarpeiden edelle nousee huoli lähimmäisestä.

Suomalaiset Reijo Loikkanen ja Ilkka Puhakka tekivät evankelioimistyötä 15 vuoden ajan Itä-Euroopan vankiloissa. Loikkanen oli entinen uskoon tullut elinkautisvanki, Puhakka puolestaan evankelista ja raamatunopettaja. He vierailivat muun muassa Pietarin, Siperian, Murmanskin, Volgogradin ja Arkangelin vankiloissa kertomassa evankeliumia Jeesuksesta. Loikkasella oli tapana antaa rahaa kerjäläisille, varsinkin lapsille. Kun Puhakka ihmetteli sitä, Loikkanen totesi: ”Luuletko, että olen niin köyhä, etten voi köyhempääni auttaa!” (Ilkka Puhakka, Mitä silmät ei nää, s 189).

”Luuletko, että olen niin köyhä, etten voi köyhempääni auttaa!” Köyhän lesken toiminta kertoo siitä, että jokainen voi auttaa lähimmäistään. Kun ymmärrämme olevamme kaikessa riippuvaisia Jumalasta ja kaiken olevan hänen lahjaansa meille, vapaudumme palvelemaan Jumalaa. Sen me teemme rakastamalla lähimmäistämme. Missä Jumala on tullut suureksi ja ihminen pieneksi, syntyy rakkaus lähimmäiseen.

Takaisin ylös

Saarna seurakunnan 400-vuotisjuhlamessussa 14.8.2016 Puumalan kirkossa

 Jeesus lähti sitten taas Tyroksen seudulta ja tuli Sidonin ja Dekapoliin alueen kautta Galileanjärvelle. Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies, joka ei pystynyt kunnolla puhumaan, ja häntä pyydettiin panemaan kätensä miehen päälle. Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.     Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään, mutta mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa. Kaikki olivat ylen määrin hämmästyksissään ja sanoivat: ”Hyvin hän on kaiken tehnyt. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan.” (Mark. 7:31-37).

 Kadun varrella asui kolme nelivuotiasta tyttöä. Kerran kaksi heistä leikki hiekkalaatikolla, kun kolmas taapersi kurahousuissaan paikalle. Toinen leikkijöistä totesi kolmannelle: "Mä en nyt oo sun kanssa, mä oon nyt Tiinan kaa. Sit ku Tiina ei oo mun kaa, niin sit mä leikin sun kanssa. Sä oot mun varakaveri."

Oletko sinä joutunut joskus olemaan "varakaveri", joka on päässyt leikkiin mukaan vasta sitten kun muut eivät tule? Tai oletko jäänyt varalle koulun liikuntatunnilla, kun on koottu pelijoukkuetta? Kukaan ei haluaisi ottaa sinua joukkueeseensa. Oletko jäänyt työpaikalla viimeiseksi, kun työntekijöitä on valittu uusiin tehtäviin tai johonkin koulutukseen?

Varakaveriksi tai yksin jääminen tuntuu pahalta. Tulee tunne, että en ole yhtä hyvä kuin muut. Mitä vikaa minussa on, kun en kelpaa? Tällainen jättää syvät jäljet. Joskus arvottomuuden, yksinäisyyden ja eristämisen kokemus voi kulkea mukana läpi koko elämän.

Kun nuorilta ja nuorilta aikuisilta kysyttiin, miten he määrittelevät syrjäytymisen, yksi vastaus oli: Syrjäytyminen on yksinäisyyttä. Se on kokemus ulkopuolisuudesta. Samalla tavalla kokevat vanhukset. Muistan radion aamu-uutiset, jossa kerrottiin vanhusten köyhyydestä (Yle-uutiset 4.11.2012). Haastateltava sanoi: ”Kaikkein kauheinta on se yksinäisyys.”

 Syrjäytyminen ei siis välttämättä liity tulojen, tavaroiden, koulutuksen, aseman tai arvovallan vähäisyyteen eikä sairauteen vaan ulkopuolisuuteen, yksinäisyyteen ja eristetyksi joutumiseen. Toimittaja Maarit Tastula on sanonut osuvasti: ”Ihminen on laumaeläin ja eristäminen rangaistuksista pahin. Jääkiekkoilija pannaan jäähylle, rosvo eristysselliin ja koulukiusattu jätetään yksin välitunnille potkimaan kiviä. Eristäminen sattuu aina. Ja me ihmislajin edustajat tiedämme sen. Osallisuus, lauman jäsenyys, on ihmisen arvomerkeistä tärkein. Se kertoo hyväksynnästä, kelpaavuudesta, tarpeellisuudesta. Jos meille sitä arvomerkkiä ei myönnetä, viedään meiltä ihmisen osa.”

 Tämän sunnuntain evankeliumi kertoo kuuromykästä miehestä. Hänen nimeään ei kerrota. Hänet tuotiin Jeesuksen luo. Ehkä mies tarvitsi apua ja jostakin syystä hän ei kyennyt liikkumaan itsenäisesti. Kertomuksesta ei käy ilmi, mistä hänet tuotiin. Vahvalla tavalla korostuu se, että hän oli ulkopuolinen, eristetty tai eristäytynyt muista ihmisistä, ehkä siksi yksinäisyyteen tuomittu. Häneltä puuttui osallisuuden arvomerkki. Hänet oli sysätty olemaan vain ”varakaveri”.

Mies ei kuullut eikä kyennyt puhumaan kunnolla. Jeesus paransi miehen kuulon ja puhekyvyn. Näin hänen eristyneisyytensä päättyi. Hän ei enää ollut syrjäytetty ja ulkopuolinen vaan pystyi olemaan yhteydessä toisten kanssa.

 Yksi tärkeä yksityiskohta evankeliumissa on tarpeen huomata. ”Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies.” Siis toiset ihmiset toivat kuuromykän miehen parannettavaksi. Toiset ihmiset halusivat, että tämä syrjäytetty, ulkopuoliseksi jätetty ja yksinäisyyteen sysätty vedetään mukaan toisten yhteyteen, että hänen eristäytyneisyytensä päättyy, että hänestä tulee osallinen omaan yhteisöönsä, muiden ihmisten pariin. Tässä on merkittävä tehtävä yhä tänään, myös täällä Puumalassa. Diakonia on yhteinen, koko seurakunnan tehtävä. Täällä onkin paljon vapaaehtoisia vastuunkantajia. Itse asiassa lähimmäisenrakkaus kuuluu jokaiselle seurakuntalaiselle. Siinä me elämme uskoamme todeksi. Diakoniassa usko muuttuu näkyviksi teoiksi.

Viime vuosina on puhuttu hyvin paljon syrjäytymisen ehkäisystä. Yksi keskeinen keino on yksinäisyyden vähentäminen.  Siihen voimme jokainen vaikuttaa. Meidän on luotava tähän maahan välittämisen kulttuuri. Tällä tarkoitan sellaista olemisen tapaa, jossa ihminen on osallinen toisen ihmisen ymmärtävästä, hyväksyvästä ja ystävällisestä katseesta ja jossa välitetään myös täysin ventovieraasta ihmisestä. Yksikin toimiva ihmissuhde estää syrjäytymistä ja ulkopuolisuutta. Siksi kannattaa aktiivisesti etsiä keinoja ja tapoja, jotka tukevat jokaisen osallisuutta yhteiskunnassa. Jokainen kaipaa nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista, arvostusta, sitä että on jollekulle kallis ja tärkeä. Sitä, että maailma ei näyttäydykään uhkana ja vaatimuksena vaan lupauksena ja kädenojennuksena. Tällainen ilmapiiri täällä Puumalassa olisi mitä parhain muisto 400-vuotisjuhlavuodesta.

Samassa evankeliumin yksityiskohdassa on toinenkin tärkeä sanoma. ”Siellä hänen luokseen tuotiin kuuro mies.” Siis mies tuotiin Jeesuksen luo. ”Jeesus otti hänet erilleen väkijoukosta, pani sormensa hänen korviinsa, sylkäisi ja kosketti hänen kieltään. Sitten hän katsahti taivaalle, huokasi ja sanoi kuurolle: ”Effata.” Se merkitsee: aukene. Silloin miehen korvat aukenivat ja hänen kielensä vapautui, niin että hän puhui selkeästi.” Jeesus paransi miehen. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään kuulon ja puhekyvyn palauttamisesta. Jeesus avasi yhteyden Jumalan ja ihmisen välillä. Kuuromykkä mies ei löytänyt yhteyttä ainoastaan toisiin ihmisiin, vaan myös Jumalaan.

Äänettömyys on suuri uhka, myös ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa. Tällä en suinkaan tarkoita sanojen puutetta tai hiljaisuutta. Päinvastoin monesti hiljaisuus puhuu ääntä voimakkaammin, kuten hiljaisuuden retriitissä olleet tai ”mykkäkoulua käyneet” hyvin tietävät. Äänettömyys on uhka silloin, kun se kertoo, että yhteys on poikki, yhteydenpitokanavat ovat tukossa eikä kuulu mitään. Silloin on jotain vialla. Kuinka paljon kodeissamme ja yhteiskunnassamme, maailmassamme ja kirkossamme onkaan tukkeutuneita kanavia, katkenneita yhteyksiä, umpikujia, epätoivoisia tilanteita?

Jeesusta tarvitaan hyvin kipeästi avaamaan tukkeutuneita yhteyksiä niin ihmisen ja Jumalan välillä kuin meidän ihmisten välilläkin. Jeesuksen tärkeimpiä sanoja aikanamme on Markuksen alkukielellä tallettama ”effata – aukene”. Vapahtajamme on yhteyksien avaaja hyvin syvällisessä merkityksessä. Tämän tehtävän toteuttamista varten tarvitaan seurakuntaa. Siellä Jeesus toimii armonvälineiden – sanan ja sakramenttien – välityksellä.

 Puumalassa on toiminut itsenäinen seurakunta 400 vuoden ajan. Kunta ja seurakunta erkanivat 150 vuotta sitten. Siitä lähtien ne ovat hoitaneet kumpikin omaa tehtäväänsä täällä elävien parhaaksi. Kiitollisina ajattelemme tänään menneiden sukupolvien työtä. Ilman heidän vaivannäköään ja uhrauksiaan emme eläisi tällaisessa yhteiskunnassa. Nyt on meidän sukupolvemme vuoro kantaa vastuuta tämän paikkakunnan ihmisten ajallisesta ja iankaikkisesta hyvästä. Tehtävämme on olla yhteyksien avaajia ja rakentajia, niin ihmisten kesken kuin ihmisen ja Jumalan välillä.

 Takaisin ylös  

Saarna kirkon 150-vuotisjuhlamessussa 17.7.2016 Suomenniemen kirkossa

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:     ”Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Hedelmistä te siis tunnette heidät.     Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.     Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’     Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’” (Matt. 7:15-23).

”Hedelmistä te siis tunnette heidät.” Näin Jeesus opettaa arvioimaan uskon ja opetuksen seurauksia. Tänään me iloitsemme ja kiitämme niistä hedelmistä, joita reilut 150 vuotta sitten kasvatettiin täällä Suomenniemellä.

Suomenniemen pitäjänkokouksessa syyskuussa 1850 todettiin yhdeksän vuosikymmentä aiemmin (vuonna 1761) rakennetun kirkon olevan niin rapistunut ja pieni, että seurakuntaan tarvitaan uusi kirkko. Asiaa ryhdyttiin valmistelemaan, joten perustettiin rakennusrahasto, valittiin kirkonrakennuskomitea ja hankittiin piirustukset. Ensimmäisessä huutokaupassa ei löytynyt urakoitsijaa kirkon rakentamiseksi. Lokakuussa 1864 kirkon rakennustyö huutokaupattiin toisen kerran. Monien vaiheitten jälkeen rakennusurakan otti hoitaakseen kirkonrakentaja Gustaf Kollin Orimattilasta. Elokuussa 1865 alkoi kirkon perustusten teko ja rakennus valmistui syyskuussa 1866. Suomenniemi oli saanut uuden kirkon, jonka 150-vuotisjuhlamessua tänään vietämme.

Kun sijoittaa Suomenniemen kirkon rakennusvaiheet Suomen historiaan, tekee mielenkiintoisen havainnon. Kesä 1866 oli maassamme poikkeuksellinen. Silloin rakennettiin Suomenniemelle kirkkoa, mutta maamme historiaan se on jäänyt erityisesti muusta syystä. Takana oli katovuosi. Köyhimmät kulkivat kerjuulla ja kulkutaudit kaatoivat nälkiintyneitä. Siksi kesää oli odotettu hartaasti. Kitkutellen eletty talvi johti kuitenkin kohti vielä suurempia vaikeuksia. Kesä tuli kuukauden myöhässä ja kevätkylvöt myöhästyivät. Lisäksi kesä oli erittäin sateinen ja pilasi sadon monin paikoin. Peruna ja juurekset mätänivät peltoon. Syyskuun alussa alkoi pakkanen, joka hävitti kypsymättömän viljan.

Kesä 1866 oli vasta onnettomuuden ensimmäinen aalto. Seuraavana keväänä 1867 järvet olivat jäässä juhannukseen saakka ja ensimmäiset pakkasyöt tulivat jo syyskuun alkupäivinä. Pelloille pääsi vasta juhannukselta, eikä vilja ehtinyt kypsyä ennen syksyn halloja. Edessä oli katastrofi. Ihmiset jatkoivat leipää jäkälällä ja pehkuilla. Aliravitsemuksen seuraukset veivät hautaan lähes kymmenesosan kansasta. Nälkävuosien 1866-1868 kaltaista nälänhätää ei ole läntisessä Euroopassa sittemmin rauhan aikana nähty. Noina vuosina kuolleiden määrä oli maassamme arviolta 270 000.

Suomenniemellä katovuodet eivät olleet aivan niin vaikeita kuin joissakin Suomen pitäjissä. Silti täälläkin se vaikeutti elämää monella tavalla. Yhtenä merkkinä siitä olivat kirkon rakentamisen maksuvaikeudet. Niitä oli jo kirkon valmistumisvuonna 1866, mutta katovuoden seurauksena ne vielä pahenivat. Viimeiset urakkamaksut näyttivät käyvän ylivoimaiseksi pienelle seurakunnalle. Lopulta asiaa selviteltiin käräjillä aina hovioikeutta myöten.

Kirkon syntyhistoria nälkävuosien aikoihin sisältää vahvan viestin. Kärsimysten ja vaikeuksien keskellä täällä tahdottiin turvautua Jumalaan. Usko on luottamusta rakastavan Jumalan läsnäoloon myös pimeydessä. Mikään meitä kohtaava vastoinkäyminen ei ole merkki siitä, että Jumala olisi hylännyt. Siksi täällä haluttiin vaikeinakin aikoina turvautua häneen. Siitä kumpusi samalla tulevaisuudenusko ja rohkeus rakentaa omaa kotiseutua.

Suomenniemelle haluttiin uusi kirkko, jotta täällä voitaisiin turvautua Jumalaan, jotta täällä opittaisiin rakastamaan lähimmäistä ja kantamaan vastuuta yhdessä ja jotta täällä voitaisiin kiittää Jumalaa hänen avustaan ja rakkaudestaan. Tänään on syytä kiittää seurakunnasta, tästä kirkosta, sen merkityksestä ja vaikutuksesta Suomenniemellä eläneiden ihmisten elämään 150 vuoden aikana. Tänään on syytä kiittää meitä edeltäneiden sukupolvien työstä. Ajattelen niitä lukemattomia seurakuntalaisia, jotka ovat täällä eläneet kristittyinä ja kantaneet vastuuta. Heidän työnsä hedelmistä me pääsemme osallisiksi.

Hyvät seurakuntalaiset. ”Hedelmistä te siis tunnette heidät.” Näin Jeesus tänään opettaa. Millaisia hedelmiä meidän aikamme ja me jätämme jälkeen? Kuinka erotamme monista tärkeistä asioista sen, mikä on kaikkein tärkeintä? Kuinka me monien äänien ja mielipiteiden kilpalaulannan keskellä erotamme sen, mikä on totta ja oikeaa?

Jeesus suorastaan ravistelee kuulijoitaan sanoessaan: ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra' pääse taivasten valtakuntaan.” Tämä on kovaa puhetta. Jeesus puhui evankeliumin sanat vuorisaarnansa lopussa, jolloin hän varoitti lopunajan eksytyksestä. Väärät profeetat ovat viimeisten aikojen merkki. He ovat susia lampaiden vaatteissa. ”Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä.” Väärät profeetat tunnistaa toiminnan tuloksista.

Viime torstai-illan (14.7.) terrori-isku Nizzassa paljasti jälleen kerran pahan todellisuuden. Hyökkäys sai aikaan kuolemaa ja tuskaa. Se levitti hätää ja surua, pelkoa ja kauhua. Terroriteot ja itsemurhaiskut ovat suunniteltua, vääristynyttä, pelkkää tuhoa kylvävää pahuutta, niin monelle kuin mahdollista. Niissä ei ole mitään puolusteltavaa tai hyväksyttävää. Kuinka osuvat ovatkaan Jeesuksen sanat: ”Hedelmistä te siis tunnette heidät.”

Emme saa antaa periksi terrorille ja väkivallalle. Jos pelko ja viha voittavat, silloin terroristit ovat saavuttaneet tavoitteensa. Euroopan arvot ovat aivan toisenlaisia: ihmisarvo, toisen kunnioittaminen, rauha, vapaus. Erityisesti pahan nostaessa päätään tarvitaan niitä, jotka vahvistavat hyvää, totta ja oikeaa. Elämän perusasiat ovat yksinkertaisia. Paha kasvaa pahuudesta ja hyvä hyvyydestä. Vihaa vastaan nousee Raamatusta toisenlainen ääni; uskon, toivon ja rakkauden ääni. Sitä ääntä meidän on kuunneltava. Kristittyinä meidät on kutsuttu hyvän tekijöiksi, tuottamaan hyvää hedelmää.

Vääriä profeettoja on helppo nähdä Nizzassa ja kaikkialla siellä, missä pahuus saa vallan tai väkivalta vallitsee. Usein kuitenkin tuntuu siltä, ettei väärä profeetta kohtaakaan meitä vain ulkopuoleltamme. Ihmisellä on taipumus piirtää hyvän ja pahan raja yksilöiden tai ryhmien välille. Me näemme, että paha ja hyvä ovat molemmat totta, usein kilpaillen keskenään. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on Jumalan kuva. Syntiinlankeemuksessa tämä kuva särkyi. Sen seurauksena ihmisessä on taipumus sekä hyvään että pahaan. Ulkopuolella oleva paha on helppo tunnistaa. Itsessämme olevaa pimeyttä emme haluaisi nähdä.

”Hedelmistä te siis tunnette heidät.” Tämä Jeesuksen opetus koskee myös meitä. Millaista hedelmää me tuotamme?  Vai olemmeko vääriä profeettoja, jotka harhauttavat itsensä ja toiset sellaisiin ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin, jotka vievät pois ihmisten läheltä ja Jumalan yhteydestä?

Jeesus sanoo: Taivasten valtakuntaan ”pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon”. Taivaallisen Isän tahto on, että hän yksin saa olla Jumalamme ja että me elämme ihmisiksi. Vain omiin mielipiteisiimme luottaen meissä ilmenevät pian väärän profeetan tuntomerkit. Ainoastaan Raamatun sanan opetus kestää ja saa aikaan hyvää hedelmää.

Raamattu vakuuttaa, että Jeesus on sovittanut syntimme. Hän on avannut tien Jumalan yhteyteen. Jo kasteessa hän toimi hyväksemme. Saamme uskoa syntimme joka päivä anteeksi Jeesuksen ristintyön tähden. Sen varassa pääsemme taivasten valtakuntaan. Siihen luottaen rohkenemme arvioida omaa elämäämme rehellisesti ja pyytää, että hyvä Jumala voisi meidän kauttamme tehdä hyvää.

Hyvä juhliva seurakunta. Tänään kiitämme menneiden sukupolvien työstä ja vaivannäöstä täällä Suomenniemellä. Me pääsemme osallisiksi heidän työnsä hedelmistä. Tänne haluttiin uusi kirkko, jotta täällä kuultaisiin sanomaa rakastavasta Jumalasta ja se tuottaisi lähimmäisenrakkauden hyvää hedelmää. Meidän tehtävämme on elää niin, että tulevat sukupolvet saisivat vuorostaan nauttia meidän toimintamme hyvistä hedelmistä.  

Takaisin ylös

Saarna Karjalaisten kesäjuhlien jumalanpalveluksessa 19.6.2016 Seinäjoella

 Jeesus sanoi:     ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.     Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan.”     Hän puhui heille vielä vertauksin:     ”Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen.     Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi’? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” (Luuk. 6:36-42).

Kerran eräällä kuninkaalla oli ongelma: hänen alamaisensa olivat likaista väkeä. Tarkastusmatkoilla hänen eteensä tuli aina naamaltaan sotkuista sakkia. Ratkaistakseen ongelman kuningas julisti suuren kasvojenpesukilpailun. Määräaikana paikalle kuninkaan palatsiin saapui kaikenlaista yrittäjää kuka minkäkinlaisen ihmeaineen tai vekottimen kanssa. Viimeisenä paikalle saapui myöhässä likainen ja rähjäinen resupekka mukanaan ämpärillinen tervaa. Ennen kuin kukaan ennätti tajuta mitään, ukkorähjä otti sudin ja sotki muiden kilpailijoiden kasvot tervalla. Kun toisten kasvot tuhri, niin omat näyttivät kaikessa likaisuudessaan muita puhtaammalta. Ja tuosta konstista kansa vasta innostui. Valitettavasti se on yhä edelleen yleisessä käytössä. Tässä lajissa me karjalaiset taidamme olla yhtä sukkelia kuin kaikki muutkin. Juuri tällaista toimintaa Jeesus suomii evankeliumissa. ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: ’Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi’? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”

Jeesuksen sanat ovat kovia, mutta niin perin tosia. Kun on kyse omista tarpeista, ihminen katsoo vain itseään. Mutta kun on kyse vioista ja virheistä, laiminlyönneistä ja synneistä, ihminen katsoo vain toisia. Kun kovasti taistellaan toisten vikoja vastaan, yleensä ummistetaan silmät omilta. On helppoa tuomita niitä, joiden viat ovat näkyvät ja selvät. Sen sijaan emme sano mitään itsestämme, emme tee tiliä omista virheistämme, emme yritä parantaa sitä, minkä parantaminen olisi omassa vallassamme. Kuinka usein toisten tuomitseminen ja toisten vikoihin keskittyminen on sellainen savuverho, jonka suojassa itse saamme olla rauhassa?

 Mistä me löydämme rohkeuden katsoa itseämme peiliin? Mistä saamme voiman myöntää, että minä olen syyllinen ja syntinen ihminen?  Millä oikeudella arvostelen toisia ja vaadin heitä tilille virheistään? Vai onko asia niin kuin nyrkkeilijä, kansanedustajanakin toiminut Tony Halme lausahti: ”Jumala armahtaa, minä en”? Miten tajuaisimme sen, että kun osoitamme toisia sormella, niin kolme sormea osoittavat meihin itseemme? Evankeliumimme alku antaa näihin kysymyksiin vastauksen. ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.”

 Koska Jumala armahtaa meitä, mekin voimme armahtaa toinen toistamme ja itseämme. Mutta tuo armahtaminen ei merkitse Jumalalle jonkinlaista sormien läpi katsomista tai välinpitämätöntä suurpiirteisyyttä. Se ei merkitse syntien ja syyllisyyden väheksymistä. Taivaallinen isämme on armahtavainen Kristuksen tähden, maailman syntien sovituksen tähden. Tarvittiin Jeesuksen sovintokuolema, jotta me saisimme iloita anteeksiantamuksesta. Me olemme ”kallisti ostetut”.  Tällä tavoin Jumala antoi maailmalle uuden rakkauden voiman, uuden armahtamisen mahdollisuuden. Jumalan rakkauden tähden mekin rohkenemme katsoa itseämme peiliin, kohdata oman syyllisyytemme ja syntisyytemme sekä löytää armon. Ja tämän armon tähden me voimme olla armahtavaisia toinen toisellemme ja lähimmäisillemme.

 Koettu hyvyys menee eteenpäin. Toisten ihmisten osoittama hyvyys on monesti erityisen tarpeellista. Evakkoon lähteneet karjalaiset saivat osakseen monenlaista kohtelua. Oli onni, jos sai katon päänsä päälle. Vielä suurempi onni oli, jos tuli hyväksytyksi ja löysi oman paikkansa uusilla asuinsijoilla. Moni muistaa lämmöllä niitä hyviä ihmisiä, jotka tekivät sen mahdolliseksi. Heistä kerrotaan lapsille ja lapsenlapsille.

 Jumalan hyvyyttä kokenut ihminen haluaa itsekin olla hyvä. Anteeksi saanut ja armahdettu ei voi tehdä muuta kuin itsekin armahtaa ja antaa anteeksi. Armahdetulla syntisellä ei ole aikaa tarkkailla toisten syntejä. Hänellä ei ole halua saada toisesta yliotetta, koska hän tietää itse elävänsä kokonaan Jumalan laupeuden varassa. Niilo Tuomenoksa on pukenut tämän kokemuksen sanoiksi vaellusvirressään: 1. ”Näin syntisenä, Herra, kun täytyy vaeltaa, vain armo minut kantaa, heikkoa vahvistaa. En pyhäksi voi tulla, en paremmaksikaan, vaan tällaisena, Herra, käsiisi jäädä saan.” 2. ”Näin mahdottoman luona suostuthan asumaan ja aivan avutonta sylissä kantamaan. Et väsy, vaikka minä väsynkin kokonaan. Armosi rakkautesi ei lopu milloinkaan.”

 Tällainen armahdettuna armahtaminen voi katkaista toisten syyttelyn ja tuomitsemisen sekä katkeruuden ja koston ketjun. Juuri siksi Jeesus opetti meitä rukoilemaan: ”… anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Mutta tuo ”niin kuin” ei ole Jumalan armon ehto. Se on armon seuraus. Armo kulkee edellä. Armahdettuina armahdetaan. Pelastettuina palvellaan. Siksi ne, joiden omasta silmästä on otettu hirsi pois, voivat Jumalan armahtavan laupeuden avulla hellästi auttaa roskaa pois myös toisen silmästä. Jeesus ei kiellä roskan ottamista. Itse asiassa se olisi rakkaudetonta. Mutta Jeesus opettaa: ”Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.”

 ”Vasta sitten näet”, sanoo Jeesus. Roskan ottaminen toisen silmästä ei ole kiellettyä, mutta sillä on ehtonsa, ja se vaatii taitoa. Siksi päätän saarnani rukoukseen, jota on kutsuttu Fransiscus Assisilaisen rukoukseksi:

Vapahtajani, tee minusta rauhasi välikappale, niin että sinne, missä on vihaa, toisen rakkauden, missä loukkausta, toisin anteeksiannon, missä epäsopua, loisin yksimielisyyden, missä erehdystä, osoittaisin totuuden, missä epäilystä, auttaisin uskoon, missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen, missä pimeyttä, loisin sinun valoasi, missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen. Niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita. Sillä antaessaan saa, kadottaessaan löytää, unohtaessaan saa anteeksi, kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Takaisin ylös

                                                                                                     

 Saarna kirkon 230-vuotisjuhlamessussa 5.6.2016 Lemin kirkossa

 Jeesus kertoi:     ”Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: ’Tulkaa, kaikki on jo valmiina.’ Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. ’Olen ostanut pellon’, sanoi yksi, ’minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ ’Ostin viisi härkäparia’, sanoi toinen, ’ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ Kolmas sanoi: ’Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.’     Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: ’Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Palvelija tuli sanomaan: ’Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.’ Silloin herra sanoi: ’Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!’” (Luuk. 14:16-24).

Kirkon rakentaminen on kaikkina aikoina ollut seurakunnan suurimpia hankkeita ja voimanponnistuksia. Rakennustyö on vaatinut paljon varoja, aiempina aikoina usein ylimääräistä verotusta, lahjoituksia ja kolehteja. Monesti seurakuntalaisten piti lisäksi hankkia rakennusaineksia ja osallistua itse rakennustöihin. Näin tapahtui täällä Lemilläkin 230 vuotta sitten. Kirkonisäntä Gabriel Lemin ja varakirkkoherra Johan Ahlquist lahjoittivat kirkon tontin korvauksetta. Kirkon rakentajaksi valittiin savitaipalelainen rakennusmestari Juhana Salonen. Seurakuntalaisten tuli osallistua töihin ammattimiesten apuna. Rakennustyöt etenivätkin rivakasti, sillä kesällä 1786 kirkko oli ulkoa päin valmis. Tosin kirkon sisustustöiden kanssa sitten kestikin vielä kymmenen vuotta, ennen kuin Lemin kirkon sisustus valmistui keväällä 1796.

Yksi yksityiskohta kiinnittää Lemin kirkon rakentamismääräyksissä erityistä huomiota. Nimittäin kirkkoa rakentavilta kirvesmiehiltä vaadittiin, että heidän tuli olla rehellisiä, raittiita, uskollisia ja ahkeria sekä tottelevaisia rakennusmestaria kohtaan. Lemin pitäjänkokous määräsi, että työt tuli aloittaa ja päättää päivittäin rakennusmestarin toimittamalla rukouksella. Kaikella tällä osoitettiin, että kirkon rakentaminen ei ollut minkä tahansa töllin pystyttämistä vaan Herran huoneen rakentamista. Se oli tärkeää ja kunniakasta työtä, johon pyydettiin päivittäin kirkon Herran siunausta.

Nyt tämä kirkkorakennus on saanut palvella lemiläisiä 230 vuoden ajan. Täällä on pidetty lukuisia jumalanpalveluksia, rukoushetkiä, konsertteja ja tilaisuuksia. Täällä on kastettu, konfirmoitu, vihitty ja siunattu hautaan tuhansia seurakuntalaisia. Lukemattomat ihmiset ovat täällä rukoilleet, laulaneet, kuunnelleet Jumalan sanaa ja nauttineet ehtoollista, saaneet voimaa elämän arkeen ja eväitä kristityn vaellukseensa kohti taivasta. Kirkon rakennusvaiheet ja vuosisadat sen jälkeen ovat tehneet tästä rukouksen paikan ja kotikirkon. Sen merkitys on suuri ja arvo korvaamaton. Siksi teidän lemiläisten tehtävä on pitää huolta kirkostanne myös tulevaisuudessa.

Seurakuntaelämän ydin on jumalanpalvelus. Tässä kirkossa on 230 vuoden aikana pidetty karkeasti arvioiden 13 000 – 15 000 jumalanpalvelusta, toki kaikki muut tilaisuudet sen lisäksi. Jokainen jumalanpalvelus on ollut ravinnon jakamisen hetki. Kirkkoisä Krysostomos kutsuukin jumalanpalvelusta uskon pidoiksi. Hän sanoo pääsiäissaarnassaan: ”Tulkaa siis te kaikki meidän Herramme iloon – nauttikaa näissä uskon pidoissa.”

Juhlapäivän evankeliumissa Jeesus kertoo pidoista. ”Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita.” Pidot on järjestetty niin hyvin, että kaikille kutsutuille voitiin vakuuttaa: ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina.”

Merkillistä Jeesuksen vertauksessa on, että hän moittii kunnon ihmisiä. Vertaus kuulostaa kaiken kaikkiaan kohtuuttomalta. Arkisesta elämästä vastuuta kantavat kansalaiset joutuvat suhteettoman arvostelun kohteeksi. Tuntuu kuin Jumala olisi herkkähipiäinen ja arvostaan tarkka valtias, joka ei siedä sitä, että hänen kutsunsa torjutaan.

Vertauksen kärki on kuitenkin muualla. Jeesus pakottaa meidät pohtimaan, millaiseen arvojärjestykseen panemme elämämme asiat. Osaammeko tehdä eron hyvän ja kaikkein tärkeimmän välillä? Vertauksen päätarkoitus on yksinkertainen. Jeesus haluaa muistuttaa meitä Jumalan järjestämistä pidoista ja palauttaa mieleemme sen, kuka Jumala on. Perimmältään vertaus sanoo saman asian, minkä ensimmäinen käsky. ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Kaikki maallinen hyvä on Jumalan antamaa lahjaa, mutta mitään Jumalan antamaa lahjaa ei ole tarkoitettu jumalaksi. On osattava erottaa toisistaan Jumala ja Jumalan lahjat.

Vertauksen pelto, härät ja avioliitto ovat Jumalan hyvän tarkoituksen mukaisia lahjoja. Me voimme tänään sanoa, että omaisuus, työ ja rakkaus ovat maallisen elämän oikeita edellytyksiä ja hyviä lahjoja. Mutta jumalia ne eivät ole. Kiinteistöt, kulkuneuvot ja puoliso ovat ilon aiheita, mutta ne eivät ole jumalia. Kaikki ihmisen kyvyt ja taidot ovat Jumalan lahjaa, mutta ne eivät ole jumalia.

Vertaus siis pakottaa meidät miettimään, mihin me elämässämme viime kädessä turvaamme. Mikä tai kuka on meidän jumalamme? Mikä on meidän elämämme tärkein asia?

Vertauksen koko sanoma ei kuitenkaan ole tässä. Jeesuksen vaativien sanojen takaa avautuu kuvaus siitä, että Jumala viime kädessä haluaa ihmisille hyvää. Tavallisesti luemme tätä vertausta arvioina ihmisistä. Mutta huomaammeko, mitä vertaus sanoo isännän, siis Jumalan valmistamista pidoista? Vertauksen perimmäinen ydin ei olekaan ihmisten kieltäytymisessä, vaan siinä, miten hyviä pitoja Jumala järjestää.

Ensinnäkin pidoista sanotaan: ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina.” Kun Jumala järjestää pidot, silloin isäntä on hoitanut kaiken. Jumalan juhlat eivät ole nyyttikestejä, joiden onnistumisesta vieraat ovat vastuussa. Jumala on tehnyt kaiken valmiiksi vieraittensa puolesta. Eväät on hankittu ja ohjelma on valmiiksi suunniteltu. Tuliaisia ja tuomisia ei tarvita. Kun Jumala toimii ja järjestää, silloin ihminen on vain vastaanottaja ja saaja. Siksi jokaisessa messussa meitä kutsutaan ehtoollisen aterialle juuri vertauksen sanoilla: ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina.” Messu on Jumalan järjestämät uskon pidot. Tällaisia uskon pitoja on Lemin kirkossa järjestetty 230 vuoden ajan.

Toiseksi Jumalan pidoista käy ilmi, että niissä riittää tilaa kaikille. Jumala toivoo kaikkien osallistuvan hänen juhliinsa. Ihmisten juhlissa kutsuttujen joukkoa rajoitetaan. Ihmiset luokittelevat toisiaan. Ihmiset kutsuvat vain itselleen mieluisia.

Jumala kutsuu kaikkia, aivan jokaista. Ei ole sattuma, että vertauksessa inhimilliset arvojärjestykset kääntyvät nurin. Me ihmiset olemme aina kiusauksessa kutsua vain arvokkaita ja tärkeitä ihmisiä. Jumala kutsuu toisenlaisia. ’Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Uskon pidoissa kaikki on valmiina ja tilaa on kaikille. Näin on tässä kirkossa ollut jo yli 200 vuoden ajan. Tällaisia uskon pitoja tulee täällä järjestää myös tulevaisuudessa, sillä sitä varten tämä kirkko on rakennettu.

Hyvät seurakuntalaiset. Kirkon rakentamisen jälkeen ensimmäinen piispantarkastus vietettiin Lemin seurakunnassa helmikuussa 1812. Se oli samalla ensimmäinen itsenäisen Lemin seurakunnan piispantarkastus, olihan Lemi erotettu vuonna 1807 omaksi seurakunnakseen Taipalsaaresta. Tarkastus oli Turun rauhassa luovutettujen alueiden, kuten Lappeen kihlakunnan seurakuntien, osalta ensimmäinen lähes kahdeksaan vuosikymmeneen. Siksi se oli erityisen perusteellinen ja tarkka. Sen toimitti Porvoon piispa Carl Magnus Alopaeus, joka tarkastuksen jälkeen raportoi siitä keisari Aleksanteri I:lle.

Lemillä oli kirkkoherrana Johan Gabriel Lundan. Kirkkoherralla ei ollut yleisesti katsoen huomauttamista lemiläisten kirkossakäynnistä. Sellaisen toivomuksen kirkkoherra halusi kuitenkin esittää piispantarkastuksessa seurakuntalaisille, että yksi ja toinen kävisi entistä innokkaammin yhteisissä jumalanpalveluksissa. Tähän toivomukseen piispakin yhtyi ja kehotti seurakuntalaisia pitämään sen mielessään. Tämä on myös minun toivomukseni Lemin kirkon 230-vuotisjuhlamessussa. Tulkaa usein tänne kirkkoon Jumalan sanan ja sakramenttien ääreen. Jokaisessa jumalanpalveluksessa vietetään uskon pitoja tässä kirkossa. Tänäänkin kirkkoon kokoontunutta seurakuntaa kutsutaan kirkon Herran, Jeesuksen Kristuksen palveltavaksi. Hän sanoo: ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina.” Niin kauan kuin seurakunta vastaa tähän kutsuun, sillä on tulevaisuus.

 Takaisin                                                                                                     

 Saarna pappisvihkimysmessussa 29.5.2016 Mikkelin tuomiokirkossa

 Jeesus puhui tämän vertauksen:     ”Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan.     Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. Silloin hän huusi: ’Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.’ Mutta Abraham sanoi: ’Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.’ Rikas mies sanoi: ’Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. Minulla on viisi veljeä - hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.’ Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.” (Luuk. 16:19-31).

Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja köyhästä Lasaruksesta avaa kaksi näkymää; toisen maan päälle ja toisen tuonpuoleisuuteen. Näihin molempiin sisältyy Jeesuksen vertauksen sanoma.

Ensinnä näkymä maan päältä. Rikkaan miehen ja köyhän Lasaruksen välinen vastakohtaisuus on järkyttävä. Rikkaan miehen ylellinen elämä on pelkkää juhlaa. Hänen ei tarvinnut tehdä työtä. Hän saattoi keskittyä sosiaaliseen elämään ja juhlimiseen. Hänen päällysvaatteensa oli purppuraa, jonka väri saatiin huippukalliista simpukan kotilosta. Sen alla miehellä oli hieno pellavatunika. Nämä molemmat olivat aikansa ylellisyystarvikkeita. Kaiken rikkauden keskellä oli vain yksi häiritsevä seikka: Rikas mies joutui päivittäin katselemaan rujoa ja köyhää Lasarusta porttinsa pielessä.

Lasarus olisi halunnut syödä rikkaan miehen ruoantähteitä, mutta niitäkään hänelle ei ilmeisesti suotu. Lasaruksen ainoat ystävät olivat kulkukoirat, jotka lievittivät köyhän miehen tuskia. Juutalaisten silmissä koira ei ollut mikään lemmikki, vaan saastainen eläin. Jopa koirat olivat ihmisiä armollisempia. Tämäkin yksityiskohta korostaa rikkaan ja köyhän vastakohtaisuutta.

Toiseksi näkymä tuonpuoleisuudesta. Sekä Lasarus että rikas mies kuolivat. Ylellisyys näkyy vielä siinä, että vain rikkaan miehen kohdalla kerrotaan hautajaisista. Mutta sitten osat vaihtuivat. Kuoleman jälkeen rikas havaitsee olevansa tuskissa ja kärsimyksissä. Hän näkee kaukana Lasaruksen, jonka asiat ovat nyt hyvin. Lasarus on kunniapaikalla Abrahamin vieressä. Rikas mies ei kuitenkaan saa apua. Kuilu kahden erilaisen kohtalon välillä on järkyttävä. Elämässä näiden miesten välillä vallitsi syvä juopa, mutta vielä syvempi se on ikuisuudessa.

Jeesuksen vertauksen sanoma on selkeä. Hyvää on tehtävä jo tässä ajassa. Omastaan on opittava jakamaan, ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä Lasaruksen tavoin. Tärkeää on huomata, ettei Jeesus esitä konkreettista sosiaalista ohjelmaa tai paljasta kuoleman jälkeisen elämän yksityiskohtia. Kertomuksen viesti ei ole siinä, että rikkaus sinänsä olisi väärin tai että köyhä saa lohdutuksensa kuoleman jälkeen. Pääpaino on siinä, että nyt on tehtävä hyvää, jaettava omastaan ja autettava avun tarpeessa olevaa lähimmäistä. Nyt on toimittava köyhyyden ja puutteen poistamiseksi maailmasta. Kuoleman jälkeen se ei ole enää mahdollista. Jeesuksen vertaus on voimakas kannanotto oikeudenmukaisuuden puolesta. Köyhän asemaan on puututtava. Sitä ei voi siirtää toisten tehtäväksi.

Rikkaan miehen tavoin näemme köyhyyden kotinurkillamme päivittäin. Se tunkee tajuntaamme median välityksellä myös eri puolilta maailmaa. Maassamme leipäjonot kasvavat. Korkean elintason maiden talojen edessä makaa miljoonia lasaruksia, jotka ovat vailla ruokaa, lämpöä ja hoitoa. Yhteiskunnallinen eriarvoistuminen sekä omassa maassamme että koko maailmassa on turmiollinen kehitys paitsi kaikkein köyhimmille, myös koko yhteisölle. Se kertoo itsekkyyden ja ahneuden vallasta meissä. Kyse on myös yhteiskunnan rakenteista, jotka usein estävät hyvinvoinnin oikeudenmukaisen jakautumisen. Lasarus portin pielessä tai television ruudussa muistuttaa, miten tärkeää on jakaa omastaan ja edistää oikeudenmukaisuutta. Solidaarisuus köyhien kanssa on Jeesukseen uskovien pysyvä tehtävä.

 Jeesuksen vertauksella on myös toinen sanoma. Tästä maailmasta johtaa tie toiseen maailmaan, mutta sieltä ei kulje tietä takaisin tänne. Tässä ajassa on tehtävä parannus. Tässä ajassa on hoidettava iäisyysasiat kuntoon. Rikas mies pyysi, että joku menisi varoittamaan hänen veljiään, ettei heitä kohtaisi sama kohtalo kuin häntä itseään. Abraham vastasi: ’Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.’ ’Ei, isä Abraham’, mies sanoi, ’mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.’ Mutta Abraham sanoi: ’Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.”

 Rikas mies ei ollut uskonut Moosesta ja profeettoja, siis Jumalan sanaa vaan kuvitteli, että ihmeet vaikuttaisivat uskon. Kuitenkin vain Jumalan sana voi synnyttää uskon. Suuretkaan ihmeet eivät saa sitä aikaan. Ne voivat synnyttää kiinnostusta, kiitosta ja uskon vahvistusta, mutta niiden varaan ei voi uskoa perustaa. Rikkaan miehen tila ei johtunut hänen rikkaudestaan, vaan siitä, että hän ei ollut kuullut Jumalan sanaa, ottanut sitä vastaan ja elänyt se mukaan. Elämää ei voi rakentaa rikkauden, omaisuuden tai minkään muunkaan ajallisen hyvän varaan. Jeesus kehottaa seuraajiaan etsimään todellista rikkautta, joka kantaa ikuiseen elämään.

 Todellinen rikkaus ja katoamaton aarre on kuvattuna Mikkelin tuomiokirkon yksinkertaisessa alttaritaulussa. Ristiinnaulittu Kristus kertoo Jumalan rakkaudesta meitä kohtaan. Jumala ei tyytynyt rikkaan miehen tavoin katsomaan kaukaa kärsivää ja syntistä ihmistä. Jumala tuli Kristuksessa ihmiseksi. Kristus sovitti ristillä meidän syntimme, jotta me saisimme Lasaruksen tavoin hyvän osan kerran taivaassa. Ja tässä ajassa hän kutsuu meidät ristin kantajiksi, köyhien ja kärsivien lähimmäistemme auttajiksi. Jumalan rakkaus johtaa hänen tahtonsa mukaiseen palvelevaan elämään.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään messussa vihitään pappisvirkaan kolme teologian maisteria palvelemaan Kristuksen kirkkoa. Evankeliumiteksti muistuttaa teitä, Jaakko, Mika ja Niko, pappisviran kahdesta eri puolesta. Pappi on ihmisten palvelija. Hän on tätä maailmaa varten. Hänen tehtävänsä on edistää oikeudenmukaisuutta ja ihmisten hyvää, puolustaa köyhiä ja syrjittyjä, etsiä heikkoja ja sairaita, tukea sorrettuja ja elämässään epäonnistuneita. Mutta tämä on vain toinen viranhoidon puoli. Pappi on Jumalan palvelija. Hänet on kutsuttu julistamaan Jumalan sanaa ja jakamaan sakramentteja ihmisten iankaikkiseksi autuudeksi. Hän hoitaa armonvälineitä, jotta Jumala niiden kautta synnyttäisi uskoa ja rakkautta. Hän kantaa ihmisiä rukouksissa Jumalan eteen ja tukee heitä uskon kilvoituksessa. Hän hoitaa virkaansa, jotta ihmiset pelastuisivat ja pääsisivät taivaaseen.

Pappisviran moninaisten vaatimusten ja tehtävien, ihmisten vaikeuksien ja oman itsensä edessä pappi tuntee usein avuttomuutta. Silloin muistakaa, että saatte itse elää siitä samasta ristin evankeliumista, jota muille välitätte. Ette hoida virkaanne koskaan yksin, vaan Jeesus lupaa olla kanssanne joka päivä (Matt. 28:20). Hän antaa voiman ja viisauden. Silloin saatte kokea viranhoidossanne iloa ja riemua.

Takaisin ylös

Saarna Elämän aallot -medialähetyspäivien juhlamessussa 22.5.2016 Lappeen kirkossa

 Fariseusten joukossa oli Nikodemos-niminen mies, juutalaisten neuvoston jäsen. Hän tuli yöllä Jeesuksen luo ja sanoi: ”Rabbi, me tiedämme, että sinä olet Jumalan lähettämä opettaja. Ei kukaan pysty tekemään sellaisia tunnustekoja kuin sinä, ellei Jumala ole hänen kanssaan.” Jeesus vastasi hänelle: ”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa.” Nikodemos kysyi: ”Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?”     Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä. Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle: ’Teidän täytyy syntyä uudesti.’ Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.”     ”Miten tämä kaikki on mahdollista?” Nikodemos kysyi.     Jeesus vastasi:     ”Etkö sinä, Israelin opettaja, ymmärrä sitä?     Totisesti, totisesti: me puhumme mitä tiedämme ja todistamme siitä mitä olemme nähneet, mutta te ette ota vastaan meidän todistustamme. Jos te ette usko, kun puhun teille tämän maailman asioista, kuinka voisitte uskoa, kun puhun taivaallisista! Kukaan ei ole noussut taivaaseen, paitsi hän, joka on taivaasta tänne tullut: Ihmisen Poika.     Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.”  (Joh. 3:1-15).

”Radio on hyvä väline, koska sitä voi kuunnella salaa.” Näin kertoi indonesialainen Ari Medialähetys Sanansaattajien toukokuun tiedotteessa. Muslimi- ja hinduenemmistön keskellä on vaikeaa kääntyä ja tunnustautua kristityksi. Niinpä Ari kuuntelee radiosta Rukoillaan yhdessä –ohjelmaa salaa, ilman että muu perhe tietää siitä.

Salaa Jeesukseen tutustuvia ja uskovia on ollut ennenkin. Evankeliumiteksti kertoo yhdestä tällaisesta. Jeesuksen luo tuli yöllä salaa Nikodemos-niminen mies. Hän oli kiinnostunut Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan. Niistä piti saada selko. Mutta asemansa vuoksi hän ei voinut osoittaa kiinnostustaan Nasaretin miehen puheisiin julkisesti.  Nikodemos oli nimittäin juutalaisten neuvoston jäsen. Neuvosto oli tuohon aikaan juutalaisten korkein kansallinen hallintoelin. Se käytti päätösvaltaa sekä hengellisissä että maallisissa asioissa. Neuvostoon kuului 71 jäsentä, jotka edustivat kolmea eri ryhmää: ylipappeja, kirjanoppineita ja vanhimpia eli merkittävimpien heimojen ja sukujen päämiehiä. Nikodemos kuului kirjanoppineiden ryhmään. Hän oli uskonnon asiantuntija ja opettaja.

Nikodemos oli kuullut Jeesuksesta ja hänen tunnusteoistaan, varmaan nähnytkin hänet ja kuullut hänen puheitaan. Jeesus oli alkanut kiinnostaa häntä. Nikodemoksella oli kysymys, johon hän halusi vastauksen Jeesukselta: ”Miten minä voisin olla varma siitä, että pääsisin sisälle Jumalan valtakuntaan?” Nikodemos tajusi, että häneltä puuttui jotain ratkaisevaa. Vaikka hän oli kuinka vilpittömästi halunnut elää Jumalan lain mukaan, hän tunsi itsensä riittämättömäksi Jumalan edessä. Hän tiesi, että hänen pitäisi muuttua.

Jeesuksen vastaus kuitenkin yllätti Nikodemoksen. Jeesus sanoi: ”Jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa.” Aiheellisesti Nikodemos hämmästelee: kuinka kukaan voi enää toistamiseen syntyä? Evankeliumissa on tällä kohtaa sanaleikki. Kreikan kielessä on tässä vain yksi sana, joka tarkoittaa kahta asiaa: uudestaan ja ylhäältä. Suomennokseen on valittu varmuuden vuoksi molemmat.

Jeesuksen neuvo ei ollut teknisiä ohjeita hyvään elämään. Synnin turmelemasta elämästä ei tule parempaa paikkailemalla. Kyse on samasta asiasta kuin entisen alokkaan kohdalla: asento ei korjaamalla parane vaan on tehtävä kokonaan uusi. Vanha ei muutu paremmaksi, vaan on saatava kokonaan uusi elämä. Nikodemoksen tuli syntyä uudesti, vedestä ja Hengestä. Uudestisyntyminen on tie iankaikkiseen elämään.

Vain Jumalan Hengestä syntynyt voi päästä Jumalan valtakuntaan. Vain Henki voi antaa ihmiselle sellaista, mitä hänellä ei luonnostaan ole. Ihminen on, kuten Jeesus sanoo, ”lihasta syntynyt” eli ajallinen, kuolevainen ja katoavainen. Vain Hengestä, uudesti ja ylhäältä syntyen hän voi päästä Jumalan valtakuntaan. Mikään, mitä olemme luonnollisessa syntymässämme saaneet, ei riitä tekemään meistä kristittyjä ja iankaikkisen elämän perillisiä. Siihen tarvitaan Jumalan teko.

Kristityksi tuleminen on kuin uusi syntymä, jonka Jumala saa aikaan. Kristitty on syntynyt vedestä ja Hengestä, siis saanut Pyhän Hengen kasteen yhteydessä. Katekismuksemme mukaan ”Vaikka olemme syntymästämme saakka ihmiskunnan yhteisen syyllisyyden alaisia, kasteessa meille annetaan kaikki anteeksi ja meidät puetaan Kristuksen puhtauteen. Pyhä Henki synnyttää meidät uudesti ja lahjoittaa meille uskon, jolla voimme tarttua kasteen lupauksiin.” (Katekismus, kappale 35). Yhtä tärkeää on se, että kristitty saa jatkuvasti syntyä Hengestä. Kristityn elämä on toistuvaa uutta alkua. Uskossa ei ole kysymys vain kerran tapahtuneesta uudesti syntymisestä, vaan siitä, että tämä uuden elämän alkamisen ihme tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen. Saamme turvautua joka päivä Jeesuksen kertakaikkiseen ristinkuolemaan. ”Joka aamu on armo uus”, kuten virressä laulamme. Tähän liittyy Jeesuksen vastauksen merkillinen kohta Mooseksesta ja käärmeestä.

Israelilaisten neljäkymmentä vuotta kestäneen erämaavaelluksen aikana Jumala piti monin tavoin huolta kansastaan. Hän antoi vettä kalliosta ja mannaa taivaasta juotavaksi ja syötäväksi. Kansa alkoi kuitenkin nurista ja valittaa erämaan olosuhteista. Silloin israelilaisten kimppuun iski myrkkykäärmeitä ja suuri joukko kuoli niiden puremiin.

Israelilaiset tulivat Mooseksen luo sanoen: ”Me teimme synnin, kun puhuimme Herraa ja sinua vastaan. Rukoile Herraa, että hän ottaisi nämä käärmeet pois meitä ahdistamasta.” Jumala sanoi Moosekselle: ”Tee käärmeen kuva ja pane se tangon päähän. Jokainen pureman saanut, joka katsoo siihen, jää eloon.” Mooses teki työtä käskettyä ja laittoi pronssisen käärmeen tangon päähän ja kaikki, jotka siihen katsoivat, jäivät eloon.

Tähän tapahtumaan Jeesus viittaa, kun hän sanoi Nikodemokselle: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän.” Jeesus, Ihmisen Poika, korotettiin Golgatan keskimmäiselle ristille, jotta saisimme hänessä iankaikkisen elämän. Siksi syntisinä ja vajavaisina saamme katsoa Golgatan keskimmäistä ristiä. Tänään saamme synnin ja kuoleman vaivaamina katsoa ristille, jossa meille annetaan synnit anteeksi ja lahjoitetaan elämä. Saamme katsoa Jeesuksen ristiä ja tarttua hänen omaan lupaukseensa: jokainen, joka uskoo häneen, saa iankaikkisen elämän.

Tätä ristin sanomaa on kristillinen kirkko lähetetty julistamaan kaikkialle maailmaan. Lähetys on kirkon perustehtävä. Jokaisen kristityn tehtävä on olla mukana lähetystyössä, kukin oman kutsumuksensa mukaisesti. Siksi tänään tässä jumalanpalveluksessa siunataan lähetystyöntekijöitä välittämään evankeliumin sanomaa. Te tänään työhön siunattavat olette ottaneet vastaan Jeesuksen kutsun ja haluatte palvella häntä sanoin ja teoin. Voimanlähteenä työssänne on se sama ristin evankeliumi, jota toisille välitätte. Siihen te saatte luottaa myös omalla kohdallanne. Ja hän, joka teitä kutsuu, on luvannut olla kanssanne kaikkina päivinä maailman loppuun asti (Matt. 28:20).

Takaisin ylös

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 24.4.2016 Sulkavan kirkossa

 Jeesus sanoi:     ”Nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin. Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu.     Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa.” (Joh. 16:5-15).

Vuosikymmeniä sitten oli Lappeen seurakunnassa papinvaalit. Vaalinäytteet oli määrätty annettaviksi pääsiäisen jälkeisinä pyhinä. Ensimmäinen ehdokas saarnasi 2. pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina ja tekstiksi osui: "Minä olen se hyvä paimen, ja minä tunnen omani, ja minun omani tuntevat minut." Toisella oli seuraavana pyhänä saarnatekstissä ne sanat, jotka olivat viime sunnuntain evankeliumissa: "Vielä vähän aikaa, niin te ette enää minua näe." Kolmas saarnasi 4. pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina ja luki evankeliumista sanat, jotka äsken kuulimme: "Kuitenkin minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois." Kuulemma ensimmäisellä vaalisijalla ollut tuli valituksi.

Kun tutkii pääsiäisen jälkeisten sunnuntaiden evankeliumeja, huomaa niissä helposti yhden yhteisen piirteen. Ne ovat hyvin pohjimmiltaan valoisia ja puhuvat paljon ilosta ja riemusta. Jeesuksen ylösnousemuksesta alkoi ilon aika. Pääsiäisen jälkeiset sunnuntait kertovat siitä, mitä Kristuksen kuolema ja ylösnousemus toi tullessaan.

Tämän sunnuntain evankeliumiteksti on osa Jeesuksen jäähyväispuhetta. Hän piti sen oppilailleen ennen kärsimystään ja kuolemaansa. Hän jätti jäähyväisiä ystävilleen ja oppilailleen. Jeesus antoi ymmärtää, ettei hänen opetuslapsillaan tule olemaan helppoa. Heitä vihataan ja vainotaan. Heitä ei ymmärretä vaan halveksitaan ja pilkataan. Mutta erityisesti Jeesus tahtoi alleviivata yhtä asiaa eron lähestyessä. Hän ei jätä heitä yksin. Vaikka Herra Jeesus lähtee pois ja kulkee ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta takaisin Isän luo taivaaseen, hän ei jätä heitä yksin. Jeesuksen työ, toiminta ja läsnäolo jatkuvat tässä maailmassa. Sen mahdollistaa Pyhä Henki, jonka Jeesus lähettää keskuuteemme.

Jeesus käyttää Pyhästä Hengestä ilmaisua ”Puolustaja”. Kyseessä on auttaja, edustaja, asianajaja, asiamies, puolestapuhuja. Tällaisia merkityksiä tuolla sanalla on. Jeesus sanoi: ”teille on hyödyksi, että minä menen pois”, jotta hän voisi lähettää edustajansa tilalle. Evankeliumitekstissä korostuu kaksi Pyhän Hengen tärkeää tehtävää.

Ensinnä Puolustaja, Pyhä Henki on aina Jeesukseen uskovien kanssa. Suurimmissakaan vaikeuksissa ei yksikään hänen seuraajansa ole yksin, vaan hänellä on auttaja, puolustaja, Pyhä Henki.

Millainen ihminen tarvitsee puolustajaa? Ei ainakaan se, joka pärjää yksin. Ei se, joka jaksaa ja osaa ja menestyy, jolla menee hyvin kaikin tavoin uskossa ja elämässä. Puolustajaa tarvitsee se, joka ei tahdo jaksaa eikä osata, joka on rikki tai jonka usko horjuu. Tällaisia olivat ensimmäiset Jeesuksen opetuslapset. Tällaisia ovat monet meistä.

Puolustajaa tarvitsevat ne, joiden elämässä on syntiä, ahdistusta, rikkinäisyyttä ja kipeitä haavoja. Puolustaja vie Kristuksen luo. Hän armahtaa, antaa anteeksi, tekee rikkinäisen ehjäksi ja parantaa haavat. Ensimmäisen Johanneksen kirjeessä ovat sanat: ”Rakkaat lapset! Kirjoitan tämän teille, jotta ette tekisi syntiä. Jos joku kuitenkin syntiä tekee, meillä on Isän luona puolustaja, joka on vanhurskas: Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.” (1. Joh. 2:1-2).

Toiseksi Puolustaja, Pyhä Henki muistuttaa, mitä Jeesus on puhunut. Raamattukin on syntynyt tämän vaikutuksen kautta. Pyhä Henki näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion. Tärkein Pyhän Hengen tehtävä on, että hän ”kirkastaa Kristusta”, siis auttaa uskomaan Jeesukseen. Me emme voi uskoa Jeesukseen, emme syntien sovitukseen, emme lunastukseen, vaikka sitä vielä enemmän julistettaisiin kuin nyt, ellei Pyhä Henki evankeliumin kautta ”kutsu, kokoa, valaise ja pyhitä”, kuten Katekismuksessa sanotaan. Ainoastaan Jumalan Pyhä Henki voi herättää ihmisessä uskon. Hänen tehtävänään on todistaa Jeesuksesta, auttaa ja johtaa uskomaan häneen. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”, sanoo Jeesus.

 Tämä kaikki saattaa tuntua vaikealta ymmärtää. Ehkä vertaus antennista auttaa ymmärtämään Pyhän Hengen toimintaa. Televisioantenni ottaa vastaan näkymättömiä aaltoja. Ne välittävät kuvan ja äänen katsojan kotiin, jos vastaanotin on päällä. Mutta silloinkin, kun vastaanotin suljetaan, studiossa jatkuu elämä ja kuvat sinkoutuvat aaltoina avaruuteen. Katsoja ei voi päättää, mitä televisiostudiossa tapahtuu. Mutta hän päättää, onko vastaanotin päällä, ja siitä, mihin antenni on suunnattu.

 Jumala tarjoaa Pyhän Henkensä välityksellä jokaiselle uskon lahjaa ja elämän voimaa. Seurakunnassa, Raamatussa ja kaikkialla, missä Jumalan sana vaikuttaa, hän etsii yhteyttä meihin. Ihmisen on vain suunnattava sisäinen vastaanotin ja korvat tai silmät oikeaan suuntaan ja asetuttava kuulolle. Jumalaa voi oppia tuntemaan vain olemalla tekemisissä hänen ja hänen seurakuntansa kanssa. Jumala ei pakota. Pyhä Henki kutsuu ja odottaa.

 Kristittyinä olemme kaikessa riippuvaisia Pyhästä Hengestä. Hän on kolmiyhteisen Jumalan elävä persoona. Ilman häntä ei ole pelastavaa uskoa, ei palvelevaa rakkautta eikä kristillistä kirkkoa. Pyhä Henki on ilon ja rohkeuden henki. Hän tuo Jumalan hyvyyden ja Kristuksen rakkauden keskellemme. Hän on Eläväksi tekijä, joka herättää meissä hengellisen kaipauksen, synnyttää uskon ja vie Kristuksen luo. Hän rukoilee puolestamme Isää silloinkin, kun emme itse osaa tai jaksa. Nimensä mukaisesti Pyhä Henki on Pyhittäjä, joka tekee syntisistä ihmisistä pyhiä. Totuuden Henkenä hän opettaa kuulemaan Jumalan sanaa, ymmärtämään sitä ja pysymään siinä. Kärsimyksessä ja surussa hän lähestyy meitä Lohduttajana. Ahdistuksissa ja vainoissa hän on Puolustaja.

 Täällä Sulkavalla on ollut oma seurakunta vuodesta 1630. Sitä ennen se on ollut osa Säämingin seurakuntaa omana kappelinaan. Kristillinen seurakunta on ollut täällä nämä vuosisadat siksi, että Pyhä Henki saisi tehdä työtään näilläkin seuduilla. Seurakuntalaiset ovat rakentaneet kirkon siksi, että Jumalan sanaa julistettaisiin ja sakramentteja jaettaisiin tässä seurakunnassa uskon syntymiseksi ja vahvistamiseksi. Seurakuntaa ja kirkkoa tarvitaan myös tulevaisuudessa, jotta usko ja rakkaus saisivat vaikuttaa Sulkavalla.

Takaisin ylös  

Saarna partiolaisten kirkkopyhän jumalanpalveluksessa 17.4.2016 Heinolan pitäjänkirkossa

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:     ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.”     Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: ”Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Ja mitä hän tarkoittaa, kun sanoo menevänsä Isän luo?”     ”Miksi hän puhuu vähästä ajasta?” he ihmettelivät. ”Ei hänen puhettaan ymmärrä.”     Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille:     ”Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ’Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen’? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.” (Joh. 16:16-23).

Poikaleirin teltasta kuului hiljaista, tukahdutettua itkua. Nuorisotyönohjaaja ”Unski” aukaisi varovasti teltan vetoketjun ja kuiskasi: ”Mikä hätänä?” Kahdeksanvuotias poika vastasi itkunsekaisella äänellä: ”Miulla on ikävä kottiin.” Unski jutteli rauhallisesti koti-ikäväiselle leiriläiselle. Yhdessä sovittiin, että aamulla katsotaan, mikä on tilanne, voidaan vaikka soittaa kotiin. Pian väsymys voitti ikävän ja makuupussista kuului nukkuvan pikkumiehen hengityksen tuhina.

Tilanteen jälkeen istuin Unskin kanssa leirialueen keskellä nuotiolla. Nuorena isosena sain opetuksen, jonka olen muistanut tähän saakka. ”Jos pojalla on koti-ikävä, niin se on hyvä merkki. Silloin hänellä on koti, jota ikävöidä. Paljon pahempi on se, jos ei olisi paikkaa tai ihmisiä, joita kaipaa.” Tätä Lauritsalan seurakunnan poikaleiriltä 1970-luvulla oppimaani olen kutsunut Unskin viisaudeksi.

Onko sinulla ollut joskus koti-ikävä, vaikkapa partioleirillä tai mummolassa? Pyydän sinua osallistumaan tähän saarnaan. Kerro siinä vieressä olevalle, milloin tai millaisissa tilanteissa olet ikävöinyt kotiin.

- - -

Tämän sunnuntain otsikkona on Evankeliumikirjassa ”Jumalan kansan koti-ikävä”. Se kertoo siitä, että pääsiäisen jälkeisenä aikana kristittyjen ajatukset suuntautuvat taivaan kotiin. Raamatussa taivasta verrataan kotiin. Yksikään koti maan päällä ei kestä ikuisesti. Sukupolvet vaihtuvat ja kodin jäsenet yksi toisensa jälkeen siirtyvät ajasta iankaikkisuuteen. Paraskaan ajallinen koti ei ole pysyvä, mutta taivaan koti on. Sinne Jeesus on mennyt valmistamaan jokaiselle paikan (Joh. 14:1-3).

Taivaan koti on täydellinen. Siksi kristityt ovat vanhastaan puhuneet taivasikävästä. Kyse on samasta kuin koti-ikävässä. Mieli kaipaa sinne, missä on hyvä ja turvallista olla. Unskin viisaus tulee esille taivaan kodissakin.

Tämän pyhäpäivän evankeliumi kertoo siitä, millaista kristityn elämä on matkalla kohti taivaan kotia. Evankeliumissa korostuu kaksi asiaa.

Ensinnä Jeesus lupasi seuraajilleen vaikeuksia. ”Te saatte itkeä ja valittaa ... te joudutte murehtimaan ... tekin tunnette tuskaa.”

Viikko sitten kävin edellisen kerran Heinolassa. Pysähdyimme Maria-vaimoni kanssa viemään kukkia ystävämme haudalle. Kulkiessani kirkonmäen hautausmaalla luin hautakivistä monia tuttuja nimiä. Monen heidän elämäänsä olin saanut seurata Heinolassa asuessani. Monia heistä olin siunannut hautaan. Kukaan ihminen ei selviydy elämästä ilman vaikeuksia ja tuskaa. Ne näyttävät kuuluvan ihmisen osaan. Jokainen saa niistä osansa, kuka suuremman, kuka pienemmän. Vanhan juutalaisen sanonnan mukaan ”Herra – siunattu olkoon Hän – on eräänlainen pankkiiri, hän ottaa yhdeltä lainatakseen toiselle paitsi silloin kun on kysymys huolista, tuskista ja sairauksista: niitä hänellä on kylliksi kaikille.”

Tällaiselta elämä välillä tuntuu. Usko Jumalaan ei poista elämästä kärsimyksiä ja vaikeuksia. Niiden kohtaamiseen Jeesus valmisti oppilaitaan. Tällainen on myös meidän elämämme. Aika lohduttomalta tuntuisi, jos tässä olisi kaikki. Onneksi Jeesuksen lupaukset eivät pääty vaikeuksiin. Päinvastoin hänen varsinainen sanomansa on toinen.

Toiseksi Jeesus lupaa, että kristityllä tuska ja murhe muuttuvat iloksi, ”teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”

Ilo syntyy ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta. Näin tapahtuu yhä edelleen. Vapahtajamme Jeesus Kristus tietää ja tuntee sinut paremmin kuin edes sinä itse. Saat jättää hänelle kaikki huolesi, pelkosi, hätäsi ja ahdistuksesi. Voit rohkeasti luottaa hänen omaan lupaukseensa: ”teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.” Kyse ei ole siitä, miltä sinusta tuntuu. Kristityn ilo ei ole tunnetta, vaan luottamusta Jeesuksen omaan lupaukseen, jättäytymistä hänen varaansa, hänen huolenpitoonsa. Tällaisesta luottamuksesta kasvaa halu auttaa toisia. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.

Hyvät kirkkovieraat, nuoret ja vanhat. Palaan alussa puhumaani koti-ikävään. Minulla oli koti-ikävä muutama viikko sitten, kun olin työmatkalla Sveitsissä, Genevessä. Vieraillessani Luterilaisessa Maailmanliitossa sain erikoisen lahjan. Se on alun perin tehty tuottamaan kuolemaa, tuskaa ja murhetta, nimittäin se on valmistettu rynnäkkökiväärin patruunaksi. Se on ammuttu Afrikassa, Liberiassa käydyssä sodassa. Nyt tästä väkivallan, vihan ja kuoleman välineestä on tullut rauhan, rakkauden ja ilon merkki. George Togba –niminen mies yhdessä työtovereidensa kanssa muokkaa käytetyistä ammuksista ristejä. Sellaisen sain lahjaksi vierailultani.

Ammuksesta tehty risti kertoo olennaisimman uskostamme. Kristinuskon ytimenä on sanoma Jumalasta, joka antaa oman poikansa kärsiä kuoleman meidän syntiemme sovitukseksi. Tästä nousee kristityn syvin ilo. ”Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.” Ylösnousseen Jeesuksen kohtaaminen synnyttää ilon. Tätä iloa saamme olla jakamassa edelleen tähän maailmaan. Vanha partioihanne on ”auttaa ja palvella”. Myös partiolupaukseen kuuluu palvelun ajatus. Se päättyy lupaukseen ”olla avuksi toisille”. Tällaisella mielellä teemme matkaa kohti taivaan kotia. Siihen tehtävään meidät lähetetään Jeesus lupauksen varassa: ”Teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää.”

Takaisin ylös

                                                                                                 

  Saarna pitkäperjantain jumalanpalveluksessa 25.3.2016 Luumäen kirkossa

 Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa.     Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: ”Muita hän kyllä on auttanut - auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.” Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: ”Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.” Jeesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: ”Tämä on juutalaisten kuningas.”     Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: ”Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!” Mutta toinen moitti häntä: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesus vastasi: ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.”     Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.” Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. (Luuk. 23:32-46).

Piinaviikko on ollut Euroopalle todellinen kärsimysviikko. Brysselissä tehdyt terrorihyökkäykset ovat isku Euroopan sydämeen. Yli kolmekymmentä ihmistä kuoli, yli kaksisataa loukkaantui. Iskut loivat hätää ja tuskaa sekä levittivät pelkoa ja kauhua. Terroriteot tuovat näkyville pahan todellisuuden. Uutisissa puhutaan ”pahan palapelistä”, kun eri maiden tiedustelupalvelut yrittävät koota yhtenäistä kuvaa terroristiverkostoista.

Hämmentyneinä me kyselemme, kuinka kukaan voi haluta tehdä tällaisia tekoja meidän aikanamme. Me olemme saaneet elää seitsemänkymmentä vuotta rauhan aikaa, mutta nyt kaikki näyttää yhtäkkiä toiselta. Terrori, itsemurhaiskut ovat suunniteltua, vääristynyttä, pelkkää tuhoa toivovaa, niin monelle kuin mahdollista. Euroopan arvot ovat aivan toisenlaisia: ihmisarvo, toisen kunnioittaminen, rauha, vapaus. Me kysymme Jumalalta: ”Miksi et päästä meitä pahasta, vaan sallit niin monien kärsiä ja tuhoutua?”

Viisitoista vuotta sitten, New Yorkin terrori-iskun jälkeen, piispa Eero Huovinen rukoili radiohartaudessa: ” Hyvä Jumala, salli oikeuden voittaa vääryys, salli rakkauden voittaa viha, salli armon voittaa synti. Anna meille taitoa pysyä oikeudenmukaisuuden tiellä. Anna päättäjille kaikkialla maailmassa malttia, viisautta ja yhteisvastuuta. Älä anna meidän langeta koston kierteisiin.  - -  Herra Jeesus Kristus, syyttömänä sinä kärsit ristinkuoleman koko maailman puolesta. Tule meidän sydämiimme, opeta meitä luottamaan sinun armoosi. Ja kun edessämme on ahdistuksen tie, kuljeta sinä meitä. - -  Vaikka pahan valta näyttää kasvavan ympärillämme, vahvista toisen maailman ääni, sinun armosi ja anteeksiantamuksesi ääni. - - Anna meille uusi toivo, uusi rohkeus, uusi aika, uusi usko.”  (Eero Huovinen, Käännä kasvosi, Herra. s. 68). Tämä pyyntö on yhä ajankohtainen, pitkäperjantaina 2016.

Ihmisellä on taipumus piirtää hyvän ja pahan raja yksilöiden tai ryhmien välille. Me näemme, että paha ja hyvä ovat molemmat totta, usein kilpaillen keskenään. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on Jumalan kuva. Syntiinlankeemuksessa tämä kuva särkyi. Sen seurauksena ihmisessä on taipumus sekä hyvään että pahaan. Ulkopuolella oleva paha on helppo tunnistaa. Itsessämme olevaa pimeyttä emme haluaisi nähdä.

Pahuus on valtava voima, mutta se ei saa olla elämän lähtökohta. Olisi mahdotonta kuvitella elävänsä maailmassa, joka olisi läpeensä paha. Kukaan ei jaksaisi elää tai tehdä työtä, jos elämä olisi vain jatkuvaa pahan kohtaamista.

Pitkäperjantain evankeliumi vie kohtaamaan pahan. Evankeliumi suorastaan tihkuu ivaa ja pilkkaa. Hallitusmiehet ivasivat Jeesusta. Sotilaat pilkkasivat häntä. Myös toinen Jeesuksen kanssa ristiinnaulittu herjasi Jeesusta. Matteus kertoo, että ohikulkijatkin pilkkasivat häntä (Matt. 27:39). Meidän aikamme vihapuheet ja -rikokset eivät todellakaan ole mikään uusi ilmiö. Pahuus on näkynyt ja kuulunut ihmiskunnan historiassa syntiinlankeemuksesta lähtien.

Myös pitkäperjantaina pahuus näytti voittavan: kansanjoukko huusi: "Ristiinnaulitse!"  Vain tuho, kuolema riitti sille. Ihmiset uskoivat olevansa oikeassa, ja niin uskovat terroristitkin. 

Tänään meille niin maailman pahuutta kuin omaa pimeyttämme ihmetteleville pitkäperjantain evankeliumissa on kaksi keskeistä sanomaa.

Ensiksi: Kristus voitti pahan. Pitkäperjantaina vihan ja pahan kohteena on Jumalan Poika, joka naulitaan ristille. Jumala sallii rakkaan Poikansa joutua häväistyksi, pahoinpidellyksi ja ihmisten hylkäämäksi. Ristillä näkyy viha ja pahuus, jonka Vapahtaja saa osakseen tältä maailmalta. Mutta vielä selvemmin näkyy hyvyys ja rakkaus, jolla Vapahtaja vastaa pahuuteen. Jeesus ei vaadi kostoa. Hän pyytää Isäänsä antamaan pahantekijöille anteeksi. Hän rukoilee: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.”

Pitkäperjantai kertoo, että rakkaus voittaa vihan. Hyvyys on pahaa vahvempi. Elämän voimat ovat kuoleman voimia väkevämmät. Pahalla on voittajansa, ristiinnaulittu Jeesus Kristus. Synnillä on voittajansa, ristillä kuollut Vapahtajamme. Kuolemalla on voittajansa, ylösnoussut Herra Jeesus.

Jeesuksen voitto synnin, kuoleman ja pahan vallasta rohkaisee meitä toimimaan hyvän puolesta tässä maailmassa. Erityisesti pahan nostaessa päätään tarvitaan niitä, jotka vahvistavat hyvää, totta ja oikeaa. Dietrich Bonhoefferin virressä 600 laulamme: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.” Ihmisoikeustaistelija Martin Luther King sanoi: ”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus.” - Elämän perusasiat ovat yksinkertaisia. Paha kasvaa pahuudesta ja hyvä hyvyydestä.

Toiseksi: pahimmallakin ihmisellä on mahdollisuus pelastukseen. Jeesuksen rinnalla oli kaksi rikollista. Toinen heistä herjasi Jeesusta. Toinen puolestaan ei pilkannut, vaan päinvastoin moitti toista rikollista: ”Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.” Ja hän sanoi: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.”

Vanhan 300-luvulta peräisin olevan perimätiedon mukaan katuvan rikollisen nimi olisi Dismas. Nimestä on erilaisia variaatioita eri kielissä: Dysmas, Dimas, Disma, Dumas. Kirkkoisä Johannes Krysostomoksen mukaan Dismas asui erämaassa, jossa hän ryösti ja murhasi jonkun vastaan tulleen ihmisen. Myös Paavi Gregorius Suuren välittämän tiedon mukaan Dismas oli syyllistynyt murhaan. Monissa vankiloissa onkin kappeli omistettu Dismakselle. Hän edustaa katuvaa pahantekijää ja sitä, että Jumala haluaa antaa anteeksi jopa viime hetkellä.

Evankelistoista vain Luukas on kirjoittanut siitä armosta, jonka katuva ristin ryöväri sai vielä elämänsä viimeisillä hetkillä osakseen. Nämä Jeesuksen armolliset sanat katuvaa kohtaan ovat suunnaton armon lähde ja vahva opetus meille tänään. Jeesuksen tarjoama pelastus on vastoin oikeudenmukaisuudella mittaamista. Ryövärin pelastuksessa tulee erityisen kirkkaasti näkyviin pelastuksen armo; se, että pelastus on täysin Jumalan lahjaa ilman ihmisen omaa ansiota. Ei ryövärin elämässä ollut mitään ansiokasta, päinvastoin. Hänellä ei ollut omia hyviä tekoja. Ryöväri ei voi enää tehdä mitään, kun kädet on lyöty kiinni ristiin. Ei hän voi myöskään mennä minnekään, kun jalatkin on naulattu kiinni. Hän saattoi vain katsoa ristin Vapahtajaan ja pyytää: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.”

Sanat, jotka rikollinen kuuli Vapahtajaltaan, olivat yllättävät. ”Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” Jeesus ei vain luvannut muistaa aikanaan, vaan jo tänään armon osakseen saanut pääsee paratiisiin. Pelastusta ei siirretä tulevaisuuteen, vaan se toteutuu juuri tässä, siellä missä syntinen pyytää Jeesusta avukseen. Ryövärillä ei ollut tarjota Jeesukselle mitään, vain syntinsä. Mutta Jeesuksella on antaa lahjana kaikki, autuus ja taivas. Tässä on Jumalan armo syntistä kohtaan, pelastuksen lahja huonolle ja kelvottomalle.

Hyvät seurakuntalaiset. Kukaan ei mene taivaaseen muulla kuin ryövärin armolla. Meillä ei ole osoittaa Jumalan edessä yhtään enempää omaa ansiotamme kuin ristin ryövärillä. Siksi mekin saamme katsoa ristiinnaulittua Vapahtajaa ja rukoilla: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Jeesuksen sovintoveri pyyhkii pois meidän syntimme ja antaa meille saman armon kuin ryövärille ristinpuussa, niin että yhdessä hänen kanssaan pääsemme Jeesuksen luokse taivaan iloon.

Takaisin ylös                                                                                         

Saarna Yhteisvastuukeräyksen avausjumalanpalveluksessa 7.2.2016 Taipalsaaren kirkossa

 Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja sanoi heille: ”Me menemme nyt Jerusalemiin. Siellä käy toteen kaikki se, mitä profeetat ovat Ihmisen Pojasta kirjoittaneet. Hänet annetaan pakanoiden käsiin, häntä pilkataan ja häpäistään ja hänen päälleen syljetään, ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Asia pysyi heiltä salassa, eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.     Kun Jeesus lähestyi Jerikoa, tien vieressä istui sokea mies kerjäämässä. Kuullessaan, että tiellä kulki paljon väkeä, mies kysyi, mitä oli tekeillä. Hänelle kerrottiin, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi. Silloin hän huusi: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa, mutta hän vain huusi entistä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!” Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen. Mies tuli, ja Jeesus kysyi häneltä: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa. (Luuk. 18:31-43).

Opetuslapset olivat kulkeneet Jeesuksen seurassa kolme vuotta. He olivat kuunnelleet hänen puheitaan ja opetustaan. He olivat omin silmin nähneet lukuisia ihmetekoja. Jeesus oli parantanut sairaita, ruokkinut tuhansia nälkäisiä muutamalla leivällä ja kalalla, jopa hallinnut luonnonvoimia. Opetuslapset olivat todistaneet, miten yksi ja toinen Vanhan testamentin ennustus oli käynyt toteen. Kolme kertaa Jeesus kertoi heille aivan suoraan, mikä häntä odottaisi Jerusalemissa: kärsimys ja ristinkuolema. Kuitenkin Luukas jälleen – niin kuin jo aikaisemminkin – joutui toteamaan, että ”Opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään --- eivätkä he käsittäneet, mitä Jeesus tarkoitti.”

Opetuslasten vastakohtana evankeliumissa on sokea kerjäläinen. Hän istui Jerikoon menevän tien vieressä. Kun hän kuuli, että Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi, hän alkoi huutaa kovaan ääneen: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Kun ihmiset nuhtelivat häntä metelöimisestä, hän alkoi huutaa entistä kovemmalla äänellä: ”Daavidin Poika, armahda minua!”

Jerikon tien kerjäläinen oli sokea, mutta silti hän näki. Hän ymmärsi sellaista mitä opetuslapset eivät ymmärtäneet. Opetuslapset puolestaan näkivät, mutta olivat silti sokeita. He eivät ymmärtäneet, mitä puhe Jeesuksen kärsimisestä ja kuolemasta tarkoitti. Sokea kerjäläinen ymmärsi Jeesuksen merkityksen. Hän tarvitsi Jeesusta. Jeesus oli sokean kerjäläisen ainoa toivo. Siksi hän tarttui Jeesukseen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän huusi Jeesusta avukseen, koska oli kuullut Jeesuksen auttaneen muitakin.

”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” on jo itsessään uskontunnustus. Sokea mies tunnusti Jeesuksen odotetuksi Vapahtajaksi, Daavidin Pojaksi, Jumalan lähettämäksi Messiaaksi. Jeesuksen tunnustaminen messiaaksi oli tuolloin poliittisesti erittäin arka asia. Rooman miehitysvallan alla nimitys tulkittiin helposti maallisen vallan tavoitteluksi. Mutta mies ei pelännyt seurauksia, vaan tunnusti rohkeasti ja julkisesti Jeesuksen messiaaksi. Jeesus kutsui sokean miehen luokseen ja kysyi: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra, anna minulle näköni.” Ilmaisu Herra (Kyrie) osoittaa, että sokea mies näki myös Jeesuksen jumaluuden. Hän ymmärsi, että Jeesus on Vanhan testamentin lupaama Vapahtaja. Hän on tullut sovittamaan syntimme ja armahtamaan meitä.

Jeesus antoi sokean kerjäläisen uskolle suuren arvon: ”Saat näkösi. Uskosi on parantanut sinut.” Siinä samassa mies sai näkönsä, ja hän lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Ja kaikki, jotka näkivät tämän, kiittivät ja ylistivät Jumalaa.”

Turvaudummeko me sokean kerjäläisen tavoin Jeesukseen pelastajana ja Herrana? Seuraammeko me Jeesusta? Synnyttävätkö hänen tekonsa meissä ylistystä ja kiitosta Jumalaa kohtaan? Tänään on laskiaissunnuntai. Muutaman päivän kuluttua, tuhkakeskiviikkona, siirrymme paastonaikaan. Meitä kutsutaan seuraamaan Jeesuksen kärsimystietä. Paastonajan tarkoitus on kiinnittää huomiomme Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan, että voisimme sokean kerjäläisen tavoin nähdä Vapahtajamme pelastusteon merkityksen meille itse kullekin ja koko ihmiskunnalle.

Hyvät seurakuntalaiset. Evankeliumissa kiinnittää huomiota vielä pieni, mutta tärkeä yksityiskohta. Ennen kuin Jeesus kuulee sokean kerjäläisen huudon, sen on kuullut moni muu. Ja miten he toimivat? Luukas kertoo: ”Etumaisina kulkevat käskivät hänen olla hiljaa.” Siis ”käskivät hänen olla hiljaa.” Muut käskivät miehen olla hiljaa, kun hän huutaa julki hätäänsä, kaipuutaan, uskoaan. Sen ajan yhteiskunnassa ei varmaan kukaan kiinnittänyt asiaan huomiota. Köyhien, vammaisten ja sairaiden kuuluikin olla syrjässä, hiljaa. He olivat ihmisten ja Jumalan hylkäämiä. Silloisen ajattelun mukaan he olivat itse syyllisiä kohtaloonsa ja ansaitsivat Jumalan rangaistuksen. Sen vuoksi syntisellä ei ollut lupaa uskoa, ei lupaa toivoa, ei lupaa kaivata, ei lupaa pyytää, ei oikeutta lähestyä pyhää Jumalaa.

”Ole hiljaa”, sokealle kerjäläiselle sanottiin.  Mutta mitä tekee Jumalan Poika?  ”Jeesus pysähtyi ja käski tuoda hänet luokseen.” Jeesus käski miehen vaientajia tarttumaan syntisenä ja saastaisena pitämäänsä ihmiseen ja taluttamaan hänet lähemmäksi, aivan Jumalan eteen. Tuossa hetkessä, noissa muutamissa minuuteissa ilmenee se järkyttävä ero, mikä on ihmisen rakkauden ja Jumalan rakkauden välillä. Jeesus ei käske olla hiljaa, hän ei sysää sivuun, vaan kohtaa ihmisen ja kysyy: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?”

Tänään alkaa vuotuinen Yhteisvastuukeräys. Keräysvaroin rahoitetaan lasten ja nuorten syrjäytymisen ennaltaehkäisevää työtä. Keräyksen kansainvälisessä esimerkkikohdemaassa Ugandassa syrjäytymisvaarassa olevien nuorten elämänhallintataitoja ja osallisuutta tuetaan ammattikoulutuksen avulla. Suomessa syrjäytymisvaarassa olevia nuoria etsitään ja ohjataan partion pariin muun muassa tukemalla köyhistä perheistä tulevien nuorten partioharrastusta. Keräysvaroin tuetaan myös sisupartiotoimintaa, jossa mukana olevat lapset ja nuoret ovat pääosin aisti-, liikunta- ja kehitysvammaisia.

Osallistumalla Yhteisvastuukeräykseen voimme vaikuttaa osaltamme siihen, sysätäänkö apua tarvitseva nuori sokean kerjäläisen tavoin sivuun ja sanotaan ”ole hiljaa” vai kutsutaanko hänet mukaan toisten pariin, yhteiseen elämään ja kysytään, ”mitä sinä tarvitset?” Jeesuksen tahto on, että erityisesti siellä, missä on vajavaisuutta, hyljeksintää ja avuntarvetta, Jumalan siunaus ja rakkaus saa tilaa. Tähän rakkauden työhön hän kutsuu meitä.

Takaisin ylös

 Saarna Kuopion ja Mikkelin hiippakuntien kanttoripäivien viikkomessussa 4.2.2016 Mikkelin tuomiokirkossa

 Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä! Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas. – Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän. (Jes. 55:6–11).

Pappi ja kanttori kinastelivat siitä, kumman työ on tärkeämpää. Pappi hävisi kiistan. Kanttori nimittäin viittasi Ilmestyskirjaan, jonka mukaan vielä taivaassakin lauletaan, mutta saarnaamisesta siellä ei puhuta mitään. Vanha tarina kertoo siitä todellisuudesta, joka valitettavasti kirkon työpaikoilla ajoittain tulee esille. Kilpaillaan siitä, kenen työ on arvokkainta. Rakennetaan arvojärjestyksiä ja arvioidaan toisten tekemisiä. Rajataan reviirejä ja varjellaan omaa tonttia. Samalla unohtuu yhteinen kutsumus ja yhteinen tehtävä kirkossa.

Tämän viikon Vanhan testamentin teksti rohkaisee meitä kirkon työntekijöitä. Tehtävämme on kylvää Jumalan sanaa. Tässä työssä tarvitaan erilaisia ja eri alojen työntekijöitä ja monenlaisia välineitä. Kanttori osallistuu Jumalan sanan julistamiseen musiikin keinoin. Lauletussa Jumalan sanassa hän tuo Kristuksen kuulijoiden luo ja kantaa virsissä seurakunnan rukoukset Jumalan eteen. Jumalan sana yhtyy musiikin kieleen, myös silloin, kun musiikki ei sisällä sanoja.

Kirkkomuusikko on siis muiden seurakunnan työntekijöiden tavoin sanan kylväjä. Martti Luther ilmaisi tämän hienolla tavalla esipuheessaan Valentin Babstin virsikirjaan vuodelta 1545: ”Jumala on tehnyt sydämemme ja mielemme iloiseksi rakkaan Poikansa kautta, jonka hän on antanut meille vapahdukseksi synnin, kuoleman ja paholaisen vallasta. Joka sen vakavasti uskoo, hänen on sisäinen pakko siitä iloisesti ja halullisesti laulaa ja puhella, jotta myös toiset sen kuulevat.” Puhuessaan pääsiäisen ihmeestä Luther kysyy: ”Kuka ei tästä laulaisi? Kuka ei riemuitsisi Kristuksen kanssa? Siksi täytyy Kristuksen ylösnousemisen voimaa kuuluttaa psalmein ja soinnukkain lauluin eikä vain kuivin sanoin ja taitamattomalla kielellä.”

Olemme siis kaikki Jumalan sanan kylväjiä. Vastuullamme on kylvää Jumalan sanaa niillä lahjoilla ja välineillä, joita meillä on. Kasvun antaa Jumala. Kylväjä ei itse sitä välttämättä edes näe. Joskus kaipaisimme ja tarvitsisimme tuloksia kylvötyöstämme. Se auttaisi jaksamaan ja motivoitumaan. Toisaalta voi olla hyvä, että kasvu jää meiltä salaan, jotta emme kuvittelisi taidon ja viisauden olevan meissä itsessämme. Meille riittäköön Jumala lupaus, ettei hänen sanansa palaa tyhjänä, vaan täyttää sille annetun tehtävän. Tämä on erityisen tärkeä lupaus aikana, jolloin kirkon työtä kritisoidaan ja asetetaan kyseenalaiseksi. Jumala on kutsunut meidät työhönsä. Tärkeintä on olla uskollinen kutsujalle ja hänen antamalleen tehtävälle kylvää Jumalan sanaa sekä hoitaa oma tehtävämme mahdollisimman hyvin. Jumala pitää lopusta huolen.

Hyvä työtoveri kirkon työssä. Kun seuraavan kerran soitat messussa, laulat virttä hautajaisissa, johdat kuoroa, pidät rippikoulutuntia tai olet mukana sairaalahartaudessa, muista tämä Jumalan lupaus: ”niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.”

Takaisin ylös

 

Saarna pappisvihkimysmessussa 31.1.2016 Mikkelin tuomiokirkossa

 Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.     Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:       - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,       niin kuin olet luvannut.       Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,       jonka olet kaikille kansoille valmistanut:       valon, joka koittaa pakanakansoille,       kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.     Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Luuk. 2:22-33).

Lapsuudestani muistan mummolan vanhan keinutuolin ja hetket Alarik-pappani kanssa. Joskus tuo 1800-luvun lopulla syntynyt isoisäni otti minut syliinsä ja keinuimme yhdessä. Arkena tehtiin monenlaisia maalaistalon töitä, mutta pyhäpäivät rauhoitettiin levolle. Muistan papan turvallisen sylin ja kiikkutuolin verkkaisen narinan. Pappa lauloi jotain vanhaa oman lapsuutensa aikaista laulua. Kynttilänpäivän evankeliumi tuo mieleeni hetket papan turvallisessa sylissä.

Jerusalemin temppelissä tapaavat Simeon-vanhus ja reilun kuukauden ikäinen Jeesus-lapsi. Taisivat olla paikan vanhin ja nuorin. Sukupolvet kohtasivat. Pyhän Hengen johdatuksesta Simeon oli tullut temppeliin. Vuosikymmeniä hän oli hiljaisuudessa odottanut saamansa Pyhän Hengen lupauksen täyttymistä. Hän kuului maan hiljaisiin, heihin joilla ei ollut virallista eikä vaikutusvaltaista asemaa. Hengen vaikutuksesta hän tunnistaa temppeliin tuodussa pienokaisessa Jumalan lupauksen täyttymyksen. Hän alkaa ylistää Jumalaa. Hänen silmänsä ovat nähneet pelastuksen tai ehkä paremmin sanottuna Pelastajan.

Löydän evankeliumista kolme keskeistä sanaa: odotus, lohdutus, silmät.

Ensinnä odotus. Simeonin kerrotaan odottaneen pitkään, että hän näkisi Herran Voidellun, siis Messiaan, maailman Vapahtajan. ”Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta.” (Luuk. 2:25). Odotus on yksi Raamatun kantavista teemoista. Halki Raamatun kerrotaan, että Jumala lupaa erilaisia asioita. Lupausten täyttymistä täytyy odottaa. Simeon oli näitä uskollisia odottajia.

Meidän aikamme tunnuslauseeksi on muodostunut: ”Kaikki minulle ja heti!” Tiedot, tulokset ja nautinnot on saatava juuri nyt. Siksi vilkuilemme puhelintamme ja seuraamme maailman tapahtumia reaaliajassa. Merkkituotteet on ostettava juuri tänään, huomenna ne ovat jo pois muodista. En liene ainoa, joka tuskastuu jatkuvaan it-laitteiden uusimiseen ja erilaisten ohjelmistojen päivittämiseen. Liikeyrityksissä tuloksia seurataan kvartaaleittain. Pääoman on tuotettava sijoittajalleen riittävän nopeasti tai se hakeutuu paremmin tuottaville markkinoille. Myös halut on tyydytettävä heti. Elinikäinen sitoutuminen toiseen ihmiseen kuulostaa aikansa eläneeltä. Avioliiton sijasta on helpompi elää avosuhteessa vailla julkista sitoutumista, jos ylipäänsä haluaa sitoutua mihinkään. Nautintoaineiden ja viihdeteollisuuden tuottamat nautinnot on saatava kokea juuri nyt.

Nykyihminen ei jaksa odottaa. Mutta Jumala jaksaa. Hänellä ei ole kiire niin kuin meillä aikamme loppumista pelkäävillä hätäilijöillä. Jumala ei ryntäile paikasta ja suunnitelmasta toiseen. Hän jaksaa odottaa oikeaan hetkeen ja aikaan, jotta suunnitelmat täyttyisivät tarkasti ja täydellisesti. Lähes poikkeuksetta Jumala on kuljettanut kutsumansa palvelijat vuosien, joskus vuosikymmentenkin, valmistumis- ja odotusaikojen kautta. Hiljaisuuden, odotuksen ja usein kärsimyksenkin koulussa Herra kypsyttää meitä luottamaan yksin häneen. Psalminkirjoittaja sanoo: ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani.” (Ps. 42:12). Hurskas Simeon sai lopulta nähdä Herran ja kiittää häntä koko sydämestään. Simeon opettaa meille syvän hengellisen viisauden.

Toinen sana, lohdutus. Simeonista kerrotaan, että ”hän odotti Israelille luvattua lohdutusta.” Erikoinen ilmaus. Teologiassa ja hengellisessä elämässä tärkeitä käsitteitä ovat pelastus, sovitus, lunastus. Lohdutus ei ole tässä joukossa. Kuitenkin lohdutus oli se, mikä Israelin kansalle oli luvattu ja mikä tuli kaikkien kansojen osaksi, siis myös meidän osaksemme.

Toimin pappina Heinolassa yli 14 vuotta. Itähämäläinen murre oli minulle savolais-karjalaiselle outo. Kun sanottiin, että ”jää lohtaa rannasta”, en ymmärtänyt, mistä puhuttiin. Kyse oli siitä, että jää pehmenee ja sulaa rannasta. Lohduttaa on alun perin tarkoittanut sulattamista, pehmentämistä ja irrottamista. Kuinka paljon me tarvitsemme tätä? Kuinka paljon me tarvitsemme lohdutusta? Elämän vastoinkäymiset ja kärsimykset, pahat sanat ja teot, tahalliset tai tahattoman loukkaukset saavat sisimpämme jäätymään ja kovettumaan, pahimmillaan jopa paatumaan.

Jeesus on tullut rakkaudellaan ja läsnäolollaan sulattamaan ja pehmentämään sisimpämme haavoja ja kovettumia. Hän on tullut irrottamaan siteitä, jotka orjuuttavat meitä. Hän on tullut vapauttamaan meidät synnin, kuoleman ja pahan kahleista. Se on paljon enemmän kuin inhimillinen ymmärtäminen ja myötäeläminen. Tämän Simeon sai elää todeksi. Samoin tapahtui apostoli Paavalille. Omien vaikeuksiensa keskellä hän sai apua ja lohdutusta Jumalan läsnäolosta. Siksi hän puhuukin lohdutuksen Jumalasta: ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!” (2. Kor. 1:3). Sama lohdutuksen Jumala on myös meidän apumme ja turvamme.

Kolmas tärkeä sana päivän evankeliumista, silmät. Simeonista kerrotaan, että ottaessaan Jeesuksen syliinsä hän alkoi kiittää. ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”

Simeon-vanhukselle Jeesus-lapsen näkeminen merkitsi pitkän odotuksen täyttymistä. Hän puhkesi ylistykseen, jota 400-luvulta lähtien on käytetty iltarukouksen (kompletorium) kiitoslauluna (Nunc dimittis). Vanhat silmät olivat nähneet paljon onnen hetkiä, mutta myös onnettomuutta. Nyt Simeon sai nähdä iankaikkista onnellisuutta, joka ei koske vain häntä henkilökohtaisesti, vaan kaikkia kansoja. Hän sai omin silmin nähdä maailman Vapahtajan, ihmiseksi syntyneen pelastajan.

Tässä on ajallemme tärkeä uskon totuus. Jumalan valmistama pelastus on henkilö, Jeesus Kristus. Jumalan valmistama pelastus ei ole jokin oppi tai käsky, jota noudattamalla meistä ihmisistä tulee hyviä. Se ei ole mikään henkinen tai hengellinen harjoitus. Jumalan valmistama pelastus ei ole pyhyyden kokemus. Eikä se ole sisäisen tasapainon etsimistä tai oman itsen löytämistä. Jumalan ihmisille valmistama pelastus on persoona, Jeesus Kristus. Jumalan valmistama pelastus on se, että Jeesuksessa Jumala syntyi ihmiseksi. Siksi vanha Simeon sanoi totuuden katsoessaan sylissään olevaa Jeesus-lasta: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut.” Jeesus ei ollut vain Israelin odottama Messias, vaan koko maailman pelastaja. Jeesus tuli maailmaan myös meitä varten, meidän Vapahtajaksemme.

Hyvät seurakuntalaiset. Tänään kynttilänpäivän messussa vihitään pappisvirkaan neljä teologian maisteria. Kynttilänpäivä on sattuva päivä pappisvihkimykselle. Juhlapäivän juuret ovat keskiaikaisessa tavassa vihkiä vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Se on siis olemukseltaan vihkimiseen liittyvä päivä. Seitsemän vuotta sitten vihittiin minut piispanvirkaan kynttilänpäivänä. Tänään teidät Hanna, Satu, Elina ja Sanni vihitään pappisvirkaan palvelemaan Kristuksen kirkkoa.

Aikoinaan kynttilät vihittiin tehtäväänsä tuomaan valoa seurakunnan kokoontumiseen. Kynttilän valo on merkki Kristus-valosta. Siitä seurakunta elää ja sitä se välittää eteenpäin. Pappi vihitään samaan tehtävään. Hän ei itse loista, vaan hän heijastaa valoa ja todistaa valosta. Päivän epistolatekstissä muistutetaankin: ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä.” (2. Kor. 4:5). Tässä on ilmaistu teidänkin kutsumuksenne.

 Vanhan Simeonin ja Jeesus-lapsen kohtaamiseen liittyvästä kolmesta sanasta avautuu pappisviran hoitoon rohkaiseva näköala. Pappi joutuu usein odottamaan Simeonin tavoin Jumalan lupausten täyttymistä. Jumalan aikataulu on toisenlainen kuin meidän ihmisten. Muistakaa kristittyjen vanha viisaus: ”Jumalan myllyt jauhavat hitaasti, mutta ne jauhavat hienoa viljaa.” Papin tehtävänä on lohduttaa ja julistaa Simeonin mainitsemaa ”Israelille luvattua lohdutusta”. Samalla hän on kuitenkin itse osallinen tästä lohdutuksesta, Jeesuksen rakkaudesta ja läsnäolosta. Se kantaa erityisesti silloin, kun omat voimat, taidot ja viisaus loppuvat. Papin etuoikeus on jatkaa sen viestin välittämistä, jonka Simeon lausui Jeesus-lasta katsoessaan: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut.” Tämän sanoman, Kristus-valon levittäminen kaikkialle maailmaan, jatkuu edelleen. Siihen tehtävään teidät tänään papiksi vihittävät kutsutaan.

Takaisin ylös

Saarna juhlajumalanpalveluksessa 1.1.2016 Mäntyharjun kirkossa

 Kun oli tullut kahdeksas päivä ja lapsi oli ympärileikattava, hän sai nimen Jeesus, jonka enkeli oli ilmoittanut ennen kuin hän sikisi äitinsä kohdussa. (Luuk. 2:21).

 Yhdeksänkymmentä vuotta sitten Pertunmaan seurakunta aloitti toimintansa. Perustamispäätös oli tehty jo pari vuotta aiemmin (20.3.1924). Tosin kovin nopeasti ei Pertunmaan seurakunta syntynyt, ensimmäisistä keskusteluista kului parisataa vuotta oman seurakunnan saamiseen. Mäntyharjun ja Hartolan seurakuntien historiaa voi lukea kuin jännityskertomusta. Niin monenlaisia vaiheita ja yllättäviä käänteitä sekä Pertunmaan seurakunnan perustamiseen että kirkon rakentamiseen on sisältynyt.

 Esimerkiksi Lauri Kalliala kirjoittaa pertunmaalaisten halusta saada 1700-luvulla oma seurakunta, sillä pitkät välimatkat tekivät kirkollisten toimitusten hoitamisen hankalaksi: ”On helppo ymmärtää, mitä vaikeuksia tuotti niissä oloissa ruumiin vieminen haudattavaksi kelirikon aikana neljättä peninkulmaa pitkän matkan. Kun sitten perille päästyä vastassa oli rettelöivä pappi, ei ole ihmeteltävää, jos Pertunmaan vakavamielisempi väestö alkoi miettiä oman hautausmaan ja kappelikirkon muodostamista omalle kulmakulmalleen.” (Lauri Kalliala: Pertunmaan seurakunnan ero Mäntyharjusta. Teoksessa Mäntyharjun seurakunnan taipaleelta 1595-1995, s 160). Mainittu rettelöivä pappi oli Mäntyharjun kirkkoherrana 1722-1730 toiminut Juhana Gestrin, joka lopulta erotettiin virastaan. Syyksi mainittiin juoppous ja muut viat.

 Haave omasta seurakunnasta kuitenkin eli ja vähitellen asiat kypsyivät. Vuoden 1926 alusta aloittaneeseen Pertunmaan seurakuntaan siirtyi Mäntyharjusta 2627 henkeä, Hartolasta 1733 henkeä ja Joutsasta 339 henkeä. Seurakunnan jäsenmäärä oli yhdeksän vuosikymmentä sitten 4700. Edellytykset aktiiviselle seurakuntatyölle olivat hyvät. Lauri Kalliala kirjoittaa: ”Lähes kaksisataa vuotta Pertunmaalla kytenyt toive on nyt toteutunut. Seurakunta on täysin itsenäinen, ja muodollisesti se täyttää itsenäisen seurakunnan vaatimukset. Taloudellisesti se voi katsoa toivorikkaana tulevaisuuteen, sillä emäseurakunnat, joista se on eronnut, eivät ole lähettäneet tytärtään ilman myötäjäisiä taipaleelle. Pertunmaan seurakunta sai pappilansa ja seurakuntatalonsa ikään kuin ilmaiseksi rakennetuksi, eivätkä rahastotkaan jääneet tyhjiksi. Jumalan valtakunnan työvainiona on Pertunmaa syvämultaista sydänmaan peltoa, johon on helppo kylvää, sillä se imee voimansa nöyrästä perinnäisestä kunnioituksesta isien uskoa kohtaan.” (emt., s 178).

 Kuluneet vuosikymmenet ovat merkinneet Pertunmaalla vireää seurakuntaelämää. Pertunmaalaiset ovat sitoutuneet vahvasti omaan seurakuntaansa. Tästä on hyvä esimerkki talollinen Markus Pulieri, joka sai aikaan Pertunmaalle rukoushuoneen vuonna 1907, jo ennen kuin edes koko seurakunta oli olemassa. Seurakunnan elämästä ovat kantaneet huolta lukuisat luottamushenkilöt ja muut vastuunkantajat. Seurakuntaa on palvellut kymmenen vakinaista kirkkoherraa ja runsaslukuinen joukko muita työntekijöitä. Heille kaikille tahdon lausua kiitokseni.

 Tänään uudenvuodenpäivänä 2016 yksi historian kiertokulku palaa takaisin alkupisteeseensä. Pertunmaan seurakunnan alueista runsas puolet tuli aikanaan Mäntyharjusta. Nyt pertunmaalaiset palaavat historialliseen synnyinsijaansa, kun seurakunnat yhtyvät ja Pertunmaasta tulee Mäntyharjun kappeliseurakunta. Syy tähän on selvä. Pertunmaan seurakuntaa perustettaessa jäseniä oli 4700, nyt 1500. Seurakunta ei ole voinut katsoa taloudellisesti toivorikkaana tulevaisuuteen enää moniin vuosiin. Siten myös sen edellytykset täyttää itsenäisen seurakunnan vaatimukset olivat heikentyneet. Seurakuntaliitoksella halutaan turvata seurakuntaelämä tulevaisuudessa myös Pertunmaalla.

 Tällaisessa tilanteessa tarvitaan erityisesti oman lähiyhteisön ja identiteetin vaalimista. Ihminen tarvitsee yhteisön, johon kuulua. Niin Pertunmaan kuin Mäntyharjun kaltaisissa yhteisöissä kotipaikkatietoisuus ja paikallisidentiteetti ovat vahvasti sidoksissa omaan kirkkoon ja säännölliseen jumalanpalveluselämään, hautausmaahan, tuttuihin työntekijöihin ja seurakunnan toimintatapaan. Paikallisyhteisöjen tukeminen ja vaaliminen on hyvinvoinnin kannalta ratkaisevan tärkeää. Sitä haluan korostaa. Siitä ovat vastuussa niin seurakunnan päättäjät ja vastuunkantajat yhtä hyvin kuin seurakunnan jäsenet ja paikkakunnan asukkaat. Teiltä mäntyharjulaisilta toivon, että huolehditte Pertunmaan kappeliseurakunnan toimintaedellytyksistä ja rakennatte sen hyvää tulevaisuutta. Teiltä pertunmaalaisilta toivon koko Mäntyharjun seurakunnan hyväksi työskentelemistä ja kokonaisedun ymmärtämistä.

 Hyvät seurakuntalaiset. Vuoden vaihtuessa ollaan uuden edessä. Alkaneeseen vuoteen meitä opastaa niin seurakuntana kuin yksittäisenä ihmisenä Jumalan sana. Uudenvuoden evankeliumi on vain yhden jakeen mittainen, lyhyt ja ytimekäs. Se kertoo yksinkertaisesti, miten Jeesus sai nimensä. Mooseksen lain mukaan poikalapsi piti ympärileikata kahdeksan päivän vanhana. Siinä yhteydessä hänelle annettiin nimi.

 Nimen antaminen sai juhlassa erityisen huomion. Usein meilläkin ristiäisissä lapsen nimi halutaan pitää salassa. Kun se lopulta ilmoitetaan, juhlavieraiden kasvoilta odotetaan hyväksyviä ilmeitä. Juutalaiset nimet aina merkitsivät jotain. Usein ne heijastivat vanhempien toiveita tai kokemuksia. Suku osasi silloinkin puuttua liian omaperäisiin nimiin. Puoli vuotta ennen Jeesuksen syntymää oli hänen sukulaislapselleen annettu nimeksi Johannes, ”Jumala on armollinen”. Nimi ei ainakaan kaikille tuntunut kelpaavan ja vieraat huomauttelivat: ”eihän teidän suvussanne ole ketään sen nimistä”. Mutta lapsen isällä ei ollut vaihtoehtoja. Enkeli oli ilmoittanut lapsen nimen jo ennen hänen sikiämistään. Samoin kävi Jeesus-lapsen kohdalla. Vanhempien ei tarvinnut miettiä, mikä tulee lapselle nimeksi eikä sitä, miten muut nimeen suhtautuvat. Enkeli oli jo etukäteen ilmoittanut nimen. Lapselle oli annettava nimi Jeesus, joka merkitsee ”Herra on apu, Herra pelastaa.” Nimi varmaan herätti ihmetystä ja hämmästelyä. Mutta Jeesuksen nimeen on tiivistetty koko uskomme.

 Monille tuntematon tulevaisuus merkitsee turvattomuuden ja pelon tuntua. Leikinomaiset tinanvalut, ennustamiset, taikuuteen viehättymiset sekä uudenvuoden lupaukset heijastelevat ihmisen hämmennystä tulevan edessä. Kristityn tulevaisuus kytkeytyy toisenlaiseen totuuteen. Meillä on Herra, jonka nimi on Jeesus. Hänelle on annettu kaikki valta. Kristityn uusi vuosi ja koko tulevaisuus on Jeesuksen käsissä. Olkoon edessämme mitä tahansa, meitä kantaa lupaus: ”Herra on apu, Herra pelastaa.”

 Jeesuksen nimeen sisältyy turva, mutta myös tehtävä pitää sitä esillä. Jeesuksen nimi on usein epäuskon ensimmäinen uhri, jota hävetään, piilotellaan tai josta vaietaan, jopa kirkossa! Kuitenkin tehtävämme on sitä julistaa ja siitä todistaa. Jeesus on Jumalan lähettämä Pelastaja, jota ilman meillä ei olisi pääsyä Jumalan tuntemiseen, syntien anteeksisaamiseen eikä iankaikkiseen elämään. ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Apt. 4:12).

 Siksi meidän ei tarvitse emmekä saa hävetä tai piilottaa tätä nimeä. Seurakunnan tehtävä on Mäntyharjulla, Pertunmaalla ja kaikkialla pitää Jeesusta esillä. Kristillisen kirkon yhteys Jeesukseen ei ole vain taaksepäin katsovaa. Me emme yritä seurata parhaamme mukaan jonkin menneen opettajan opetuksia. Yhteys on kanssakäymistä ylösnousseen Herran kanssa. Hän tekee työtä täällä maan päällä sanan ja sakramenttien välityksellä. Me ihmiset olemme Jumalan työn kohteina ja samalla meitä kutsutaan osallistumaan Jumalan työhön. Kristillisen kirkon katse on vahvasti suunnattu tulevaisuuteen. Kerran jokainen ihminen joutuu todistamaan, että Jeesus on Herra. ”Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra.’” (Fil. 2:9-11).

 Tänään uudenvuodenpäivänä olemme uuden edessä. Erityisesti Pertunmaan ja Mäntyharjun seurakunnille edessä on muutos ja uudenlainen tulevaisuus. Muutoksessa helposti käännytään haikailemaan mennyttä aikaa. Sillekin on oltava aikansa ja paikkansa. Menneisyyttä on arvostettava ja juuret tunnettava. Mutta ennen kaikkea haluan korostaa: Muutos ja tulevaisuus ovat mahdollisuus. Nyt on tärkeä suunnata katse ja voimavarat kohti tulevaa. Siksi rohkaisen teitä rakentamaan keskinäistä luottamusta ja vahvistamaan yhteistyötä sekä yhteenkuulumisen henkeä. Siinä jokaisella on oma vastuunsa kannettavana. Vaikka seurakuntien rajat ja rakenteet ympärillä muuttuvat, jokin pysyy. Uudenvuodenpäivän evankeliumin sanoma on selkeä. Jeesus-nimi merkitsee ’Herra on apu, Herra pelastaa’. Siihen nimeen on turvallista luottaa alkavana vuotena ja rakentaa uutta tulevaisuutta.

Takaisin ylös

Saarnat vuonna 2015

Saarna jouluaamun jumalanpalveluksessa 25.12.2015 Mikkelin tuomiokirkossa (radiojumalanpalvelus)

 Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.     Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.     Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:       - Jumalan on kunnia korkeuksissa,       maan päällä rauha       ihmisillä, joita hän rakastaa.     Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.     Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu. (Luuk. 2:1-20)

Lapsuuteni jouluista muistan isäni mustan, kiharaisesta lampaanvillasta tehdyn karvahatun. Sinä jouluaattona äiti oli jo keittänyt joulupuuron ja me pojat odotimme malttamattomina joulurauhan julistusta radiosta ja joulun vieton alkamista. Isäni oli aamupäivällä lähtenyt viemään joulutervehdyksiä muutamaan taloon, jotta niissä asuvilla olisi jouluna syötävää. Isäni oli seurakunnan diakoni. Hän oli pukenut päälleen talvitakin, rukkaset ja sen mustan karvahatun. Oli kova pakkanen ja paljon lunta, niin kuin 1960-luvulla talvisin oli. Isä viipyi pitkään tervehdyskäynnillään. Lopulta hän tuli kotiin – paljain päin. Yhdessä kodissa olivat miehet olleet humalassa eivätkä he olleet tyytyväisiä saamaansa avustukseen. Sen olisi pitänyt olla parempi. Vaatimusta tehostettiin kaivamalla puukko esille. Isän oli paettava kiireellä talosta, ja karvahattu jäi sinne. Vasta joulun jälkeen hän sai sen takaisin.

 Tuo kaukainen tapahtuma on antanut minulle ymmärryksen siitä, että elämän arki kaikessa karuudessaan on läsnä myös juhla-aikoina. Jo lapsena opin, että aina ja kaikille joulu ei ole pelkkää iloa ja riemua. Usein vaalimme joulusta liian ruusuista kuvaa. Ensimmäinenkään joulu ei ollut rauhan ja levon idylli.

 Meille tuttu jouluevankeliumi on melko karua kerrontaa. Siinä ei puhuta suurista tunteista. Evankelista Luukas kuvaa tapahtumat historioitsijan tapaan asiallisesti, suorastaan karusti. Verotus saa yleensä tunteet pintaan, mutta evankeliumissa asia vain todetaan viileästi. Pitkä, yli 100 kilometrin matka oli viimeisillään raskaana olevalle nuorelle Marialle voimia koetteleva, mutta sitä ei tuoda esille millään tavoin. Majapaikan puute ja jopa synnytys kerrotaan ilman kuvailua tai tunneilmaisuja. Maria ja Joosef tunsivat varmasti onnea ja iloa vastasyntyneestä, mutta sellaisesta evankeliumi ei mainitse sanaakaan.

 Ensimmäinen tunne, joka jouluevankeliumissa mainitaan, on pelko. ”Pelko valtasi paimenet.” On yllättävää, että joulun tapahtumien ensimmäinen vaikutus ihmisiin oli pelko. Eikä vain jokin säikähdys, vaan kaiken valtaansa ottava, lamauttava kokemus. Mikael Agricola kuvaa raamatunkäännöksessään pelkoa oikeastaan kaksinkertaisena: Paimenet ”pelästyivät suurella pelolla”. Englanninkielinen käännös sanoo, että he olivat kauhuissaan (terrified).

 Kuluneen vuoden tapahtumien valossa jouluevankeliumi on erityisen ajankohtainen. Pelko leijuu ilmassa. Monet asiantuntijat sanovat, että jos nykyhetken ilmapiiriä Suomessa, Euroopassa ja maailmassa pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, sana olisi pelko.

 Pelko on luonnollinen, selviytymistä tukeva tunne. Se saa varautumaan vaaratilanteisiin. Se voi kanavoitua varovaisuudeksi, vastuullisuudeksi ja viisaudeksi, jota arjessa tarvitaan. Mutta pelko voi myös lamauttaa, ahdistaa ja viedä rohkeuden ja elämänilon.

 Pelkoja on monenlaisia. Vanhan sanonnan mukaan huoli on pelon pikkuveli. Moni kantaa huolta arjessa selviytymisestä. Joku kysyy, miten jaksan elämänkysymysteni keskellä, sairauden ja menetyksen kanssa. Joku toinen pohtii, riittävätkö rahat, miten selviän veloistani, säilyykö työpaikka, pysynkö terveenä, entä jos läheiseni sairastuvat?

 Yhteiskunnan tulevaisuus on epävarma. Taloustilanne on huono eivätkä päättäjät näytä löytävän riittävää yksimielisyyttä ja yhteisymmärrystä. On pakko säästää ja leikata. Työtön, eläkeläinen, pienituloinen ja sairas miettii, miten selviän, kun arki on jälleen edessä.

 Maailmanlaajuinen terrorismi lietsoo pelkoa. Sen lisäksi suurvallat ovat palanneet kylmän sodan aikaan. Uusi kansainvaellus on tuonut vuoden aikana Eurooppaan miljoona pakolaista, Suomeenkin tänä vuonna 30 000 turvapaikanhakijaa. Monet heistä pelkäävät. Monia meitä taas pelottaa heidän tulonsa, uusi, outo ja tuntematon, erilainen kulttuuri, erilaiset tavat. Missä on paljon pelkoa, siellä syntyy vastakkainasettelua. Siellä ihminen helposti peittää pelon vihalla ja väkivallalla. Useimmiten viharikokset ovatkin pelkorikoksia.

 Jouluevankeliumi kertoo elämän todellisuudesta. Se ei ole kaunis idylli kaukana elämän arjesta, vaan se tuo esiin samanlaista huolta ja pelkoa kuin meilläkin. Siksi joulun sanoma koskettaa meitä vuodesta toiseen.

 Paimenet olivat varmasti tottuneet kaikenlaisiin kauhuihin. Silti pelko valtasi heidät. Paimenten kokemus ei ollut ainoastaan pelkoa yllättävän ja oudon tapahtuman edessä. Luukas kertoo: ”Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät.” Paimenet tunsivat pelkoa pyhän edessä. Jumalan todellisuus mykistää jokaisen ihmisen. Hänen suuruutensa suorastaan pelottaa. Pyhän edessä jonninjoutava jutustelu vaikenee, joskus pelosta, aina hämmästyksestä. Keskellä rajumyrskyä tai erämaata voi kokea jotain samanlaista. Ihminen tajuaa oman mitättömyytensä.

 Pyhän Jumalan edessä ihminen tuntee oman pienuutensa, vajavuutensa ja syntisyytensä. Siksi paimenetkin pelkäsivät niin, että pelko suorastaan valtasi heidät. Jumala on salattu Jumala, jota emme koskaan voi täysin käsittää. Hän on maailmankaikkeuden ehdoton Herra. Hän ei ole sidottu meidän rajoittuneisuuteemme tai ihmisten lainalaisuuksiin. Hän voi toimia miten, missä ja milloin tahtoo. Ei hän tarvitse siihen meiltä lupaa. Havukka-ahon ajattelijan Konsta Pylkkäsen mukaan ”ihmisellä on avaruuvessa vain kusiaisen valtuuvvet.” Yhtä suuret valtuudet meillä on suhteessa Jumalaan ja hänen kaikkivaltiuteensa. Tällaisen majesteetin edessä ihminen voi olla paimenten tavoin vain nöyränä, kunnioittaen ja ihmetellen.

Peloissaan oleva ihminen ei pysty vastaanottamaan kuulemaansa. Siksi enkelin piti ensin puhutella paimenia lempeästi ja rauhoittavasti: ”Älkää pelätkö!” Nämä kaksi sanaa tuntuvat tänä jouluna erityisen ajankohtaisilta. ”Älkää pelätkö!” On inhimillistä pelätä, sillä monet asiat uhkaavat meitä. Usein on syytäkin pelätä, sillä pelko myös suojaa monelta vaaralta. Mutta jos pelko alkaa hallita ajatuksiamme ja sisintämme, olemme hukassa. Pelon ilmapiirissä kadotamme minuutemme ytimen. Pelon hallitessa kovetamme sydämemme lähimmäisiltämme. Pelon valtaan joutuessamme menetämme toivon.

 Kerran pientä poikaa pelotti pimeällä metsäpolulla. Isä kulki vieressä ja piti häntä kädestä. Silti pelotti: Jos vaikka metsässä on mörköjä? Tai rosvoja, jotka hyökkäävät päälle? Tai vaikka susi yllättää? Peloissaan poika sanoi isälleen: ”Isä, sano jotain, ettei olisi niin pimeää.” Niinpä isä jutteli rauhallisella äänellä pojalle heidän kulkiessaan eteenpäin. Pojan pelko poistui.

 ”Isä, sano jotain, ettei olisi niin pimeää.” Niin oman elämämme kuin maailman pelon, huolten ja pimeyden keskellä Isä Jumala sanoo meille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

 Isän sanat valaisivat pimeän metsän. Mikä voi tuoda meidän pimeyteemme valon?  Tiistaina oli talvipäivänseisaus. Päivä päivältä valon määrä kasvaa. Juuri siksi joulumme sijoittuu tähän ajankohtaan: meille kerrotaan Jumalan kirkkaudesta, valosta. Joulu ei turhaan ole valon juhla. Sen sanoma vuodesta toiseen on tämä: Jumalan kirkkaus loistaa sinulle ja minulle. Se loistaa kertoen, että Vapahtaja on syntynyt. Se kertoo, että pimeys poistuu, että pelon voi voittaa. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus (Jes. 9:1).

 Jouluna ihmiseksi syntynyt Jumala on pieni, heikko ja avuton lapsi. Häntä ei tarvitse pelätä. Kirjailija Gertrud von Le Fortin novellissa Viimeisenä teloitettavaksi päähenkilö, arka nunna, sanoo Jeesus-lasta esittävästä vaatimattomasta veistoksesta: ”Voi, kuinka pieni hän on ja kuinka heikko!” Siihen vastaa toinen nunna: ”Ei! Kuinka pieni hän on! Ja kuinka mahtava!”

 ”Kuinka pieni hän on! Ja kuinka mahtava!” Tätä jouluevankeliumi julistaa. Pieni, heikko ja avuton seimen lapsi on mahtava ja voimakas. Hän on Jumala meidän keskellämme. Häntä ei tarvitse pelätä. Päinvastoin hän on voittanut kaikki pelon aiheet. Joulun sanoman ydin on Jumalan itsensä uhraavassa rakkaudessa. Hän tuli avuttomaksi ihmislapseksi, altistui ihmisten mielivallalle ja väkivallalle. Tähän suostuessaan hän sovitti meidän syntimme ja voitti kaiken pahan vallan.

 Joulun sanoma on myös rauhan sanoma: ”Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”. Tänä jouluna maailmamme rauha on monella tavalla rikki. On sanottu, että rauha on tehtävä: sen puolesta on sekä rukoiltava että tehtävä työtä. Jouluevankeliumissa enkeli osoittaa, mistä kestävä rauha saa alkunsa. Rauha syntyy Jumalan rakkaudesta. Vanhan raamatunkäännöksen mukaan maassa on rauha, koska Jumalalla on "hyvä tahto" ihmisiä kohtaan. Sanotaan, että me nykyihmiset kärsimme empatiavajeesta. Jos emme osaa eläytyä toisen tilanteeseen, meillä ei ole hyvää tahtoa häntä kohtaan.

 Enkelit aloittivat viestinsä sanoilla "älkää pelätkö". Meidän ei tarvitse pelätä, sillä meille on syntynyt Vapahtaja. Meitä rohkaistaan jakamaan toisillemme toivoa, ei lietsomaan pelkoa. Rakkaus karkottaa pelon. Enkelien sanoma ei kuulu vain Betlehemin paimenille, vaan myös meille sekä heille, niille toisille, joita ehkä pelkäämme. Jumalan itsensä uhraava rakkaus tarttuu. Rakkaus synnyttää rakkautta. Joulun sanoma on sanoma rakkaudesta, joka on pelkoa suurempi voima. ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1. Joh. 4:17-18).

Takaisin ylös

Saarna Enonkosken luostariyhteisön kappelin 20-vuotisjuhlassa 29.11.2015 Enonkoskella

 Kun he lähestyivät Jerusalemia ja olivat tulossa Betfageen Öljymäelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Siellä on aasintamma kiinni sidottuna ja varsa sen vierellä; löydätte ne heti. Ottakaa ne siitä ja tuokaa minulle. Jos joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä mutta palauttaa ne pian.”     Näin tapahtui, jotta kävisi toteen tämä profeetan sana:       - Sanokaa tytär Siionille:       Katso, kuninkaasi tulee!       Hän tulee luoksesi lempeänä,       ratsastaen aasilla,       työjuhdan varsalla.     Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt. He toivat aasin ja varsan ja panivat niiden selkään vaatteitaan, ja Jeesus istuutui aasin selkään. Ihmisiä oli hyvin paljon, ja he levittivät vaatteitaan tielle, toiset katkoivat puista oksia ja levittivät tielle niitä. Ja ihmisjoukko, joka kulki hänen edellään ja perässään, huusi:       - Hoosianna, Daavidin Poika!       Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!       Hoosianna korkeuksissa! (Matt. 21:1-9).

 Tänään vietämme Enonkosken luostariyhteisön Pyhän Kolminaisuuden kappelin 20-vuotisjuhlaa. Tämä päivä on luostariyhteisön ja sen ystävien, Ihamaniemen kyläläisten ja Enonkosken kappeliseurakunnan jäsenten yhteinen juhla.

Adventin evankeliumissa erityisesti kolme yksityiskohtaa koskettaa, kun ajattelen Enonkosken luostariyhteisöä ja Pyhän Kolminaisuuden kappelin 20-vuotista olemassaoloa.

Ensinnä evankelista Matteus kertoo, että ”Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan”.

Jeesus valitsee ja lähettää heitä, jotka suostuvat edelläkävijöiksi, valmistamaan tietä hänelle. Enonkosken luostariyhteisön perustajat ja vastuunkantajat ovat olleet ja ovat edelleen tällaisia edelläkävijöitä luterilaisessa kirkossamme. Tänne tullaan, kun Jumala kutsuu ja lähettää. Siksi tarvitaan ihmisiä, jotka mahdollistavat yhteisön elämän. Kiitos kaikille niille, jotka ovat luostariyhteisön ja kappelin puolesta toimineet eri tavoin.

Pyhän Kolminaisuuden kappeli on luostariyhteisön keskus ja rukouselämä on sen sydän. Syvimmiltään tämä paikka on rukousyhteisö. Se tukee yksityistä ihmistä kristityn kilvoituksessa. Monen kokemuksena on, että luostariyhteisössä on helpompi keskittyä rukoukseen ja Jumalan kohtaamiseen kuin muualla. Viimeksi kuluneena syksynä itse koin samoin, kun osallistuin retriittiin täällä Enonkosken luostariyhteisössä. Hetket kappelissa olivat merkityksellisiä. Kun rukoushetkessä luettiin Psalmia 65, sanat kuvasivat siinä hetkessä omaa kokemustani: ”Ravitse meitä huoneesi antimilla, temppelisi pyhyydellä!” (Ps. 65:5b). Tunsin, että tämä pyyntö kuultiin. Tässä kappelissa minua ravittiin Jumalan huoneen antimilla.

Kappeli on luostariyhteisön keskus, mutta rukous yhteisön sydänäänenä ei ole sidottu paikkaan tai aikaan. Luostariyhteisö on toiminut edelläkävijänä luomalla malleja ja hyödyntäen tekniikkaa rukouselämän rakentamiseksi luontevaksi osaksi nykyajan ihmisen arkea, myös niille, jotka eivät ole koskaan rukoilleet tai sanovat, etteivät osaa rukoilla.

Yksityisen kilvoittelijan lisäksi luostariyhteisö palvelee koko kirkkoa ja seurakuntia rukoilemalla niiden puolesta. Tämä on koko rukousyhteisön keskeinen ja merkittävä kuuliaisuustehtävä. Jatkuvan rukouksen siunaus kantaa seurakuntia. Minä olen hyvin kiitollinen siitä, että luostariyhteisössä rukoillaan säännöllisesti piispan puolesta. Se rohkaisee ja kannustaa viranhoidon paineiden keskellä. Tietoisuus rukoilevasta yhteisöstä on suuri lahja piispanviran hoitajalle. Kiitos siitä.

Toiseksi evankeliumissa ovat Jeesuksen sanat: ”Jos joku sanoo teille jotakin, vastatkaa, että Herra tarvitsee niitä”.

Jeesus tarvitsee rukoilijoita, heitä jotka tekevät elämässään tilaa hiljaisuudelle ja rukoukselle. Tarkkaan ottaen Jeesuksen sanat tarkoittivat aaseja. Nykyajan ilmapiirissä ja arvomaailmassa rukoilijat usein näyttävät aaseilta, siis vähäpätöisiltä, tehottomilta ja yksinkertaisilta. Mutta juuri tässä on luostariyhteisön ydin. Luostarielämä rakentuu yksinkertaisen, mutta ajastamme kadonneen ymmärryksen varaan: mitä enemmän suuntaudumme Jumalaan, sitä enemmän vaikutamme maailmaan. Siksi ”Herra tarvitsee niitä”, mutta myös maailma tarvitsee niitä, rukoilijoita.

Luostariliikettä tutkineet historioitsijat ovat ihmetelleet, miten pohjimmiltaan maailmasta pois kääntyneestä liikkeestä tuli se voima, joka keskiajalla eniten vaikutti pirstoutuneen läntisen maailman yhteisen identiteetin syntymiseen. Mutta onko se kuitenkaan niin hämmästyttävää? Jumalaan päin kääntyminen on kääntymistä kohti todellisuutta, ei siitä pois. Jumalan todellisuuden kohtaaminen saa ottamaan myös maailman todesta.

Kahdenkymmenen vuoden ajan on Enonkosken luostariyhteisö toiminut osaltaan vastavoimana kiireen, materian, viihteen ja itsekeskeisyyden kyllästämälle nykyajalle. Pyhän Kolminaisuuden kappelin rukoushiljaisuudessa ja hartauselämässä kasvaa vastakulttuurin siemeniä. Ne ovat niitä Jumalan valtakunnan siemeniä, joista Anna-Maija Raittila kirjoittaa Enonkosken luostariyhteisön virressä: ”Jumalan valtakunta / on siemen vähäinen. / Se meihin kätketään. / Se meissä varttuu hiljaa.” Siellä missä nämä siemenet kasvavat viljaksi, Jumala otetaan todesta, lähimmäiseen suhtaudutaan kuin sisareen ja veljeen, luomakuntaa varjellaan Luojan suurena lahjana. Tällaiseen rukousyhteyteen meitä jokaista kutsutaan mukaan.

Kolmanneksi evankeliumissa kerrotaan, että ”Opetuslapset lähtivät ja tekivät niin kuin Jeesus oli käskenyt”.

Tehtävän saaneet lähtivät ja toteuttivat uskollisesti saamansa käskyn. Myös luostariyhteisössä yhtä hyvin kuin seurakunnan tai koko kirkon elämässä tarvitaan uskollisuutta Jeesuksen käskylle. Monien eteen tulevien kysymysten ja tulevaisuuden haasteiden keskellä on pysyttävä olennaisimmassa, ytimessä. Silloin kysytään uskollisuutta annetulle tehtävälle.

Usein kristityn kilvoituksessa paljastuu elämän inhimillisyys ja raadollisuus. Tehtävän toteuttaminen ei ole mahdollista omin voimin. Kristityn kutsumus saa voimansa alttarilta. Anna-Maija Raittila on sanoittanut sen oivallisesti: ”Siis käymme rukoukseen / luo uuden alttarin, / Kutsujan palvelukseen / taas täysin sydämin.” Tänäänkin elävä ja todellinen Herra Jeesus Kristus on keskellämme. Meille, uskon ja elämän kilvoituksessa heikoille seuraajilleen, hän antaa uutta voimaa; sitä mitä hän näkee meidän itse kunkin tarvitsevan.

Hyvät sisaret ja veljet Kristuksessa. Tänään Enonkosken luostariyhteisön juhla ja Pyhän Kolminaisuuden kappelin olemassaolo kertovat rukouksen keskeisestä asemasta kristillisessä uskossa. Kiitollisena ajattelemme kahden vuosikymmenen taivalta ja pyydämme siunausta tulevaan aikaan.

Myös adventin evankeliumissa on rukous. Hoosianna merkitsee suomeksi pyyntöä "oi auta" tai "pelasta". Jo varhain hoosianna-huudahdusta alettiin käyttää myös kuninkaille ja Jumalalle sekä erityisesti odotetulle Messiaalle osoitettuna riemu- ja ylistyshuutona.

Ajatellessani kuluneen vuoden ja erityisesti syksyn tapahtumia niin omassa maassamme kuin koko maailmassa, hoosianna tuntuu erityisen osuvalta. Elämän epävarmuuden, maailman levottomuuden ja tuntemattoman tulevaisuuden edessä tarvitsemme rukousta. Voimme pyytää Jumalalta ”Hoosianna”, siis auta, pelasta. Samalla saamme luottaa hänen läsnäoloonsa ja siunaukseensa ja sydämen pohjasta laulaa ylistystä Jumalalle: ”Hoosianna.”

  Takaisin ylös

                                                                                                 

Saarna Kotkan seurakunnan 100-vuotisjuhlamessussa 22.11.2015 Kotkan kirkossa

 Jeesus sanoi: ”Taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja. Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät kalat koreihin mutta viskasivat huonot pois. Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” (Matt. 13:47-50).

 Kotkan seurakunta viettää tänä vuonna 100-vuotisjuhlaa. Itsenäisen seurakunnan syntymistä valmisteltiin peräti 35 vuotta. Ajatus Kotkan erottamiseksi Kymistä omaksi seurakunnaksi virisi jo vuonna 1881. Asia ei kuitenkaan edennyt. Pidettiin kirkonkokouksia, laadittiin anomuksia ja lehtikirjoituksia, lähetettiin edustajia suorittamaan tiedusteluja tuomiokapitulissa - mutta mitään ei tapahtunut. Kaiken lisäksi esitykset olivat huonosti valmisteltuja, jopa lain vastaisia, asiakirjat jätettiin liian myöhään, seurakuntalaiset olivat eripuraisia ja valitukset asiasta kuin asiasta pitkittivät nekin käsittelyä. Vasta vuonna 1892 Kotkasta tuli oma kirkkoherrakunta. Vielä kesti vuoteen 1915 saakka, ennen kuin Kotkan seurakunta saavutti täyden itsenäisyyden ja ensimmäinen kirkkoherra Kaarlo Edvard Kilpeläinen astui virkaansa 1.5.1915.

Kirkon hallinnon hitaus ja päätöksenteon kankeus eivät siis ole mitään uutuuksia. Kirkolla tuntuu olevan aikaa. Näin kvartaalitalouden aikana kirkon kvartaalin on sanottu olevan 250 vuotta. Mutta onko kirkolla aikaa?

Tuomiosunnuntai viesti on, että kerran tämä maailmanaika päättyy. Kristus tulee aikojen lopulla, kuten tuomiosunnuntain perinteinen evankeliumi sanoo, ”kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa ja istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle” (Matt. 25:31). Silloin loppuu se aika, jota me olemme tottuneet mittaamaan. Silloin loppuu myös kirkon aika. Seurakuntaa ei enää tarvita. Se on tehtävänsä täyttänyt.

Vielä nyt kirkon aika ei ole päättynyt. Siksi tarvitaan seurakuntaa, myös täällä Kotkassa. Siksi on tehtävä sitä työtä, jonka Kristus on kirkolleen uskonut.

Saarnatekstissä Jeesus vertaa Jumalan valtakuntaa nuottaan ja ihmisiä kaloihin. Täällä satamakaupungissa meren rannalla vertaus on helppo ymmärtää. Avarasuinen nuotta tai trooli kerää kaikenlaisia kaloja. Joukossa on hyvää saalista, kelvollisia kaloja. Mutta kalastaja saa myös huonoja, kelvottomia kaloja. Jeesuksen vertauksessa kysymys ei ollut pienistä alimittaisista sinteistä vaan kaloista, jotka olivat syötäväksi kelpaamattomia. Gennesaretin järvessä oli runsaasti lähes metrin pituisiksi venähtäneitä limaisia keuhkokaloja, jotka muistuttivat käärmeitä. Juutalaisen lain mukaan ne ovat saastaisia, ja siksi niitä ei saanut syödä. Tällaiset kelvottomat kalat heitettiin pois. Näin käy Jeesuksen mukaan kerran ihmisille: Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista ja heittävät heidät tuliseen pätsiin.”

Jeesuksen opetus viimeisestä tuomiosta on kovaa puhetta näin juhlapäivänä. Evankeliumi pysäyttää meidät, muistuttaa tulevasta ja kehottaa rehelliseen arviointiin. Olenko minä tuomiopäivänä Jumalalle kelpaava? Vai olenko minä kelvoton, pois heitettävä?

Tämän kysymyksen lisäksi on kysyttävä myös: Miten ihmisestä tulee Jumalalle kelpaava? Kristinuskossa puhutaan vanhurskauttamisesta. Raamattu käyttää Jumalalle kelpaavasta nimitystä ”vanhurskas”, kuten Jeesuskin evankeliumissa sanoo. Vanhurskas ihminen on siis sellainen, joka kelpaa Jumalalle. Hän kelpaa Jumalalle jo nyt. Siksi häntä ei tuomiopäivänä heitetä pois, vaan hän pääsee ikuiseen elämään Jumalan luona.

Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: ”Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:22-25).

Me kaikki olemme itsessämme kelvottomia - kaikki me olemme syntisiä ja vailla Jumalan kirkkautta. Mutta Jumala itse lahjoittaa meille vanhurskauden ja tekee meistä kelvollisia. Hän lähetti Poikansa sovittamaan meidän syntimme. Tämän sovituksen voimme ottaa vastaan uskolla. Pyhä kaste liittää meidät tähän uskoon. Tänään ehtoollispöydässä saamme olla osallisina sovituksen ateriasta: Kristuksen ruumis ja veri, meidän puolestamme annettu ja vuodatettu.

Meidän tehtävämme ei ole arvioida, ketkä ovat kelvollisia ja ketkä kelvottomia kaloja Jumalan valtakunnan nuotassa. Liian usein kristityt lankeavat tähän syntiin. Piispa Martti Simojoen mukaan on häpeällistä, että taitoa langettaa tuomioita toisten ihmisten hengellisyyden ja sielun tilasta saatetaan pitää jopa elävän kristillisyyden tuntomerkkinä. Hän itsekin koki sellaista täällä Kotkassa tarkastusmatkallaan 1952. Kirjeessään ystävälleen Aarne Siiralalle hän kirjoitti: ”Mutta korkeajumalisuus katsoo karsaasti yrityksiämme etsiä ihmisiä sieltä, missä he ovat. Minuakin löivät Kotkassa siltä taholta, kun raukka olisin tarvinnut siunaavia ihmisiä heikkoudessani.” (Juha Seppo, Kirkonmies ja muuttuva maailma, s 212).

Meidän tehtävämme ei ole arvioida toistemme uskoa. Piispa Simojoen kokemus on puhutteleva. Kuinka usein me itse kukin tarvitsisimme siunaavia ihmisiä heikkoudessamme! Siksi meidän on suhtauduttava jokaiseen lähimmäiseemme ihmisenä, jossa Jumalan pelastava työ on käynnissä. Me emme ole tuomareita viimeisellä tuomiolla. Tuomarimme on Jeesus, hän joka armahti itkevän syntisen naisen. Tuomarimme on Jeesus, joka lupasi ryövärille ristillä: ”Jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.” (Luuk. 23:43). Tuomarimme on Jeesus, joka kärsi ja kuoli meidän puolestamme ristillä.

Hyvät seurakuntalaiset. Kotkan seurakunnan tehtävä ollut jo sata vuotta kerätä saalista Jumalan valtakunnan nuottaan. Yhä edelleen seurakuntaa tarvitaan hoitamaan tätä tehtävää. Nuotta kerää kaikenlaisia kaloja. Siellä olemme mekin.

Huolenaiheena seurakunnassa ei pidä olla, kuka ottaa evankeliumin vastaan, kuinka moni uskoo, kuka on Jumalalle kelvollinen. Jumala itse arvioi nämä asiat viimeisenä päivänä. Suurimpana huolenaiheena tulee seurakunnassa olla, ettei vain kukaan jäisi osattomaksi evankeliumin ilosanomasta: Jumala itse vanhurskauttaa jumalattoman, syntisen ihmisen. Tätä tehtävää varten Kotkan seurakuntaa tarvitaan tässä kaupungissa. 

 Takaisin ylös

Saarna Klamilan kyläkirkon 60-vuotisjuhlamessussa 15.11.2015 Virolahdella

 Jeesus sanoi opetuslapsille:
”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään.
Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.”
(Matt. 24:36-44).

Marraskuun 19. päivänä 1955 vietettiin Virolahdella Klamilan kylässä juhlaa. Mikkelin hiippakunnan silloinen piispa Martti Simojoki vihki tämän kyläkirkon käyttöön. Monien toiveiden, suunnitelmien, työn ja vaivannäön jälkeen oli kiitoksen aika. Tämä kirkko on teille klamilalaisille tärkeä paikka. Jo sen rakentaminen on siitä merkkinä. Tänne lahjoitetut esineetkin kertovat rakkaudesta kotikirkkoa kohtaan – samoin se aktiivisuus, jolla te olette omaa kirkkoanne pitäneet kunnossa vuosikymmenien ajan. Kiitos siitä Klamilan kirkon tuki ry:lle ja kaikille, jotka ovat osaltaan kantaneet vastuuta kyläkirkosta.

Juhlavuotena olette yhteistyöllä ja talkoovoimin kunnostaneet kirkkoa sisältä ja ulkoa. Klamilan kirkko on ollut monipuolisen toiminnan tyyssija koko olemassaolonsa ajan. Se on edelleen tärkeä koko kyläyhteisölle.

Kirkkorakennus muistomerkkeineen viittaa historiaan. Ne tuovat esille vahvan henkisen ja hengellisen perinnön Virolahdella ja täällä Klamilassa. Sitä on syytä arvostaa. Mutta kirkko on vielä enemmän. Kuusi vuosikymmentä Klamilan kyläkirkko on olemassaolollaan julistanut toisen maailman todellisuudesta. Se on paikka, jossa tulemme armollisen Jumalan puhuteltaviksi. Pyhän Hengen työn tuloksena tästä tulee rakas paikka, jossa kuullaan Jumalan sanaa, rukoillaan ja lauletaan Jumalalle. Näin kirkko elää tässä ajassa, ei vain menneisyydessä.

Kirkko viittaa rakennuksena tulevaisuuteen. Kristillisessä symboliikassa kirkkorakennus on Jumalan pyhyyden ilmentymä ja taivaallisen kirkkauden eteishalli, avoin ikkuna taivaaseen. Tässä ajassa kirkko on välttämätön. Kirkko on välttämätön myös siksi, että tässä ajassa eläisi pysyvä ikävä tuonpuoleisuuteen. Kirkkoa tarvitaan, että ihmisen ikävä Jumalan yhteyteen voisi täyttyä. Tulevassa ajassa, tuonpuoleisessa, ei temppeliä enää tarvita. Kirkko on tärkeä, jotta me löytäisimme tien taivaaseen. Tästä juhlapäivän evankeliumi kertoo.

Valvokaa. Olkaa valmiit. Näin Jeesus kehottaa. Hänen sanansa tarkoittavat aivan tiettyä valmiina olemista. Jeesus puhuu takaisin paluustaan maan päälle, siitä mistä uskontunnustuksessa lausumme: ”… on kerran tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.” Paluun hetkeä ei voi etukäteen tietää. Siihen voi valmistautua vain olemalla joka hetki valmis. Valmiina oleminen merkitsee Jeesuksen sanojen mukaan valvomista. ”Valvokaa siis”, hän kehottaa. Ei siis pidä nukahtaa vaan pysyä hereillä. Mutta mitä valvominen tarkoittaa?

Valvominen ei ole vain nukkumisen vastakohta. Jeesus ei kiellä unta ja lepoa. Päinvastoin Luoja itse on asettanut lepopäivän ja suorastaan käskenyt ihmistä elämään työn ja levon rytmissä. Näin toimiessaan ihminen pikemminkin pysyy valveilla. Hän asettaa oman elämänsä työn ja levon vuorottelulla Jumalan luomistyön rytmiin. Näin ihminen osallistuu Jumalan hyvään luomistahtoon pitäessään omalla työllään huolta tämän luomakunnan asioista.

Valvominen ei ole myöskään ohikulkijan tai naapurin valvomista verhon raosta. Näin eräs seurakuntalainen oli kokenut kristittyjen tekevän.  Kyse ei ole kyttäämisestä. Valvominen on elämistä Kristuksen esimerkin mukaisesti arjessa ja juhlassa. Se on Jeesuksen tahdon mukainen elämänasenne. Se ei siis ole päivien laskemista tai pelokasta ja jännittynyttä varpaillaan oloa Jeesuksen toisesta paluusta. Se ei ole arkisesta elämästä irrallista uskonnollisuutta, joka keskittyy vain tuonpuoleisuuteen tai Kristuksen paluun laskelmiin. Sellaista ovat yrittäneet jotkut maailmasta eristäytyneet ryhmät. Useimmiten niillä on ollut surullinen loppu. Pahimmillaan voimakkaan johtajan opetuslapset ovat vain tuhonneet oman elämänsä, kun ovat keskittyneet yksinomaan odottamaan kaiken loppumista ja jopa yrittäneet jouduttaa sitä.

Pariisin terrori-iskut ovat paljastaneet inhimillisen pahuuden karulla ja äärimmäisellä tavalla. Ne ovat osoittaneet jälleen kerran, kuinka uskontoa voi käyttää pahuuden naamiona ja valjastaa uskonto väkivallan välineeksi. Jumalan nimeä huutava itsemurhapommittaja tai uskonnolla väkivaltaa perusteleva terroristi pilkkaa Jumalaa. Tällaisissa teoissa ei ole mitään puolusteltavaa. Väkivallalle ja terrorille ei pidä antaa yhtään tilaa. Samanaikaisesti on tärkeä pitää huolta, ettemme rakenna muureja eri ihmisryhmien välille ja synnytä entisestään vahvistuvaa väkivallan ja koston kierrettä. Yhteinen tehtävämme on tehdä työtä oikeudenmukaisuuden puolesta ja rakentaa turvallista yhteiskuntaa. Jeesuksen kehotus valvomiseen merkitsee siitä huolehtimista, että uskonto edistää hyvää, rauhaa, ystävällisyyttä ja yhteyttä ihmisten kesken.

Valvominen on tavallista kristityn elämää. Se on kristityn arkea, jossa vaalitaan oikeudenmukaisuutta, autetaan heikkoja, tuetaan lähimmäistä, rakennetaan rauhaa. Se on sitä, jossa hiljaa uskotaan joka päivä synnit anteeksi ja jätetään oma heikko usko Vapahtajan käsiin. Valvova usko ei ole ahdistavaa pakkoa, vaan turvallista luottamusta taivaalliseen Isään. Se on luottamusta Jeesuksen Kristuksen rakkauteen ja Jumalan pelastustekoon. Klamilan kirkon alttariseinän krusifiksi kertoo tärkeimmän asian.

”Valvokaa siis”, Jeesus kehottaa. Kaikki eivät kuitenkaan elä kehotuksen mukaisesti. Jeesuksen sanoissa tehdään jako kahtia: kahdesta miehestä ja kahdesta naisesta toinen otetaan, toinen jätetään. Kaikki neljä ovat arkisessa työssään. Kukaan heistä ei välttele inhimillistä vastuutaan. Mutta vain toiset heistä ovat valmiita, toiset eivät. Samoin Jeesuksen muistutus vedenpaisumuksesta: kaikki elivät, tekivät töitä, perustivat perheitä ja rakensivat, mutta vain Nooa ja hänen perheensä pelastui. Vain he olivat oikealla tavalla valmiit tulevaan.

Jeesus kuvaa, kuinka viimeisinä aikoina elämä jatkuu aivan normaalisti. Ihmiset tekevät sitä, mitä on aina tehty: syödään, juodaan, perustetaan perheitä, tehdään työtä. Yhtäkkiä Kristus tulee, aika täyttyy odottamatta. Toiset ovat siihen valmiina, toiset eivät ole.

Aika voi täyttyä ja elämässä rajat voivat tulla vastaan kahdella tavalla. Kristittyinä odotamme aikojen loppua, Kristuksen paluuta kunniassaan. Mutta yhtä hyvin meille voi tulla oman aikamme loppu, kuolema. Hyvin usein sekin tuntuu tulevan yllättäen. Kumpi meitä sitten kohtaakin, Jeesus opettaa olemaan valmiina. Valmius Kristuksen tuloon ja iäisyyteen on oltava keskellä työtä ja velvollisuuksia, arkielämässä. Arjessa iäisyys on jo lähellä. Koko ihmisen elämä on tarkoitettu elettäväksi Kristuksen yhteydessä.

Hyvät seurakuntalaiset. Klamilan kirkon 60-vuotisjuhlapäivänä meitä muistutetaan valvomisen tärkeydestä. Tämän kirkkorakennuksen katonharjalla on perinteiseen tapaan kirkonkukko. Se sopii erityisen hyvin tämän kirkon katolle, sillä kirkko vihittiin ja kirkon vuosipäivää vietetään viikkoa ennen tuomiosunnuntaita, siis valvomisen sunnuntaina. Kristillisessä symboliikassa kukko on valppauden ja valvomisen vertauskuva. Klamilan kirkon katolla oleva kukko muistuttaa Jeesuksen sanoista: ”Olkaa siis tekin valmiit.” Kellotelineen vierestä nouseva risti kertoo, että valmiina ollaan siellä, missä turvaudutaan ristillä kuolleeseen syntisten Vapahtajaan. Valmius ei synny meidän uskomme kelvollisuudesta tai rakkautemme määrästä, vaan elämästä Jumalan armahtamana ja rakastamana.

Takaisin ylös

Saarna pappisvihkimysmessussa 25.10.2015 Mikkelin tuomiokirkossa

 Jeesus sanoo:
”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”
(Matt. 5:13-16).

 Tämän sunnuntain evankeliumissa Jeesus vertaa kristityn tehtävää kahteen ihmiselle välttämättömään asiaan, suolaan ja valoon. Ensinnä on syytä huomata, miten Jeesus sanoo: ”Te olette maan suola.” ”Te olette maailman valo.” Jeesus ei sano: ”Tulkaa maan suolaksi, tulkaa maailman valoksi.” Hän ei sano: ”Teidän pitäisi olla maan suola, teidän pitäisi olla maailman valo.” Perusolemukseemme kastettuina seurakunnan jäseninä kuuluu olla maan suolana ja maailman valona. Kyse ei ole meidän valinnastamme, halustamme tai päivän tunnelmista. Kyse ei ole taidoistamme, saavutuksistamme, oppiarvoistamme tai edes siitä, kuinka uskovaiseksi itsemme tunnemme. Jeesus sanoo yksinkertaisesti ja selvästi: ”Te olette maan suola.” ”Te olette maailman valo.”

 Tänään tässä jumalanpalveluksessa vihitään viisi teologian maisteria pappisvirkaan, Kristuksen kirkon palvelukseen. Ville, Antti, Terhi, Sakari ja Ville, te olette maan suola, te olette maailman valo. Teille tämän uskonpuhdistuksen muistopäivän evankeliumitekstin sanoma on sekä velvoittava että rohkaiseva. Painakaa se syvästi mieleenne tänä juhlapäivänänne.

 Jeesuksen opetuksen mukaan ensin on kristittynä oleminen ja vasta sitten tekeminen. Ratkaisevaa ei ole, mitä ihminen tekee, vaan mitä hän on. Tekomme määräytyvät loppujen lopuksi olemuksestamme käsin. "Sydämen kyllyydestä suu puhuu", opettaa Raamattu (Matt. 12:34). Niin tapahtuu myös tekojen osalta. Vanha viisaus toteaakin: "Se, mitä olet, huutaa niin lujaa, etten kuule, mitä sanot." Apostoli Paavali sanoo kristityistä: "Te olette Kristuksen kirje" (2. Kor. 3:3). Uskovia on sanottu viidenneksi evankeliumiksi. Nekin, jotka eivät lue Raamattua, lukevat kristittyjen elämää. Siksi on ratkaisevan tärkeää se, mitä me olemme.

 Mitä me sitten olemme? Arkkipiispa John Vikströmiltä kysyttiin aikoinaan eräällä kouluvierailulla, kuka on kristitty? Hän vastasi: "Kristitty on henkilö, joka on tehty kristityksi. Passiivisella verbimuodolla on tässä tärkeä merkitys. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että ihminen on ollut ja on toiminnan kohde." Kristityksi tullaan siten, että Jumala itse ottaa meidät yhteyteensä. Kasteen perusteella saamme omaksemme kaiken, mitä Kristus on puolestamme tehnyt. Me emme saa sitä omien ansioidemme, tekojemme tai uskomme tähden, vaan siksi, että Jumala armossaan ja rakkaudessaan ottaa meidät omikseen. Tämä on uskonpuhdistuksen keskeisiä löytöjä. Kristittyinä olemme armahdettuja syntisiä. Kun Jumala on hyvä ja armollinen meitä kohtaan, tulee meidänkin kohdella toisia ihmisiä samalla tavalla.

 ”Te olette maan suola.” Mitä se tarkoittaa?  Suolan tärkein tehtävä oli säilyttää ruoka ja estää sitä pilaantumasta. Jeesus antaa tehtävän estää kaikenlaista tuhoavaa kehitystä, koski se sitten ihmissuhteita, moraalia, ympäristön tilaa, yhteiselämää ja yhteiskunnan rakenteita. Kun Jeesuksen seuraaja toteuttaa elämässään Jumalan tahtoa, sillä on hyviä vaikutuksia lähiympäristöön.

 Nykyisin suola on mauste, jonka liiallisesta käytöstä varoitetaan. Se nostaa verenpainetta, altistaa sepelvaltimotaudille, aivohalvaukselle, sydämen ja munuaisten vajaatoiminnalle ja monille muille sairauksille. Ovatko kristityt siis maan suolana pelkkiä ongelmien aiheuttajia? Jeesus tarkoittaa aivan päinvastaista.

 Suola oli antiikissa myös puhtauden vertauskuva. Kristityn tavoitteena on puhtaus puheissa, teoissa, jopa ajatuksissa. Kristitty ei mukauta moraalisia ihanteitaan ympäristössä vallitsevien moraalikäsitysten mukaan. Hän pyrkii elämään Jumalan avulla Jumalan tahdon mukaista elämää, että kristityt olisivat "moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä" (Fil. 2:14). Paras tapa on oman elämäntavan esimerkki; elää todeksi se, mitä uskoo. Suolana oleminen on sitä, mistä Jeesus on puhunut juuri ennen päivän evankeliumitekstiä: rehellisyyttä, puhdassydämisyyttä, oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä ja Jumalan tahdon esillä pitämistä eri asioissa.

 Jeesuksella on myös varoitus meille kristityille: ”Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” Jeesuksen aikalaisilla oli selvä käsitys suolasta. Oli olemassa hyvää suolaa ja huonoa suolaa. Hyvä suola oli vuorisuolaa, huono suola oli Kuolleen meren suolaa, jossa varsinaisen suolan osuus oli vain seitsemän prosenttia. Huono suola menetti nopeasti makunsa ja kelvottomana heitettiin kadulle kulkijoiden tallattavaksi. Jeesus sanoo kuulijoilleen: olkaa hyvää suolaa, puhdasta suolaa. Olkaa suolaa, joka pitää makunsa. Jeesuksen sanoihin liittyy vakava varoitus. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, niin että suolan maku katoaa, sillä sen jälkeen sitä ei saada enää suolaiseksi. Siksi eläkää uskonne mukaisesti ja pitäkää uskosta nousevista arvoista kiinni.

 ”Te olette maailman valo.” Mitä se merkitsee? Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo itsestään: ”Minä olen maailman valo.” (Joh. 8:12). Nyt hän sanoo, että kristityt ovat maailman valo. Hän tarkoitti, että me olemme hänen valonsa välittäjiä, me säteilemme sitä. Jeesus lähetti seuraajansa valaisemaan hänen valollaan maailman pimeyttä. Valona loistaminen on Jeesuksesta todistamista niin, että uskon liekki saa levitä sydämestä sydämeen. Valona loistaminen on todistamista Jeesuksen pelastavasta ristinkuolemasta ja hänen kuoleman voittavasta ylösnousemuksestaan. Se on todistamista Jumalan rakkaudesta ja sen viemistä eteenpäin.

 Valoa ei voi olla huomaamatta pimeässä yhtä vähän kuin vuorella oleva kaupunki voi pysyä piilossa. Valo erottuu ja valo näkyy. Usko Jeesukseen ei ole vain yksityisasia, vaikka monesti näin sanotaan ja usko halutaan työntää pois julkisesta elämästä yksityisyyden piiloon. Jeesuksen seuraaminen näkyy ja herättää huomiota aivan kuin pienikin valo säkkipimeässä. Puhe siitä, ettei lamppua panna vakan alle, muistuttaa lähetystehtävästä. Kristillistä uskoa ei ole tarkoitettu salattavaksi tässä maailmassa. Evankeliumin ilosanoma on tarkoitettu koko maailmalle.

 ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” Jeesus puhuu tässä nimenomaan teoista eikä tarkoita niinkään puheita tai sanoja. Me olemme hyviä selittämään ja mestareita puhumalla kiertämään vastuuta. Sanat voidaan ymmärtää monella tavalla. Puheilla ei ihminen tule autetuksi. Jeesus korosti toimintaa: ”Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne”. Rakkauden teot koskettavat ja vaikuttavat. Ne avaavat sydämiä Kristukselle. Rakkauden teot saavat ihmisissä aikaa kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Uskonpuhdistuksen muistopäivänä on hyvä muistuttaa Martti Lutherin opetuksesta kahdenlaisista hyvistä toista: Kristuksen teoista, joiden perusteella uskossa tulemme autuaiksi ja meidän teoistamme, joista lähimmäinen ilahtuu.

 Erityisesti papin odotetaan olevan maailmassa suolana ja valona. Ville, Antti, Terhi, Sakari ja Ville, pappisvirkaan kuuluu Kristuksesta todistaminen sanoin ja teoin, niin yksityisesti kuin julkisesti. Tällaiseen virkaan teidät kutsutaan. Olkaa rohkeita Jumalan sanan julistajia. Pitäkää kiinni kristillisistä arvoista ja elämäntavasta, vaikka se merkitsisi vastavirtaan kulkemista yleistä mielipidettä vastaan. Osoittakaa rohkeasti elämällänne ja teoillanne, mihin ja keneen uskotte. Palvelkaa rakkauden teoilla kohtaamianne ihmisiä.

 Kaiken tämän keskellä muistakaa, että Jumala itse varustaa teidät siihen virkaan, johon hän kutsuu. Te olette maan suola ja maailman valo, koska kutsujanne Kristus toimii kauttanne. Te ette pappeina ole omien voimienne, kykyjenne ja viisautenne varassa. Jumala antaa teille kaiken sen, minkä hän näkee teidän itse kunkin tarvitsevan. Siksi te saatte turvallisin mielin ottaa kutsun vastaan ja ryhtyä hoitamaan pappisvirkaa. ”Loistakoon teidän valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.”

Takaisin ylös

Saarna Lappeenrannan seurakuntayhtymän piispantarkastuksen juhlamessussa 18.10.2015 Sammonlahden kirkossa

 Jeesus puhui opetuslapsilleen:
”Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.”
(Joh. 13:16-20).

 Viime torstaina vierailin piispantarkastusohjelmaan liittyen Yleisradion Etelä-Karjalan toimituksessa. Vierailun yhteydessä piispaa luonnollisesti haastateltiin radioon. Puhuimme pakolaisista, uskontojen kohtaamisesta ja talouden ylivallasta. Sitten taitava toimittaja yllätti piispan. Hän viittasi maailman levottomuuteen, viime aikojen epävarmuuteen ja monien kokemaan turvattomuuteen ja kysyi: Onko meillä toivoa?

 Onko meillä toivoa? Tämä on ihmisen peruskysymyksiä. Maaseutuyrittäjien tapaamisessa viime keskiviikkona puhuin siitä, että jaksaakseen suunnitella ja asennoitua tulevaisuuteen, ihmisellä on oltava tieto elämän jatkuvuudesta, elämän merkityksestä ja tulevaisuuden toivosta. Tärkein näistä on toivo. Ilman toivoa ei elämällä ole merkitystä eikä jatkuvuutta.

 Kristillinen kirkko on lähetetty maailmaan toivon välittäjäksi. Lappeenrannan seurakuntien tehtävä on juuri tässä. Tästä riippuu myös niiden tulevaisuus. Toivon ja toiveen erottaa vain yksi kirjain. Ehkä siksi nämä kaksi asiaa niin monesti sekoittuvat mielessämme. Toive on ihmisen toivomus tai haave, jonka toteutuminen on monella tavalla epävarmaa. Toivo tarkoittaa suuntautumista sellaiseen tulevaan hyvään, jonka toteutuminen on varmaa. Toivo ei perustu ihmiseen, vaan Jumalaan. Toivo ei riipu siitä, mitä ihminen tekee, vaan mitä Jumala on jo tehnyt lähettäessään Jeesuksen Vapahtajaksemme. Tässä on uskomme ydin. Tämän toivon välittäminen on kirkon ja jokaisen kristityn tehtävä. Piispantarkastuksen juhlapäivän evankeliumi puhuu tästä vastuusta.

 Evankeliumi kertoo Jeesuksen lähettiläistä. Keitä he ovat? Kenestä Jeesus puhuu? Katselemmeko tätä kaikkea katsomosta ulkopuolisina vai puhuuko Jeesus meille, sinulle ja minulle?

 Jokainen Kristukseen kastettu on hänen lähettiläänsä. Meidät, jotka olemme kirkon ja seurakunnan työntekijöitä, on asetettu erityiseen Kristuksen todistajan virkaan. Mutta jokainen kastettu kristitty on kutsuttu olemaan Kristuksen todistaja ja lähettiläs omalla paikallaan. Mielellämme väistäisimme vastuun ja rukoilisimme Mooseksen tavoin: ”Minä pyydän, Herra, lähetä joku muu.” (2. Moos. 4:13). Mutta emme voi välttää kutsua. Minä olen ja sinä olet Jeesuksen lähettiläs.

 Kristillisen kirkon – myös täällä Lappeenrannassa – elämän ja kuoleman kysymys on, että ymmärrämme olevamme Jeesuksen lähettiläitä. Me kaikki kuulumme liikkeellä olevaan Jumalan kansaan. Meidän jokaisen tehtävänä on olla omalla persoonallamme ja omassa elämänympäristössämme Jeesuksen lähettiläitä ja hänestä avautuvan toivon välittäjiä.

 Evankeliumissa on kaksi tärkeää alleviivausta Jeesuksen lähettiläille.

 Ensinnä Jeesus sanoo: ”Ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi.” Lähettilään tehtävä on toimia viestin välittäjänä. Lähettiläs ei saa esittää omia mielipiteitään. Hänen on pitäydyttävä yksinomaan saamaansa viestiin. Hänellä on valtuutus, mutta juuri siksi hänen on pysyttävä tiukasti kiinni lähettäjänsä linjauksissa. Näin tehdessään hänen sanansa on painoarvoltaan sama kuin lähettäjänsä sana. Jeesuksen lähettilään ei kuulu antaa kaikenmaailman lausuntoja. Jeesuksen lähettilään kuuluu viedä sanoma Jeesukselta.

 Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen julkaisi hiljakkoin saarnaa käsittelevän kirjan Saarna? Kirjaa koskevassa haastattelussa hän totesi, että kristinuskoon liittyvällä puheella on kaksi sudenkuoppaa. Saarnasta on vaara tulla ihmislähtöistä maailmanparannusta tai puhuja saattaa langeta mestaroinnin kiusaukseen: hän korottaa itsensä Jumalan yläpuolelle tätä tulkitsemaan. Huovinen korosti, ettei saarnaajan tehtävänä ole pelastaa omaa saarnaansa vaan ihmisiä.

 Tämä on tärkeä muistutus kaikelle seurakunnan työlle. Tehtävämme ei ole rakentaa hienoa kirkon brändiä tai huolehtia seurakunnan hyvästä maineesta. Jeesuksen lähettilään tehtävä on sanoin ja teoin toimia niin, että ihminen voi kohdata Kristuksen. Piispa Huovisen sanoja mukaillen: Jeesuksen lähettilään tehtävänä ei ole pelastaa kirkkoa vaan ihmisiä. Siksi seurakunnat täällä Lappeenrannassakin ovat olemassa. Ne julistavat Jumalan sanaa ja jakavat sakramentteja, jotta Pyhä Henki niissä ja niiden kautta synnyttäisi ja vahvistaisi uskoa ja rakkautta.

 Toiseksi Jeesus sanoo: ”Joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.” Tässä Jeesus sanoo jotain todella suurta. Nimittäin hänen lähettiläänsä vastaanottaminen on itsensä Jeesuksen vastaanottamista. Ja Jeesuksen vastaanottaminen on puolestaan Jumalan vastaanottamista.

 Jeesus on antanut meille oman sanansa. Hän on antanut evankeliumin, sanoman syntien anteeksisaamisesta ja lupauksen iankaikkisesta elämästä. Tämä sana ei ole vain pelkkä tiedonanto. Herramme itse tulee sanassaan keskellemme. Jeesuksen lähettiläinä emme julista sanomaa poissaolevasta Mestarista. Siellä, missä kuljemme, puhumme ja toimimme, elävä Herra Jeesus on itse kanssamme.

 Kristuksen lähettiläiltä kysytään ennen kaikkea uskollisuutta. Meidän ei tule miettiä, saammeko me itse jotain aikaan. Sen sijaan voimme luottaa siihen, että Pyhä Henki tekee sen, minkä hän on luvannut tehdä. Kiusauksemme on kiinnittää huomio itseemme ja omiin mahdollisuuksiimme. Helposti käännämme katseemme Jeesuksesta omaan itseemme. Silloin epätoivo iskee ja tuntuu, ettei näistä kirkon hommista tule mitään, pelkkää epäonnistumista kaikki. Näin saattaa käydä koko seurakunnalle. Näemme vain kirkon laskevat jäsentilastot, tilaisuuksien vähenevät osallistujamäärät ja kiristyvän talouden haasteet. Silloin edessä on kysymys, kuka sammuttaa viimeisenä valot.

 Mutta voimme tehdä myös toisin eikä valoja tarvitse sammuttaa. Tänä vuonna on vietetty Lappeen seurakunnan 600-vuotisjuhlaa. Kirkon työllä on Lappeenrannassa pitkä historia. Kuluneet vuosisadat ovat rohkaisuna siitä, että Jumala on täällä koko ajan tehnyt työtään sanan ja sakramenttien kautta. Niin hän toimii yhä edelleen. Maailman muutoksen tuomat realiteetit on tarpeen ottaa todesta. Mutta sitä tärkeämpää on luottaa Jumalaan ja hänen sanaansa. Hän kutsuu meitä mukaan työhönsä, Jeesuksen lähettiläiksi. Tehtävämme on olla uskollisia saamallemme kutsulle. Silloin hän itse vastaa työn tuloksista. Silloin kirkolla on tulevaisuus, myös täällä Lappeenrannassa. Hänelle joka kysyy, onko meillä toivoa, me saamme kertoa Jumalan lupauksen: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11).

Takaisin ylös

Saarna 4.10.2015 Györissä Unkarissa

 Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!

Mistä sinä voit tänään kiittää? Mistä olet tänään kiitollinen? Joskus on tarpeen oikein pysähtyä etsimään kiitosaiheita omasta elämästä. Elämä itse eivätkä mitkään asiat elämässä ole itsestäänselvyyksiä. Jokapäiväinen toimeentulo, terveys, toiset ihmiset, läheiset ja ystävät, koti ja perhe ovat Jumalan lahjoja meille. Niistä on hyvä kiittää.

Apostoli Paavalin tapoihin kuului aloittaa kirjeensä kiitoksella. Tämän pyhäpäivän saarnateksti on katkelma apostoli Paavalin kirjeestä Korintin seurakunnalle. Hän kiittää siitä, mitä hyvää Jumala on saanut aikaan kirjeen vastaanottavassa seurakunnassa.

Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa. Hänen yhteydessään te olette saaneet kaikkea rikkautta, niin tietoa kuin puhetaitoakin. Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä. Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan. (1. Kor. 1:4-9).

Kiitollisuus vaikuttaa koko olemukseemme ja suhteeseemme lähimmäisiimme. Kiitollisen ihmisen lähellä on helppo elää. Raamatun Sananlaskuissa muistutetaan: ”Iloinen sydän kaunistaa kasvot” (Sananl. 15:13). Ilo kumpuaa kiitoksesta. Silloinkin, kun tiellemme kasaantuu murhetta, saamme katsoa ylöspäin ja kääntyä Jumalan puoleen. Hän kuulee rukoukset. Eikö se ole suuri lahja, ilon ja kiitoksen aihe?

Kiitos ja kiitollisuus ovat asioita, joista on syytä jatkuvasti muistuttaa. Tässä asiassa meillä olisi oppimista Paavalilta. Hän opettaa kiittämään. Kuinka usein unohdammekaan olla kiitollisia Jumalalle? Terveydestä osaa olla kiitollinen vasta, kun sen on menettänyt. Läheisistä ihmisistä osaa olla kiitollinen vasta, kun on jäänyt yksin. Ruoasta ja juomasta osaa kiittää vasta, kun kärsii puutetta. Moni asia on meille niin itsestään selvä, ettemme enää huomaa siinä Jumalan hyvyyttä. Siksi emme osaa siitä kiittääkään.

Apostoli Paavalin kirjeessä Korintin seurakunnalle kiitosaiheena on se armo, että Jeesus Kristus vaikuttaa seurakunnassa. Paavali kiittää kaikesta siitä, mitä korinttilaiset ovat saaneet Kristuksessa Jeesuksessa. Kasteessa heidät on liitetty Kristukseen ja he ovat saaneet hänen yhteydessään rikkautta: tietoa, hengellisten asioiden ymmärtämistä, puhetaitoa, armolahjoja. Näiden lahjojen kautta Jumalan työ jatkuu Korintin seurakunnassa.

Paavali oli hyvin selvillä Korintin seurakunnan puutteista. Korintin kaupunki oli noin 200 000 asukkaan suuri kauppa- ja satamakaupunki. Sen elämää leimasi monien uskontojen ja filosofioiden myötä syntynyt uskonnollinen sekamelska. Kaupungin siveellisiä oloja kuvasi sanonta ”elää korinttilaisittain”, millä tarkoitettiin säädytöntä ja hillitöntä elämäntapaa. Monenlaiset ongelmat vaivasivat myös seurakuntaa. Kaupungin synnit näkyivät seurakunnankin elämässä. Silti apostoli suhtautuu luottavasti tulevaisuuteen. Hän tietää, että kaikki on lopulta Jumalan uskollisuuden varassa. Hän sanoo: ”Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä.” Kyse ei ole seurakuntalaisten synnittömyydestä, vaan siitä, että he ovat osallisia Kristuksen täydellisestä anteeksiantamuksesta.

Meidänkin on helppo tunnistaa kirkoissamme puutteita ja syntiä. Seurakuntamme ovat usein yhtä riitaisia kuin Korintin seurakunta. Seurakuntiemme jäsenet lankeavat syntiin samalla tavalla kuin muinaiset korinttilaiset. Synnissä ei ole mitään puolusteltavaa, vaan siitä on tehtävä parannus. Täydellistä yhteisöä ei kuitenkaan maan päällä löydy. Sellaisia ei ollut Paavalin aikaan eikä ole nyt. Siksi olennaista on huomata se, mihin apostolin kiitos kohdistui. Hän ei kiitä ihmisiä tai seurakuntaa. Hän kiittää Jumalaa. Hän kiittää Jumalaa ”siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa”. Hän kiittää Jumalaa, joka on lähettänyt ainoan Poikansa maailmaan sovittamaan syntimme. Tämän takia Korintin seurakuntalaisilla oli toivo pelastuksesta ja iankaikkisesta elämästä Jumalan luona. Kristuksen sovitustyön tähden meilläkin on sama toivo. Sen varassa voimme elää kristittyinä ja toimia Jumalan rakkauden välittäjinä maailmassa, niin Suomessa kuin Unkarissa – kukin sillä paikalla, jonka Jumala on meille uskonut.

Hyvät seurakuntalaiset. Haluan nostaa esille vielä yhden kohdan Apostoli Paavalin kirjeestä. Hän kirjoittaa: ”Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa.” Sanat ”minä kiitän aina” tarkoittavat: ”aina kun rukoilen”. Paavali rukoili säännöllisesti seurakunnan puolesta. Se muistuttaa meitä kaikkia rukouksen tärkeydestä. Ennen kaikkea se on opastusta hengellisen työntekijän tehtävään ja asennoitumiseen. Seurakunnasta ei huolehdita vain ihmisten kanssa tai tilaisuuksissa yhteyksiä hoitaen, vaan myös julkisesti ja yksityisesti Jumalaa rukoillen.

Suomen luterilaisen kirkon Mikkelin hiippakunnalla ja Unkarin luterilaisen kirkon Läntisellä hiippakunnalla on virallinen ystävyyssuhde. Sen keskeisenä perustana ja tavoitteena on rukous toistemme puolesta. Hiippakunnan piispoina muistamme toisiamme ja hiippakuntiamme rukouksin. Rukous ei ole kuitenkaan mikään piispojen yksinoikeus. Se on kaikkien seurakunnan työntekijöiden ja jäsenten yhteinen tehtävä. Siihen apostoli Paavali meitä tänään opastaa.

Rukoilemme: Hyvä Jumala, kiitos kaikista lahjoistasi, jotka meille hyvyydessäsi annat. Auta meitä käyttämään niitä tahtosi mukaan lähimmäistemme parhaaksi. Ennen kaikkea kiitos siitä armosta, jota meille osoitat pojassasi Jeesuksessa Kristuksessa. Anna sen muuttaa elämäämme sinun tahtosi mukaiseksi. Amen.

 Takaisin ylös

Saarna Pyhä Jysäys –hyväntekeväisyystapahtuman perhemessussa 20.9.2015 Juvan kirkossa

 Jeesus sanoi juutalaisille:
”Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee. Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia, että hämmästytte. Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo.”
(Joh. 5:19-21).

Minulla on repussani mukana muisto lapsuudestani. Kun minä olin pieni poika, tämä esine oli minulle tärkeä. Minun piti saada se aina illalla viereeni. Kun lähdimme Juvalle Koikkalan mummolaan, se piti ottaa mukaan. Katsotaan, mitä täältä repusta löytyy. – Täältä löytyy minun vanha nalleni. Sitä on hoidettu niin paljon, että karva on kulunut. Toinen jalka ja toinen käsi ovat joskus irronneet ja ommeltu uudelleen kiinni. Muistan, kuinka nallella oli hienot ruskeat lasisilmät, mutta minun teki mieli aina ottaa ne irti ja jälleen kerran niin tehtyäni ne hävisivät. Pappani ompeli tilalle napeista silmät ja ne ovat nyt pysyneet paikoillaan.

Nalle oli minulle tärkeä, siksi se on säilynyt minulla tänne saakka, yli 55 vuotta. Hoidin sitä samalla tavalla kuin isä ja äiti hoitivat minua. Nalle oli minulle rakas niin kuin minä olin heille rakas poika.

Äsken kuulemassamme raamatunkohdassa sanottiin: Isä rakastaa Poikaa. Jeesus on Jumalan ainoa poika. Häntä Jumala rakastaa. Jeesus tarvitsi Isän rakkautta kuten jokainen ihminen. Samalla tavalla Jumala rakastaa jokaista meitä, jokaista ihmistä. Rakastava isä pitää huolta kaikista lapsistaan. Meistä jokainen tarvitsee huolenpitoa, yhteyttä, rakkautta. Jeesus tuli maailmaan sitä varten, että meillä olisi hyvä elää täällä toistemme kanssa. Usko Jumalaan antaa turvan elämään. Hän on luvannut olla kanssamme kaikkina elämämme päivinä.

Jumalan huolenpidon yksi merkki on vuoden sato. Jälleen kuluneena kesänä kasvit ovat kasvaneet ja vilja varttunut. Maa on antanut satonsa, ja siitä tänään kiitämme hyvää Jumalaa. Ruoka ja ravinto eivät ole itsestäänselvyys. Leipä ja vesi ovat monelle maailman ihmiselle ylellisyyttä. On syytä kiittää heitä, jotka ovat tehneet työtä ja nähneet vaivaa jokapäiväisen ravinnon hyväksi. Ja syytä on kiittää Jumalaa hänen huolenpidostaan ja hyvyydestään meitä ihmisiä kohtaan.

Usko Jumalaan opettaa meitä myös auttamaan toisia ihmisiä, niitä jotka ovat vailla rakkautta, kärsivät puutetta tai ovat vaikeuksissa. Sitä varten tänään Juvalla on Pyhä Jysäys –hyväntekeväisyystapahtuma. Tässä jumalanpalveluksessa kolehdilla ja jumalanpalveluksen jälkeen osallistumisellamme tapahtumaan voimme auttaa toisia. Koska Jumala rakastaa meitä jokaista, meidän tehtävämme on rakastaa toisia ihmisiä samalla tavalla. Apua tarvitsevia ihmisiä on autettava valikoimatta. Rakkaus ei tunne rajoja.

Tätä pyhäpäivää on kutsuttu ”pikku pääsiäiseksi”. Jeesus tuli maailmaan myös sitä varten, että kuolemamme jälkeen saisimme elää taivaassa. Raamatussa tästä kerrotaan: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16). Jumalan rakkaus ulottuu yli kuoleman. Minulle läheisiä ihmisiä on haudattu Juvalle sankarihautaan ja kirkonkylän hautausmaalle sekä Koikkalan kylän hautausmaalle. On turvallista ajatella, että Jumala pitää meistä huolta silloinkin, kun kohtaamme kuolemaa ja surua. Jumalan huolenpito ja rakkaus kantavat silloinkin. Usko Jumalaan antaa lohdun ja turvan.

Hyvä Jumalan perheväki, pienet ja suuret. Nalleni vuosikymmenen takaa kertoo rakkaudesta. Nalle oli minulle rakas niin kuin minä olin vanhemmilleni rakas. Meillä on Jumala, joka on hyvä. Jumalalle jokainen meistä on rakas. Siksi hän lähetti ainoan poikansa Jeesuksen maailmaan meidän auttajaksemme ja vapahtajaksemme. Tällaiseen hyvään Jumalaan me uskomme ja luotamme.

Takaisin ylös

Saarna Partsimaan kyläkirkon 50-vuotisjuhlamessussa 23.8.2015 Mäntyharjulla

 Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea. Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi hän on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” Jeesus vastasi: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.” Näin sanottuaan Jeesus sylkäisi maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja sanoi: ”Mene Siloan altaalle ja peseydy.” - Altaan nimi merkitsee: lähetetty. - Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä.
Jeesus sanoi: ”Minä olen tullut tähän maailmaan pannakseni toimeen tuomion: sokeat saavat näkönsä ja näkevistä tulee sokeita.” Muutamat fariseukset, jotka olivat siinä lähellä, kysyivät tämän kuullessaan: ”Et kai tarkoita, että mekin olemme sokeita?” Jeesus vastasi: ”Jos olisitte sokeita, teitä ei syytettäisi synnistä, mutta te väitätte näkevänne, ja sen tähden synti pysyy teissä.”
(Joh. 9:1-7, 39-41).

Päivän evankeliumi kertoo Jeesuksen ja sokeana syntyneen miehen kohtaamisesta. Siinä tapahtui suuria asioita: sokea sai näkönsä ja sen ajan uskonnolliset johtomiehet saivat opetuksen. Kohtaamiset ovat joskus yllättäviä. Jos Partsimaan kyläkirkon seinät voisivat puhua, ne kertoisivat monenlaisista kohtaamisista ihmisten välillä ja ihmisen ja Jumalan välillä.  Viidenkymmenen vuoden ajan kirkko on niitä todistanut. Tänne on kokoonnuttu jumalanpalveluksiin, kirkollisiin toimituksiin ja muihin tilaisuuksiin.

Mäntyharjun seurakunnassa juhlitaan tänään Partsimaan kylälle vuonna 1965 rakennettua rukoushuonetta. Tänne oli jo aikaisemmin sotien jälkeen vuonna 1949 saatu hautausmaa. Kylällä eli pitkään ajatus kirkon rakentamisesta. Hanke toteutui ja Partsimaan kyläkirkko vihittiin käyttöön 3.10.1965. Tämä kyläkirkko kertoo partsimaalaisten aktiivisuudesta, mutta samalla se on osoitus sitoutumisesta kristilliseen uskoon ja seurakuntaan. Tämä rakennus on merkki siitä, että täällä on turvauduttu Jumalaan. Kiitollisin mielen ajattelemme tänään heitä, jotka ovat kyläkirkon rakentaneet ja sitä hoitaneet.

Juhlapäivän evankeliumissa kerrotaan: ”Jeesus näki tien sivussa miehen, joka oli syntymästään saakka ollut sokea.” Siis yksinkertaisesti Jeesus näki tien sivussa miehen. Hän ei kulkenut eikä katsonut ohi, vaan näki ja pysähtyi. Jeesus näki ja kohtasi ihmisen. Sokea mies oli Jeesuksen silmissä arvokas omana itsenään. Jeesus näki miehen, sokean kerjäläisen, niin kuin Jumala näkee ihmisen. Jeesus kohtasi hänet niin kuin Jumala kohtaa ihmisen.

Näin hän yhä toimii. Tänään tässä jumalanpalveluksessa Jumala näkee sinut arvokkaana ihmisenä, ei siksi, mitä olet tehnyt tai saanut aikaan, vaan siksi, että olet Jumalan luoma ihminen. Ehtoollispöydässä Jeesus kohtaa sinut rakkaana ihmisenä, ei siksi, että uskosi on vahva tai olet elänyt elämäsi hyvin, vaan siksi, että olet Jumalan lunastama ihminen. Jeesus on sovittanut syntisi ristinpuulla. Siitä tämän kyläkirkon alttariseinän yksinkertainen risti kertoo. Jumala näkee jokaisen ihmisen luotuna ja lunastettuna, itsessään arvokkaana ja rakkaana.

Mutta mitä tapahtui, kun Jeesus kohtasi sokean miehen tien laidassa? Paikalla olleet opetuslapset kysyivät heti: kenen syy on sokeus, miehen itsensä vai kenties vanhempien. Juuri näin nytkin kysytään. Mistä syrjäytyminen johtuu? Usein vastaukset ovat samat: on ihmisen omaa syytä, ettei ole pärjännyt tai saanut työtä tai opiskelupaikkaa. Ei ole tarpeeksi yritteliäisyyttä tai sitkeyttä, liian helposti annetaan periksi. Tai syy on taustassa; kotiolot ovat vaikeat, vanhemmuus on hukassa. Monen kohdalla nämä selitykset ovatkin totta. Mutta ne eivät saa estää meitä näkemästä ihmistä niiden takaa. Ne eivät oikeuta meitä hylkäämään ja ohittamaan ihmistä.

Jeesuksen vastaus opetuslasten kysymykseen on selvä: kyse ei ole miehen tai tämän vanhempien synneistä. Tämä mies on tässä, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Hän ei ole arvokas ihminen vasta sitten, kun ei enää ole sokea kerjäläinen, vaan hänen mittaamaton arvonsa perustuu siihen, että hänessä Jumalan teot, Jumalan antama elämä toteutuu. Jos näkee ihmisessä vain syrjäytyneen onnettoman, on itse sokea.

Evankeliumi muistuttaa, että keskellämme aina elää heitä, jotka ovat näkymättömiä, hiljaisia, ohitettuja ja sivussa olevia, syystä tai toisesta syrjään joutuneita ja sinne sysättyjä. Samalla evankeliumin tapahtumat sisältävät vahvan viestin. Juuri heissä Jumalan teot, Jumalan antama elämä tulee julki. Jos ei sitä näe ja tunnista, on sokea.

Jeesus parantaa sokean - ei siksi, että siten sokeasta tulisi arvokas ja yhteiskunnalle hyödyllinen ihminen. Jeesus parantaa miehen, koska hän on mittaamaton kallisarvoinen ihminen. Näin tehdessään Jeesus antaa meille mallin. Sen mukaisesti tulee täällä Partsimaalla ja Mäntyharjulla kohdata ihminen. Samalla tavalla tulee suomalaisessa yhteiskunnassa kohdella ihmistä. Tällä asenteella meidän tulee nähdä myös kaukaiset lähimmäisemme eri puolilla maailmaa. Tämä asenne on tarpeen, kun juuri nyt keskustelemme taloudellisista säästöistä, rasismista ja monikulttuurisuudesta tai maailman pakolaisongelmasta.

Kohtaamalla tien sivussa olevan sokean Jeesus osoitti jokaisen ihmisen arvon. Parantamalla miehen Jeesus halusi myös tehdä Jumalan tunnetuksi. Se oli hänen tehtävänsä: ”meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa… niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo”, hän sanoi oppilailleen.

Jeesuksen elämä, puheet ja teot ilmaisevat, millainen Jumala on ja mitä hän meiltä tahtoo. Jeesus on kuin suuri ja kirkas valo, joka valaisee maailmaamme ja elämäämme. Hengellisesti sokeat fariseukset eivät kyenneet oivaltamaan Jeesuksen valovoimaisuutta. He eivät ymmärtäneet, kuka Jeesus on. Mutta sokea mies näki ja samalla hänen koko elämänsä muuttui. Ensin hän sai näkönsä – sitten hän sai paljon enemmän.

Aluksi kuulemamme evankeliumi on yhdistelmä kertomuksen alusta ja lopusta. Evankelista Johannes kertoo, kuinka mies joutui fariseuksen kuulusteltavaksi. Nämä pitivät häntä läpeensä kelvottomana, syntisenä syntymästään saakka. Synagogasta ulos ajettuna mies kohtasi Jeesuksen uudelleen. Jeesus kysyi mieheltä kaiken tämän kokeman jälkeen: ”Uskotko Ihmisen Poikaan?” Miehen silmät avautuivat lopullisesti ja hän vastasi: ”Uskon, Herra” ja lankesi maahan Jeesuksen eteen.

Sokean miehen kokema muutos rohkaisee myös meitä. Usko Jeesukseen voi syntyä ja kasvaa meissäkin. Evankeliumin kirjoittaja mainitsee erikseen, mitä Siloan altaan nimi merkitsi: lähetetty. Se on tärkeä yksityiskohta. Nimensä allas oli saanut siitä, että vesi siihen oli johdettu kauempana olevasta lähteestä tunnelia pitkin kaupunkiin. Kuningasten kirja kertoo kuningas Hiskian teettäneen tunnelin Gihonin lähteestä Siloan altaalle. Se oli Jerusalemin ainoa ”elävän veden”, siis virtaavan veden saantipaikka. Itse lähde oli piilossa vuoren sisällä, mutta virtaava vesi oli Siloan altaassa kaikkien ulottuvilla. Johannes korostaa: Jumala, Isä, on meiltä tavoittamattomissa, mutta hänen lähettämänsä Poika on tavattavissa. Jeesus on elämän lähde. Hän on kohdattavissa tässä jumalanpalveluksessa sanan ja ehtoollisen kautta. Niissä hän synnyttää ja vahvistaa uskoa, antaa uutta voimaa elämään ja toivoa tulevaisuuteen.

Hyvät seurakuntalaiset. Tämän juhlapäivän evankeliumi tuo esille kohtaamisen merkityksen. Se kertoo siitä, miten Jumala kohtaa ihmisen ja siitä, miten meidän tulee samalla tavalla kohdata toinen toisemme. Partsimaan kyläkirkko on toiminut viiden vuosikymmenen ajan kohtaamisen paikkana. Tuona aikana maailma on monella tavalla muuttunut. Se on näkynyt myös Partsimaan kylän ja koko Mäntyharjun pitäjän elämässä. Kuitenkin ihmisen tarve kohdata Jumala ja toinen ihminen on säilynyt samana. Siksi Partsimaan kyläkirkkoa yhä tarvitaan.

 Takaisin ylös

Saarna Valkealan kristillisen kansanopiston 70-vuotisjuhlamessussa 9.8.2015

 Jeesus alkoi soimata niitä kaupunkeja, joissa hän oli useimmat voimatekonsa tehnyt, siitä etteivät ne olleet tehneet parannusta:
”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet. Minä sanon teille: Tyros ja Sidon pääsevät tuomiopäivänä vähemmällä kuin te.
Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka! Jos sinun kaduillasi tehdyt voimateot olisi tehty Sodomassa, se olisi pystyssä vielä tänäkin päivänä. Minä sanon: Sodoman maa pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sinä.”
(Matt. 11:20-24).

 ”Jumalan oman kansan historia osoittaa, että elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen. Omiin kykyihin, ihmisviisauteen ja omaan erikoisasemaan luottaminen estävät usein näissä tilanteissa kuulemasta Jumalan ääntä ja noudattamasta hänen kutsuaan. Etsikkoaikaan pätee sana: »Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne» (Hepr. 3:15).”

Näin Evankeliumikirja kuvaa tätä sunnuntaita, jonka aiheena on ”Etsikkoaikoja” ja jolloin vietetään myös Valkealan kristillisen kansanopiston 70-vuotisjuhlaa.

”Elämässä on aikoja, jolloin ihminen ja ihmisyhteisöt erityisesti joutuvat ratkaisujen ja valintojen eteen.” Tällaisia etsikkoaikoja on Kymenlaaksossa ja Valkealan kristillisessä kansanopistossa ollut monia. Jo 1920- ja 1930-luvuilla syntyi ajatus oman herännäisopiston saamisesta näille seuduille. Kevättalvella 1939 tehtiin päätös opiston perustamisesta. Talvi- ja jatkosota katkaisivat valmistelut moneksi vuodeksi. Kevättalvella 1944, sodan vielä jatkuessa, päätettiin opiston rakentamisesta Valkealaan. Syksyllä 1945 opisto aloitti toimintansa väliaikaisissa tiloissa Valkealan kirkonkylällä. Vuonna 1949 opisto sijoittui Selänpäähän Hasulaan Saanjärven rannalle, kun uusi opistorakennus valmistui.

Tänään on juhlan ja kiitoksen aika. Lukemattomat nuoret ja aikuiset ovat saaneet opistosta tietoja ja taitoja sekä elämän eväitä opiskeluvuosinaan. Monille aika opistossa on ollut hyvin merkittävää. Tähän opistoperheeseen liittyy myös oma sukuni siten, että isäni sisko, kummitätini Auli Häkkinen (myöh. Eerola) opiskeli Valkealan kristillisessä kansanopistossa lukuvuonna 1950–1951.

Uskolliset ja sitoutuneet vastuunkantajat ovat olleet opistolle ratkaisevan tärkeitä. Erityisesti tänään muistamme opiston ensimmäistä ja pitkäaikaisinta johtajaa, rovasti Kalevi M. Nykästä. Hänen syntymästään tuli kesäkuussa kuluneeksi 100 vuotta. Sirkka ja Kalevi Nykänen olivat Valkealan kristillisen kansanopiston johdossa 33 vuotta. Vastuunkantajien joukkoon liittyvät lukuisat opiston ystävät ja tukijat, talkoolaiset, kannatusyhdistyksen jäsenet, luottamushenkilöt. Tähän joukkoon kuulun itsekin, kun toimin johtokunnan jäsenenä 1990-luvun lopulla. Suurin kiitos kuuluu ennen kaikkea Jumalalle. Opiston lippuvirsi sanoittaa sen oivallisesti: ”Soi, virteni, kiitosta Herran. Hän on hyvä, armollinen.” (Siionin virret 173:1).

Opiston etsikkoajat käytettiin oikein. Valkealan kristillinen kansanopisto sai syntynsä ja opistotoiminta alkoi. Seitsemän vuosikymmenen aikana on monesti uudelleen jouduttu tärkeiden ratkaisujen ja valintojen eteen. Viime vuosina ikäluokkien pieneneminen, julkisen talouden kiristyminen ja koulutuspoliittiset linjaukset ovat johtaneet koko kansanopistokentän suurten muutosten ja epävarmuuden keskelle. Näin on myös Valkealassa.

Juhlapäivän evankeliumissa Jeesus muistuttaa oikeiden ratkaisujen ja valintojen tärkeydestä. Hän mainitsee nimeltä kuusi kaupunkia. Kolme niistä, Tyros, Sidon ja Sodoma, ovat tuttuja Vanhasta testamentista. Tyros ja Sidon olivat nykyisen Libanonin alueeseen kuuluvia rannikkokaupunkeja. Ne kävivät kauppaa Välimerellä, menestyivät hyvin ja olivat siitä hyvin tietoisia. Asukkaat palvoivat omia jumaliaan. Sodoma oli samanlainen kaupunki. Se on tuttu Raamatun kuvaaman tuhon takia. Tämän päivän Vanhan testamentin lukukappale kertoo, että Sodomasta ei löytynyt kymmentäkään Jumalaan turvaavaa ihmistä.

Toinen kaupunkikolmikko on Korasin, Betsaida ja Kapernaum. Nämä kolme kaupunkia sijaitsivat Galilean maakunnassa, Gennesaretin järven pohjoisrannalla, noin 15 kilometrin säteellä toisistaan. Tämä oli Jeesuksen toiminnan ydinaluetta. Arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet Korasinin olleen aikanaan loistelias ja suuri kaupunki. Opetuslapsista peräti viisi, Pietari, Andreas, Filippus, Jaakob ja Johannes olivat kotoisin Betsaidasta. Sittemmin Pietarin kotitalo sijaitsi Kapernaumissa. Se oli myös Jeesuksen kotikaupunki koko hänen julkisen toimintansa ajan.

Jeesus sanoi, että jos muutosta ei tulisi, Korasinin, Betsaidan ja Kapernaumin tulisi käymään huonommin kuin pakanallisten Sodoman, Tyroksen ja Sidonin. Miksi Jeesus oli näin ankara kotiseutunsa kaupunkeja kohtaan? Siksi, että ne eivät olleet tunnistaneet etsikkoaikaansa, Jumalan puhuttelua. Niissä oli nähty paljon Jeesuksen ihmetekoja. Kapernaumissa Jeesus paransi halvaantuneen (Mk 2:1–12) ja herätti tytön kuolleista (Mk 5:35–43). Betsaidassa hän paransi sokean (Mk 8:22–26) ja ruokki viisituhatta miestä (Lk 9:10–17). Jeesus oli julistanut noiden kaupunkien kaduilla Jumalan ääretöntä armoa ja rakkautta. Esimerkillään ja opetuksellaan hän oli opettanut ihmisiä oman edun ajamisen sijasta rakastamaan toisiaan.

Kaikki tämä oli kuitenkin ollut turhaa. Kaupungit eivät ymmärtäneet omaa tilaansa. Ne eivät halunneet muutosta vaan antoivat elämän soljua vanhoissa uomissa. Itsekkyys ja oman edun tavoittelu jatkuivat. Matka kohti rappiota ja tuhoa jatkui ulkonaisesta rauhasta ja hyvinvoinnista huolimatta.

Lopulta noille kaupungeille tapahtui Jeesuksen ennustuksen mukaisesti. Kapernaumista on nykyisin jäljellä kappale synagogan lattiaa ja muutama kaatunut kivipylväs. Korasinin rauniot löytyivät joitakin vuosikymmeniä sitten Kapernaumin luoteispuolelta, rauniokummusta. Betsaidasta tiedetään vain, että se on sijainnut lähellä paikkaa, jossa Jordan laskee Gennesaretin järveen. Vastaavasti Tyros ja Sidon taas ovat tänäkin päivänä suuria, eläviä kaupunkeja nykyisen Libanonin alueella.

Jeesus nosti esille oman aikansa ihmisten paatumuksen. Kaupunkien asukkaat olivat saaneet kuulla, mikä Jumalan tahto on. Heitä oli kehotettu parannukseen, mutta he eivät katsoneet parannusta tarvitsevansa.  Jeesuksen sanat kaikuivat kuuroille korville. Jumalan oman kansan historiassa yksityiset ihmiset ja koko kansa joutuivat valitsemaan tien, jota kulkea. Itsekkyys ja omahyväisyys kuitenkin johtivat väärään valintaan. He sulkivat sydämensä Jumalan sanalta ja torjuivat Jumalan kutsun. He luulivat selviävänsä omin voimin, ilman Jumalaa.

Herramme vakavien sanojen ääressä vietämme tänään juhlaa. Miten Vapahtajamme tänään arvioisi meitä ja meidän yhteisöjämme? Kaikkina aikoina ihmistä ja hänen yhteisöjään uhkaa vaara ajautua harhaan. Usein sitä ei ole helppo tunnistaa ja myöntää. Vastuu on meillä jokaisella. Emme voi ulkoistaa omaa vastuutamme joillekin toisille. Herramme kutsuu meitä kaikkia henkilökohtaisesti parannukseen. Hän varoittaa meitä paatumasta, koska hän rakastaa meitä.

Omilla voimillamme emme pysty elämäämme parantamaan. Kirkkomme tunnustuksen mukaan parannus ei ole muuta kuin katumusta synnin vuoksi sekä samalla kuitenkin uskomista Kristuksessa meille valmistettuun armoon. Etsikkoaika valuu hukkaan, jos se ei johda pysähtymiseen ja parannukseen, mutta etsikkoajan varsinainen tarkoitus toteutuu silloin, kun Kristus armahtaa meidät. Valkealan opiston juhlasalin suuri puinen risti on tästä merkkinä. Se julistaa opiston tärkeintä viestiä: Kristus armahtaa. Hän armahtaa sen, joka ei itse kykene omaa elämäänsä parantamaan. Hän armahtaa sen, joka tuntee itsensä uskossaan heikoksi ja elämässään epäonnistuneeksi. Hän armahtaa syntisen ihmisen. Opiston lippuvirren sanoin: ”Soi, virteni, kiitosta Herran. Hän aivan on ihmeellinen, Kun suurinta syntistä armahtaen Hän, laupias, lahjana kerran Suo rauhansa taivaallisen.” (Siionin virret 173:6).

 Seppo Häkkinen

Takaisin ylös

Saarna Himalansaaren kyläkirkon 100-vuotisjuhlamessussa Ristiinassa

 Jeesus sanoi:
”Kuka on uskollinen ja viisas taloudenhoitaja, sellainen jonka isäntä asettaa huolehtimaan palvelusväestään ja jakamaan vilja-annokset ajallaan? Autuas se palvelija, jonka hänen isäntänsä palatessaan tapaa näin tekemästä! Totisesti: hänen hoitoonsa isäntä uskoo koko omaisuutensa.
Palvelija saattaa kuitenkin ajatella: ’Isäntä ei tule vielä pitkään aikaan!’ Niin hän alkaa piestä palvelijoita ja palvelustyttöjä, syödä ja juoda ja juopotella. Mutta päivänä, jota tuo palvelija ei arvaa, hetkenä, jota hän ei tiedä, hänen isäntänsä tulee ja hakkaa hänet kuoliaaksi, ja niin palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.
Jos palvelija tietää, mitä hänen isäntänsä tahtoo, mutta ei varaudu siihen eikä toimi hänen tahtonsa mukaan, hän saa monta raipaniskua. Jos taas palvelija tietämättään tekee sellaista, mistä rangaistaan raipoin, hän pääsee vähillä iskuilla. Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”
(Luuk. 12:42-48).

 

Tänään muistamme aikaa sata vuotta sitten. Euroopassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli voimassa sotatila. Toinen sortokausi merkitsi yhä uusia venäläistämistoimenpiteitä. Unelma itsenäisyydestä kuitenkin kasvoi ja jääkäriliike sai lisää kannattajia. Yhteiskunta oli levoton ja tulevaisuus epävarma. Samaan aikaan täällä kyläläiset ottivat käyttöön Himalansaaren rukoushuoneen toimittamaan kyläkirkon virkaa.

Tuolloin Ristiinan Yövedellä Himalansaari oli lähiseudun keskus. Saimaa oli Savon ja Etelä-Karjalan valtaväylä ja Himalansaari sijaitsi hyvien vesireittien varrella. Maanteitä pitkin kylä oli kuitenkin kovin syrjässä. Ristiinan kirkkoon oli kylästä lähes parinkymmenen kilometrin matka. Sata vuotta sitten se oli pitkä taival sunnuntaiaamuna taitettavaksi. Kirkkoon oli kuitenkin päästävä.

Rukoushuoneen hankkiminen alkoi jo vuonna 1909, jolloin ostettiin Tukialan talon alueelta tontti. Alueen valinnan perusteissa todettiin, että paikka oli ”luonnon puolesta kaunein tien laidassa lähellä koulua. Tasainen kovaperäinen maa ja aina estymätön kaunis näköala monelle eri taholle Saimaan siintäville selille”. (Ristiinan historia II, s. 339–340). Alun perin oli tarkoitus rakentaa Evankeliumiyhdistyksen omistama rukoushuone, mutta kävi ilmeiseksi, että kyläläiset lahjoittaisivat mieluummin oman rukoushuoneen rakentamiseen. Niinpä kyläläiset perustivat oman yhdistyksen rukoushuoneen rakentamiseksi ja Evankeliumiyhdistys rakensi rukoushuoneensa Toijolan kylään.

Omankaan rukoushuoneen rakennustarvikkeiden kokoaminen ei sujunut ongelmitta. Lahjoittamisen nihkeys sai tarvikehankinnoista päävastuun kantaneen toteamaan: ”Puut lienee olleet monellekin rakkaampia kuin Herran huone, muuksi tätä välinpitämättömyyttä ei saada luulla”. (Ristiinan historia II, s. 341).

Monien vaiheiden jälkeen rakennusmestari Kaarlo A. Honkavaaran suunnittelema puinen rakennus valmistui vuonna 1915. Kyläläisten aktiivisuus näkyi siinä, että koulu rakennettiin jo vuonna 1893 ja nuorisoseurantalo Koivula vuonna 1924.

Himalansaaren kyläkirkon 100-vuotisjuhlaa vietämme kirkkovuoden pyhänä, jonka aiheena on sattuvasti ”uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa”. Tämä rakennus kertoo siitä, että tällä kylällä on oltu uskollisia Jumalan lahjojen hoitajia. Himalansaareen on haluttu rukoushuone, jotta täällä olisi mahdollisuus viettää jumalanpalveluksia, kuulla Jumalan sanaa ja kokoontua yhteen seurakuntana. Tänään muistamme kiitollisina heitä, jotka ovat rakentaneet tämän kyläkirkon ja hoitaneet sitä vuosisadan ajan.

Juhlapäivän epistolateksti heprealaiskirjeestä (Hepr. 10:25) muistuttaa: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” Näin tahdon minäkin tehdä: haluan rohkaista teitä himalansaarelaisia ja meitä kaikkia osallistumaan ahkerasti jumalanpalvelukseen. Esivanhempamme ovat rakentaneet kirkkoja ja rukoushuoneita, jotta he saisivat rohkaisua ja voimaa tähän elämään ja jotta he saisivat kuulla iankaikkiseen elämään johtavaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Samaa yksinkertaista evankeliumia mekin tarvitsemme. Siksi käyttäkää ahkerasti tätä kyläkirkkoa.

Meidän on myös muistettava vastuumme kristittyinä. Siitä juhlapäivän ankara evankeliumiteksti muistuttaa.

Jeesus kertoo vertauksen oman aikansa yhteiskunnasta. Uskollinen ja viisas taloudenhoitaja oli se, jolle hänen isäntänsä antoi luottamustehtävän. Taloudenhoitaja oli muiden palvelijoiden esimies. Hänellä oli vastuu talosta ja talonväestä. Hän huolehti siitä, että työt tehtiin ja talo tuotti. Hän huolehti oikeudenjaosta, jos sattui riitaisuuksia. Hän piti huolta siitä, että jokaisella oli ruokaa ja lepoaikaa. Hänellä oli isännän valta, mutta hän oli myös vastuussa isännälleen. Jos hän toimi vastuullisesti, isäntä saattoi tullessaan todeta kaiken olevan kunnossa.

Jeesus itse on isäntä. Hän on poissa. Hän on noussut taivaaseen ja istuu Isän oikealla puolella. Mutta hän tulee takaisin hetkellä, jota kukaan ei voi etukäteen tietää. Kristittyjen tulee elää siinä tietoisuudessa, että Kristus tulee takaisin ja hän näkee, miten hänen palvelijansa on käyttänyt aikansa, lahjansa ja mahdollisuutensa.

Jokaisella Kristuksen kutsumalla on oma paikkansa ja tehtävänsä. Juuri sen tehtävän täyttämisessä kysytään uskollisuutta, olipa tehtävä suuri tai pieni. Herra antaa seuraajilleen tehtäviä heidän kykyjensä ja lahjojensa mukaan. Tärkeintä on olla uskollinen sille tehtävälle ja niille lahjoille, jotka on saanut.

Jeesuksen vertauksessa hyvä palvelija muisti olevansa itsekin palvelija eikä isäntä. Hän hoiti hänelle annettua tehtävää niin kuin kuului. Paha palvelija alkoi esiintyä isäntänä, eikä muistanut, että hänellä oli vastuu oikealle isännälle. Pahan palvelijan saama hirvittävä rangaistus korostaa vastuun vakavuutta.

Perimmältään kaikki tehtävät niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin ovat palvelijan tehtäviä. Kuvaavaa on, että esimerkiksi ministeri tulee latinan palvelijaa tarkoittavasta sanasta. Esimiesaseman saanut palvelee siinä tehtävässä, työntekijä omassa tehtävässään. Jokainen ihminen, olipa missä asemassa tahansa, on viime kädessä vastuussa Jumalalle tehtävänsä hoidosta. ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan.”

Usein huomaamme, ettemme ole hoitaneet tehtävää hyvän palvelijan tavoin. Itsekäs ja paha luontomme on yhä uudestaan vienyt meidät harhaan, toimimaan väärin ja lyömään laimin tehtäviämme. Silloin tarvitsemme anteeksiantamusta ja armoa. Tarvitsemme avuksemme Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta. Hän itse sanoo, että Ihmisen Poika ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta (Matt. 20:28). Tähän me saamme vedota ja luottaa. Hän antaa armossaan synnit anteeksi. Saamme aloittaa alusta Herran palveluksessa.

Hyvät seurakuntalaiset. Sata vuotta sitten rakennettiin Himalansaareen rukoushuone. Tämä kyläkirkko on näkyvä merkki kylän yhteishengestä, yhteisöllisyydestä ja tulevaisuudenuskosta. Olemassaolollaan se viestittää niistä elämänarvoista ja siitä uskosta, joille kyläläisten elämä perustuu.

Rakennuksessa huomio kiinnittyy moniin risteihin, joita kirkossa on sekä sisällä että ulkona. Alttaritaulunakin on vain yksinkertainen risti. Sen teki aikanaan maanviljelijä Ilmari Luukkonen. Risti toistuu niin alttarivaatteessa kuin kuoriosan yläpuolella. Risti kertoo elämän kahdesta ulottuvuudesta. Vaakasuora ulottuvuus muistuttaa vastuustamme tässä ajassa, lähimmäisistämme, yhteiskunnastamme ja koko luomakunnasta. Pystysuora ulottuvuus muistuttaa suhteestamme Jumalaan. Hänen edessään olemme täysin riippuvaisia hänen armahtavasta rakkaudestaan.

Ristin perimmäinen tarkoitus on yhdistää. Jeesus tuli yhdistämään: ihmisen Jumalaan, ihmisen ihmisiin, ihmisen itseensä ja ihmisen koko luomakuntaan. Tämä toteutui ristillä ja ristin kautta. Jokainen risti Himalansaaren kyläkirkossa viestittää kaikkea sitä, mitä Jumala on tehnyt meille ja meidän puolestamme. Se on syvimmän rakkauden ilmaus. Siitä tämä kirkko kertoo. Siksi se on olemassa. Siksi tänään on kiitoksen ja juhlan aika.

 Seppo Häkkinen

Takaisin ylös

Saarna Kirkonpalvelijoiden opinto- ja koulutuspäivien viikkomessussa 24.6.2015 Kotkan kirkossa

 Kun Jeesus kaupungista lähtiessään kulki tulliaseman ohi, hän näki Matteus-nimisen miehen istuvan siellä. Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua”, ja hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta.
Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Jeesus kuuli sen ja sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”
 (Matt. 9:9-13).

Viime viikkojen aikana on puhuttu paljon verotuksesta. Keskustelu on liittynyt tuoreeseen hallitusohjelmaan, mahdolliseen yhteiskuntasopimukseen sekä viime viikolla hyväksytyn työllisyys- ja kasvusopimuksen jatkoon.

Verotus ei ollut vierasta Raamatun ajan ihmisillekään. Me suomalaiset maksamme veroja oman yhteiskuntamme palvelujen kustantamiseen, juutalaiset sen sijaan maksoivat veroa vieraalle vallalle, Roomalle. Osa veroista meni keisarillisen hovin ylläpitoon, osa puolestaan epäjumalille rakennettujen temppeleiden ja pakanallisten juhlien kustannuksiin. Suuri osa Rooman tulli- ja verotuloista meni kuitenkin armeijan ylläpitämiseen ja sotien kustannuksiin. Juutalaisten vastenmielisyys verotusta kohtaan oli ymmärrettävä. Hehän käytännössä maksoivat epäjumalia palvovien miehittäjiensä palkat.

Tämän vastenmielisyyden ja halveksunnan saivat kokea juutalaiset tullimiehet, publikaanit. He työskentelivät miehittäjävallan hyväksi keräämällä verotuloja omalta kansaltaan. Halveksuntaa lisäsi se, että monet publikaanit keräsivät rahaa myös omaan taskuunsa ohi ja yli virallisten verojen. He siis ryöstivät Rooman nimissä maanmiehiltään. Tähän oli Sakkeuksen tapaan sortunut ilmeisesti myös Matteus, toiselta nimeltään Leevi. Siksi he kuuluivat syntisten, saastaisten ja epäpuhtaiden ihmisten joukkoon. Heidät oli suljettu pois hurskaiden piiristä.

Kohdatessaan tullimies Matteuksen Jeesus ylitti ihmisten tekemät rajat. Hän kutsui Matteuksen seuraansa. Matteus lähti seuraamaan Jeesusta ja kutsui sitten puolestaan Jeesuksen opetuslapsineen kotiinsa aterialle. Yhteinen ateria oli suurin ystävällisyyden ja kunnian osoitus. Aterialle oli kutsuttu myös muita tullimiehiä ja huonossa maineessa olevia ihmisiä. Myös kaikki Matteuksen ystävät olivat paheksuttavia fariseusten silmissä. Matteuksen ystäväpiiriin ei kuulunut hurskaita tai hyvämaineisia ihmisiä.

Totuttuun tapaan fariseukset pysyttelivät Jeesuksen kannoilla. He eivät voineet eivätkä tahtoneet itse astua syntisen kotiin saastuttamaan itseään. Siksi he odottivat, että opetuslapset tulivat ulos talosta illan päätteeksi. Tilaisuuden tultua he kysyivät: ”Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!” Kyseessä ei kuitenkaan ole aito kysymys vaan syytös. Eihän hurskaalla juutalaisella pitäisi olla mitään syytä vierailla saastaisessa kodissa. Kysymyksellään he yrittivät häpäistä Jeesuksen opetuslapsineen.

Jeesus kuuli tämän ja vastasi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: ’Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.’ En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Hyvät kirkonpalvelijat. Tässä on meille kirkon työntekijöillekin se evankeliumi, jota työssämme muille välitämme. Jeesus rakastaa sitä, joka ei ansaitse tulla rakastetuksi. Jeesus välittää sellaisesta, joka kerta toisensa jälkeen valitsee väärin, joka vuodesta toiseen lankeaa syntiin, joka jatkuvasti pitää Jumalaa turhana ja armoa tarpeettomana. Jeesus rakastaa syntistä ihmistä.

Kun olemme epäonnistuneet niin Jumalan kuin ihmisten edessä, meillä on yksi ystävä. Silloin kun epäusko vaivaa, olemme synnin turmelemia, ihmissuhteemme ovat vaikeuksissa, terveyden hoitaminen rempallaan, raha-asiat sekaisin – mitä kaikkea näitä ongelmia onkaan – on yksi, joka haluaa olla kanssamme ja kutsua meidät seuraansa. Kun kerran tehdään elämämme tilinpäätöstä ja lopputulos osoittaa konkurssia, meillä on yksi toivo. Jeesus sanoo: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.”

Jeesus ei vain halua olla kanssamme. Hän myös maksaa meidän konkurssivelkamme. Vapahtajamme sovitti ristillään kertakaikkisesti meidän syn­timme. Siksi saat jäädä synteinesi Vapahtajan ristin juurelle. Siinä saat armon.

Kristus kärsi ja kuoli Golgatalla, jotta saisimme lahjaksi ikuisen elämän. Itse asiassa se on tarjolla vain syntisille. Pelastusta ja uskoa ei ihminen ansaitse tai valitse itse. Jumala antaa uskon ja pelastuksen kokonaan lahjaksi. Välikappaleita tässä työssä ovat armonvälineet eli sana ja sakramentit.

Kun sinut kastettiin Jeesuksen ruumiin jäsenyyteen, syntien anteeksiantamus lahjoitettiin juuri sinulle. Kun kuulet ja vastaanotat synninpäästön sanan, se tarkoittaa juuri sinua: sinun syntisi pyyhitään silloin pois eikä Jumala niitä enää muista. Kun syöt ja juot Vapahtajamme ruumiin ja veren ehtoollispöydässä, saat koko ruumiillasi ottaa vastaan sinut pelastavan ja taivaaseen vievän Herran. Pelastus, pyhyys ja elämä tulevat kokonaan sinun ulkopuoleltasi. Sinun ei tarvitse etkä saakaan tuoda Herran eteen mitään omaa hurskauttasi. Ainoa, mitä voit Jumalalle antaa, on syntisi.

Sanassa ja sakramenteissa Jumala tulee lähelle meitä, koskettaa meitä, puhuttelee, synnyttää ja vahvistaa uskoa. Jeesus tuli Matteuksen luo, Matteus sai olla Jeesuksen seurassa, ja hänessä syntyi usko. Jeesus tulee meidän luoksemme ja me saamme olla hänen seurassaan siellä, missä ovat Jumalan sana ja sakramentit. Kirkonpalvelija on näiden armonvälineiden kanssa tekemisissä. Mahdammeko ymmärtää, kuinka suuressa työssä olemme mukana aivan arjessamme?

Pikkupoikana kuivasin ehtoollispikareita suntioisäni Auvon apuna Lauritsalan kirkon sakastissa. Erityisesti mieleeni jäi se, kuinka hankala oli kuivata pikareiden jalan sisäpuolta. Kiersin pyyheliinasta soiron ja työnsin sen pikarinjalan sisälle ja kiersin muutaman kerran. Vasta myöhemmin, pitkään jo pappina oltuani ymmärsin, kuinka uskomme kannalta tärkeään työhön liityin. Nuo ehtoollispikarit olivat palvelleet Jeesuksen kohtaamisessa, syntien anteeksiantamisessa, uskon syntymisessä ja vahvistumisessa. Tätä kaikkea mahdollistaessaan kirkonpalvelija on mukana Jumalan suuressa työssä. Kirkkoa siivotessaan, ovia aukoessaan, alttaria koristellessaan, kastemaljaa täyttäessään, ehtoollisvälineitä pestessään kirkonpalvelija valmistaa tilaa ja mahdollisuutta Jumalan ja ihmisen kohtaamiseen. Kerran näin tapahtui erään tulliaseman pöydän äärellä. Matteus sai kuulla Jeesukselta: ”Seuraa minua.” Näin tapahtuu yhä edelleen siellä, missä Jeesus kohtaa ihmisen. Tässä työssä sinä, kirkonpalvelija, saat olla mukana.

Takaisin ylös

Saarna Karjalaisten kesäjuhlien jumalanpalveluksessa 14.6.2015 Hyvinkään kirkossa

 Kun he tekivät taivalta, muuan mies sanoi Jeesukselle: ”Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Jeesus sanoi hänelle: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.”
Eräälle toiselle Jeesus sanoi: ”Seuraa minua!” Tämä vastasi: ”Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.”
Vielä eräs toinen sanoi: ”Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni.” Hänelle Jeesus vastasi: ”Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.”
 (Luuk. 9:57-62).

 ”Kun he tekivät taivalta.” Päivän evankeliumissa ollaan liikkeellä. Kuulimme Luukkaan tallentaman matkakertomuksen ensimmäisen osan. Se ei ole matkailulehdistä tuttu huolettomien reissupäivien ja mahtavien maisemien kuvaus. Luukas kertoo Jeesuksen matkasta kohti Jerusalemia, kärsimyksensä kaupunkia. Matkakertomuksen alussa evankelista toteaa: ”Kun Jeesuksen taivaaseenottamisen aika oli lähenemässä, hän suuntasi kulkunsa Jerusalemia kohti.” Se on siis aivan erityinen matka.

Päivän evankeliumiteksti on kuin karjalaisille tarkoitettu. Jotkin sanat varmaan koskettivat aivan kuin ne olisivat puhuneet juuri karjalaisten evakkokokemuksista.

Ajattelen kolmea kohtaa: ensinnä: ”kun he tekivät taivalta”. Karjalasta lähtenyt tietää, mitä on taipaleen tekeminen. Taipaleella olija jättää jotakin taakseen. Moni karjalainen joutui jättämään kotinsa. Se on jättänyt jälkensä, joihinkin niin kipeät, että haavat eivät tunnu umpeutuvan. Niissä tuntuu kaipaus, koti-ikävä.

Toiseksi: tekstissä on kohta, jossa torjutaan taakse katsominen. Muistamme Vanhasta testamentista Lootin vaimon, joka taakse katsottuaan muuttui suolapatsaaksi. Taakse katsominen merkitsee vanhaan kiinni jäämistä. Elämässä taakse vilkuilu lisää epävarmuutta ja nakertaa rohkeutta. Sen vastakohta on luottamus, eteenpäin katsominen. Tähän kehottaa päivän toinen teksti, Heprealaiskirjeen kohta: … ”katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme pelastajaan ja täydelliseksi tekijään” (Hepr. 12:2).

Ja kolmanneksi: Jeesus toteaa, ettei Ihmisen Pojalla ole, mihin päänsä kallistaisi. Tämä on evakolle tuttu tunne: epävarmuus yösijasta, vieraana olo. Kotoutuminen ja kotiutuminen on pitkä prosessi, jonka moni teistä tuntee sukunsa vaiheissa, muistaa kerrotusta. Vähitellen vieraus on saanut väistyä, uusi koti on tullut tutuksi, elämän puitteet ovat löytyneet. Esimerkiksi sopii Hyvinkää. Sodan jälkeen tänne asettui 6000 karjalaista, mikä oli miltei puolet silloisen Hyvinkään asukasmäärästä. Joko neljännellä hyvinkääläisellä on karjalaiset sukujuuret.

Hyvä kirkkoväki! Kirkkovuodessa tämän pyhän aiheena on Kutsu Jumalan valtakuntaan. Päivän teksti kertoo kolmenlaisesta kutsusta Jeesuksen seuraajaksi. Evankelista Luukas on tallentanut Jeesuksen kolme kohtaamista matkan varrelta ”kun he tekivät taivalta”.

Ensimmäisessä kohtaamisessa Jeesusta lähestyy tuntemattomaksi jäänyt mies.  Innoissaan hän vakuuttaa: ”Minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin.” Miehen vastauksessa ei sinänsä ollut mitään sopimatonta. Kaikilla Jeesuksen seuraajilla tulisi olla tällainen asenne. Mutta Jeesus huomasi, että hänellä oli väärä käsitys Kristuksen seuraajan osasta maan päällä.  Siksi hän sanoi miehelle: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.”

Jeesus oli maan päällä koditon. Jeesuksen aikalaiset saattoivat konkreettisesti lähteä seuraamaan häntä, mutta loppuun asti häntä ei voi seurata eikä jäljitellä, hänen tiensä on ainutlaatuinen. Hänen matkansa kulki kohti kärsimystä ja kuolemaa. Meille myöhemmin eläville kristityille Jeesuksen seuraaminen on toisenlaista. Se on hänen opetustensa mukaan elämistä.

Jeesukselta ei puuttunut ajallisen elämänsä aikana ainoastaan ylellisyyttä, vaan sellaistakin, mikä kuului elämän perusedellytyksiin. Jopa ketuilla oli luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Jeesus joutui kohtaamaan ihmiselämän puutteet, jopa kodittomuuden. Jeesuksen seuraajan on varauduttava tällaiseen elämään. Jeesus ei antanut miehelle katteettomia lupauksia. Ehkä Jeesus halusi kysyä mieheltä, ymmärsikö tämä todella lupauksensa sisällön. Jeesuksen omien parissa eletään todeksi hänen kehotustaan: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt. 16:24).

Toisessa kohtaamisessa Jeesus itse kutsuu tapaamansa miehen seuraajakseen: ”Seuraa minua!” Mutta mies vastasi: ”Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni.” Hautajaiset olivat juutalaisille niin tärkeä tapahtuma, että ne oli asetettava jopa keskeisten uskonnollisten velvollisuuksien edelle. Myös Jeesus itse osallistui hautajaisiin (Joh. 11, Luuk. 7). Siksi on yllättävää kuulla Jeesuksen vastaus miehelle: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa. Lähde sinä julistamaan Jumalan valtakuntaa.”

Miehen pyyntö oli veruke Jeesuksen kutsun edessä. Miehen isä ei nimittäin ollut vielä edes kuollut. Vainajat haudattiin Lähi-idän kuumassa ilmastossa vuorokauden kuluessa kuolemasta. Mies vain vitkutteli Jeesuksen kutsun edessä ja halusi jäädä kotiin isänsä luokse siihen asti, kunnes tämä kuolee. Tämä merkitsi määräämätöntä aikaa ja Jeesuksen kutsun asettamista ajallisia velvollisuuksia vähäisemmäksi.

Kuolleet haudatkoon kuolleensa. Siinä on jo pieni välähdys taivasten valtakunnan todellisuudesta. Jeesuksen seuraaminen on todellista elämää. Hänen seuraajansa on kuoleman voittajan joukoissa. Vanha menettää merkityksensä. Kuoleman valta nujerretaan. Miehelle on tarjolla uusi elämä Jumalan valtakunnassa ja sen valtakunnan julistajana. Kaikki arvot menevät uusiksi. Jeesuksen seuraajien keskuudessa pätee sääntö: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt. 6:33).

Kolmannen kohtaamisen mies tarjoutui ensimmäisen tavoin seuraamaan Jeesusta. ”Herra, minä seuraan sinua, mutta anna minun ensin käydä hyvästelemässä kotiväkeni.” Hän asetti ehtoja Jeesuksen seuraamiselle. Perustelu kuulostaa kohtuulliselta, mutta se on hidastelua. Mies esittää olevansa halukas liittymään Jeesuksen seuraan, mutta hän tietää – ja Jeesuskin tietää – miten hyvästely kotona sujuisi. Isä sanoisi hänelle suoralta kädeltä: ”Sinä et lähde minnekään. Sinä pysyt kotona ja saatat minut kunnialla hautaan”. Mies tietää sen. Hän teeskentelee: ”Kyllähän minä tulisin, mutta kun isä ja muu kotiväki panevat vastaan”. Siksi Jeesus vastasi hänelle: ”Joka tarttuu auraan ja katsoo taakseen, ei ole sopiva Jumalan valtakuntaan.”

Jeesuksen seuraaja ei voi katsoa vain taakseen. Vikuroivalla härkävaljakolla kyntävän on pidettävä tiukasti kiinni aurasta, jotta härät pysyvät oikeassa suunnassa ja tulee suoraa vakoa. Taaksepäin katsovalta ja menneisyyteen haikailevalta jää tehtävä hoitamatta. Jeesuksen seuraajien mottona on: ”Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä.” (Fil. 3:13).

Matka jatkuu kohti Jerusalemia. Jeesuksen taivaaseenottamisen aika on lähenemässä. Aikaa ei ole paljon, mutta sitä on vielä vähän. Ohikulkevan Jeesuksen kutsuun on vastattava. On ratkaiseva hetki, tilanne, joka ei toistu.

Kirkkomme Kristinoppi vuodelta 1948 puhuu etsikkoajoista. ”Ihmisen elämässä on aikoja, joina Jumala erityisesti vetää häntä puoleensa. Sellaista aikaa sanotaan etsikkoajaksi. Useimmiten Jumala kutsuu meitä jo nuoruudessa.” (Kristinoppi, 68).

Hyvät seurakuntalaiset. Siellä missä evankeliumia julistetaan, siellä kuuluu myös kutsu Jumalan valtakuntaan. Se kutsu kaikuu myös Hyvinkään kirkossa, sanoissa ja sävelissä. Emme tiedä, mitä Jeesuksen matkan varrella kohtaamat miehet lopulta tekivät. Mutta se ei ole tärkeää. Tärkeämpää on huomata, että kutsu koskee meitäkin.

Takaisin ylös

Saarna pappisvihkimysmessussa 31.5.2015 Mikkelin tuomiokirkossa

 Kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:16-20)

 Tämän sunnuntain evankeliumiteksti on totuttu tuntemaan kaste- ja lähetyskäskyn nimellä. Sen ytimen voi kiteyttää kolmeen sanaan.

 Ensimmäinen sana on valta. Tämä on ajankohtainen asia, kun eduskuntavaalit ovat takana ja kansanedustajat aloittaneet työnsä. Uusi hallitus on juuri muodostettu ja ministerinpaikat jaettu. Ministeri tulee latinankielen palvelijaa tarkoittavasta sanasta. Se osoittaa, kuinka julkisen vallan käyttäjä on pohjimmiltaan kansan palvelija. Toivomme ja rukoilemme vallankäyttäjille viisautta ja taitoa käyttää valtaa oikein kansamme parhaaksi. Tehtävä on vaativa. Siihen he tarvitsevat tukemme.

 Kaste- ja lähetyskäskyssä on kyse vallasta. Siinä Jeesus ilmaisee valtansa. Opetuslapset nousivat vuorelle Jeesuksen käskyn mukaisesti. He tulivat aralla mielellä, kumarsivat ja epäröivät Herransa edessä. Jeesus aloittaa puheensa ja sanoo: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” Nyt puhuu hän, jolla on kaikki valta, sekä taivaassa että maan päällä. Enempää valtaa ei kenelläkään voi olla. Maalliset vallankäyttäjät kalpenevat hänen rinnallaan.

 Jeesuksen valta on kaikkivaltiaan Jumalan valtaa. Hän on voittanut kaiken synnin, pahan ja kuoleman. Jeesuksen valta on myös armollisen Jumalan valtaa. Se näkyi hänen maanpäällisessä elämässään. Hän kohtasi ihmisiä auttaen ja armahtaen. Hän opetti, että suurin on se, joka palvelee.

 Kaikkivaltiaan ja armollisen Jumalan vallalla Jeesus lähetti opetuslapsensa maailmaan toteuttamaan tehtävää. Tämän suurempaa valtuutusta ei kukaan voi saada. Tänään kolme uutta pappia lähetetään työhön seurakuntaan. Muistakaa, mihin tehtävänne ja valtuutuksenne perustuu. Olette kaikkivaltiaan, mutta armollisen Jumalan asialla. Teidän ei tule herroina hallita, vaan palvella Kristuksen esikuvan mukaisesti.

 Toinen sana on menkää. Pelokkaat ja epäilyksissään kompuroineet, lukittujen ovien takana piilotelleet opetuslapset saivat selkeän viestin. ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Selkeä tehtäväksianto, suorastaan käsky: Menkää! Lähtekää liikkeelle! Sanoma pelastuksesta kuuluu kaikille kansoille ja kaikenlaisille ihmisille. Siksi ihmisiä pitää kastaa kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Siksi heille pitää opettaa kaikki se, mitä Jeesus on käskenyt opettaa.

Ensimmäisenä lähetystehtävän saaneet yksitoista apostolia olivat kirjava joukko. Matteuksen kuvauksesta ilmenee, että ”kun he näkivät Jeesuksen, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät”. Useimmat uskoivat Jeesukseen, ottivat auliisti vastaan tehtävän, luottivat tehtävän antajaan. Mutta oli joukossa myös epäilijöitä. Mitä tästä mahtaa tulla? Tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi, mahtaako tästä tulla mitään? Yksinkertaiset kalastajat saivat tehtävän. Kaikki kansat pitää kastaa Jeesuksen opetuslapsiksi ja opettaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus oli käskenyt noudattaa. Opetuslapset eivät tienneet maailman laajuutta eivätkä kansojen määrää. He lähtivät liikkeelle Jeesuksen antaman käskyn vuoksi. Heidän työnsä on tuottanut tulosta. Evankeliumin sanoma on kahden tuhannen vuoden aikana levinnyt kaikkialle maailmaan. Mutta se on yhä kesken.

 Jeesuksen käsky on yhä voimassa. Evankeliumia on julistettava sanoin ja teoin siellä, missä Kristusta ei vielä tai enää tunneta. Suomessakin on 1,2 miljoonaa ihmistä, jotka eivät kuulu mihinkään uskontokuntaan. Maailmassa on satoja miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole kuulleet sanomaa Kristuksesta. Siksi jokaisen kristityn on kannettava vastuuta lähetystehtävästä. Erityisesti se kuuluu niille, jotka on kutsuttu kirkon virkaan.

 ”Menkää!” Tämän Jeesuksen sanan te tänään papiksi vihittävät kuulette. Menkää ihmisten keskelle, julistakaa rohkeasti evankeliumia Jeesuksesta ja rakastakaa lähimmäisiänne. Menkää sinne, missä vastoinkäymiset ja elämän ankaruus ovat vieneet voimat. Menkää sinne, missä toivon tilalle on tullut toivottomuus. Menkää sinne, missä kaivataan armollista Jumalaa ja toisen ihmisen kohtaamista.

 Kolmas sana on kanssanne. Tehtäväksiannon lopuksi Jeesus vakuuttaa, että hän ei jätä omiaan yksin. ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Opetuslapset joutuivat kohtaamaan monenlaisia vaikeuksia toteuttaessaan Jeesuksen lähetyskäskyä. Useimpien kohdalla se johti jopa vainoihin ja marttyyrikuolemaan. He jaksoivat ja kestivät, kun Jeesus oli heidän kanssaan.

 Jeesus lupaa olla läsnä jokaisen kristityn elämässä. Kasteessa syntynyt yhteys Kristukseen kantaa. Se tarjoaa elämänmittaisen turvan. Kristus lupaa olla kaikki päivät maailmaan loppuun asti kastetun kanssa. Tähän lupaukseen kuuluvat menneet päivät, siihen sisältyy tämä päivä ja siihen liittyvät tulevat päivät. Siksi kristityn elämää sävyttää turvallisuus. Koskaan enkä missään tilanteessa ole yksin, vaan Jeesus on kanssani.

 Jeesuksen lupaus kohdistuu erityisellä tavalla pappisviran hoitamiseen. Jos pappi pysyy Kristuksen asialla, Jumala lupaa toimia hänen kauttaan ja siunata hänen työnsä. Se tarkoittaa, että Kristus on kanssamme ja ohjaa työtämme. Sen vuoksi kaste- ja lähetyskäskyn viimeiset sanat lausutaan pappisvihkimyksen lopuksi. Niillä sanoilla teidät papiksi vihittävät lähetetään seurakuntaan ihmisten luokse. ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti”, sanoo hän, jonka ies kohta puetaan teidän yllenne. Enempää pappi voi tuskin toivoa tämän elämän aikana. Enempää kuin Jumalan läsnäoloa voi tuskin kukaan kristittykään toivoa. Sen varassa jokainen Kristukseen kastettu jaksaa elää ja toteuttaa kutsumustaan.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään vihitään Kristuksen kirkon palvelukseen kolme pappia. Teille, Emilia, Klaus ja Tapio, tämän sunnuntain evankeliumitekstillä on erityinen merkitys. Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyn sanat kaikuivat kerran teidän papiksi vihittävien kastejuhlassa. Nyt samat sanat luetaan teidän pappisvihkimyspäivänänne. Pyhä kaste on pappeuden ensimmäinen edellytys. Sen vuoksi teidän on täytynyt toimittaa todistus kasteestanne ennen pappisvihkimystä tuomiokapituliin.

 Tänään teidät valtuutetaan Kristuksen kirkon palvelukseen. Kuulette Herran sanan mennä ja tehdä ihmisistä Jeesuksen opetuslapsia kastamalla ja opettamalla heitä. Te saatte lähteä toteuttamaan kutsumustanne sen saman lupauksen rohkaisemina, jonka opetuslapset aikanaan saivat. Tähän lupaukseen ja tähän opetuslasten vuosituhantiseen traditioon te saatte pappeina liittyä. Jeesus sanoo: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Takaisin ylös

Saarna kirkon 200-vuotisjuhlamessussa helluntaina 24.5.2015 Kangasniemellä

 Jeesus sanoi Nikodemokselle:
”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.
Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen. Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan. Ja tuomio on tämä: valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.”
(Joh. 3:16-21).

Nikodemos-niminen mies tuli yön pimeydessä salaa Jeesuksen luokse. Tulija halusi tietää, kuka kansan keskuuteen ilmestynyt opettaja oikeastaan oli. Jeesuksen vastaus on monelle meistä tuttu. Aluksi hän kertoi Isän rakkaudesta. Sitten hän jatkoi toteamalla, että uskomalla Poikaan myös Nikodemos pelastuisi. Näin kävikin. Nikodemoksesta tuli Jeesuksen seuraaja. Pyhä Henki johdatti hänet totuuteen ja valoon.

Helluntain evankeliumitekstissä on kenties tunnetuin raamatunkohta, pienoisevankeliumi. Jokainen rippikoululainen opettelee sen ulkoa. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Tässä raamatunjakeessa kerrotaan, miksi Kangasniemen kirkko on olemassa: jottei yksikään joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Kirkko seisoo tällä paikalla, jotta täältä maan päältä avautuisi yhteys taivaaseen.

Tänä vuonna 200-vuotisjuhliaan viettävä Kangasniemen kirkko on seurakunnan kolmas kirkkorakennus. Kirkon ja kellotapulin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1811 ja kirkko valmistui 1814. Sukupolvi toisensa jälkeen on huolehtinut kirkosta, tehnyt korjauksia ja muutoksia. Nyt on ollut tämän sukupolven vuoro, kun viime vuonna kirkon kuoriosaa laajennettiin ja sakasti korjattiin ajanmukaiseksi.

Kirkko on rakennettu ja sitä korjattu, jotta se voisi edelleen täyttää sen tehtävän, johon se on tarkoitettu. Se on pidetty kunnossa, jotta se säilyisi edelleen, tuleville sukupolville. Kangasniemen kirkko on merkki toisenlaisesta todellisuudesta. Kahdensadan vuoden ajan jo pelkällä olemassaolollaan tämä kirkko julistaa jykevästi ja lujasti Raamatun perussanomaa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Kun kirkkoherra Aron Molander vihki Kangasniemen kirkon käyttöön uudenvuodenpäivänä 1815, rakennus pyhitettiin sanan ja sakramenttien paikaksi, rukouksen paikaksi, paikaksi, jossa käydään vuoropuhelua Jumalan kanssa.  Tämä on Jumalan kohtaamisen tila. Tänne tullaan yhteiseen jumalanpalvelukseen, tänne tullaan kastetoimitusta, avioliittoon vihkimistä tai hautaan siunaamista varten. Tänne tullaan yksin hiljentymään tai elämään musiikin mukana sellaista, mihin sanat eivät riitä. Tänne tullaan uteliaana turistina ihailemaan historiallista perintöä ja arkkitehtonista kauneutta. Tulijasta riippumatta ihminen on täällä aina Jumalan edessä. Sitä musiikki, esineet, historia, sanat, hiljaisuus viime kädessä palvelevat. Tämä viestittää: Jumala rakastaa sinua. Hän tahtoo, että sinulla olisi iankaikkinen elämä etkä joutuisi kadotukseen. Hän haluaa, että pienoisevankeliumin sanoma olisi totta sinun elämässäsi.

Monesti tämä raamatunkohta jää kuitenkin ulkoläksyjen tavoin vain ulkoa opituiksi lauseiksi. Sillä ei ole liittymäkohtaa elämään eikä sillä ole sen kummempaa merkitystä. Mutta kun Pyhä Henki saa tehdä työtään, tämä ulkoa opittu raamatunkohta alkaa puhutella. Näin tapahtui Nikodemokselle ja näin voi käydä meille. Jumalan sana avautuu henkilökohtaisesti. Silloin ihminen ymmärtää, että pienoisevankeliumi koskee juuri minua: "Jumala on rakastanut minua niin paljon, että antoi ainoan Poikansa ...".

Ihminen ei voi itse itseään pelastaa. Pelastavan uskon Kristukseen synnyttää helluntaina vuodatettu Pyhä Henki. Hän tekee uskon henkilökohtaiseksi ja eläväksi. Martti Luther opettaa Vähässä katekismuksessa: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa.” Tänään tässä jumalanpalveluksessa Pyhä Henki tekee työtään sanan ja sakramentin kautta. Tule siksi ehtoollispöytään, jossa saat kohdata Jeesuksen Kristuksen. Hän antaa synnit anteeksi, synnyttää ja vahvistaa uskoa sekä lahjoittaa uutta voimaa elämään.

Hyvät seurakuntalaiset. Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luettelossa on mukana Kangasniemen kirkonkylä. Luettelossa kerrotaan, että ”Puulaveteen työntyvän niemen tyvessä oleva kirkko sekä kahdeksankulmainen kellotapuli ovat taajaman tärkeitä visuaalisia ja historiallisia elementtejä.”

Kirkko on Kangasniemen keskeinen maamerkki. Sitä tämä rakennus on ollut kahden vuosisadan ajan. Kuitenkaan kirkkorakennus ei ole vain maisemallinen tai ulkoinen todellisuus, metrein mitattava tai euroin arvioitava. Kirkkorakennus on suurempien asioiden kantaja. Olemassaolollaan – etenkin kun hautausmaa on sen välittömässä läheisyydessä – se julistaa elämän jatkuvuutta yli sukupolvien. Vaikka yksilöt siirtyvät yksi toisen jälkeen ajan rajan tuolle puolen, elämä jatkuu, perheiden ja sukujen perinteet siirtyvät eteenpäin. Jumala on uskollinen polvesta polveen.

Kangasniemen kirkko kuljettaa mukanaan paljon museaalisia arvoja. 200 vuotta vanha rakennus maalauksineen ja esineineen viittaa menneisyyteen. Mutta kirkko ei ole museo. Se ei ole vain esinekokoelma tai alkuperäiseen muotoonsa saatettu säilytystila. Kaikki kirkkorakennukseen, sen sisustukseen ja siellä tapahtuviin kirkollisiin toimintoihin liittyvä kertoo kristinuskon sisällön ja kirkollisen kulttuurin vuosituhantisesta kehityksestä. Näin kirkko viittaa historiaan ja sen henkiseen ja hengelliseen perintöön tällä paikkakunnalla. Sitä on syytä arvostaa. Mutta kirkko on vielä enemmän. Se on paikka, jossa tulemme armollisen Jumalan puhuteltaviksi. Mikäli Pyhä Henki ei puhuttele, kirkko on vain taidenäyttely, konserttisali tai arkkitehtuurinen museo. Pyhän Hengen työn tuloksena tästä tulee rakas paikka, jossa kuullaan Jumalan sanaa, rukoillaan ja lauletaan Jumalalle. Näin kirkko elää tässä ajassa, ei vain menneisyydessä.

Kirkko viittaa rakennuksena myös tulevaisuuteen. Kristillisessä symboliikassa kirkkorakennus on Jumalan pyhyyden ilmentymä ja taivaallisen kirkkauden eteissali, avoin ikkuna taivaaseen. Tulevassa ajassa, tuonpuoleisessa, ei tarvita temppeliä. Ilmestyskirjan kirjoittaja kuvaa näyssä näkemäänsä taivasta, Jumalan luota laskeutunutta pyhää kaupunkia näin: "Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa. Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa." (Ilm. 21:22-23).

Taivaassa ei siis tarvita kirkkorakennuksia. Tässä ajassa kirkko on välttämätön, sillä se on taivaan eteishalli. Kirkko on välttämätön myös siksi, että tässä ajassa eläisi pysyvä ikävä tuonpuoleisuuteen. Kirkkoa tarvitaan, että ihmisen ikävä Jumalan yhteyteen voisi täyttyä. Kirkko on tarpeen, jotta voisimme kohdata pyhän Jumalan ja rakastavan taivaallisen Isän, Hänet, joka tänään vakuuttaa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Takaisin ylös

Saarna Lappeen seurakunnan 600-vuotisjuhlamessussa helatorstaina 14.5.2015 Marian kirkossa Lappeenrannassa

 Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”
Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.
(Luuk. 24:46-53).

 Tänään helatorstaina vietämme Lappeen seurakunnan 600-vuotisjuhlamessua. Helatorstai on osuva seurakunnan juhlapäivä. Päivän evankeliumissa kerrotaan syy sille, miksi kristillisiä seurakuntia on perustettu niin tänne Karjalaan kuin kaikkialle maahamme. Kristinuskon leviäminen kytkeytyi poliittisiin valtapyrkimyksiin ja taloudellisiin intresseihin monella tavalla. Mutta varsinainen hengellinen syy on Jeesuksen antamassa tehtävässä. ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista.”

Tänä vuonna vietetään siis Lappeen seurakunnan 600-vuotisjuhlaa. Ensimmäisen kerran Lapvesi mainitaan 25. kesäkuuta 1415 Turun maaoikeuden rajantarkistusasiakirjassa. Ilmeisesti jo tätä ennen on näillä seuduilla ollut seurakunta, mahdollisesti 1300-luvun alkupuolelta lähtien. Lappeen seudun keskiajasta kertovia asiakirjoja on hyvin niukasti. Sen sijaan arkeologia on tuonut lisätietoja. Kymmenen kilometrin päässä tästä nykyisestä Lappeen kirkosta ja Lappeenrannan kaupungin keskustasta sijaitsee Kauskilan Kappelinmäki. Tuolla paikalla vanhan Hämeenlinna-Viipurin maantien varrella on sijainnut kirkko ja kalmisto. Vanhimmat haudat on ajoitettu esikristilliselle ajalle. Hautausmaa on ollut käytössä 1100-luvulta ainakin 1500-luvun lopulle. Lappeen pitäjänkirkon paikka on arvioiden mukaan siirretty Kauskilasta Lappeenrannan kaupungin alueelle 1500-luvun puolivälissä.

 Jeesus antoi oppilailleen tehtävän: Kaikille kansoille on saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Evankelista Matteus kertoo sen vielä tutummin sanoin: Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni. Avuksi tehtävän toteuttamiseen Jeesus lupasi lähettää voiman korkeudesta. Se tapahtui helluntaina, kun Pyhä Henki vuodatettiin taivaasta. Myös tämän päivän kirkkokansa saa osakseen voiman korkeudesta.

 Ilman Jeesuksen antamaa tehtävää saarnata parannusta ja syntien anteeksiantamusta kaikille kansoille emme viettäisi nyt Lappeen seurakunnan juhlaa. Ilman Jeesuksen käskyä viedä viestiä kaikkeen maailmaan ei kristinusko olisi levinnyt maahamme eikä täällä olisi kristillistä kirkkoa. Pelokkaat opetuslapset kokoontuivat lukkojen takana. He kääntyivät sisäänpäin, ruokkivat vain toisiaan, samanmielisiä ja samalla tavalla ajattelevia. Sanoma Jumalasta, joka tuli ihmiseksi Jeesuksessa ja joka Kristuksessa voitti synnin ja kuoleman vallan, uhkasi näivettyä pienen joukon salaiseksi tiedoksi. Mutta Jeesuksen käskystä hänen omansa lähtivät julistamaan evankeliumia Pyhän Hengen antamin voimin. Saarna parannuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta on saavuttanut nämäkin seudut. Siitä olemme tänään kiitollisia. Kiitos meitä edeltäneiden sukupolvien työlle, että meillä on seurakunta ja mahdollisuus ja oikeus elää kristittyinä. Kiitos ennen kaikkea Jumalalle, että hän antoi ainoan poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Siksi sinuakin kutsutaan parannukseen, katumaan syntejäsi ja uskomaan evankeliumi syntien anteeksiantamuksesta. Raamatun sana vakuuttaa: ”Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon.” (San. 28:13.) ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.” (1 Joh. 1:9.)

 Helatorstaina annettu tehtävä on yhä voimassa. Tänään täällä Lappeella katsomme menneisyyteen, kuuden vuosisadan taakse. Jokaisen yhteisön on tarpeen tuntea historiansa. Siitä on syytä ottaa oppia. Mutta menneisyys ei ole kirkon oikea suunta. Lukittujen ovien kristillisyys ja sisäänpäin kääntyminen uhkaavat kirkkoamme ensimmäisten opetuslasten tavoin. Kirkkoa ei ole tarkoitettu puolustamaan menneisyyden saavutuksia ja arkistoimaan sitä, mitä on joskus ollut. Samalla kun arvostamme menneisyyttämme, tehtävämme on rakentaa tulevaisuutta.

 Kirkko on elävä Kristuksen ruumis, maailman valo ja suola. Jeesuksen antamaa tehtävää ei ole vielä suoritettu loppuun. Parannusta ja syntien anteeksiantamusta on yhä saarnattava täällä Lappeenrannassa, omassa maassamme ja kaikkialla maailmassa. Evankeliumia on julistettava sanoin ja teoin siellä, missä Kristusta ei vielä tai enää tunneta. Siksi kirkon ja seurakunnan tulevaisuus on sidottu lähetykseen. Kirkolla ei ole tulevaisuutta, jos se torjuu lähetyksen tai aliarvioi sen. Lähetys on kirkolle testi uskottavuudesta.

 Jeesuksen antama tehtävä on vielä kesken. Hän kutsuu meitä työtovereikseen. Meidän tehtävämme on sanoin ja teoin todistaa Kristuksesta. Vanhassa Lappeen vaakunassa on kuvattu pyhä Laurentius, joka oli pitäjän keskiaikaisen kirkon suojeluspyhimys. Vaakunassa Laurentius pitää oikeassa kädessään kohotettua halstaria ja vasemmassa kultarahoja. Hän toimi Rooman kirkon diakonina kolmannella vuosisadalla ja kärsi marttyyrikuoleman keisari Valerianuksen vainoissa 10. elokuuta 258. Laurentius sai määräyksen viedä Rooman seurakunnan omaisuuden keisarille. Hän jakoi varat kuitenkin köyhille ja vei heidät keisarin eteen sanoen, että he ovat kirkon oikea aarre. Laurentiusta piinattiin ensin ruoskilla ja asetettiin sitten halsterin tapaiselle rautalankaverkolle poltettavaksi.

 Lappeen seurakunnan juhlapäivänä on syytä muistaa pyhän Laurentiuksen esimerkkiä. Se tuo eteemme köyhät ja nälkäiset, ahdistetut ja hyväksikäytetyt, yksinäisyyteen ja häpeään tuomitut, toivottomuuteen jätetyt. Tehtävämme on toimia heidän hyväkseen ja heidän puolestaan. Se on osa sitä tehtävää, jonka Kristus kirkolleen antoi. Diakonia, palvelu on Kristuksesta todistamista.

Hyvät seurakuntalaiset. Helatorstain evankeliumi kertoo myös siitä, minkä varassa me kristityt ja seurakunta toteutamme Jeesuksen antamaa tehtävää, niin täällä Lappeenrannassa kuin kaikkialla. Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen.

 Viimeisenä tekonaan ennen taivaaseen ottamistaan Jeesus kohotti kätensä ja siunasi seuraajansa. Tällä kertaa opetuslasten reaktiona ei enää ollutkaan pelko ja hämmästys niin kuin aiempien ilmestymisten ja katoamiskokemusten kohdalla. Jeesuksen taivaaseenastuminen ei saanut aikaan eron kyyneleitä, vaan ilon ilmauksia. Jeesuksen siunaukseen kohotetuissa käsissä he näkivät naulan jäljet, täydellisen sovituksen ja lunastuksen merkit. Heidät valtasi riemu. Jeesuksen antama siunaus kuuluu myös sinulle ja minulle tänään.

 Täällä Lappeella kuten kaikissa seurakunnissamme on tehty työtä vuosisatojen ajan Jumalan siunauksen varassa ja siihen luottaen. Siunaus tulee esille tässä kirkkorakennuksessa konkreettisella tavalla. Lappeen kirkon alttaritaulun on maalannut kuuluisa 1800-luvun taidemaalari Aleksandra Frosterus-Såltin vuonna 1885. Taulu kuvaa Kristuksen taivaaseen astumista. Tänäänkin jumalanpalveluksesta lähdetään arkeen siunauksen kantamana. Se rohkaisee kirkkoa, seurakuntaa ja jokaista meitä katsomaan tulevaisuuteen luottavin mielin. Tänäänkin lähdemme liikkeelle siunaavien käsien alta.

Takaisin ylös

 

Saarna kirkolliskokouksen avajaismessussa 5.5.2015 Maarian kirkossa Turussa

 Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.
Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minun iloni sydämessänne ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette ystäviäni, kun teette sen, minkä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.” 
(Joh. 15:10-17).

 

Kirkolliskokous on kokoontunut viimeiseen kevätistuntokauteensa. Alkaneella viikolla käsittelyssä on kirkkomme kannalta merkittäviä asioita. Esimerkiksi Kirkon paikallistason rakenteita koskevan sääntelyn muuttaminen merkitsee kankeasta nimestään huolimatta yhtä kirkolliskokouksen historian tärkeintä asiaa. Muutenkin kirkolliskokouksen asialista kertoo, että edessämme on keskeisiä kysymyksiä ja päätöksiä sisältävä työntäyteinen viikko.

 Vårt arbete styrs av Arbetsordningen för kyrkomötet. Den är nödvändig för att ett så här stort organ ska kunna agera ändamålsenligt och fatta korrekta beslut. Kyrkomötets verksamhet dikteras av sammanlagt 63 paragrafer. Jesus har ett tillägg till vår arbetsordning, eller rentav en befallning: Älska varandra.

 Jeesuksen käsky puhuu epäitsekkäästä rakkaudesta, joka ajattelee toisen ihmisen parasta. Jeesus itse on osoittanut suurinta rakkautta. ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Jeesus antoi henkensä sinun ja minun, meidän kaikkien puolesta. Jeesus kuoli, jotta meillä olisi iankaikkinen elämä ja jotta me saisimme elää vapaina syyllisyydestä ja rangaistuksesta. Hänen anteeksiantamuksensa on elämämme voima. Siksi Maarian kirkon keskeisellä paikalla on suuri krusifiksi. Kirkolliskokousvuosinani se on puhutellut minua yhä uudestaan ja uudestaan. Aina kirkkoon astuessani ja ristiinnaulitun nähdessäni mieleeni nousevat Raamatun sanat: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovituksesi.” (1. Joh. 4:10).

 Jeesuksen ensimmäiset seuraajat ottivat tosissaan Jeesuksen käskyn: Rakastakaa toisianne. Kristillinen kirkko kasvoi ensimmäisinä vuosisatoina hyvin nopeasti sen vuoksi, että kristityillä oli jotain, mitä millään muulla yhteisöllä ei ollut: keskinäinen rakkaus. Tuon ajan yhteiskunnassa ei yleensä välitetty heikompiosaisista, mutta kristityt huolehtivat myös heistä Jeesuksen mallin mukaan. Jeesuksen seuraajat ottivat tosissaan myös toisen käskyn: Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää. He lähtivät viemään sanaa Jeesuksen rakkaudesta. He olivat valmiita kärsimään ja jopa kuolemaan, jotta yhä useammat ihmiset saisivat kohdata Jeesuksen rakkauden. He tekivät työtä koko sydämellään, rukoillen ja rakastaen. Myöhemmät sukupolvet ovat saaneet nähdä, miten työ on tuottanut hyvää hedelmää.

 Enligt kyrkofadern Tertullianus som levde under det andra århundradet (cirka 160–220) sade hans samtida om de kristna: ”Se, hur de älskar varandra.” (Apologeticus 39). I de utomståendes ögon var de kristnas kännetecken deras inbördes kärlek. De kristna hade en stark inbördes samhörighet, men detta ledde ändå inte till att de vände sig inåt, utan tvärtom kom tron till synes i kärlekshandlingar gentemot sjuka, lidande, främlingar och andra utstötta.

 Uudesta testamentista voimme toki lukea, ettei kaikki ollut näin onnellista ensimmäisissä seurakunnissa. Kristittyjen keskuudessa oli monenlaisia ristiriitoja ja kiistelyä.  Mutta siitä huolimatta vaikutelma ulospäin oli tämä: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” Voidaanko nyt sanoa samoin? Onko keskinäinen rakkaus kristittyjen tuntomerkki? Vai toteutuuko kirkossamme se totuus kristityistä, jonka mukaan ”missä kaksi tai kolme on koolla, siinä neljäs on heidän hampaissaan”?

 Toissaviikolla vierailin kirkkomme Itä-Euroopan työryhmän kanssa Slovakiassa. Matkalla tutustuimme 1600-luvulta peräisin olevaan pieneen puusta rakennettuun kirkkoon. Raamattukoulun johtaja Bohdan Hrobon esitteli meille kirkkorakennusta ja kertoi kirkkonsa vaikeista vaiheista vastauskonpuhdistuksen ja kommunismin aikoina. Hän näytti puista ehtoollismaljaa ja kertoi, että ahdistuksen aikoina kirkolla oli paljon aineellista puutetta. Silti ihmisten sitoutuminen kirkkoonsa oli vahvaa ja usko elävää vainoista huolimatta. ”Maljamme oli puuta, mutta sydämemme oli kultaa”, hän sanoi. Hän kysyi, että onko ulkoisesti parempina aikoina meille kristityille käynyt päinvastoin: ”Maljamme ovat kultaa, mutta sydämemme ovat puuta?” Onkohan tässä syy kirkkomme ja monien seurakuntiemme tilanteeseen? Rakkauden puute johtaa näivettymiseen ja heikkouteen. Se merkitsee kääntymistä sisäänpäin ja Jeesuksen toisen käskyn unohtamista: minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää.

 Vi kan inte pressa fram kärlek ur oss själva. Vi har ingen källa till kärlek inom oss. Jesu kors på Golgata är det yttersta kärlekstecknet. När människan möter Guds kärlek och får syndernas förlåtelse, återspeglar hon denna kärlek runt omkring sig och vill göra gott. Guds kärlek befriar oss att älska och tjäna. Då öppnar sig kyrkan mot världen, för att fullgöra den uppgift som Jesus gett oss.

 Bästa arbetskamrater. Som representanter för kyrkan inleder vi vårt arbete med att ställa oss inför Gud och be om hans välsignelse. Jesus ger oss några ord på vägen inför arbetsveckan med sin befallning: älska varandra. Som den gamla kristna visdomen lyder: ”I väsentliga frågor enhet, i mindre väsentliga frågor mångfald och frihet, i samtliga frågor kärlek.” Det är sådan visdom vi behöver.

 Kunnioitettu edeltäjäni, Mikkelistä Helsingin piispaksi ja sittemmin arkkipiispaksi valittu Martti Simojoki kertoi vuoden 1968 kirkolliskokouksen avauspuheessa eräästä tapahtumasta kaksi vuosikymmentä aiemmin.

 "Vuoden 1948 kirkolliskokouksen katekismusvaliokunnan pitkien ja väsyttävien työpäivien jatkuessa välistä iltamyöhään eräs valiokunnan jäsen, nyt jo ajasta pois siirtynyt hyvin tunnettu ja monien rakastama maallikkoedusmies, piti tapanaan siirtyä yhteisen pöydän äärestä seinustalla olevaan sohvaan lepuuttamaan väsyneitä jalkojaan. Hän ei juuri puuttunut vuolaana ryöppyävään keskusteluun, mutta kun tultiin nykyisen kristinopin kappaleeseen 51, jossa on kysymys kristittyjen hengellisestä pappeudesta, ja ehdotuksessa sanottiin mm. että kristittyjen tehtävänä on myös nuhdella ja lohduttaa toisia, mainittu valiokunnan jäsen pyysi muistaakseni ainoan puheenvuoronsa ja hiljaisella äänellä ehdotti lisättäväksi sanan "rakkaudessa". Ja niin syntyi kappaleen nykyinen lause: "Heidän tehtävänään on myös rakkaudessa nuhdella ja lohduttaa toisia." Minulle valiokunnan sihteerille, hän sanoi olleensa koko kirkolliskokouksen ajan kovassa työssä, sillä mielipiteitten usein mennessä pahasti ristiin, hän oli tuntenut erityistehtäväkseen ahkeraan harjoittaa rukousta, niin että kirkolliskokouksessakin kaikki tapahtuisi rakkaudessa. Hänen kaltaisillaan edustajilla on varmaan tälläkin kertaa oleva paljon työtä, ja heidän työpanoksensa lopulta onkin ratkaiseva. On tärkeää, että erilaiset ja toisilleen vastakkaiset mielipiteet vapaasti ja rehellisesti tuodaan esiin ihmisiin katsomatta, mutta niin on tehtävä rakkaudessa, toinen toisiensa kunnioittamisessa keskenään kilpaillen."

 Kaikkien niin ulkopuolelta kuin ehkä sisimmästämmekin nousevien odotusten, paineiden ja toiveiden keskellä meidän on tarpeen kuulla tämä arkkipiispa Simojoen neuvo vuosikymmenten takaa. Siksi toistan sen. ”On tärkeää, että erilaiset ja toisilleen vastakkaiset mielipiteet vapaasti ja rehellisesti tuodaan esiin ihmisiin katsomatta, mutta niin on tehtävä rakkaudessa, toinen toisiensa kunnioittamisessa keskenään kilpaillen.” Tällainen asennoituminen kuuluu siihen päätöksentekokulttuuriin, jollainen kirkolliskokouksessa tulee vallita. Se on Jeesuksen ensimmäisen käskyn todeksi elämistä: Rakastakaa toisianne. Silloin voi toteutua Jeesuksen toinen käsky: Minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää.

Takaisin ylös

Saarna 26.4.2015 Petrzalkan kirkossa Slovakiassa

 Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

 Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: "Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne." (Joh 13:31-35). Tämä on Jumalan sana.

 Evankeliumiteksti vie meidät tänään ensimmäisen kiirastorstain iltaan. Jeesus on aterioimassa opetuslastensa kanssa, viimeistä kertaa. Juudas on jättänyt muut ja lähtenyt ulos – hän aikoo kavaltaa Herransa. Jeesus aloittaa jäähyväispuheeseensa. Se alkaa pienellä sanalla nyt. On tullut jonkin uuden aika. Nyt on tullut käännekohta Jumalan pelastussuunnitelmassa. Jeesus jättää opetuslapsilleen testamentin. Hän kertoo, mikä on kaikkein tärkeintä. Hänen viimeisen tahtonsa, testamenttinsa, sisältö on rakkaus. Hän on rakastanut opetuslapsiaan ja hänen tahtonsa on, että opetuslapset rakastaisivat toinen toistaan.

 Jumalan rakkaus on aivan toisenlaista kuin ihmisen rakkaus. Ihmisen rakkaus suuntautuu ylöspäin, suureen, viisaaseen, elävään, kauniiseen ja hyvään. Jumalan rakkaus puolestaan kohdistuu alas, halpa-arvoiseen, heikkoon, häpeälliseen, pahaan ja jumalattomaan. Martti Lutherin sanoin: ”Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan. Heitä ei rakasteta, koska he ovat kauniita.” Jumala on siellä, missä hänen rakkautensa kohteet ovat: ihmisyydessä, heikkoudessa, kiusauksissa ja kaikessa hädässä.

 Kirkkain osoitus Jumalan rakkaudesta on, että Hän lähetti oman poikansa sovittamaan ihmiskunnan synnit kertakaikkisella ja täydellisellä uhrilla. Jeesuksen risti Golgatalla on syvimmän rakkauden merkki. Raamattu todistaa tästä monessa kohtaa. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1 Joh. 4:10). Jumalan rakkaus kohdistuu syntisiin, niihin jotka eivät ole kerrassaan mitään. Jumalan rakkaus tekee heistä pyhiä, kauniita ja ehjiä. Se ei rakasta, jotta saisi hyvää itselleen, vaan jotta voisi antaa toiselle hyvää. Tällaisella rakkaudella Jeesus sinua rakastaa.

Jeesus sanoo: Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kirkkoisä Tertullianuksen (n. 160–220) mukaan hänen aikalaisensa sanoivat kristityistä: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” (Apologeticus 39). Kristittyjen tuntomerkki ulkopuolisten silmissä oli keskinäinen rakkaus.

 Uudesta testamentista voimme toki lukea, ettei kaikki ollut näin onnellista ensimmäisissä seurakunnissa. Kristittyjen keskuudessa oli monenlaisia ristiriitoja ja kiistelyä.  Mutta siitä huolimatta vaikutelma ulospäin oli tämä: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.” Voidaanko nyt sanoa samoin? Onko keskinäinen rakkaus kristittyjen tuntomerkki? Ainakin meillä Suomessa on kristittyjen kesken ja kirkon sisällä paljon erimielisyyttä, riitaa ja syyttelyä. Niin on aina ollut kaikissa kirkoissa ja kristittyjen kesken. Raamattunsa tuntevalle tämä ei ole mikään yllätys. Synnin takana on Jumalan vastustaja. Hän on nimeltään Diabolos, erilleen heittäjä. Riidat ja erimielisyydet ovat hänen työtään. Synti on sitä, mikä erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme.

 Emme pysty puristamaan rakkautta itsestämme. Meissä ei ole rakkauden lähdettä. Kun ihminen kohtaa Jumalan rakkauden ja saa syntinsä anteeksi, hän heijastaa tätä rakkautta ympärilleen ja tahtoo tehdä hyvää. Jumalan rakkaus vapauttaa rakastamaan ja palvelemaan muita ihmisiä. Koska Kristus on rakastanut sinua, niin ole sinä Kristus lähimmäisellesi. Tee hänelle, niin kuin Kristus on tehnyt sinulle.

 Hyvät seurakuntalaiset. Keskinäisen rakkauden ja yhteyden vaaliminen on keskeisiä tehtäviämme, jos aiomme kirkkoina olla uskottavia ja vakuuttavia. Viime vuonna Suomen piispat julkaisivat kuusi teesiä, joissa kutsutaan kirkon jäseniä rakentamaan yhteyttä. Näiden ykseysteesien mukaan ”Kirkko kulkee kohti yhteyttä. Yhteytemme toisiin ihmisiin nousee siitä, että Jumala on luonut meistä jokaisen. Se ei perustu mielipiteiden samanlaisuuteen eikä muihinkaan meissä itsessämme oleviin ominaisuuksiin. Kristittyinä olemme yhtä, koska meidät on kasteessa liitetty Kristukseen. Samalla meidät on toivotettu tervetulleiksi Jumalan ja toistemme lähelle. Kirkon yhteys perustuu Jeesuksen tahtoon, toimeksiantoon ja myös yhteisömme tunnusmerkkeihin. Yhteys toteutuu, kun keskitymme Kristukseen.”

 Kirkkojemme tärkein aarre on ilosanoma Jumalan rakkaudessa. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh 3:16). Tämä Jumalan rakkaus säteilee vaikutustaan meihin. Se peittää oman kyvyttömyytemme rakastaa. Jumala on kaiken rakkauden lähde. Hän antaa tahtoa ja voimaa rakastaa toisiamme. Jeesus sanoo: Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.

Takaisin ylös

Saarna ekumeenisessa valtiopäiväjumalanpalveluksessa vaalikauden päättyessä 15.4.2015 Helsingin tuomiokirkossa

 Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.
Jeesus sanoi heille: ”Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”
(Luuk. 24:36-49).

 Monta vuotta on kulunut hyvin tiiviissä tehtävässä. Takana on lukuisia kohtaamisia, tärkeisiin asioihin paneutumista, kiireitä ja julkisuuden painetta. Noihin vuosiin on kuulunut monenlaisia asioita ja kokemuksia, myös paljon ennalta arvaamatonta. Erityisesti viime aikojen tapahtumat ovat herättäneet kysymyksiä.  Vad ska man säga om allt detta? Har vi handlat rätt och klokt eller har åren varit bortkastade? De utomståendes bedömningar har åtminstone varit hårda. Hur ska vi gå vidare? Hur ser vår framtid ut?

 (Mitä tästä kaikesta pitäisi sanoa? Olemmeko toimineet oikein ja viisaasti vai ovatko vuodet menneet hukkaan? Ainakin ulkopuolisten arvioinnit ovat olleet kovia. Miten tästä eteenpäin? Millainen tulevaisuus meillä on?)

 Nämä olisivat voineet olla myös Jeesuksen opetuslasten tuntemuksia pääsiäisen jälkeen. He olivat kulkeneet Herransa matkassa kolmen vuoden ajan. Elämä oli ollut työntäyteistä, kiinnostavaa ja palkitsevaa. Suuressa tehtävässä mukana oleminen innosti. Toki he olivat kokeneet myös raskaita vaiheita, huolta ja ulkopuolelta tulevaa arvostelua. Erityisesti nyt, kun Herra Jeesus oli kuollut, pettymys, pelko ja epävarmuus sävyttivät tulevaisuutta. Silloin ylösnoussut Jeesus yllättäen ilmestyi heidän keskelleen ja sanoi: ”Rauha teille.”

 Opetuslasten tilanne ja Jeesuksen sanat osuvat hyvin valtiopäivien ja koko vaalikauden päättymiseen. Nyt on pysähtymisen, menneen arvioinnin ja tulevaisuuteen suuntautumisen aika. Se koskee niin kansanedustajia, valtioneuvoston jäseniä kuin koko laajaa virkamieskuntaa. Julkisuudessa on puhuttu vaalikauden lopun kaaoksesta ja pohdittu, mikä hallitus on kaikkein huonoin. Varsinainen työ kansan parhaaksi jää helposti varjoon. Omien muistojenne, kokemustenne ja tuntojenne yhtä hyvin kuin ulkopuolisten arvioinnin ja arvostelujen keskellä kuulette Jeesuksen sanat: ”Rauha teille.”

 Rauha on Raamatun keskeisiä lupauksia. Jo itse sana ”rauha” esiintyy Raamatussa yli 300 kertaa. Raamatullisessa kielenkäytössä rauha ei merkitse vain sodan tai väkivallan poissaoloa. Heprean shalom tarkoittaa kaikinpuolista eheyttä, hyvinvointia, turvallisuutta ja mielenrauhaa. Uudessa testamentissa jäähyväispuheessaan Jeesus lupasi jättää opetuslapsilleen oman rauhansa (kreikan eireenee). ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27). Lupaus toteutui ylösnousemuksen jälkeen, kun Jeesus näyttäytyi oppilailleen ja tervehti heitä juutalaiseen tapaan: ”Rauha teille.” Se rauha on tyystin erilaista kuin maailman antama rauha. Se on Jeesuksen pelastustyöstä nousevaa, anteeksiantamukseen ja hyväksymiseen perustuvaa rauhaa Jumalan kanssa. Se johtaa eheyteen, hyvinvointiin ja mielenrauhaan, siis sopuun itsensä ja lähimmäistensä kanssa.

 Kuluneen vaalikauden aikana minulla on ollut mahdollisuus eri yhteyksissä tavata monia teistä kansanedustajista, ministereistä ja virkamiehistä. Olemme voineet vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia, jakaa joskus jopa hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Päällimmäisenä kokemuksena näiden kohtaamisten jälkeen haluan vaalikauden päättyessä sanoa yksinkertaisesti: ”Kiitos.” Kiitos siitä, että olette tahtoneet kantaa yhteistä vastuuta ja työskennellä kansamme parhaaksi. Joillakin tehtävä päättyy, siksi kiitos on paikallaan. Toisilla työ jatkuu, siksi kiitos on tarpeen. Teille, jotka kannatte yhteisiä taakkojamme, haluaisin toivottaa eheyttä ja mielenrauhaa. Sitä Jeesus tarjosi ylösnousemuksensa jälkeen opetuslapsilleen. Sitä hän tarjoaa tänään meille kaikille: ”Rauha teille.”

 Fred och frid är inte enbart en gåva av Gud, utan även ett uppdrag. Den frid som Kristus ger kan förändra människans inre och därmed denna värld. En inre frid och trygghet tillsammans med Gud leder till ett arbete för att stärka den yttre freden. Dietrich Bonhoeffer, Dag Hammarskjöld, moder Teresa och Desmond Tutu är bekanta exempel på vad en lugn förtröstan på Gud kan leda till. Efter predikan sjunger vi i Bonhoeffers psalm: ”Det sista som oss väntar är ej mörkret: i ljus och klarhet får hos dig vi bo.”

 Händelserna i världen under den gångna valperioden har visat att fred inte är någon självklarhet. För fyra år sedan kunde vi inte ana att det kommer att krigas i Europa. Nya konflikter har upp-stått och de gamla tycks fortsätta. Läget i världspolitiken har blivit spändare och det kalla krigets stämningar är på väg tillbaka. Tidigare okända terroristorganisationer har blivit alltför bekanta för oss. Förtroende har ersatts med rädsla.

 (Rauha ei ole ainoastaan Jumalan lahja, vaan myös tehtävä. Kristuksen antama rauha voi muuttaa ihmisten sisimmän ja sen kautta tämän maailman. Sisäinen rauha ja turvallisuus Jumalan yhteydessä johtavat työhön ulkonaisen rauhan vahvistamiseksi. Dietrich Bonhoeffer, Dag Hammarskjöld, äiti Teresa ja Desmond Tutu ovat meille tuttuja esimerkkejä siitä, mihin levollinen luottamus Jumalaan voi johtaa. Saarnan jälkeen laulamme Bonhoefferin virrestä: ”Det sista som oss väntar är ej mörkret: i ljus och klarhet får hos dig vi bo.”

 Maailman tapahtumat kuluneen vaalikauden aikana ovat osoittaneet, että rauha ei ole itsestäänselvyys. Neljä vuotta sitten emme aavistaneet, että Euroopassa soditaan. Uusia konflikteja on syntynyt ja entiset tuntuvat jatkuvan. Maailmanpolitiikka on kiristynyt ja kylmän sodan ilmapiiri on palaamassa. Aiemmin tuntemattomista terrorijärjestöistä on tullut liiankin tuttuja. Luottamuksen tilalle on hiipinyt pelko.)

 ”Rauha teille.” Jeesuksen sanat kutsuvat jokaista rauhantekijäksi. Meillä kaikilla on vastuu siitä, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin ja kansoihin. Rauha kulkee käsi kädessä oikeudenmukaisuuden kanssa. Erityisesti kansojen johtajat sekä kaikki poliittiset ja sotilaalliset päätöksentekijät tarvitsevat viisautta etsiessään oikeudenmukaisuutta ja rauhaa rakentavia ratkaisuja.

 Väkivalta ja voimakeinot eivät tuo kestävää turvallisuutta. Sen olemme oppineet maailmansodista ja monista nykyisistä konflikteista. Vastuun kantaminen kansamme tulevaisuudesta tarkoittaa kuitenkin, ettei isänmaan puolustamiselle ole vaihtoehtoja. Se merkitsee nyt myös järkkymätöntä työskentelyä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Tehtävämme on puhua ja toimia rauhan puolesta. Tulevan vaalikauden hallitusohjelmaluonnoksia eri puolilla valmisteltaessa tämä on syytä muistaa.

 Myös rukous rauhan puolesta on ajankohtainen, kun ajattelemme maailman kriisialueita niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin muuallakin maailmassa. Kristus on meidän rauhamme. Rauha ei kuitenkaan saavu, jos me emme taivu noudattamaan Jumalan tahtoa. Jaakobin kirjeen mukaan: ”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.” (Jaak. 3:18). Rukous muuttaa meitä itseämme toimimaan rauhan puolesta. Siksi nyt on aika rukoilla, nyt on aika toimia rauhan puolesta, nyt on aika rakastaa – ei vain ”sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh. 3:18).

 Inför riksmötets och hela valperiodens avslutning hör vi Jesu ord: ”Frid åt er alla.” De är en minnesvers över denna gudstjänst, ord på vägen för framtiden. Gudstjänsten avslutas med Her-rens välsignelse. Först ber vi Herren välsigna och bevara oss, låta sitt ansikte lysa över oss och vara oss nådig. Det allra viktigaste sägs till sist: ”och ge er frid”. Guds välsignelser sammanfattas i detta ena ord: frid. Denna frid utlovas oss av Kristus, som kallar oss att även agera för freden, för vårt folks och hela världens bästa.

 Valtiopäivien ja koko vaalikauden päättyessä kuulemme Jeesuksen sanat: ”Rauha teille.” Ne ovat muistolause tästä jumalanpalveluksesta, matkaeväät tulevaan. Jumalanpalvelus päättyy Herran siunaukseen. Ensin siinä pyydetään Herraa siunaamaan, varjelemaan, kirkastamaan kasvonsa ja olemaan armollinen. Kaikkein tärkein asia sanotaan lopuksi: ”ja antakoon teille rauhan”. Jumalan siunaukset tiivistyvät tähän yhteen sanaan: rauha. Sen rauhan Kristus meille lupaa ja kutsuu meitä myös toimimaan rauhan puolesta kansamme ja koko maailman parhaaksi.

Takaisin ylös

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 12.4.2015 Tohmajärven kirkossa

 Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan.” Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ”Onko teillä täällä mitään syötävää?” He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.
Jeesus sanoi heille: ”Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.” Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: ”Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”
(Luuk. 24:36-49).

 Monta vuotta on kulunut hyvin tiiviissä tehtävässä. Takana on lukuisia kohtaamisia, tärkeisiin asioihin paneutumista, kiireitä ja julkisuuden painetta. Noihin vuosiin on kuulunut monenlaisia asioita ja kokemuksia, myös paljon ennalta arvaamatonta. Erityisesti viime aikojen tapahtumat ovat herättäneet kysymyksiä. Mitä tästä kaikesta pitäisi sanoa? Olemmeko toimineet oikein ja viisaasti vai ovatko vuodet menneet hukkaan? Ainakin ulkopuolisten arvioinnit ovat olleet kovia. Miten tästä eteenpäin? Millainen tulevaisuus meillä on?

 Nämä olisivat voineet olla Jeesuksen opetuslasten tuntemuksia pääsiäisen jälkeen. He olivat kulkeneet Herransa matkassa kolmen vuoden ajan. Elämä oli ollut työntäyteistä, kiinnostavaa ja palkitsevaa. Suuressa tehtävässä mukana oleminen innosti. Toki he olivat kokeneet myös raskaita vaiheita, huolta ja ulkopuolelta tulevaa arvostelua. Erityisesti nyt, kun Herra Jeesus oli kuollut, pettymys, pelko ja epävarmuus sävyttivät tulevaisuutta. Silloin ylösnoussut Jeesus yllättäen ilmestyi heidän keskelleen ja sanoi: ”Rauha teille.”

 Rauha on Raamatun keskeisiä lupauksia. Jo itse sana ”rauha” esiintyy Raamatussa yli 300 kertaa. Raamatullisessa kielenkäytössä rauha ei merkitse vain sodan tai väkivallan poissaoloa. Heprean shalom tarkoittaa kaikinpuolista eheyttä, hyvinvointia, turvallisuutta ja mielenrauhaa. Uudessa testamentissa jäähyväispuheessaan Jeesus lupasi jättää opetuslapsilleen oman rauhansa (kreikan eireenee). ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” (Joh. 14:27). Lupaus toteutui ylösnousemuksen jälkeen, kun Jeesus näyttäytyi oppilailleen ja tervehti heitä juutalaiseen tapaan: ”Rauha teille.” Se rauha on tyystin erilaista kuin maailman antama rauha. Se on Jeesuksen pelastustyöstä nousevaa, anteeksiantamukseen ja hyväksymiseen perustuvaa rauhaa Jumalan kanssa. Se johtaa eheyteen, hyvinvointiin ja mielenrauhaan, siis sopuun itsensä ja lähimmäistensä kanssa. Tällaista rauhaa ylösnoussut Herra Jeesus meille tänään tarjoaa. Elämän rikkinäisyyden, levottomuuden ja huolten keskelle me kuulemme Jeesuksen sanat: ”Rauha teille.”

 Rauha ei ole ainoastaan Jumalan lahja, vaan myös tehtävä. Erityisellä tavalla täällä rajan pinnassa ymmärretään rauhan merkitys. Olemme saaneet Suomessa elää seitsemänkymmentä rauhan vuotta. Se on suuri kiitoksen aihe. Maailman tapahtumat viime aikoina ovat osoittaneet, että rauha ei ole itsestäänselvyys. Muutama vuosi sitten emme aavistaneet, että Euroopassa soditaan. Uusia konflikteja on syntynyt ja entiset tuntuvat jatkuvan. Maailmanpolitiikka on kiristynyt ja kylmän sodan ilmapiiri on palaamassa. Aiemmin tuntemattomista terrorijärjestöistä on tullut liiankin tuttuja. Luottamuksen tilalle on hiipinyt pelko.

 ”Rauha teille.” Jeesuksen sanat kutsuvat jokaista rauhantekijäksi. Meillä kaikilla on vastuu siitä, miten suhtaudumme toisiin ihmisiin, ihmisryhmiin ja kansoihin. Rauha kulkee käsi kädessä oikeudenmukaisuuden kanssa. Erityisesti kansojen johtajat sekä kaikki poliittiset ja sotilaalliset päätöksentekijät tarvitsevat viisautta etsiessään oikeudenmukaisuutta ja rauhaa rakentavia ratkaisuja.

 Väkivalta ja voimakeinot eivät tuo kestävää turvallisuutta. Sen olemme oppineet maailmansodista ja monista nykyisistä konflikteista. Vastuun kantaminen kansamme tulevaisuudesta tarkoittaa kuitenkin, ettei isänmaan puolustamiselle ole vaihtoehtoja. Se on täällä rajan läheisyydessä kansamme historian eri vaiheissa koeteltu. Se merkitsee nyt myös järkkymätöntä työskentelyä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi. Tehtävämme on puhua ja toimia rauhan puolesta.

 Rauhan puute näkyy myös siinä, että uskonnonvapaus näyttää kaventuvan maailmassa. Varsinkin kristittyjen vainot ovat koventuneet viime vuoden aikana. Kristityt eivät suinkaan ole ainoa ryhmä, joka joutuu kärsimään mielipiteittensä tai vakaumuksensa tähden, mutta tällä hetkellä selkeästi suurin. Maailman uskontoperäisistä vainoista 80 prosenttia kohdistuu kristittyihin. Maantieteellinen alue, jolla kristittyjä vainotaan, on laajentunut. Kristittyjen kannalta kymmenen pahinta maata ovat Pohjois-Korea, Somalia, Irak, Syyria, Afganistan, Sudan, Iran, Pakistan, Eritrea ja Nigeria. Pahimmillaan kristityt joutuvat terroritekojen ja väkivallan kohteeksi. Joissain valtioissa jopa valtiovalta vauhdittaa vainoja tai sulkee niiltä silmänsä. Nytkin pääsiäisen aikaan olemme saaneet kuulla näistä maista kristittyjen vainoista, sisartemme ja veljiemme surmaamisesta, hyökkäyksistä jumalanpalveluksiin ja kirkkojen polttamisista. Traagista on, ettei tämä aihe näytä juurikaan kiinnostavan meitä länsimaisia kristittyjä tai mediaa. Uutisointi on ilmiöön laajuuteen nähden hyvin vähäistä. Vallitsevana asenteena näyttää olevan yleinen välinpitämättömyys.

 Meitä kutsutaan muistamaan kärsiviä sisariamme ja veljiämme eri puolilla maailmaa. Meitä kutsutaan työhön rauhan, oikeudenmukaisuuden ja uskonnonvapauden puolesta. Kristuksen antama rauha voi muuttaa ihmisten sisimmän ja sen kautta tämän maailman. Sisäinen rauha ja turvallisuus Jumalan yhteydessä johtavat työhön ulkonaisen rauhan vahvistamiseksi.

 Torstaina vieraillessani Värtsilän kylätalolla käsiini osui kirpputorilla YK:n pääsihteerinä toimineen Dag Hammarskjöldin elämästä kertova kirja (Sven Tolpe: Dag Hammarskjöld, yksinäinen ihminen). Ostin sen muutamalla eurolla. Se sai minut lukemaan myös Hammarskjöldin tunnetuinta teosta Kiinnekohtia. Siellä hän kirjoittaa Isä meidän –rukoukseen liittyen: ”Pyhitetty olkoon Sinun nimesi eikä minun. Tulkoon sinun valtakuntasi eikä minun. Tapahtukoon Sinun tahtosi eikä minun. Anna meille Sinun rauhasi, rauha ihmisten kesken, rauha omaan sydämeemme ja päästä meidät pelosta.” (s 132).

 Rukous rauhan puolesta on ajankohtainen, kun ajattelemme maailman kriisialueita niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin muuallakin maailmassa. Kristus on meidän rauhamme. Rauha ei kuitenkaan saavu, jos me emme taivu noudattamaan Jumalan tahtoa. Jaakobin kirjeen mukaan: ”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.” (Jaak. 3:18). Rukous muuttaa meitä itseämme toimimaan rauhan puolesta. Siksi nyt on aika rukoilla, nyt on aika toimia rauhan puolesta, nyt on aika rakastaa – ei vain ”sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh. 3:18).

 Tänään Tohmajärven piispantarkastuksen juhlamessussa kuulemme Jeesuksen sanat: ”Rauha teille.” Ne ovat muistolause tästä jumalanpalveluksesta, matkaeväät tulevaan. Jumalanpalvelus päättyy Herran siunaukseen. Ensin siinä pyydetään Herraa siunaamaan, varjelemaan, kirkastamaan kasvonsa ja olemaan armollinen. Kaikkein tärkein asia sanotaan lopuksi: ”ja antakoon teille rauhan”. Jumalan siunaukset tiivistyvät tähän yhteen sanaan: rauha. Sen rauhan Kristus meille lupaa ja kutsuu meitä myös toimimaan rauhan puolesta kansamme ja koko maailman parhaaksi.

Takaisin ylös

Saarna valtakunnallisen veteraaniviikon juhlamessussa 15.3.2015 Tainionkosken kirkossa Imatralla

 Jeesus sanoi:
”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.”
Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.”
(Joh. 6:48-58)

 Talvisodan päättymisen jälkeen maaliskuussa 1940 maavoimien pastori Rolf Tiivola viittasi puheessaan korkeassa asemassa olevan sotilaan lausumaan ennen sotaa: ”Meiltä, mahdollisesti joutuessamme aseellisesti puolustamaan itsenäisyyttämme ja vapauttamme, ennen kaikkea tullaan vaatimaan kestävyyttä.” Tiivola jatkoi: ”Nyt sodan päätyttyä voimme suureksi ihmeeksemme todeta, että kansassamme oli kestävyyttä yli odotusten. Niin rintamajoukot kuin koko kansakin osoittivat aivan erikoista kestävyyttä. Tämän kestävyyden ansiota onkin varmaan, ettemme ratki hukkuneet, vaan jäimme elämään vapaana maana ja kansana. Mutta me tarvitsemme jatkuvasti samaa kestävyyttä. Ankara rauha vaatii sitä meiltä ehkä vielä enemmän kuin raskas sota. … Kestäkäämme sen vuoksi yhä edelleen yksimielisinä, yhtenä miehenä suurimmissakin vaikeuksissa. Yksimielisyys on voimaa. ’Pienen kansan suurin voima on yksimielisyys’, on kunnioitettu ylipäällikkömme lausunut.” (Risti rintamalla. Otava 1940, s 170-171).

 Kansanjohtajana Mannerheimin suuri näky oli kansan yhtenäisyys. Sen hän näki tehtäväkseen ja sen puolesta hän puhui. Isänmaalla, kansalla voi olla tulevaisuus vain, jos se on yksimielinen ja kestävä. Tällainen oli Suomen kansa viime sotien aikana. Siksi on aivan oikeutettua puhua talvisodan hengestä. Veteraanipolvelle tuttu opetusneuvos, rovasti Pentti Tapio on ilmaissut tämän näin: ”Pelastuimme, kun Jumala varjeli ja kaveria ei jätetty.” Tällainen ajattelu paljastaa sen, millaisia ovat kestävät arvot. Jotta kansa kestää, sen on oltava sisäisesti vahva ja terve, ytimeltään ja eettisiltä arvoiltaan luja.

 Ajallinen hyvä ja maallinen hyvinvointi ovat välttämättömiä elämälle. Säilyäksemme hengissä tarvitsemme ruokaa ja juomaa, vaatteita, kodin jne. Siksi työ kuuluu ihmisen elämään. Leipä ei putoa taivaasta eikä toimeentulo tipahda automaatista. Niiden eteen on nähtävä vaivaa, kouluttauduttava, tehtävä työtä ja kannettava vastuuta. Tähän kaikkeen tarvitaan maataloutta, yrityksiä, kouluja, kauppoja, laitoksia ja muita työpaikkoja. Ne luovat hyvinvointia. Juuri nämä kysymykset ovat ajankohtaisia koko maassa, myös täällä Imatralla.

 Hyvä elintaso ja toimeentulo eivät kuitenkaan ihmiselle riitä. Ne eivät myöskään yksin luo kansan tarvitsemaa sisäistä vahvuutta. Vaikka elämän materiaalinen puoli olisi kaikin puolin kunnossa, mutta henkinen ja hengellinen puoli ei, elämä ei ole tyydyttävää. Jokainen tarvitsee vakuutusta siitä, että elämä on luottamuksen, ponnistelemisen ja elämisen arvoista. Perustarpeitamme on elämän turvan, mielekkyyden ja tarkoituksen löytäminen.

 Tämän juhlapäivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Minä olen elämän leipä.” Hän tietää ihmisen perimmäisen tarpeen. Siksi hän puhuu hyvin suoraan: ”Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.”

 Elämän leipä on Jumalalta tuleva sielun ruoka. Ilman elämän leipää ihmisen sielua jäytää tappava nälkä. Nykyaikana tämä nälkä on tullut aiempaa kovemmaksi. Tämä johtuu siitä, että länsimaisessa kulttuurissa Jumalaa ei enää tarvita. Yleisen mielipiteen mukaan häntä ei ole olemassa. Jumalaa ei enää oteta laskuihin mukaan, kun mietitään, mitä ihminen elääkseen tarvitsee: Ruokaa, työtä, asunnon, koulutusta, liikuntaa, taidetta. Mutta Jumalaa ei oikeastaan tarvita. Tai tarvitsee kuka tarvitsee, se on yksityisasia ja siellä pysyköön, marginaalissa piilossa.

 Elämän syvimmistä ulottuvuuksista ei kuitenkaan voi puhua ilman Jumalaa. Ihminen on uskonnollinen olento. Uskonnollisuus asuu hänessä, vaikka hän haluaisi olla ilman uskontoa. Sillä ihminen turvautuu aina johonkin voimakkaaseen ja suureen, hän etsii aina suojaa ja merkitystä elämälleen. Tämä turvan, tarkoituksen ja merkityksen hakeminen on pohjimmiltaan uskonnollista, vaikka noita seikkoja ei tietoisesti haettaisikaan uskosta Jumalaan. Tästä turvan ja suojan etsinnästä sotavuodet ovat esimerkkinä. Samoin yhä edelleen suurten onnettomuuksien ja katastrofien keskellä etsimme turvaa kirkosta.

 Me kristityt etsimme ja haemme turvaa, suojaa ja merkitystä Jumalalta. Tunnustamme, että elämämme on Jumalan lahja. Tunnistamme, että ihmiseen on luotu jumalakaipuu. Hän etsii elämän leipää, ravintoa sielulleen. Jeesus Kristus voi täyttää syvimmän kaipuun. Hän on ainut leipä, jonka varassa jaksan elämässä ja kuolemassa. Muut leivät ovat vain korviketta, kaikkea muuta kuin leipää, vaikka ovatkin sellaista olevinaan. Hän on Pelastajamme ja Vapahtajamme, eikä ainoastaan meidän vaan koko maailman ja kaikkien ihmisten. Tässä on evankeliumin sanoman ydin ja keskus.

 Elämän leipään tartutaan uskolla. Silloin ihmisen syvin ikävä ja kaipuu voivat täyttyä. Jos etsit ja kaipaat elämääsi turvaa ja tarkoitusta, apu on lähellä. Tässä jumalanpalveluksessa elävä Kristus on läsnä sanassaan. Joka kerta kun polvistut ehtoollispöytään, Herra itse jakaa elämän leipää. Hän lupaa meille: ”Se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” Iankaikkinen elämä on todellisuutta jo tässä ajassa, kun uskomme ylösnousseeseen Kristuksen.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään vietämme valtakunnallisen veteraaniviikon juhlamessua sekä Imatran Sotaveteraanit ry:n 50-vuotisjuhlaa. Päällimmäisenä tuntona on kiitollisuus. Se on kiitollisuutta siitä, että maamme säilytti itsenäisyytensä ja vapautensa. Sotaveteraanit olette keskuudessamme muistuttamassa siitä, mikä on ollut itsenäisyytemme hinta. Maamme vapaus on verellä ostettu. Meidän nuorempien sukupolvien velvollisuus on huolehtia siitä, että tämä muisto ei katoa suomalaisten mielestä eikä sydämistä.

 Veteraanijärjestöjen toiminnassa on tähdennetty perinteiden säilymisen tärkeyttä ja merkitystä. Sota-ajat ovat – onneksi – vuosikymmenten takana. Talvisota päättyi 75 vuotta sitten. Jatkosodan päättymisestä on seitsemän vuosikymmentä. Silti viime sotien muisto on jatkuvasti läsnä teidän veteraanisukupolvien arkisessa elämässä. Se on läsnä yhteisissä juhlissa, kuten tänään. Se on läsnä sodan ajan kirjeissä, esineissä, muistomerkeissä, kirjoissa, elokuvissa.

 Veteraanisukupolvien perinteiden säilyminen ja siirtäminen on tärkeää. Vielä merkittävämpää on säilyttää ja siirtää se henkinen ja hengellinen perintö, jonka varassa kansamme kesti ja voitti vaikeudet. Se merkitsee ”kodin, uskonnon ja isänmaan” arvostamista. Se merkitsee yksimielisyyden ja yhteisvastuun juurruttamista jokaisen sukupolven elämänarvoiksi. Se merkitsee kansaa, joka on sisäisesti vahva ja terve, ytimeltään ja eettisiltä arvoiltaan luja. Se merkitsee luottamusta Jumalaan.

 Muistan vuosien takaa jo aiemmin mainitsemani opetusneuvos, rovasti Pentti Tapion puheen. Hän mainitsi siinä, että veteraanit seisovat loppuun saakka lujasti isänmaan asialla. Siksi ”Kahta en vaihda, kahdesta en luovu. Toinen on isänmaa, toinen on toivo päästä kerran taivaalliseen isänmaahan.” Tänään kiitämme isänmaastamme. Tänään kuulemme Jeesuksen sanat taivaallisesta isänmaasta – siis siitä elämästä, joka Jeesuksessa alkaa jo nyt, mutta ei suinkaan pääty kuolemaan. Kuule siis tarkasti Herramme Jeesuksen sana: ”Minä olen elämän leipä. Joka syö tätä leipää, elää ikuisesti."

Takaisin ylös

Saarna Petäjäsaaren taistelun 75-vuotismuistomessussa 8.3.2015 Rantasalmen kirkossa

 Jeesus sanoi:
”Kuka teistä voi osoittaa, että minä olen tehnyt syntiä? Ja jos puhun totta, miksi ette usko minua? Se, joka on lähtöisin Jumalasta, kuulee mitä Jumala puhuu. Te ette kuule, koska ette ole lähtöisin Jumalasta.”
Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: ”Sinä olet samarialainen, ja sinussa on paha henki. Eikö asia olekin niin?” Jeesus vastasi: ”Ei minussa ole pahaa henkeä. Minä kunnioitan Isääni, mutta te häpäisette minua. Itse en kysy kunniaani, mutta on toinen, joka kysyy ja tuomitsee. Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.”
Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: ’Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.’ Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?”
Jeesus vastasi: ”Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi.”
Juutalaiset sanoivat hänelle: ”Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi - minä olin.” Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä.
  (Joh. 8:46-59)

 Vajaat kaksi vuotta sitten, heinäkuussa 2013, kävelin Laatokan Petäjäsaaressa. Hetkeä aikaisemmin oli yhdessä rantasalmelaisten ja nilsiäläisten kanssa siunattu muistolehto sankarivainajien muistoksi ja kunniaksi. Nousin kalliolle, tosin oikeastaan melkein koko saari on kalliota. Ihmettelin, kuinka yhä edelleen, lähes 75 vuotta Petäjäsaaren taisteluiden jälkeen, miltei joka askeleella jalan alla on kranaattien ja muiden ammusten sirpaleita. Miten täällä ylipäänsä kukaan pystyi säilymään hengissä ja puolustautumaan?

 Venäläisten ilmoituksen mukaan Koirinojan lahden saariin kohdistunut tykistöammunta oli sodan suurin, 1700 kranaattia hehtaaria kohti. Se merkitsee, että Petäjäsaareen on pudonnut kranaatti joka toiselle tai kolmannelle neliömetrille. Lentokoneista saariin pudotettiin yli 90 tonnia pommeja. Lähes päivälleen 75 vuotta sitten, maaliskuun kuudentena päivänä 1940 tätä reilun kilometrin mittaista, kapeaa saarta vastaan hyökkäsi 94 pommikonetta, 34 hävittäjää, 111 tykkiä, 81 kranaatinheitintä, 70 panssarivaunua ja 7000 miestä.

 Katselin karua saarta ja löytämiäni muutamia pieniä konekivääri- ja pikakivääripesäkkeitä. Kovin vaatimattomilta ne näyttivät. Luonto oli myös tehnyt tehtävänsä, sammal oli peittänyt kallion pintaa ja puusto kasvanut. Mietin niitä rantasalmelaisia ja nilsiäläisiä miehiä, jotka täällä Petäjäsaaressa taistelivat elämästään. Samalla he puolustivat isänmaamme vapautta ja itsenäisyyttä. Tuon yhden päivän taisteluissa 46 Rantasalmen miestä menetti henkensä. Menetys oli suurin yhtenä päivänä yhtä paikkakuntaa kohdannut tappio talvisodassa. Kaikkiaan kahdeksassa tunnissa kaatui 117 miestä, pääosin Etelä-Savon ja Pohjois-Savon kunnista. Tätä pohtiessani pala nousi kurkkuuni. Olin hiljaa paikoillani, tunsin syvää kunnioitusta ja kiitollisuutta.

 Jeesus sanoo päivän evankeliumitekstissä: ”Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Petäjäsaaressa kaatuneet näkivät kuoleman, kuten muut yli 27 000 talvisodassa kuollutta sotilasta ja siviiliä. Silti tässä Jeesuksen sanassa on meille vahva lohdun ja tulevaisuudenuskon viesti. Sitä se oli myös monille Petäjäsaaren taistelijoille. Sitä se oli monille sodassa kaatuneiden omaisille. Se on viesti Jumalan sanan lupauksesta ja iankaikkisen elämän toivosta.

 ”Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Mitä on Jumalan sanasta ”kiinni pitäminen”? Siinä on monta ulottuvuutta. Se on sanan tottelemista ja seuraamista. Se on sanassa kiinni riippumista, heikollakin uskolla, mutta sanaan luottaen.

 Jumalan sanasta kiinni pitämistä me tarvitsemme erityisesti vaikeina murrosaikoina, on sitten kyse yksityisen ihmisen tai kansakunnan vaikeista vaiheista. Talvisodan raskaina aikoina kansamme halusi turvautua siihen Jumalaan, joka ilmoittaa itsensä Raamatussa, Jumalan sanassa. Tähän kansaa myös kehotettiin. Muun muassa Viipurin hiippakunnan tuomiokapituli ohjeisti pappeja kiertokirjeessään 16.3.1940, muutama päivä rauhanteon jälkeen: ”Rakkaat virkaveljet, kootkaa yhteen seurakuntanne jäsenet yhteisiin Jumalan sanan tutkimistilaisuuksiin ja rukouskokouksiin, muistaen, että siellä, missä näin tehdään, on Jumala todella läsnä seurakuntansa keskellä.”

 Ihminen ei voi turvautua Jumalaan ilman Hänen sanaansa. Usko ilman sitä on ideologiaa, yritystä selittää todellisuutta ja tulevaisuutta pelkästään omien havaintojen ja kokemusten kautta. Jumalasta voidaan kyllä sanoa sitä ja tätä, mutta tärkein jää puuttumaan. Tälle Jumalalle ei voi puhua, häneen ei voi turvautua, hän ei anna pohjaa elämälle, ei rauhaa eikä voimaa. Hän on itse tehty Jumala, heikko ja voimaton. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain omien ajatustemme käsityksiä Jumalasta, mutta emme löydä elävää Jumalaa. Emme löydä Jumalaa, joka on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, isiemme Jumala, historian Jumala, ilmoituksen Jumala, joka lähetti ainoan Poikansa pelastukseksemme. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain mielikuvia Jumalasta, mutta emme voi jättäytyä hänen varaansa, turvautua häneen. Siksi on tärkeää pitää kiinni Jumalan sanasta.

 Kuitenkaan Jeesuksen sanojen pääpaino ei ole siinä, mitä me teemme. Keskeisin Jeesuksen sanoissa on lupaus. Olennaisinta ei siis ole meidän tekomme ja uskonnollisuutemme, vaan sanan kautta Jumalan voimaan kiinni pääseminen. Tätä tarkoittaa Jeesuksen lupaus: ”Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Toki Abraham kuoli, Petäjäsaaren taistelijat kuolivat, me kuolemme. Mutta kaiken tämän ajallisen kuoleman, kärsimyksen ja katoavaisuuden keskellä meille jää toivo iankaikkisesta elämästä Jumalan luona.

 Petäjäsaaressa 6.3.1940 taistelleiden viimeisten sotilaiden joukossa oli alikersantti Kauko Pentikäinen Nilsiästä. Hän oli vaimoni Marian setä, siis appeni veli. Hänen ystävänsä Hannes Pitkänen on kertonut Kauko Pentikäisen kuolemasta kirjeessään Martta Pentikäiselle, joka oli tiedustellut veljensä viime vaiheista: ”Oli 6 päivä alkamassa olimme Petäjäsaaressa. Kello kuuten tienossa aamulla alotti ryssä hirvittävän tykki tulen jota kesti yhtä mittaa kello 12 saakka päivällä. Sitte se alko hyökätä. Me pitimme puoliamme aina kello 16 saakka. Mutta sitten täyty meitän jättää saari surullisin seurauksin. Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme. Salmi oli 1800 m leveä ja kirkas päivä ja tuli hirvittävä. Veljenne ei pelännyt kuolemaa hän sano että se on niin sallittu jos sekin osaksi tulee. Jätettyämme saaren meitän ryhmästämme kaatu useita. Teitän veljenne kaatu myös noin 100 metriä rannasta.”

 Äärimmäisen hädän ja epätoivon keskellä taistelleille ei jäänyt muuta kuin luottamus Jumalaan, vaikka välillä tuntui, että Jumalakin oli heidät unohtanut. Hannes Pitkäsen kirjeessä se tulee esille yksinkertaisen koruttomasti: ”Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. … Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme.” Inhimillisen epätoivon keskellä jäi vain toivo Jumalasta ja elämästä hänen luonaan taivaassa. Siinä on meille tämän päivän ihmisille vahva esimerkki.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään me muistamme ja kunnioitamme talvisodassa kaatuneita. Mielessämme ovat varsinkin ne, jotka kuolivat Petäjäsaaren ja muiden Koirinojan lahden saarien taisteluissa. Täällä Rantasalmella koettiin erityisen suuri menetys. Tuskin täällä on ollut kotia tai sukua, jota Petäjäsaaren tapahtumat eivät olisi tavalla tai toisella koskettaneet.

 Tänään emme katso vain taaksepäin historiaan. Kuulemme evankeliumin lupauksen, joka kantaa meitä yksilöinä ja koko kansana. Jumalan sana kestää ja pysyy. Sen keskeinen sanoma kiteytyy Jeesuksen sanoihin: ”Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa.” Siinä se on, lupaus ikuisesta elämästä. Pahalla, kuolemalla tai kärsimyksellä ei ole viimeistä sanaa. Viimeinen sana on kaikkivaltiaalla Jumalalla, joka on pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa voittanut kaiken pahan, synnin ja kuoleman vallan. Siksi meille jää vahva toivo ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä.

Takaisin ylös

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 22.2.2015 Puumalan kirkossa

 Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan. Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta. (Mark. 1:12-13)

”Syntisen hyvää jäätelöä”, lukee mainoksessa. ”Lankesin suklaaseen”, kertoo tuttava. Työpaikan lounasravintola tarjoaa Janssonin kiusausta. Arkinen kielemme hyödyntää uskonnollista sanastoa. Synti ja kiusaus ovat sanoja, joiden ympärille asetetaan yleensä nykyisin lainausmerkit. Näitä sanoja käytetään pinnallisesti ja kevyesti markkinoinnin välineenä tai arkielämän pienten nautintojen yhteydessä. Kuulostaa siltä, että synti on pikkutuhmaa huvittelua ja kiusaukseen lankeaminen on oikeastaan aika mukavaa.

Todellisuudessa synti ja kiusaus ovat jotain aivan muuta kuin keveitä pikkuasioita. Tämän päivän evankeliumiteksti kertoo Jeesuksen kiusauksista. Edeltävissä jakeissa kerrotaan Jeesuksen kasteesta. Hän sai kuulla: ”Sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt.” (Mark 1:11). Heti sen jälkeen Pyhä Henki ajoi hänet autiomaahan villieläinten keskelle. Autiomaa käsitettiin Vanhassa testamentissa pahojen henkien pesäpaikaksi. Siellä Saatana, Jumalan vastustaja, sai kiusata Jeesusta koko 40 päivän ajan. Autiomaassa Jeesus valmistautui julkisen toimintansa aloittamiseen paastoamalla ja rukoilemalla. Siellä hän joutui kohtaamaan elämän perustavimmat kysymykset. Siellä koeteltiin hänen kutsumuksensa. Saatana pyrki siihen, että Jeesus kieltäisi taivaallisen Isänsä ja luopuisi Vapahtajan kutsumuksestaan. Huippunsa Jeesuksen kiusaukset saavuttivat ristillä. Jeesus kulki kuitenkin ristin tien loppuun asti. Hän voitti kaikki kiusaukset ja kiusaajansa.

Tämän päivän lyhyt evankeliumiteksti avaa kristityn elämään kaksi tärkeää näkökohtaa. Mukanani on kaksi esinettä, jotka havainnollistavat evankeliumitekstin sanomaa. Ensimmäinen on musta kankaanpala.

Jumala antaa omiensa joutua joskus autiomaahan. Näin Jeesukselle tapahtui. Jumala antoi Jeesuksen joutua autiomaahan. Oikeastaan tämä on liian kauniisti sanottu. Evankeliumin mukaan ”Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan”. Alkutekstin mukaan Henki suorastaan heitti tai viskasi Jeesuksen sinne. Näin voi tapahtua myös meille.

Autiomaa on usein muuta kuin konkreettinen asumaton seutu. Se voi olla sisäinen autiomaa. Se voi olla elämäntilanne, jossa turvalliset rakenteet ovat sortuneet. Se on tila, jossa ihminen on sisäisesti yksin, avuton ja turvaton, vailla kiintopisteitä, joihin tarttua. Joskus tällaiseen erämaahan viskaa sairaus tai onnettomuus, joskus uupumus ja loppuun palaminen, joskus läheisen sairaus tai kuolema, joskus perheen hajoaminen, joskus taloudellinen katastrofi, työttömyys tai konkurssi, joskus yksinkertaisesti havahtuminen siihen, että en vain enää hallitse elämää. Se on kokemus, jossa ikään kuin musta, kaiken pimentävä peitto laskettaisiin ylleni. Siitä tämä musta kangaspala viestii. Silloin ihminen joutuu Jeesuksen tavoin kohtaamaan elämän perustavimmat kysymykset. Autiomaa on tila, jossa aikaisempi elämän selkeys ja varmuus, ehkä vahvalta tuntunut usko ja luottamus Jumalan rakkauteen ovat poissa. Yhtäkkiä ihminen huomaa hapuilevansa pimeässä yksin, syntien, ahdistuksen ja epätoivon piinatessa ja kiusaajan kuiskiessa korvaan: ”Kaikki on mennyttä, toivoa ei enää ole.”

Tällaisessa tilanteessa on tarpeen huomata, miten tämän päivän evankeliumiteksti loppuu: ”enkelit pitivät hänestä huolta”. Jeesus ei ollut autiomaassa kiusausten ja koettelemusten keskellä yksin. Yksin et ole sinäkään oman elämäsi autiomaassa. Jumala ei jätä kutsumaansa missään kohdin yksin. Epäillä saa, kysellä saa, huutaa saa, jopa kapinoidakin saa, mutta yksin et jää. Autiomaansa syvimmässä merkityksessä läpikäynyt Vapahtaja kulkee rinnallasi. Tämän pyhäpäivän raamatunlukukappaleessa muistutetaan: ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Hepr. 2:18). Kristus on kanssasi autiomaasi pimeydessä. Hän on sinun apusi, puolustajasi ja turvasi. Mikään ei voi erottaa Kristukseen turvautuvaa Jumalasta ja hänen rakkaudestaan (Room. 8:38-39). Siihen voit luottaa.

Toiseksi minulla on mukanani puukko. Tämä ei ole mikä tahansa puukko, vaan täältä Puumalasta peräisin. Sen on tehnyt isälleni Ryhälässä elänyt kyläseppä Uuno Huttunen. Isäni kuoltua puukko siirtyi minulle. Tämä Uuno-sepän tekemä puukko kertoo autiomaan toisesta merkityksestä.

Jeesus joutui autiomaahan kiusattavaksi, koska hänen piti valmistautua tehtäväänsä. Hän joutui käymään itsensä ja Jumalan kanssa omat kiusauksensa ja taistelunsa, tutkimaan itseään, jotta hänestä tulisi valmis kutsumukseensa.

Kiusausten ja elämän peruskysymysten tai epäilysten kautta Jumala valmistaa meitä aina johonkin. Jos ei muuhun, niin taivasta varten. Itseään täynnä oleva ihminen ei pysty ottamaan vastaan apua ja etenkään armoa. Hän on itse itsellensä kaiken mitta. Hän ajattelee selviytyvänsä kaikesta itse. Ihmisestä ei kuitenkaan ole Jumalaksi. Hän ei riitä oman elämänsä voimanlähteeksi. Ihmisen on tultava pieneksi. Kyllä Jumala siihen osaa meitä kasvattaa. Autiomaa on paikka tai tila, jossa löytyy pohjakosketus omaan itseen. Siksi se on myös pelottava.

Autiomaassa, keskellä kiusauksiamme ja koettelemuksiamme meistä tehdään sellaisia, joksi Jumala on meidät tarkoittanut. Martti Luther vertaa tätä autiomaassa tapahtuvaa ihmisen luomistyötä sepän työhön. Metallinpalasta taitava seppä tekee vaikka puukon. Seppä muovaa esinettä tahtonsa muotoiseksi, välillä ahjossa kuumentaen ja takoen, lopulta hioen ja viimeistellen. Se voi näyttää väkivaltaiselta ja kipeältä. Autiomaassa ihmistä muovataan ja työstetään niin, että hänestä tulee sen muotoinen kuin hänen tekijänsä haluaa. Autiomaassa meistä tulee sellaisia, että voimme täyttää kutsumuksemme ja paikkamme ihmisinä.

Hyvät seurakuntalaiset. Oikeat erämaat ja autiomaat alkavat käydä maassamme harvinaisiksi. Niitä on siksi suojeltava ja perustettava luonnonsuojelualueita. Näin on tapahtunut myös täällä Puumalassa. Mutta ihmisen mielenmaisemassa autiomaat eivät ole harvinaisia. Jokainen meistä joutuu jossakin elämänä vaiheessa erämaahan. Se voi tarkoittaa niitä aikoja, jolloin kamppailemme oman sisimpämme kiusauksia, vaikeuksia ja ahdistuksia vastaan. Se voi merkitä myös niitä hetkiä, jolloin kohtaamme kysymyksen: Mikä on minun tehtäväni ja paikkani tässä elämässä ja maailmassa?

Varhaisen kirkon erämaaisät puhuivat hedelmällisestä autiomaasta. Elämämme autiomaa voi tuntua kauhistuttavalta. Sitä se usein onkin. Mutta se voi osoittautua jälkeenpäin puutarhaksi, siunauksen paikaksi. Näin tapahtuu, jos autiomaa johtaa meitä tuntemaan yhä syvemmin itseämme ja ohjaa meitä turvautumaan Jeesukseen, kiusausten voittajaan. Tätä on kutsuttu kristillisessä elämässä kilvoitteluksi. Vanhan kristinoppimme mukaan ”Kristityn elämässä on Jumalan rauhaa ja iloa, mutta myös uskon heikkoutta, kiusauksia ja ahdistuksia.” Siksi me tarvitsemme Jumalaa. ”Kun kristitty pysyy Jumalan käsissä, niin hänen elämäänsä kannattaa yhä syvenevä luottamus siihen, että Herra johdattaa kaiken hänen parhaakseen.” Kristittynä on turvallista elää, myös autiomaassa.

 Takaisin ylös

Saarna Jaetut eväät –jumalanpalveluspäivien päätösmessussa 14.2.2015 Jyväskylässä

 Kun he sitten nousivat Jerusalemiin vievää tietä, Jeesus kulki muiden edellä. Opetuslapset olivat ymmällä, ja heidän perässään kulkevat ihmiset alkoivat pelätä. Silloin Jeesus kutsui taas luokseen kaksitoista opetuslastaan ja alkoi puhua heille siitä, mitä hänelle oli tapahtuva: ”Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan ja luovuttavat hänet pakanoille, ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.”
Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: ”Opettaja, meillä olisi sinulle pyyntö. Suostuthan siihen.” ”Mitä te haluatte minun tekevän?” kysyi Jeesus. He vastasivat: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.” Jeesus sanoi heille: ”Te ette tiedä mitä pyydätte. Onko teistä juomaan sitä maljaa, jonka minä juon? Voitteko te ottaa sen kasteen, jolla minut kastetaan?” ”Voimme”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Sen maljan, jonka minä juon, te vielä juottekin, ja sillä kasteella, jolla minut kastetaan, kastetaan myös teidät. Mutta minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”
Kun muut kymmenen kuulivat tästä, he suuttuivat Jaakobille ja Johannekselle. Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että ne, jotka ovat hallitsijan asemassa, ovat kansojen herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”
(Mark. 10:32-45)

"Hunajani ja siitepölyni ovat minun, ne eivät kuulu kenellekään toiselle", kukka sanoi. Siksi se ei sallinut sen paremmin mehiläisten kuin perhostenkaan maistella niitä. Niinpä se kuihtui päämäärää ja tarkoitusta vailla. Kukka kuoli ilman hedelmää ja siementä.

Näin käy ihmisellekin, jos hän pitää omansa vain itsellään, jos hän ajattelee ensin vain itseään, sitten vasta muita. Tosin evankeliumitekstin ja pian alkavan paastonajan sanoma ei kuulosta kovin ajanmukaiselta. Eikä se sitä paitsi tunnu kovin houkuttelevalta elämäntavalta. Puhumattakaan, että siihen kukaan yltäisi, vaikka haluaisikin.

"Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon kaikkien orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta." (Mark. 10:44-45).

Siinä se on sanottu, paastonajan ohjelma. Yksinkertaista puhetta, ilman selityksiäkin ymmärrettävää. Mutta samalla niin vaikea toteuttaa. Riipumme kiinni ajatuksessa: "Mikä on minun, se ei kuulu kenellekään toiselle!" Ikään kuin meillä olisi jotain sellaista, joka ei loppujen lopuksi ole muuta kuin meille annettua lainaa, itse elämää myöten.

Jeesus osoitti, että ainoa todellinen suuruuden tie on palvelevan rakkauden tie. Tämä viitoitti ensimmäisten kristittyjen elämää. Lähimmäisenrakkaudella ja diakonialla oli suuri merkitys kristillisen kirkon kasvulle toisella ja kolmannella vuosisadalla. Tärkeä tekijä kristinuskon voittokulussa oli kristittyjen uhrautuva sairaanhoito. Roomalaisen yhteiskunnan perusteita järkytti toisen vuosisadan jälkipuoliskolla ja kolmannen puolivälissä kaksi suurta tautiepidemiaa. Tarttuviin tauteihin sairastuneita hoitaessaan – ilmeisesti kyse oli ensin isorokosta ja sitten tuhkarokosta – kristityt paitsi lisäsivät suosiotaan myös omaa osuuttaan väestöstä. Usko näkyi rakkaudentekoina sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja muita hyljeksittyjä kohtaan.

Ensimmäiset kristityt ymmärsivät, että kirkko on olemassa toisia varten. Usko ja rakkaus kuuluvat aina yhteen. Vieraanvaraisuus on kristillinen hyve. Palveleminen on kristityn tuntomerkki. Tämä on meidänkin tarpeen muistaa. Jos ihmiset kokevat kirkon myötäeläväksi, todella auttavaksi eikä vain puhuvaksi, ihmisen puolella olevaksi, heistä ja heidän asioistaan kiinnostuneeksi, sellaiseen yhteisöön he haluavat kuulua ja sitoutua.

Tänään Jeesus opettaa, mistä hänen seuraajansa tulee tuntea: ei eturivien varaamisesta, vaan palvelumielestä. Suurin on se, joka palvelee. Ei ole mitään suurempaa kuin lähimmäisen palveleminen.

Jumalanpalveluspäivien päätteeksi meitä muistutetaan, kuinka ”diakonia lähtee alttarilta.” Jumalanpalveluksella on aina palvelun ja rakkauden ulottuvuutensa. Sanan ja sakramentin kautta syntynyt usko auttaa meitä kääntymään lähimmäisen puoleen ja synnyttää rakkautta ja yhteyttä kristittyjen välillä.

Jumalan palveleminen on lähimmäisen rakastamista. Jumalanpalvelus ja palveleminen kuuluvat yhteen. Diakonia on jumalanpalveluksen jatkoa, ei sen korvike tai jumalanpalveluksesta erillinen asia. Yhteys jumalanpalvelukseen kuuluu kristillisen palvelun olemukseen.

Kirkko ei ole vain uskon, vaan uskon ja rakkauden yhteisö. Tämä korostus on luterilaisuudelle tyypillistä. Jumalan sana ei pysy vain jossakin seurakunnan yläpuolella, jonne jokainen seurakuntalainen olisi yksilönä suhteessa. Kirkko ei ole vain erillisten yksilöiden joukko. Sen sijaan sana tulee uskossa lihaksi ja kristityistä tulee toinen toisensa palvelijoita.

Aito kristillinen yhteisö on jumalanpalveluselämän synnyttämän rakkauden luoma yhteisö. Arjen palveleva mieli ja rakkauden teot kumpuavat siitä työstä, jonka Kristus on tehnyt meidän puolestamme.

Pian on laskiainen. Se merkitsee paastoon laskeutumista. Samalla se merkitsee Jeesuksen kärsimystien seuraamista. Tuo tie oli todellista laskiaista, laskeutumista yhä syvemmälle kärsimykseen ja aina kuolemaan saakka.

Jeesuksen laskiainen johti Golgatan ristille. Hän osoitti olevansa suurin, sillä hän tuli palvelemaan ja antamaan henkensä kaikkien puolesta, meidänkin, jotka emme kykene itsekkyydeltämme palvelemaan muita. Meidätkin armahdetaan. Kun itse saa anteeksi, voi antaa anteeksi toisille. Kun itse saa olla palveltavana, voi palvella toista.

Takaisin ylös

Saarna pappisvihkimysmessussa 1.2.2015 Mikkelin tuomiokirkossa

 Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
”Jos teillä on palvelija kyntötöissä tai paimenessa, niin ettehän te hänen kotiin palatessaan sano: ’Käy pöytään, saat heti ruokaa.’ Ei, te sanotte: ’Laita minulle syötävää, vyötä vaatteesi ja palvele minua sen aikaa kun syön ja juon. Sitten saat sinä syödä ja juoda.’ Ei palvelija siitä saa kiitosta, että hän tekee, mitä hänen tulee tehdä. Niinpä tekin, kun olette tehneet kaiken, mitä teidän tulee tehdä, sanokaa: ’Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.’”
  (Luuk. 17:7-10)

 Tämän sunnuntain evankeliumiteksti kuulostaa meidän korvissamme oudolta. Yksi pappi aloittikin saarnansa tästä tekstistä sanomalla, että ”Luukas kertoo Jeesuksen puhuneen vertauksessaan sellaista kieltä, että työmarkkinaneuvotteluissa niillä saataisiin tämän päivän Suomessa aikaan saman tien yleislakko”. Toinen puolestaan pohti, että ”jokin tässä vertauksessa niin sanotusti tökkii.” Kolmas totesi, että ”Jeesuksen vertaus palvelijasta ja isännästä on aika synkkää puhetta, puhdasta komentotaloutta ja herrakulttuuria. … Onko tämä mikään evankeliumi, ilosanoma?”

 Mistä Jeesuksen vertauksessa on kyse? Ensinnä on hyvä huomata, että Jeesuksen vertausta arvottomista palvelijoista ei ole tarkoitettu työelämän pelisäännöiksi, neuvoksi työehtosopimusneuvotteluihin tai arkielämän käyttäytymisohjeiksi. Jeesus ei ole työsuhdekonsultti tai hyvän käytöksen opettaja. Vertauksen ydin on muualla. Siinä on kaksi tärkeää asiaa.

 Ensimmäinen asian jokainen ihminen ymmärtää luonnostaan. Se on tämä: ihmisellä on velvollisuuksia toisia kohtaan. Emme ole olemassa itseämme varten, vaan toisiamme varten. Jokainen meistä on palvelija. Jokaisen pitää kysyä itseltään: olenko minä muita varten vai käytänkö minä muita omaksi hyväkseni?

 Periaatteessa tämä oppi on selvä ja ymmärrettävä. Jos me ajattelisimme enemmän muita ihmisiä ja vähemmän omaa etuamme, elämä muuttuisi sovinnollisemmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi. Mutta maailma näyttäytyy toisenlaisena. Näemme itsekkyydestä, rakkaudettomuudesta ja väkivallasta kärsivän maailman. Ihminen tarvitsee tätä muistutusta: sinä olet olemassa muita varten.

 Viime viikolla Juvan piispantarkastuksessa maaseutuyrittäjä totesi oppineensa yhden asian: ”Yksin ei kukkaa seleviä.” Tarvitsemme toisiamme. Meillä on velvollisuuksia toisia kohtaan. ”Yksin ei kukkaa seleviä.”

 Yksi tapa olla muita varten on Yhteisvastuukeräys. Tänä vuonna keräys tukee vähävaraisia, yksinäisiä ja eri syistä elämässään vaikeaan tilanteeseen joutuneita ihmisiä Suurella Sydämellä -vapaaehtoistoiminnan kautta. Köyhyys on totta Suomessakin. Tilastokeskuksen mukaan lähes 700 000 suomalaista elää köyhyysrajan alapuolella. Usein rahaa ruokaan tai vaatteisiin ei ole riittävästi. Pahiten köyhyys koettelee yhden huoltajan lapsiperheitä ja työelämän ulkopuolelle jääneitä, pitkään perusturvan varassa eläneitä yksinäisiä ihmisiä. Monin paikoin apua pyydetään enemmän kuin sitä pystytään antamaan. Ammattiauttajien rinnalle tarvitaan jatkossa yhä enemmän vapaaehtoisia, jotta hädässä olevien avunpyyntöihin pystytään vastaamaan. Suurella Sydämellä saattaa yhteen avun tarvitsijat ja auttajat.

 Ulkomaisena keräyskohteena on Haiti, missä autetaan lapsia kouluun. Yhteisvastuun tuella Haitiin rakennetaan tulevina vuosina uusia kouluja, joihin köyhimpienkin perheiden lapsilla on mahdollisuus päästä opiskelemaan. Ilman koulutusta toivoa paremmasta ei juuri ole. Koulut on suunniteltu kestämään maanjäristyksiä ja hirmumyrskyjä. Koulujen rakentamisen ohella Haitissa kehitetään koulujen hallintoa ja opetuksen laatua.

 Jeesuksen vertauksen ensimmäinen sanoma on siis tämä: sinä olet palvelija. Eikö meidän velvollisuutemme ole auttaa? Me emme ole itseämme varten, vaan toisiamme varten. ”Yksin ei kukkaa seleviä.” Sitä varten on Yhteisvastuukeräys.

 Mutta Jeesuksen vertaus sisältää toisenkin sanoman. Vertauksen avulla Jeesus kertoo Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Jeesus kuvaa realistisesti aikansa palvelijan asemaa. Palvelijasta käytetään kreikan sanaa ”doulos”, joka merkitsee orjaa. Kyseessä ei ole kahden tasavertaisen ihmisen suhde. Isäntä on isäntä, eikä hän ole tasa-arvoinen palvelijansa kanssa.

 Ihmisen luontainen taipumus on kysellä itseltään, milloin minä olen riittävän hyvä ihminen kelvatakseni itselleni, toisille ja Jumalalle. Maallisessa elämässä, työssä ja opiskelussa pitääkin ponnistella ja tehdä parhaansa. Mutta Jumalan edessä pätevät toisenlaiset lait.

 Jumalalle arvokkaaksi ihmiseksi ei tulla niin, että yritetään olla uskonnollisesti parempia ihmisiä, ei niin että ponnistellaan kohti aina vain hurskaampaa elämää, ei edes toisia palvelemalla. Jumalalle arvokkaaksi ihmiseksi tullaan siten, että Jumala alkaa pitää meitä arvokkaana ja rakkaana. Arvokkaaksi tullaan siis ilman ansioita. Tätä merkitsee armo.

 Nykyään kuulee yhä useammin opetettavan, jopa kristillisenä oppina, että Jumala hyväksyy meidät juuri sellaisena kuin olemme. Kuitenkin asia on aivan päinvastainen. Koska olen oma itseni, tarvitsen armoa. En voi syntieni tähden kestää pyhän Jumalan edessä. Tarvitsen Kristusta, joka on sovittanut syntini. Tarvitsen armoa, joka maksoi Jumalalle kaiken ja kalleimman, hänen ainoan Poikansa hengen. Tästä armosta olen riippuvainen. Sen perusteella Jumala hyväksyy meidät. Tämän armon tähden me olemme arvokkaita.

 Jeesuksen vertauksessa Jumala on isäntä ja me olemme palvelijoita. Kun Jeesus sanoo, että me olemme "arvottomia palvelijoita", silloin hän haluaa sanoa, että me kaikki olemme täydellisesti riippuvaisia Jumalan armosta, hyvyydestä ja rakkaudesta. Armo on ansaittu. Mutta se ei ole meidän ansaitsemaa, vaan Kristus ansaitsi armon meille. Pelastumme tekojen kautta, emme kuitenkaan omien tekojemme, vaan Kristuksen pelastusteon kautta.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään vihitään Kristuksen kirkon palvelukseen kuusi pappia. Teille, Eerika, Elise, Tapio, Aki, Helena ja Kristian, tämän sunnuntain evankeliumitekstissä on erityinen sanoma. Jeesuksen vertaus on kuin kuvausta papin tehtävästä ja asemasta. Pappisvirka on palvelijan tehtävä. Pappien, jos keiden, osa on sanoa: ”Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”

 ”Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” Näin monet Raamatussa esiintyvät Jumalan palvelijat joutuivat kokemaan. Tuomarien kirjassa Gideon kamppailee tehtävänsä kanssa. Aivan mahdottomaksi itsensä tuntevalle Jumala sanoo: ”Käytä sitä voimaa, joka sinussa on.” (Tuom. 6:13-16). Jesaja joutui suorastaan vaikeroimaan kutsumuksensa edessä: ”Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet …” (Jes. 6). Tehtävänsä äärellä Jeremia tunsi mahdottomuutensa: ”Voi Herra, Jumalani, en minä osaa puhua, minä olen niin nuori!” (Jer. 1:6). Kuitenkin juuri tällaisia ihmisiä Jumala kutsui palvelukseensa.

 Pappi on Jumalan palvelija tai sananmukaisesti evankeliumitekstin sana käännettynä ”Jumalan orja”. Pappi ei ole itseään varten, vaan Jumalaa ja ihmisiä varten. Siitä evankeliumiteksti selvin sanoin puhuu teille tänään papiksi vihittäville. Jumala sekä antaa kaiken että myös vaatii kaiken.

 Pappi on palvelija, Jumalan orja, sanan myönteisessä merkityksessä. Isäntä ottaa palvelijastaan täyden vastuun. Jumalan työssä ollaan ”talon ruoissa”. Pappi saa elää siitä samasta armosta, jota hän muille julistaa ja opettaa. Jo se on Jumalan armoa, että hän on kutsunut teidät kirkkonsa palvelukseen ja käyttää teitä työssään. Häneltä olette saaneet kaikki luonnonlahjat ja armolahjat, joiden avulla voitte hoitaa pappisvirkaa. Hän antaa teille myös tarvittavan voiman. Siihen hän antaa sen siunauksen, jonka tietää teidän tarvitsevan. Siksi voitte turvallisin mielin sanoa: ”Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”

Takaisin ylös

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 25.1.2015 Juvan kirkossa

 Synagogasta he menivät suoraan Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.
Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.
Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä. Simon ja hänen toverinsa riensivät etsimään Jeesusta ja löysivät hänet. He sanoivat hänelle: ”Kaikki etsivät sinua.” Mutta Jeesus sanoi: ”Me lähdemme nyt täältä ja menemme naapurikyliin. Minun on saarnattava sielläkin, sitä vartenhan minä täällä olen.” Niin hän lähti ja kiersi kaikkialla Galileassa, saarnasi synagogissa ja karkotti pahoja henkiä.
(Mark. 1:29–39)

Viime kesänä uutisoitiin laajasti tiedotusvälineissä yhdysvaltalaisen parantaja-evankelista David Herzogin Suomen vierailusta. Hänen kokouksissaan odotetaan tapahtuvan ihmeitä. Myös Helsingin tilaisuuksia mainostettiin Herzogin sanoilla: ”Odotan, että jotain suurta tapahtuu. Ehkä kuolleista herääminen, kuka tietää”. Hänen mukaansa kokouksissa tavallisia ihmeitä olivat parantumiset, kultahampaiden ilmestymiset suuhun, yhtäkkinen hiustenkasvu tai laihtuminen. Onpa yleisön sekaan kuulemma joskus ilmestynyt kultapölyä ja enkelin sulkia. (Saarnaaja lupaa ihmeitä HS 23.7.2014).

David Herzogin kokoukset eivät tainneet aivan sujua suunnitelmien mukaan. Väkeä tuli paikalle vähemmän kuin odotettiin. Silti amerikkalaissaarnaajan saama suuri julkisuus on merkki siitä, että ihmisiä kiinnostavat epätavalliset uskonnolliset ilmiöt. Erityisesti parantamisihmeet ovat aina herättäneet mielenkiintoa. Se on ymmärrettävää, sillä sairauden keskellä ihminen tarttuu siihen, mistä arvelee saavansa apua.

Päivän evankeliumi kertoo Jeesuksen parantamistyöstä. Evankeliumiteksti kuvaa Jeesuksen julkisen toiminnan alkuvaiheita. Hän tuli Kapernaumin kaupunkiin ensimmäisten opetuslastensa kanssa, kävi synagoogassa ja meni sieltä Simonin eli Pietarin kotiin. Samalla hän yhdessä hetkessä paransi Pietarin anopin, joka makasi kuumetaudissa, ilmeisesti malariakohtauksen kourissa.

”Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä.” Mutta yksi pieni, merkillinen yksityiskohta kertomukseen sisältyy. ”Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet.”

Tällainen, oudolta tuntuva käytös toistuu Jeesuksella tuon tuosta. Usein sairaita parantaessaan Jeesus kielsi heitä kertomasta tapahtumasta. Mitä tällainen salailu merkitsee? Eikö nimenomaan olisi ollut hyvä, että ihmiset olisivat saaneet tietää Jeesuksen parantaneen ihmisiä. Näinhän me järkevät länsimaiset ihmiset ajattelemme. Mutta Jeesuksen tärkein tehtävä ei ollut toimia ihmisten sairauksien parantajana ja ihmeiden tekijänä. Parantamisihmeet eivät olleet itseisarvo tai päätehtävä. Ne kertoivat Jeesuksen vallasta ja voimasta.

Jumala ei lähettänyt Jeesusta sairauksien parantajaksi. Eikä Jeesus suinkaan kaikkia tapaamiaan sairaita edes parantanut. Esimerkiksi Betesdan lammikolla oli satoja sairaita. Heistä Jeesus paransi vain yhden ainoan. Eikä hänkään ollut edes mikään hurskas uskovainen.

Kyllä Jumala edelleenkin parantaa sairauksia. Minä uskon niin. Kaikkivaltiaalle Jumalalle se on mahdollista. Mutta se ei ole edelleenkään Jumalan tärkein ja oleellisin tapa kertoa suuresta ihmisrakkaudestaan. Tärkein oli ja on jotain ihan muuta.

Jeesus huomasi jo heti toimintansa alussa, että parantamisihmeet vievät ihmisten ajatukset ja odotukset väärään suuntaan. Katseet piti kääntää oikeaan kohteeseen. Siksi Jeesuksen parantamisihmeet olivat yksinkertaisia ja koruttomia muihin sen ajan parantajiin verrattuna. Usein Jeesus kuvataan näissä tilanteissa vaivautuneena. Hän oli pidättyväinen valtaansa korostavien voimatekojen suhteen. Hän pelkäsi niiden korostamisen peittävän alleen kaikkein tärkeimmän - hänen ristin tiensä.

Jeesuksen ihmiseksi tulemisen tarkoitus oli risti. Golgatan risti oli Jeesuksen toiminnan päämäärä. Uskomme perustuu siihen, että Jeesus Kristus on ostanut meidät vapaiksi kaikesta synnin, kuoleman ja pahan vallasta, ”ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan”. Jumala antaa meille hyvyydessään monia lahjoja, läheisiä ihmisiä, toimeentuloa, terveyttäkin, mutta näistä kaikista joudumme kerran luopumaan. Tärkeintä uskossamme on Kristuksessa meille lahjoitettava syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä.

Miten tämä usko näkyy elämässä? Evankeliumin toinen pieni yksityiskohta antaa tästä esikuvan. Simonin anopin parantamisesta kerrotaan: ”Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan.” Simonin anoppi antoi esikuvan siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa: ”hän alkoi palvella vieraitaan”. Meidät on pelastettu palvelemaan. Jeesus opetti myöhemmin sanoen: ”Suurin on se, joka palvelee.”

Kristityn kutsumus maailmassa on palvella, kantaa vastuuta, toimia yhteisen hyvän puolesta. Kun ihminen kohtaa Jeesuksessa rakkauden ja armon, saa syntinsä anteeksi, hän vapautuu palvelemaan. Hän on kuin partiolainen, joka on ”aina valmiina” palvelemaan. Hyvät teot eivät tee ihmisestä kristittyä, mutta kristitty ihminen tekee hyviä tekoja. Voiman niihin saa itseltään Kristukselta. Rakastettu voi rakastaa toista. Siksi kristityn palvelu ei ole pakonomaista suorittamista. Se tapahtuu iloisin ja vapain sydämin. Usko on tie elämään, iankaikkiseen elämään ja ajalliseen vastuun kantamiseen.

Hyvät juvalaiset. Tänään piispantarkastuksen juhlapäivänä ja vuotuisena Juva-päivänä evankeliumi tuo esille uskon ja rakkauden kaksoisnäköalan. Juvalla on satojen vuosien ajan julistettu Jumalan sanaa ja jaettu sakramentteja uskon syntymiseksi ja vahvistamiseksi. Yksinkertainen ristin ja ylösnousemuksen evankeliumi syntien anteeksiantamisesta Jeesuksessa Kristuksessa on merkinnyt iankaikkisen elämän toivoa. Tällaista selkeää evankeliumin julistusta yhä tarvitaan. Se synnyttää uskon ja luottamuksen Jumalaan.

Samalla evankeliumi saa aikaan rakkauden lähimmäistä kohtaan. Rakastettu voi rakastaa toista. Sitä meidän aikamme kaipaa hyvin kipeästi, myös täällä Juvalla. Torstaina T&T Food Oy:ssä vieraillessamme kuulimme: ”Yksin ei kukkaa seleviä.” Tarvitsemme jokainen yhteyttä toinen toisiimme. ”Yksin ei kukkaa seleviä.” Sanalla sanoen tarvitsemme lähimmäisenrakkautta.

Usko ja rakkaus ovat voimanlähde Juvalla nyt ja tulevaisuudessa.

Takaisin ylös

 

Saarnat vuonna 2014

 

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 16.11.2014 Taipalsaaren kirkossa

 Jeesus sanoo:
”Pitäkää varanne, olkaa valveilla, sillä te ette tiedä milloin se aika tulee. Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa. Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, koska talon herra tulee: illalla vai keskiyöllä, kukonlaulun aikaan vai aamun jo valjetessa. Hän tulee äkkiarvaamatta - varokaa siis, ettei hän tapaa teitä nukkumasta. Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!”
(Mark. 13:33-37)

Minulla on käytössä isältäni peritty 60 vuotta vanha partiovyö. Sen soljessa on sama teksti kuin nykyisissäkin partiovöissä: Ole valmis. Se on partioliikkeen tunnus. Kun puen vyön ylleni, se kertoo hyvin konkreettisella tavalla siitä, että partiolaisena minun tulee olla aina valmiina palvelemaan ja täyttämään velvollisuuteni.

Tänään kirkkovuoden lähinnä viimeisenä sunnuntaina meitä muistutetaan valmiina olemisen tärkeydestä. ’Ole valmis’ sopisi hyvin jokaisen kristityn tunnukseksi. Siihen tämän pyhäpäivän evankeliumi keskittyy. Markuksen evankeliumin 13. luvussa Jeesus puhuu viimeistä tapahtumista. Uskomme mukaan Jeesus palaa kerran maan päälle. Tämä maailmanaika päättyy. Tulee viimeinen tuomio. Jeesuksen sanat evankeliumitekstissä liittyvät hänen paluuseensa. On oltava valmis. Siksi on valvottava. Evankeliumissa on monia tärkeitä näkökohtia valmiina olemiseen. Otan niistä esille kaksi.

Ensinnä Jeesus korostaa sekä jokaisen seurakunnan jäsenen että virkaan vihittyjen pappien vastuuta. ”Kun mies matkustaa vieraille maille ja talosta lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän ja vastuun, niin ovenvartijan hän käskee valvoa” (13:34).

Vieraille maille matkustavan miehen on ymmärretty kuvaavan Jeesusta itseään. Taloa tarkoittava kreikan kielen sana (oikos) tarkoittaa taloa, kotia, huonetta, huonekuntaa. Se voi merkitä myös Jumalan huonetta eli seurakuntaa (1. Tim. 3:15). Jokaisella talon palvelijalla, toisin sanoen seurakunnan jäsenellä, on oma tehtävänsä ja vastuunsa hoidettavanaan. Palvelijoista mainitaan erikseen ovenvartija. Tämän on tulkittu tarkoittavan seurakunnan paimenta, siis pappia. Hänet mainitaan erikseen, koska hänen tehtävänsä on talon isännän eli Jeesuksen poissa ollessa muita vastuullisempi. Hänen tulee huolehtia, ei vain omasta valvomisestaan, vaan samalla kantaa vastuuta koko seurakunnasta. Teologian kielellä sanottuna tässä tulee esille sekä ns. yhteinen pappeus että paimenvirka. Kaikilla seurakunnan jäsenillä on oma tehtävänsä, jossa he palvelevat. Tämä kertoo yhteisestä pappeudesta. Mutta jotkut heidän joukostaan ovat saaneet tehtäväkseen palvella erityisessä paimenvirassa. On tärkeä huomata, että kummallakin on seurakunnassa tehtävänsä ja vastuunsa. Niitä ei pidä asettaa vastakkain, vaan kumpaakin tarvitaan.

Evankeliumissa korostuu se, kuinka tärkeä on seurakunnan merkitys kristityn pysymisessä valveilla ja valmiina olemisessa Jeesuksen tuloon. Seurakuntayhteys tukee yksittäisen jäsenen uskoa. Jumala ei ole luonut meitä yksinäisyyteen, elämään erakkoina, vaan elämään yhteydessä toisiimme, tekemään yhdessä matkaa ja tukemaan toisiamme. ”Jumala on kyllä luonut monenlaista, mutta ei yksinäistä kristittyä.” Tähän Martti Lutherin sanontaan sisältyy syvä viisaus. Kristityksi tullaan, kun ihminen liitetään kasteessa seurakuntaan. Kastettu kristitty on osa yhteisöä. Siksi seurakuntayhteys on ratkaisevan tärkeää. Missä me paremmin voisimme valvoa kuin siellä, missä Herramme on erityisesti luvannut olla läsnä: sanassa ja sakramenteissa?

Sunnuntain jumalanpalveluksessa me emme ainoastaan tapaa toisiamme. Me tapaamme itsensä Jeesuksen – siis jo ennen hänen paluutaan maan päälle. Hän tulee joka pyhäpäivä meidän luoksemme luetussa ja julistetussa sanassaan ja hoitaa siinä meitä. Hän aterioi ehtoollispöydässä meidän kanssamme antaen nautittavaksemme ruumiinsa ja verensä vakuudeksi ristin kuolemastaan ja syntiemme anteeksiantamuksesta. Ilman Jumalan sanaa ja Herran pyhää ehtoollista emme jaksa valvoa uskossa Jeesukseen. Silloin helposti kaste ja siinä saadut Jumalan lahjat ja niiden mukana myös usko Kristukseen unohtuvat.

Tätä sanomaani vasten on huolestuttavaa se, että Taipalsaarella on kirkossa käynti vähentynyt. Vuosikymmenessä on kadonnut 4000 kirkossakävijää. Samoin kymmenen vuoden aikana on kastettujen osuus syntyneistä laskenut yksitoista prosenttiyksikköä. Nämä ovat asioita, joihin seurakunnassa kannattaa tarttua aktiivisesti. Esimerkiksi jos jokainen seurakunnan jäsen osallistuu jumalanpalvelukseen vuodessa yhden kerran enemmän kuin nyt, se nostaa jumalanpalvelusaktiivisuuden vuosikymmenen takaiseksi! Tähän haastan teitä taipalsaarelaisia.

Toinen tärkeä näkökohta liittyy evankeliumitekstin loppuun. Siinä Jeesus sanoo: ”Minkä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvokaa!” (13:37). Jeesuksen puhe ei ollut tarkoitettu vain opetuslapsille, vaan kaikille uskoville kaikkina aikoina, siis myös meille tänään täällä Taipalsaaren kirkossa. Herramme kehottaa tässä hyvin painokkailla sanoilla valvomiseen. Uudessa testamentissa Jeesuksen käyttämä sana (gregoreo) esiintyy runsaat 20 kertaa. Kyseistä sanaa käytetään Raamatussa hengellisen velttouden ja uneliaisuuden vastakohtana, ja vain poikkeustapauksissa valvomisesta sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Jeesus puhuu hengellisestä ja moraalisesta valvomisesta, ei kirjaimellisesta unesta pidättäytymisestä. Olkaa varuillanne, olkaa valppaina, olkaa hereillä. Ainakin näillä merkityksillä nämä Jeesuksen sanat voitaisiin kääntää suomeksi. Jeesuksen opetuksen mukaan kristityn perusasenne tässä maailmassa on valvomisen asenne.

Kehotus valvomiseen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että nyt-hetki on tärkein. Valvominen on yhteydessä Jeesuksen opetukseen vuorisaarnassa: ”Älkää huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä huolen itsestään.” (Matt. 6:34). Kukaan ei voi tietää, milloin talon herra tulee. Hänen tulemisensa ajankohtaa ei kannata edes lähteä arvailemaan. Se tulee tapahtumaan äkkiarvaamatta, yllättäen, ehkä aivan eri tavalla kuin oli uumoiltu. Siksi kaikkein olennaisinta on olla valmiina. Meidän tulee elää niin, että ei ole enää merkitystä sillä, milloin hän tulee. Hän saa tulla milloin vain. Ihmisen tulee olla joka hetki valmiina lähtöönsä - joko tämän maailman loppuun tai omaan kuolemaansa.

Oikea hengellistä valvomista ja Kristuksen paluun odotusta on elää syntien anteeksiantamuksesta, sen varassa, että Jumala armahtaa meitä syntisiä Poikansa tähden. Juuri tässä on kristillisen uskon ja tulevaisuuden odotuksen keskeisin asia ja lähtökohta. Siksi kristityn perusrukous on aina ollut: Herra, armahda minua. Olemme Jumalan luomina ja lunastamina hänen rakkautensa kohteita. Olemme Jumalan kämmenellä, hänen huolenpidossaan. Elämämme, olemassaolomme, maailmamme ei ole loppujen lopuksi meidän varassamme, vaan Jumalan varassa. Meitä kannattelee Jumalan hyvyys ja rakkaus. Se vapauttaa meidät palvelemaan lähimmäisiämme ja varjelemaan luomakuntaa. Usko ei ole ahdistavaa pakkoa, vaan lapsen vapaata ja turvallista oloa Taivaan Isän hoidossa. Ilon ja vapauden antaa se, että suhde Jumalaan ei rakennu ihmisten edellytysten varaan. Usko perustuu Jeesuksen Kristuksen rakkauteen ja syntien anteeksiantamukseen.

Hyvät taipalsaarelaiset. Isäni vanha partiovyö muistuttaa minua valmiina olemisen tärkeydestä. Kun partiolaiselta kysyy, oletko valmis, hän vastaa: ”Aina valmiina!” Mikä on vastauksemme, kun Jeesus kysyy meiltä, olemmeko valmiit? Toivon, että voisimme vastata tähän kysymykseen samoilla sanoilla: ”Aina valmiina!” Silloin se kertoo, että olemme valvoneet. Se kertoo siitä, että suhteemme Jumalaan on kunnossa. Se kertoo siitä, että turvaudumme Jumalaan. Häneen me nyt nousemme tunnustamaan uskomme: ”Minä uskon …”

 Takaisin ylös

Saarna pappisvihkimysmessussa 19.10.2014 Mikkelin tuomiokirkossa

 Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein?” Jeesus vastasi: ”Tärkein on tämä: ’Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.’ Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ Näitä suurempaa käskyä ei ole.”
Lainopettaja sanoi hänelle: ”Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit.” Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.”
(Mark. 12:28-34)

 Tämän sunnuntain evankeliumitekstin edellä kerrotaan, kuinka Jeesus oli juuri vaientanut saddukeukset. He olivat kysyneet häneltä ylösnousemuksesta (Mark. 12:18-27), johon he eivät uskoneet. Jeesus oli vastannut heille tavalla, joka teki saddukeukset sanattomiksi. Fariseukset olivat kuulleet Jeesuksen ja saddukeusten välisen keskustelun. Se oli heille mieleen, sillä fariseukset puolestaan uskoivat ylösnousemukseen. Myös fariseukset olivat Jeesuksen vastustajia, mutta eri syystä kuin saddukeukset.

 Fariseukset olivat lain noudattajia. He luulivat, että ihminen voi pelastaa itse itsensä täyttämällä Jumalan lain. Niinpä eräs lainopettaja päätti testata Jeesuksen lain tuntemusta: ”Mikä käsky on kaikkein tärkein?”

 Jeesus aloittaa vastauksensa lainopettajalle lainaamalla Vanhasta testamentista jaetta, joka on juutalaisten uskontunnustus: ”Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra.” (5. Moos. 6:4).

 Juutalaiset olivat omaksuneet tämän uskontunnustuksen jo ennen Jeesuksen syntymää. Hurskas juutalainen lausui sen joka aamu ja ilta. Nykyäänkin tätä Vanhan testamentin jaetta myydään Israelissa turisteille pieneen metalliseen koteloon sijoitettuna. Sellaisessa juutalaiset kodit sitä säilyttivät ja säilyttävät yhä oviensa pieleen kiinnitettynä.

 Jeesuksen vastauksen toinen osa lainopettajalle sisältää kaksi suoraa lainausta Vanhasta testamentista: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.” (5. Moos. 6:5) ja ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (3. Moos. 19:18). Yhdessä näitä kahta käskyä kutsutaan rakkauden kaksoiskäskyksi. Samalla se on myös kymmenen käskyn tiivistelmä.

 Fariseukset olivat jakaneet Vanhan testamentin lain (Tooran) 613 käskyyn. Niistä 248 oli positiivisia eli varsinaisia käskyjä ja 365 negatiivisia eli kieltoja. He selittivät samalla, että kyseiset lukumäärät johtuvat siitä, että ihmisruumiissa on 248 osaa ja vuodessa 365 päivää. Nyt lainopettaja halusi kuulla, miten Jeesus suhtautui siihen pelastuksen tiehen, joka fariseusten mielestä oli oikea. Jeesus vastasi rakkauden kaksoiskäskyllä.

 Tämä lyhyt keskustelu lainopettajan ja Jeesuksen välillä opettaa meille tänään kolme tärkeää asiaa.

 Ensinnä: Jumalan lain ydin on rakkaus. Rakkaudessa on kysymys kokonaisvaltaisesta asiasta. Se vaatii koko ihmisen: hänen sydämensä, sielunsa ja mielensä. Se vaatii hänen sisimpänsä, siis hänen ajatuksensa, sanansa ja tekonsa. Se vaatii myös hänen tunteensa ja järkensä. Tämä kokonaisvaltaisuus korostuu alleviivauksen tavoin Jeesuksen vastauksessa: Rakasta Herraa, Jumalaasi, sydämestäsi, sielustasi, mielestäsi, voimallasi. Puolinainen rakkaus ei Jumalalle kelpaa.

 Toiseksi Jumalan laki vaatii sen täyttämistä kokonaan. Jeesuksen vastauksessa toistuu sana "koko" useasti: koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi, koko voimallasi. Jeesus halusi sanoa fariseuksille: Kyllä Jumalan laki lupaa pelastuksen niille, jotka täyttävät lain, mutta se on täytettävä kokonaan ja kaikilta osin eikä vain osittain tai ulkonaisesti.

 Keskellä järvenselkää veden varaan joutunut voi pelastaa itse itsensä uimalla rantaan, mutta hänen on uitava koko matka, todella rantaan saakka. Vaikka hän uisi kuinka pitkän matkan tahansa, mutta voimat loppuvat juuri ennen rantaa, itsensä pelastaminen epäonnistuu.

 Kolmanneksi fariseukset eivät ymmärtäneet ihmisen pelastusta ajatellen Jumalan lain tarkoitusta oikein. Jumalan pyhä tahto, Jumalan laki, on tarpeellinen ja välttämätön ihmisten keskinäisissä suhteissa ja yhteiselämässä. Mutta pelastuksen asiassa sitä pitkin ei päästä perille. Jumalan laki on niin vaativa, ettei yksikään ihminen voi sitä kokonaan täyttää eikä sitä kautta tulla Jumalan hyväksymäksi.

 Jumalan laki on annettu siksi, että ihminen tulisi näkemään syyllisyytensä Jumalan edessä. Se on annettu sitä varten, että me ymmärtäisimme, että me emme jaksa uida rantaan, me emme pysty itse pelastamaan itseämme. Kukaan ihminen ei pysty täyttämään Jumalan lakia niin täydellisesti, että voisi sitä tietä pelastua synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Kukaan ei voi rakastaa Jumalaa niin täydellisesti, että voisi siihen vedoten ansaita pelastuksen lahjan. Ihmisen pelastuminen ei ole tee-se-itse –tapahtuma.

 Evankeliumitekstin lopusta käy ilmi, että lainoppinut juutalainen oli samaa mieltä Jeesuksen kanssa. Jeesuksen mukaan lainoppinut ei ollut kaukana Jumalan valtakunnasta. Hän oli lähellä, mutta ei vielä sisällä. Tämä tarkoittaa, että tältä lainoppineelta puuttui Jeesus. Hän ei ymmärtänyt, että Jumalan valtakunta oli tullut lähelle juuri Jeesuksessa, joka on lain täyttymys.

 Jumalan valtakunnassa on se, joka uskoo ja ymmärtää, ettei hän omassa varassaan kykene täyttämään Jumalan lakia. Hänen täytyy turvautua Jeesuksen sovitustyöhön Golgatan ristillä. Kristuksen lunastustyön hedelmän me saamme ottaa vastaan uskolla, ilman omia ansioitamme, tekojamme tai rakkauttamme. Jeesus halusi siirtää oman aikansa fariseukset samoin kuin tämänkin ajan fariseukset lain tieltä armon tielle, omiin voimiin turvaamisesta Kristukseen turvaamiseen. Siihen sinäkin saat tänään luottaa. Jeesus on kuollut ja ylösnoussut puolestasi. Hän on sovittanut kaikki sinun syntisi ja avannut tien taivaaseen. Saat uskoa Jumalan armoon, joka riittää sinunkin kohdallasi.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään tässä jumalanpalveluksessa vihitään Kristuksen kirkon palvelukseen kaksi pappia. Evankeliumiteksti sisältää pappisviran hoitamiseen kaksi tärkeää muistutusta. Ensinnä Jeesuksen opetuksen ydin on yhteys Jumalaan. Siitä kasvaa rakkaus lähimmäiseen. Näin siis usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäiseen kulkevat aina käsi kädessä. Se on erityisesti papin syytä muistaa ja siitä huolehtia. Siksi tämä pyhäpäivä on hyvä pappisvihkimyspäivä. Se nostaa esille luterilaisuuden yhden ydinkorostuksen uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuudesta. Siellä missä tämä muistetaan, papin työ ja kirkkomme elämä pysyy oikeassa tasapainossa.

 Toiseksi pappi on pelastuksen asiassa samassa asemassa kaikkien muiden ihmisten kanssa. Pappisvirka on arvostettava ja kunnioitettava, mutta sen kantaja on samanlainen syntinen ihminen kuin kuka tahansa. Tästä vanha tarina kertoo jotain olennaista. Nuori pappi oli menossa vuosikymmeniä sitten kinkereille maalaistaloon. Porstuassa tuli piika vastaan ja niiasi papille. Siihen pappi totesi vähän hämmentyneenä: ”Kuulkaas piika, ei minulle tarvitse niiata, tavallinen ihminen se on pappikin.” Siihen piika vastasi kipakasti: ”Luuletkos, että minä sinulle niiaan, virkaas minä kunnioitan.”

 Pappi tarvitsee sitä samaa ristin evankeliumia, jota hän toisille julistaa. Siihen tekin, Anna ja Ville, saatte tarttua tänään ja kaikkina päivinänne.

Takaisin ylös

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 12.10.2014 Pitäjänkirkossa Mikkelissä

 Johanneksen opetuslapset ja fariseukset paastosivat. Jeesukselta tultiin kysymään: ”Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa, kun kerran Johanneksen opetuslapset ja fariseusten opetuslapset paastoavat?” Jeesus vastasi: ”Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Niin kauan kuin sulhanen on heidän joukossaan, he eivät voi paastota. Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat. Ei kukaan ompele kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Silloinhan vanha vaate repeää uuden paikan vierestä ja reikä on entistä pahempi. Eikä kukaan laske uutta viiniä vanhoihin leileihin. Silloinhan viini rikkoo ne ja sekä viini että leilit menevät hukkaan. Ei, uusi viini on laskettava uusiin leileihin.” (Mark. 2:18-22)

Millainen on kunnon uskovainen? Juutalainen käsitys oli, että tosi uskovainen antaa kymmenykset tuloistaan, paastoaa isien perinnäissääntöjen mukaisesti, noudattaa puhdistautumissääntöjä tunnollisesti ja pitää sapattikäskyt.

Paastoaminen oli tärkeä osa juutalaista elämäntapaa. Mooseksen laissa oli vain yksi paastopäivä vuodessa: suuri sovituspäivä, Jom Kippur. Ihmiset kuitenkin paastosivat vapaaehtoisesti monenlaisissa tilanteissa ja monista eri syistä. Johanneksen opetuslapset ja fariseukset paastosivat. Johanneksen opetuslapset paastosivat pitkiäkin aikoja katumuksen merkiksi. Sen tavoitteena oli jouduttaa tulevan pelastuksen ajan saapumista.

Myös fariseusten pyrkimys oli kunnioitettava. He halusivat vilpittömästi olla kunnon uskovaisia. Siksi fariseukset kilvoittelivat pyrkien noudattamaan vanhinten perinnäissääntöjä pienintä piirtoa myöten. Fariseusten halu olla kunnon uskovaisia teki säännöistä yhä vaativampia ja yksityiskohtaisempia. Fariseukset paastosivat viikoittain maanantaisin ja torstaisin. Perinnäissäännöissä ne oli määritelty paastopäiviksi, sillä ne olivat Mooseksen Siinain vuorelle nousemisen ja sieltä laskeutumisen päivät. Paastoaminen merkitsi nöyryyttä Jumalan edessä.

Lain ja säännösten tarkalla noudattamisella farisealaiset uskoivat jouduttavansa Messiaan tuloa. Näin teki Johannes Kastaja opetuslapsineen, näin tekivät fariseukset, näin koetti tehdä suuri osa kansaa. Tavoite oli hyvä: olla kunnon uskovainen. Tästä näkökulmasta Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan tarkkailtiin jatkuvasti.

Evankeliumi kertoo, että jälleen kerran fariseuksilla ja kirjanoppineilla oli huomautettavaa Jeesuksen ja opetuslasten käytöksestä. Jeesus ei paastonnut ollenkaan sillä säännönmukaisuudella kuin hurskaiden oli tapana. Hänen opetuslapsiensa oli nähty rikkovan sapattikäskyä, kun heidät oli nähty viljapellon laitaa kulkiessaan katkovan tähkiä ja syövän niitä. Miksi Jeesuksen opetuslapset eivät paastonneet isien perimmäissääntöjen mukaisesti? Miksi Jeesus salli opetuslastensa katkoa sapattina viljapellon tähkäpäitä? Miksi Jeesuksen opetuslapset eivät noudattaneet uskonnollisia tapoja, kuten muutkin?

Lopputulos tästä arvioinnista oli selvä: Jeesus ei ole kunnon uskovainen. Opetuslapset eivät ole kunnon uskovaisia.

Parintuhannen vuoden takaiset tapahtumat eivät ole kovin kaukana meistäkään. Yhä edelleen kysytään, kuka on kunnon uskovainen. Moni ei tunne täyttävänsä kristityn mittaa. ”Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta en ole mikään uskovainen” on usean ihmisen ajatuksena.

Monella meidän aikamme ihmisellä on synkkä kuva kristillisyydestä. Heistä kristillisyys on pääasiassa kieltoja, ankaria elämisen ja käyttäytymisen normeja. Usko näyttäytyy asiana, josta ilo, riemu ja nauru ovat kaukana. Kunnon uskova on pelokas ja elämänkielteinen. Usko on elämää rajoittava rasite, Raamattu elämälle vieras sääntökokoelma ja kristillinen oppi ajattelun kahle. Tällainen on monen mielikuva kristillisestä uskosta.

Kerran pari pappia pohti kristityn määritelmää. Toinen papeista totesi, että ainakin hänen koiransa on kunnon kristitty. Se on pelokas ja epäluuloinen sekä haukkuu kaikki naapurit ja vastaantulijat. Tällaisiako me olemme?

Päivän evankeliumissa paljastuu, millaista on terve ja raitis usko. Jeesus ei asennoitunut torjuvasti sinänsä uskonnollisiin tapoihin. Hän ei suhtautunut kielteisesti paastoamiseen, vaan siihen, että paastoamisesta tehtiin uskon mitta.

Jeesuksen ja fariseusten välinen ristiriita oli täysin sovittamaton. Jeesus havainnollistaa asiaa vertauskuvilla. Uudella kutistamattomalla kankaalla ei voi paikata vanhaa kangasta. Uutta viiniä ei voi laskea vanhoihin nahkaleileihin. Jeesuksen persoonassa oli tullut maailmaan jotain täysin uutta. Sitä ei voinut sovittaa yhteen sen uskonnollisuuden kanssa, johon Jeesuksen ajan juutalaiset pitäytyivät ja jota fariseukset puhtaimmillaan edustivat.

Jeesus ei tuonut maailmaan uutta lakiuskontoa. Hän ei tuonut vain uusia uskonnollisia tapoja. Hänessä tuli maailmaan vapaus ihmistä orjuuttavista valloista ja siteistä. Hänessä tuli vapaus myös uskonnollisuuden kahlitsemille ja sääntöjen orjuuttamille. Hän antoi ihmisille uudenlaisen elämänmallin. Hän särki ihmisestä itsestään nousevan uskonnollisuuden, joka haluaa itse olla jotain Jumalan ja toisten ihmisten edessä. Jeesus särki sen uskonnollisuuden, jossa ihminen itse haluaa tehdä edes jotain ollakseen hyvä ja kelvollinen Jumalan ja toisten ihmisten edessä.

Kristillisyyskin uhkaa jatkuvasti muuttua lainomaiseksi ja orjuuttavaksi uskonnollisuudeksi sekä meidän omassa elämässämme että seurakunnan ja kirkon elämässä. Meitä tämän ajan kristittyjä uhkaa yhä sama vaara kuin fariseuksia: kyynisyys, toisten arvostelu, elämänkielteisyys, synkkyys ja oikeassa olemisen henki. Kovin helposti arvioimme toista ihmistä ja hänen uskoaan ja pidämme itseämme parempana kuin hän. Silloin usko on elämää rajoittava rasite, Raamattu elämälle vieras sääntökokoelma ja oppi ajattelun kahle.

Kristillisessä uskossa on kyse paljon syvemmästä ja suuremmasta todellisuudesta kuin meidän ulkoiset elämäntapamme, tekomme, ajatuksemme, mielipiteemme tai mikään inhimilliseen kokemusmaailmaan rajoittuva. Usko on turvautumista ja luottamista Jumalaan. Hän ei vaadi. Katseen ei pidä olla itsessä tai toisissa ihmisissä, vaan Kristuksessa, uskon alkajassa ja täyttäjässä. Jeesus on meitä rakastanut ja antanut ristinkuolemallaan  itsensä edestämme. Sen vuoksi olemme vapaat Jumalan lain vaatimuksista, olemme vapaat ihmisten asettamista vaatimuksista ja perinnäissäännöistä ja olemme vapaat itse itsellemme asettamista vaatimuksista ja kantaaksemme ottamista turhista taakoista. Paavali sanoo: "Vapauteen Kristus meidät vapautti.” (Gal. 5:1). Silloin alamme oppia Jeesuksen opettamaa kristityn mallia.

Jeesuksen vapauttama ihminen on tarkoitettu ilon, toivon, tulevaisuudenuskon ja hyvyyden merkiksi. Tällaiseen elämäntapaan meitä Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan jäseniä kutsutaan. Seurakunta on paikka, missä toisesta ihmisestä huolehditaan, missä ilkeiden sanojen ja lyöntien sijaan välitetään, rakastetaan, annetaan anteeksi, missä Jumalan tahtoa kysellään nöyränä lähimmäistä kunnioittaen ja arvostaen. Silloin usko on elämän vahva voimavara, Raamattu luotettava elämänopas ja oppi turvallinen tienviitta.

 Takaisin ylös

Saarna veteraanien seutukunnallisen kirkkopäivän jumalanpalveluksessa 5.9.2014 Savonlinnan kirkossa

 Kuka teistä on viisas ja ymmärtäväinen? Esittäköön hän osoitukseksi hyvästä vaelluksesta tekonsa, sävyisästi, niin kuin viisas tekee. Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta. Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa. Mutta ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta ja pyhää, ja niin se myös rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä. Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat. (Jaak. 3:13-18)

 Seitsemänkymmentä viisi vuotta sitten maassamme ja koko Euroopassa vallitsi levoton tunnelma. Saksa oli hyökännyt syyskuun alussa Puolaan. Ranska ja Englanti olivat julistaneet kolmas päivä syyskuuta sodan Saksalle. Toinen maailmansota oli syttynyt. Pian Neuvostoliitto miehitti Puolan itäosat ja alkoi painostaa Baltian maita turvallisuussopimuksiin. Suomen kanssa käydyt neuvottelut epäonnistuivat, kun suomalaiset eivät suostuneet rajamuutoksiin ja tukikohdan vuokraamiseen Hangosta. Syksyn 1939 tapahtumat olivat uhkaavia ja pelottavia. Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30. marraskuuta aloittaen talvisodan.

 Viisi vuotta myöhemmin, kesällä ja syksyllä 1944 Suomi eli jälleen kohtalonaikojaan. Jatkosota oli muuttunut suomalaisten osalta katkeriksi puolustustaisteluiksi. Neuvostoliiton suurhyökkäys pakotti suomalaiset vetäytymään. Lopulta saatiin solmittua aselepo, joka astui voimaan seitsemän vuosikymmentä sitten, 4. päivä syyskuuta 1944, tosin Neuvostoliitto lopetti sotatoimet vasta seuraavana päivänä 5.9. Moskovan välirauha allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944. Rauhanehtoihin kuului saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta, mikä johti Lapin sotaan Saksaa vastaan. Rauha saatiin maahamme vasta seuraavana keväänä 1945.

 Näitä tapahtumia 75 ja 70 vuotta sitten on viime aikoina muisteltu julkisuudessa. Teille veteraaneille ne eivät ole vain historiankirjoitusta, vaan elettyä todellisuutta. Te tiedätte, mitä kaikki nuo vuodet pitivät sisällään. Te tiedätte, millaista oli elää sodassa, taistella, pelätä, kärsiä ja nähdä kärsimystä ja kuolemaa, loputonta väsymystä, nälkää … Listaa voisi jatkaa. Siksi juuri te myös ymmärrätte mitä syvimmin, mitä on rauha. En ole tavannut sellaista veteraania, joka ei arvostaisi rauhaa.

 Maamme on saanut elää rauhan aikaa lähes seitsemän vuosikymmentä. Jatkosodan aselevon solmimista muistaessamme luemme ja kuulemme samaan aikaan, kuinka eri puolilla maailmaa soditaan. Uudella tavalla myös Euroopassa on epävarmuus ja huoli tulevaisuudesta kasvanut. Sata vuotta on kulunut ensimmäisen maailmansodan ja 75 vuotta toisen maailmansodan syttymisestä. Kuluneiden kuukausien aikana moni on huolestuneena kysynyt: ”Ei kai historia toista itseään?” Kysymys on aiheellinen. Enää ei puhuta pelkästään Ukrainan kriisistä, vaan sodasta. Helsingin Sanomat otsikoi keskiviikkona: ”Eurooppa heräilee avoimen sodan uhkaan” Tutkijat ovat todenneet: ”Suursodan riski on kasvanut” Lehden ulkomaantoimituksen esimies Sami Sillanpää kuvaa Ukrainan tilannetta todeten, että maassa on sota. (HS 3.9.2014).

 Vanha kristinoppimme (1948) esittää kolme kohtaa, jotka meidän on kaiken uutisoinnin ja tapahtumien keskellä syytä pitää mielessämme. Kristinopin kohdassa 99 sanotaan: ”Valtio voi myös vaatia meitä puolustamaan isänmaatamme. Kristitty pitää kuitenkin sotia synnin seurauksena ja kirouksena sekä rukoillen odottaa aikaa, jolloin koittaa Jumalan lupaama pysyvä rauha.”

 Ensinnä isänmaan puolustaminen on yhteinen, jokaiselle kuuluva velvollisuus. Veteraanisukupolvi on näyttänyt esimerkkiä siitä, mihin isänmaan puolustaminen voi johtaa. Te olette taistelleet maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Te olette sotien jälkeen rakentaneet maastamme hyvinvointiyhteiskunnan. Siitä annamme teille nöyrimmän kiitoksen.

 Antamanne mallin mukaisesti nuorempien sukupolvien tehtävä on kantaa vastuuta kansamme tulevaisuudesta. Isänmaan puolustamiselle ei ole vaihtoehtoja. Se merkitsee nyt myös järkkymätöntä pyrkimystä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

 Rauha ei ole itsestäänselvyys. Sen hyväksi on tehtävä jatkuvasti työtä. Erityisesti kansojen johtajat sekä kaikki poliittiset ja sotilaalliset päätöksentekijät tarvitsevat viisautta etsiessään oikeudenmukaisuutta ja rauhaa rakentavia ratkaisuja. Väkivalta ja voimakeinot eivät tuo kestävää turvallisuutta. Siitä aiemmat maailmansodat ja monet muut parhaillaan käynnissä olevat konfliktit ovat osoituksena. Tehtävämme on puhua ja toimia rauhan puolesta.

 Toiseksi kristittyinä olemme realisteja. Sota on synnin seurausta ja ihmiskuntaa painava kirous. Sota ja väkivalta ovat merkki synnin todellisuudesta maailmassa. Me emme pääse irti itsestämme ja sisimmästä olemuksestamme. Siitä saarnateksti Jaakobin kirjeestä puhuu: ”Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta. Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa.

 Ihmistä ei kristillisen käsityksen mukaan muuta mikään muu kuin evankeliumi Jumalasta, joka on tehnyt sovinnon ihmiskunnan kanssa Kristuksen ristinkuoleman välityksellä. Kristus on meidän rauhamme. Hänen julistamansa rauha ei ole tämän maailman mukaista, mutta se voi muuttaa ihmisten sisimmän ja sen kautta tämän maailman. Kristillinen kirkko tekee työtään ja levittää sanomaa Jumalan rauhasta tietoisena siitä, että elämme ahdistusten, pelon ja huolien maailmassa. Kirkon työ perustuu sille Jumalan sanan lupaukselle, josta Jaakobin kirje muistuttaa: ”Mutta ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta ja pyhää, ja niin se myös rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä.

Veteraanisukupolvien opetus on, että kaikkein vaikeimmallakin hetkellä Jumala kantaa. Tuntemattoman tulevaisuuden edessä Jumala ei meitä jätä, vaan päinvastoin rohkaisee: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11). Usko kutsuu toimimaan rauhan puolesta. Arjen pienistä teoista ja ihmissuhteista – toveruudesta, ystävyydestä, rakkaudesta, huolenpidosta – sekä Jumalan johdatuksen tietoisuudesta rakentuu se merkitysten verkko, jonka varassa on mahdollista säilyttää usko tulevaisuuteen.

 Kolmanneksi tehtävämme kristittyinä on rukoilla rauhan puolesta. Se on aina kuulunut kristittyjen tehtäviin. Yhteiseen esirukoukseen on ensimmäisistä kristillisistä jumalanpalveluksista lähtien kuulunut myös rukous rauhan puolesta. Liian usein unohdamme perustehtävämme rukouksen.

 Veteraanisukupolvien esimerkki sopii tähänkin yhteyteen. Olen kuullut monen veteraanin kertovan rukouksen merkityksestä sodan vaikeina hetkinä. Jatkosodan ankarimpia torjuntataisteluja käytiin Äyräpäässä ja Vuosalmella. Sotilaspappina toiminut Timo Rusama kertoo: ”Emme me siellä Vuosalmella mitään niin kovin jumalisia miehiä olleet. Siellä vain elettiin hetkestä hetkeen. Samalla oli tuolla syvällä sisimmässä vakaa tunto, että jos tästä vielä selvitään, niin ei se ainakaan meidän ansiotamme ole. Oltiin sittenkin ’paremmass’ käress’”. (Sotapapit, toim. Jussi Kuoppala, s 141).

 Rukous rauhan puolesta on aina ajankohtainen. Sitä se on nyt, kun ajattelemme maailman kriisialueita niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin muuallakin maailmassa. Kristus on meidän rauhamme. Rauha ei kuitenkaan saavu, jos me emme taivu noudattamaan Jumalan tahtoa. Jaakobin kirjeen mukaan: ”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.” Rukous muuttaa meitä itseämme toimimaan rauhan puolesta. Siksi nyt on aika rukoilla, nyt on aika toimia rauhan puolesta, nyt on aika rakastaa – ei vain ”sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1 Joh. 3:18). Se on samalla kiitoksen antamista sille työlle ja niille uhrauksille, joita te veteraanit ja teidän sukupolvenne olette maamme puolesta tehneet.

Takaisin ylös

 

Saarna seurakunnan 375-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa Joutsenon kirkossa 17.8.2014

 Jeesus sanoi:

Sillä tapahtuu, niinkuin tapahtui, kun mies matkusti muille maille: hän kutsui palvelijansa ja uskoi heille omaisuutensa; yhdelle hän antoi viisi leiviskää, toiselle kaksi ja kolmannelle yhden, kullekin hänen kykynsä mukaan, ja lähti muille maille. Se, joka oli saanut viisi leiviskää, meni kohta ja asioitsi niillä ja voitti toiset viisi leiviskää.  Samoin kaksi leiviskää saanut voitti toiset kaksi. Mutta yhden leiviskän saanut meni pois ja kaivoi kuopan maahan ja kätki siihen herransa rahan.

Pitkän ajan kuluttua näiden palvelijain herra palasi ja ryhtyi tilintekoon heidän kanssansa. Silloin tuli se, joka oli saanut viisi leiviskää, ja toi toiset viisi leiviskää ja sanoi: 'Herra, viisi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset viisi leiviskää minä olen voittanut'. Hänen herransa sanoi hänelle: 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.'

Myös se, joka oli saanut kaksi leiviskää, tuli ja sanoi: 'Herra, kaksi leiviskää sinä minulle uskoit, katso, toiset kaksi leiviskää minä olen voittanut'. Hänen herransa sanoi hänelle: 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija. Vähässä sinä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi iloon.'

Sitten myös se, joka oli saanut yhden leiviskän, tuli ja sanoi: 'Herra, minä tiesin sinut kovaksi mieheksi; sinä leikkaat sieltä, mihin et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, missä et ole eloa viskannut. Ja peloissani minä menin ja kätkin sinun leiviskäsi maahan; katso, tässä on omasi.' Mutta hänen herransa vastasi ja sanoi hänelle: 'Sinä paha ja laiska palvelija! Sinä tiesit minun leikkaavan sieltä, mihin en ole kylvänyt, ja kokoavan sieltä, missä en ole viskannut.  Sinun olisi siis pitänyt jättää minun rahani rahanvaihtajille, niin minä tultuani olisin saanut omani takaisin korkoineen. Ottakaa sentähden leiviskä häneltä pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen leiviskää.

Sillä jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hänellä on oleva yltäkyllin; mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mikä hänellä on.  Ja heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen; siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.' (Matt. 25:14-30, vuoden 1938 käännös)

 Armo teille ja rauha, Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta.

 Saarnan alkutervehdys tuntuu olevan kaukana äsken kuulemamme evankeliumitekstin sisällöstä. Jeesuksen vertaus kolmesta palvelijasta on erikoinen. Äkkiseltään kuultuna se tuntuu suorastaan oudolta. Missä on armon sanoma? Eikö Jumala rakastakaan huonoja ja osaamattomia? Onko hän sittenkin vain hyvin ja taitavien Jumala? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta tässä yhteydessä ne vievät harhaan.

Jeesuksen vertauksissa on yleensä yksi ainoa tärkeä pääsanoma. Kaikki muut kertomuksen yksityiskohdat vain luovat taustaa pääsanomalle. Jeesuksen vertauksia ei siis pidä käsittää kertomuksina, joiden jokainen kohta kuvaa jotakin elävän elämän yksityiskohtaa. Vertaus kolmesta palvelijasta puhuu siitä, miten meidän on kristittyinä elettävä uskoamme todeksi tässä maailmassa. Vertauksen sanoma on suunnattu siihen, että käyttäisimme meille annettuja voimavaroja vastuullisesti ja aktiivisesti toinen toistemme parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi. Tämän vuoksi se sopii hyvin saarnatekstiksi Joutsenon seurakunnan 375-vuotisjuhlaan. Se asettaa meidät pohtimaan, miten seurakunnan ja sen jäsenten on kannettava vastuunsa.

 Vertauksessa isäntä oli lähdössä todennäköisesti liikematkalle vieraaseen maahan. Hän antoi omaisuutensa palvelijoidensa hoidettavaksi. Nämä tekivät kukin sen, minkä katsoivat kykenevänsä tekemään. Kaksi ensimmäistä kaksinkertaistivat saamansa pääoman. Kolmas ei tehnyt sillä mitään. Tilipäivänä seuraukset olivat sen mukaiset. Kaksi uskollista palkittiin ja laiskaa rangaistiin.

 Evankeliumissa mainitulla leiviskällä mitataan Uudessa testamentissa sekä painoa että rahan arvoa. Uudessa, nykyisessä raamatunkäännöksessä puhutaan talentista. Sitä käytettiin tavallisimmin mitattaessa kultaa ja hopeaa. Jeesuksen ajan Palestiinassa käytetty leiviskä tai talentti painoi noin 30 kiloa.

 Hopeaa leiviskään mahtui 6000 denaarin verran. Denaari määriteltiin tavallisesti työmiehen yhden päivän palkaksi. Leiviskän verran hopeaa saanut sai sitä 6000 päiväpalkan verran. Leiviskä olisi tullut tienatuksi noin 16 vuodessa. Kaksi leiviskää vastasi noin 33 vuoden palkkaa. Viisi leiviskää oli käytännössä työmiehen 82 vuoden palkka. Kaikkien kohdalla kysymys oli siis suuresta summasta rahaa.

 Vertauksen sanoma kiteytyy kahteen sanaan: luottamus ja uskollisuus.

 Ensinnä vertauksen isäntä luotti palvelijoihinsa, kun hän antoi heille suuren summan hopeaa sijoitettavaksi. Myös kolmannen palvelijan saama summa oli niin iso, ettei sellaisen uskominen viestitä isännän luottamuspulasta palvelijaa kohtaan. Samalla tavalla Jumala luottaa meihin. Me olemme hänen käsiään ja jalkojaan tässä maailmassa. Jumalalla ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme. Jumalalla ei ole muita jalkoja kuin meidän jalkamme.

 Jumala on uskonut meille vastuun kaikesta luomastaan. Hänen luottamuksensa meihin on suuri. Meidän tehtävämme on julistaa evankeliumia sanoin ja teoin, tuoda armoa ja oikeudenmukaisuutta tähän maailmaan. Tehtävämme on kantaa vastuuta toinen toisistamme, kulttuurista, talouselämästä, yhteiskunnan ja kirkon asioista sekä koko luomakunnasta.

 Toiseksi vertauksen sanomana on uskollisuus. Leiviskät annettiin käytettäväksi. Evankeliumiteksti arvostaa vastuullisuutta, aloitekykyä ja rohkeutta. Vertauksen isännän käyttäytyminen kuvastaa sitä, kuinka leiviskät on tarkoitettu käyttöön. Niitä on hoidettava huolella ja uskollisesti.

 Tehtävämme ja lahjamme ovat erilaisia ja erikokoisia. Vertauksen palvelijoiden tavoin meillä itse kullakin on omat lahjamme ja tehtävämme. Se on Jumalan viisautta, sillä myös me ihmiset olemme erilaisia sekä fyysisesti että henkisesti. Kukin omilla lahjoillaan, omien voimiensa mukaan on kutsuttu hoitamaan uskollisesti Jumalan antamaa tehtävää tässä maailmassa. Jokaista tarvitaan ja kukin on tarpeellinen. Tehtäviä ja lahjoja ei tarvitse vertailla toisten kanssa. Tärkeintä on olla uskollinen omien leivisköjensä hoitamisessa.

 Joutsenon seurakunta perustettiin vuonna 1639 Taipalsaaresta erottamalla. Myöhemmin siihen liitettiin vielä alueita Lappeen, Jääsken ja Ruokolahden pitäjistä. Kuluneiden 375 vuoden ajan tässä seurakunnassa on julistettu Jumalan sanaa ja hoidettu pyhiä sakramentteja. Ensimmäisestä kirkkoherra Johannes Laurentii Taipalensista sekä lauta- ja valtiopäivämies Risto Martinpoika Tujulaisesta 1600-luvulta lähtien täällä on ollut uskollisia seurakuntalaisia, luottamushenkilöitä ja työntekijöitä. Ilman heidän työtään ja vaivannäköään ei seurakunta olisi kyennyt toimimaan. Tänään saamme kiitollisina muistaa heitä.

 Joutsenon historia kertoo myös toisenlaisista leiviskänhoitajista. Seurakunta oli tyytymätön 1700-luvulla juoppoon kirkkoherraan, joka erotettiin tehtäväänsä kelvottomana. Myöskään 1800-luvun alun laulu- ja kirjoitustaidottoman kanttorin viranhoidosta ei tullut mitään. Omalla tavallaan hekin ovat muistuttamassa Jeesuksen vertauksen tärkeästä sanomasta. Seurakunnan työssä tarvitaan luottamusta ja uskollisuutta. Ilman niitä ei työllä ole menestystä.

 Hyvät seurakuntalaiset. Jumala on antanut meille itse kullekin omat lahjansa. Meille annettuja leivisköjä ei ole tarkoitettu piilotettavaksi. Ne ovat käyttöä varten. Niiden tarkoitus on tuottaa hyvää toisille ja rakentaa yhteistä elämää. Meidät on luotu elämään rohkeasti, luottamaan lahjoihimme ja käyttämään niitä toisten hyväksi. Näin käytettyinä leiviskämme moninkertaistuvat. Näin meidät kutsutaan rakentamaan myös seurakuntaa täällä Joutsenossa.

 Kristuksen kirkko ei ole kitsastelijoiden yhteisö. Se on Jumalaan uskovien joukko, jonka jäsenet jakavat omastaan ja laittavat itsensä likoon lähimmäistensä ja yhteisönsä hyväksi. Jumala on luottanut meihin niin paljon, että antoi jokaiselle lahjoja ja tehtäviä. Meidän vastuullamme on käyttää lahjojamme ja hoitaa meille annettua tehtävää uskollisesti. Tällaisia vastuunkantajia Joutsenon seurakunta nyt ja tulevaisuudessa tarvitsee.

 Rukoilemme: Hyvä Jumala. Me kiitämme sinua lahjoistasi, joita meille annat. Opeta meitä käyttämään lahjojamme uskollisesti tahtosi mukaan, lähimmäistemme parhaaksi ja kirkkosi kunniaksi. Aamen.

Takaisin ylös

Saarna Kaupunkimessussa 10.8.2014 Rakuunanmäellä Lappeenrannassa

 Jeesus sanoo:
”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!”
(Matt. 7:13-14)

Lappeenrannassa on monenlaisia teitä ja katuja. Tyytyväisenä ajan nykyisin Lappeenrannan ja Imatran väliä, kun tie on leveä ja nopea, ohituksetkin hoituvat turvallisesti. Keskustasta löytyy puolestaan ahtaita, vanhoja katuja, joissa hädin tuskin mahtuu kaksi autoa kohtaamaan, kun kadun varsi on täynnä pysäköityjä autoja. Erityisesti on pikkupojasta lähtien mieleeni jäänyt linnoituksen ahdas portti. Äitini oli töissä Linnoituksen päivähuoltolassa ja siksi kuljin usein tuosta portista.

 Päivän evankeliumissa Jeesus vertaa ihmisen elämää tiellä kulkemiseen. Ihminen on matkalla kohti taivasta. Kuva on havainnollinen. On olemassa leveä valtatie kuin Imatran ja Lappeenrannan välillä. On olemassa ahdas portti ja kapea tie kuin linnoituksen portti ja kaupungin pikkukujat. Avara portti ja lavea tie vievät kadotukseen. Ahdas portti ja kapea tie vievät taivaaseen.

 Jeesuksen sanat eivät oikein tunnu sopivan nykyaikaan. Niissä on sellaista ehdottomuutta, jota me tämän ajan ihmiset vierastamme. Niissä on myös selkeä kehotus, joka tuntuu meistä vastenmieliseltä. Ja ajatus kadotuksesta tuntuu menneisyyden jäänteeltä, joka ei ole nykyaikaa. ”Kaikki pääsevät taivaaseen” –kirjan otsikko kuvaa hyvin tämän hetken ajattelua.

 Mutta Jeesuksen sanat opettavat toisin. Selvääkin selvemmin Jeesus sanoo, että monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen, ja vain harvat löytävät tien, joka vie elämään. Mistä tässä oikein on kyse?

 Monilla rippikoululeireillä on usein järjestetty Kristityn vaellus. Tässä vaelluksessa kristitty kulkee elämän lankaa pitkin kohti taivasta. Matkalle lähdetään selässä iso taakka. Alkumatkassa ennen taivaan tielle pääsyä on ahdas portti. Se on niin ahdas, ettei siitä pääse läpi, ennen kuin luopuu selässään olevasta taakasta. Vasta sitten löytää sille kaidalle tielle, joka johtaa perille taivaaseen.

 Jumalan tarkoitus ei ole rajoittaa pelastuvien lukumäärää mahdollisimman pieneksi. Päinvastoin hyvää sanomaa on julistettava kaikille ihmisille, jotta kaikki pelastuisivat ja pääsisivät taivaaseen. Portin ahtaus ei ole Jumalasta lähtöisin. Ahtaus on meidät aiheuttamaamme. Yritämme kuljettaa mukanamme pelastuksen portin kautta jotakin sellaista, jota sen läpi ei ole lupa viedä.

 Kaidan tien portti on ahdas siksi, että sen läpi ei pääse mitään ihmisestä lähtevää. Portin läpi ei pääse ihmisen synti, eivät mitkään Jumalan tahdon vastaiset teot, sanat tai ajatukset. Sen läpi ei myöskään kuljeta periaatteella "enhän minä mikään suuri syntinen ole, en minä ole muita pahempi". Mutta taivaaseen vievän portin läpi ei pääse myöskään ihmisen hyvät teot. Pelastukseen ei päästä suurilla saavutuksilla, hyvällä elämällä, ei edes lähimmäisenrakkaudella tai seurakunnallisella harrastuneisuudella. Ja juuri tämä tekee portista niin ahtaan. Oman hurskauden rakentelemiseen luontaisesti taipuneen ihmisen on kovin vaikea löytää taivaan tietä. Kun puhutaan pelastuksesta, omalla uskonnollisuudella, hyvillä teoilla tai kelvollisella elämällä ei olekaan merkitystä.

 Ahdas pelastuksen portti on ristinmuotoinen portti. Sen läpi käydään yksin armosta, yksin Kristuksen pelastustyön tähden. Tie taivaaseen kulkee Jeesuksen ristin ja hänen verensä kautta. Siksi portin tunnussanana on Roomalaiskirjeen jae: "Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi." (Room. 4:5).

 Tässä lienee syy siihen Jeesuksen sanaan, että vain harvat löytävät taivaan tien. Ihminen haluaisi aina esittää Jumalallekin jotain itsestään nousevaa, jotain, mitä on itse saanut aikaan. Monet vieraat uskonnot ja uudet uskonliikkeet kiehtovat juuri siinä, että ne tarjoavat mahdollisuuden tee se itse -uskontoon. Tekemällä niin tai toimimalla noin ihminen pelastaa itse itsensä tai ainakin osallistuu pelastustekoon jotenkin. Kristinuskossa ihmisen oma osuus pilaa kaiken.

 Ihmisen teoilla ja rakkaudella on toki paikkansa. Ne kuuluvat jokapäiväiseen elämään. Rakastamme ja palvelemme Jumalaa lähimmäistämme palvelemalla ja rakastamalla. Tällaisia tekoja toisen puolesta ja tällaista palvelevaa rakkautta Lappeenrannassa tarvitaan. Sen sijaan suhteessamme Jumalaan emme voi tehdä muuta kuin ottaa Jumalan suuren hyvyyden vastaan. Uskomme kallein aarre on tässä: ihminen pelastuu yksin armosta Kristuksen sovitustyön tähden. Sinulta ei vaadita mitään muuta, saat uskoa Kristuksen teon omaksesi.

 Japanilaiset laskevat kahdentoista eri tien vievän kuuluisan Fudzi-vuoren huipulle. Jokainen teistä vie lopulta huipulle, tiet vain ovat hyvin erilaisia. Valitettavasti monet aikamme ihmiset rinnastavat ihmisen pelastumisen vuorikiipeilyyn. Yleisesti ajatellaan kaikkien uskontojen vievän samaan paikkaan. Ehkä Fudzi-vuoren huipulle on olemassa monta tietä, mutta taivaaseen ja Jumalan luo on vain yksi tie. Jeesus vakuuttaa: "Minä ole tie ja totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6) Jeesus ei ole vain tien näyttäjä, vaan hän on itse tie. Tälle tielle Jeesus tahtoo meitä ja kaikkia lappeenrantalaisia kutsua. Portti tälle tielle on ristinmuotoinen ja sen läpi käydään armosta. Uskossa Kristukseen matkaa tehdään tällä tiellä kohti iankaikkisuutta. Siksi nousemme lausumaan yhteisen kristillisen uskomme apostolisen uskontunnustuksen sanoin.

Takaisin ylös

Saarna kesäasukkaiden kirkkopyhän jumalanpalveluksessa 6.7.2014 Taipalsaaren kirkossa

 Jeesus sanoi:
”Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Nuorempi heistä sanoi isälleen: ’Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestasi.’ Isä jakoi omaisuutensa poikien kesken. Jo muutaman päivän päästä nuorempi kokosi kaikki varansa ja lähti kauas vieraille maille. Siellä hän tuhlasi koko omaisuutensa viettäen holtitonta elämää. Kun hän oli pannut kaiken menemään, siihen maahan tuli ankara nälänhätä, ja hän joutui kärsimään puutetta. Silloin hän meni erään sikäläisen miehen palvelukseen, ja tämä lähetti hänet tiluksilleen sikopaimeneksi. Nälkäänsä hän olisi halunnut syödä palkoja, sikojen ruokaa, mutta niitäkään ei hänelle annettu.
Silloin poika meni itseensä ja ajatteli: ’Minun isäni palkkalaisilla on kaikilla yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään. Ei, nyt minä lähden isäni luo ja sanon hänelle: Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.’ Niin hän lähti isänsä luo.
Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’ Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. Tuokaa syöttövasikka ja teurastakaa se. Nyt syödään ja vietetään ilojuhlaa! Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.
Vanhempi poika oli pellolla. Kun hän sieltä palatessaan lähestyi kotia, hän kuuli laulun, soiton ja tanssin. Hän huusi luokseen yhden palvelijoista ja kysyi, mitä oli tekeillä. Palvelija vastasi: ’Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.’ Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: ’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa. Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!’ Isä vastasi hänelle: ’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.’”
(Luuk. 15:11-32)

Suomessa on puoli miljoonaa kesämökkiä ja vapaa-ajanasuntoa. Tarkalleen tuo luku oli viime vuoden vaihteessa Tilastokeskuksen mukaan 498 700. Täällä Taipalsaarella vapaa-ajanasuntoja on lähes 3400. Yksi niistä on minun ja veljeni yhteinen. Olen ollut Taipalsaaren mökkiläinen liki viisi vuosikymmentä. Vanhempani ostivat vuonna 1967 kesämökin Vitsain kylästä.

 Ja mikäs Taipalsaarella on kesälomaa ja vapaa-aikaa viettää, onhan kunta tunnettu ”välkkyvistä rannoistaan” ja 700 saaresta. Puolet kunnan pinta-alasta on sinistä Saimaata. Rantaviivaa on yli 1000 kilometriä. Erityisesti kesäaikaan me mökkiläiset vietämme lomaamme ja aikaamme vapaa-ajanasunnoilla. Heinäkuussa noin miljoona suomalaista pitää kesälomansa. Se näkyy Taipalsaarenkin kylänraitilla, teillä ja vesillä, onneksi myös kaupoissa ja palvelujen tarjoajilla. Kesäasukkaat näkyvät myös seurakunnan elämässä. Moni viettää vapaa-ajanasunnossaan pitkiäkin aikoja vuodessa. Siksi mökkikunta ja –seurakunta ovat kuin toinen kotikunta ja –seurakunta.

 Kun tulemme mökille tai vietämme vapaa-aikaa, odotamme lepoa ja irtautumista arjesta. Tällaiset odotukset ainakin minulla ovat mielessä. Mökillä puuhastelu ja ruumiillinen työkin ovat minulle rentoutumista, kun ne poikkeavat arkityöstä. Toivon, että mökillä oleminen tuottaisi iloa; että siitä jäisi iloinen ja kiitollinen mieli.

 Ilo on myös tämän kesäasukkaiden kirkkopyhän evankeliumin ydinviesti. Ilo on koko Luukkaan evankeliumin 15. luvun iskusanoja. Se mainitaan luvussa yhteensä kymmenen kertaa.

 Tuhlaajapoikavertauksessa molemmat pojat tahtoivat iloita elämästään ja elämässään. Kuitenkaan kumpikaan pojista ei saavuttanut omin avuin sitä mihin pyrki.

 Nuorempi veli vaati perintönsä ennenaikaisesti ja muutti sen rahaksi voidakseen viettää ulkomailla iloista elämää. Hänen elämänsä ajautui umpikujaan, jossa elämän perusedellytyksetkin puuttuivat. Paitsi että hän oli tuhlannut perintönsä ja kaikki varansa, hän oli menettänyt pojanoikeutensa, maineensa huonon elämäntyylinsä takia ja myös ystävänsä. Mutta ei tässä vielä kaikki. Katovuosi aiheutti työttömyyden ja nälänhädän. Tilanne pakotti pojan ottamaan vastaan sellaista työtä, joka oli täysin vastoin juutalaisuutta. Sika oli saastainen eläin ja nyt pojasta tuli sikopaimen. Työllään hän menetti oman identiteettinsä juutalaisena ja paikkansa yhteisössä. Mutta alamäki jatkui yhä. Hänet katsottiin jopa sikoja huonommaksi, kun hän ei saanut syödä edes niiden ruokaa. Näin poika menetti oikeastaan jopa ihmisoikeutensa. Illuusio kaukaisesta maasta, rahan tuottamasta onnesta ja ilosta olivat särkyneet. Samalla oli särkynyt koko hänen elämänsä. Ihminen, joka rikkoo Jumalan käskyjä, särkyy lopulta itse. Mutta särkyneenä, ilon menettäneenä, pohjalla ollessa pojalle tulee mieleen hyvän isän muisto. Se sai hänet lähtemään takaisin kotiin, kun muita vaihtoehtoja ei ollut jäljellä.

 Pojalla ei ollut mitään, mihin vedota isänsä edessä. Hänellä oli vain häpeä ja oman arvottomuuden tunne. Isän hyvyys veti poikaa puoleensa. Vertauksessa korostuu isän hyvyys ja rakkaus poikaansa kohtaan. Ensinnä kaikesta päätellen isä oli odottanut poikaansa hartaasti. Isä oli jatkuvasti tähyillyt tielle päin. ”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi." Käännöksen ”heltyi” on liian lievä ilmaisu alkutekstin ajatukselle. Käytetty kreikan sana on voimakkain sääliä ja rakkautta ilmaiseva sana. Isän riemua ja odotusta kuvaa juokseminen poikaa vastaan. Juokseminen on ollut todella harvinaista itämailla ja liittynyt lähinnä tärkeiden sanomien viemiseen ja pakenemiseen. Anteeksianto ilmenee siinä, että isä sulkee pojan syliinsä. Parhaat vaatteet ja sormus merkitsevät erityistä arvonantoa. Kengät olivat itämailla vapaan miehen tuntomerkki. Poika oli tullut kotiin orjan tavoin paljain jaloin. Isän käsky noutaa syöttövasikka ja valmistaa juhla osoittaa, että hän todella on odottanut pojan paluuta hartaasti. Maailma oli kieltänyt pojalta sikojenkin ruoan, isän kodissa tarjottiin juhlaruokaa. Nuorempi poika löysi ilon, jota oli elämäänsä etsinyt. Se löytyi kotoa, hyvän isän luota.

 Ilo oli isänkin reaktio pojan paluuseen. ”Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’ Niin alkoi iloinen juhla.”

 Myös vanhempi veli tahtoi iloa elämäänsä. Hän oli uskollisesti tehnyt työtä kotona vuosikaudet. Nyt kuullessaan syyn juhlaan, hän syytti isäänsä. ”’Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa.” Vanhempi veli puhuu ylpeästi ja loukatulla itsetunnolla. Hän on ollut mallikelpoinen poika. Hän on palvellut isäänsä orjan lailla raataen. Kreikan kielen verbi tarkoittaa orjatyön tekemistä. Vanhempi veli ei ollut lainkaan tajunnut asemaansa isän poikana. Hän tunsi olleensa kuin orja, joka hammasta purren puurtaa.

 Vanhempi veli katsoi oikeudekseen ryhtyä sanelemaan, kuinka perheen vaatteita, karjaa ja sormuksia pitäisi käyttää. Hän suuttui, kun isä ei vaatinutkaan nuoremmalta pojaltaan kaikkea sitä, minkä mukaan vanhempi oli elänyt. Vanhemmasta veljestä oli sietämätöntä, että ottamalla nuoremman pojan jälleen perheeseen ja perillisekseen, isä samalla pienensi vanhemmalle veljelle aikanaan tulevaa perintöä.

 Vanhemmalle veljelle tarjottiin mahdollisuutta ilahduttaa isää yhtymällä tämän iloon ja osallistumalla tuhlaajapojan paluun kunniaksi järjestettyyn juhlaan. Tämä ei sopinut vanhemmalle veljelle. Sen sijaan hän pyrki hallitsemaan isää vetoamalla omaan kunnollisuuteensa ja kun se ei onnistunut, jäi ulos murjottamaan.

 Isän rakkaus näkyi myös vanhemman veljen kohdalla. Hän ei suutu poikansa puheesta, vaan muistuttaa häntä pojan asemasta. ”’Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun.” Isän luona löytyy vanhemmallekin veljekselle elämän ilo. Se on läsnä koko ajan, jos vain poika sen oivaltaa ja elää siitä.

 Hyvät kirkkovieraat. Tuhlaajapoikavertaus on maailmanhistorian helmiä. Sitä on kutsuttu ”evankeliumiksi evankeliumissa”. Vertaus tuhlaajapojasta on innoittanut tarinankertojia, kirjailijoita, säveltäjiä, kuvataiteilijoita, runoilijoita ja elokuvantekijöitä. Tuhlaajapoika-vertaus on lohduttanut, puhutellut ja koskettanut ihmisiä aina ja kaikkialla. Se on samanaikaisesti sekä yleinen että henkilökohtainen. Se panee meidät katsomaan peiliin.

 Tuhlaajapoika-nimitys on peräisin kirkkoisä Augustinukselta. Hän näki siinä omankin elämänhistoriansa. Ehkä juuri siksi hän nimitti tämän Jeesuksen vertauksen Tuhlaajapoika-vertaukseksi. Mutta se johtaa ajatuksemme helposti vain toiseen veljeksistä. Siksi aivan yhtä hyvin vertauksen nimenä voisi olla kertomus kahdesta veljeksestä.

 Kummasta roolista sinä löydät itsesi? Jos tunnet olevasi kuin tuhlaajapoika, muista että sinua odotetaan kotiin, ovi sinne on auki. Jumalan armo riittää sinunkin kohdallasi. Se on rakkautta, jonka saat lahjaksi ilman omia ansioitasi. Apostoli Paavali vakuuttaa: ”Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti … Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.” (Room. 5:6,8) Siitä syntyy ilo, kestävä ilo aina taivaaseen saakka.

 Vai tunnetko olevasi kuin vanhempi veli, joka ahertaa kuuliaisesti isän vainiolla odottaen saavansa kaikesta tästä kiitosta ja ehkäpä myös jonkun oikeutetun palkkion? Vanhemman veljen löytää talousneuvos Reijo Telarannan mukaan ”useimmin sieltä, missä uskonnollisuus on näyttävää, organisaatiokaaviot selkeät, seurakuntien rajat ja säännöt tarkasti piirretyt, pappien ja maallikoiden työnjako tarkoin vartioitu, allakat täynnä hengellisiä tilaisuuksia ja housujen takamus paljosta kirkonpenkissä istumisesta kiiltävä”. Muista, että isä rakastaa sinuakin. Olet Jumalan lapsi ja taivaan perillinen, et itsesi ja tekojesi tähden, vaan Kristuksen ansion vuoksi. Siitä saat joka päivä iloita. Apostoli Paavalin sanoin: ”Kaikkihan on teidän … maailma, elämä ja kuolema, kaikki nykyinen ja tuleva … mutta te olette Kristuksen, ja Kristus on Jumalan.” (1 Kor. 3:21-23)

 Tai ehkä meissä kaikissa on aineksia molemmiksi veljiksi. Meissä on piirteitä niin isän luo palaavasta tuhlaajapojasta kuin veljestä, joka katkeruuttaan puhkuen kadehtii kotiin palaavaa ja sydämellisen vastaanoton saavaa pikkuveljeään. Lohdullista on se, että isä rakasti kumpaakin poikaa. Hän tuli ulos molempia vastaan. Hän halusi molemmat mukaan juhlaan. Ovi oli kummallekin avoinna. Niin se on yhä. Jumalan suurin ilo syntyy siitä, kun ihminen katuu syntejään ja saa ne anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Siinä näkyy Jumalan rakkaus.

 Jeesuksen vertauksen ydin ei ole lopulta siinä, millaisia veljekset tai ylipäänsä ihmiset ovat. Keskus on siinä, millainen Jumala on. Hän on lapsiaan rakastava Taivaallinen Isä. Hän on täynnä armoa ja laupeutta.

Takaisin ylös

 

                                                                                                                          

 Saarna Karjalaisten kesäjuhlien jumalanpalveluksessa 15.6.2014 Lappeenrannan kirkossa

 Jeesus sanoo:
”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.
Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.
Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen. Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani. Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani. Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.”
(Joh. 15:1-10)

Kristillisiä vaikutteita alkoi tulla Suomeen noin tuhat vuotta sitten. Kristinusko oli vuoteen 1000 mennessä levinnyt sekä Ruotsin että Venäjän alueille. Suomeen kristillisiä käsityksiä levisi molemmista suunnista. Karjalassa olemme kristinuskon vanhimmilla alueilla maassamme.

 Vähitellen uusi uskonto järjestäytyi ja näille seuduille vakiintui kristillinen kirkko. On hyvä huomata, että kristinuskon saapuessa Suomeen mitään todellista kirkkojen eroa ei ollut olemassa, eivätkä kirkkokunnat kilpailleet alueista. Tällainen ajattelu on myöhempi, kirkkojen jakautumisen jälkeisenä aikana tehty tulkinta 1000-luvun alun tilanteesta. Kristinusko levisi Suomeen kahdesta suunnasta ja eri lailla kehittyneinä kristillisinä perinteinä. Vasta myöhemmät vuosisadat sinetöivät kristittyjen kuulumisen eri kirkkoihin. Karjalassa läntinen ja itäinen traditio ovat vuosisatoja eläneet rinnakkain.

 Vuosisatojen ajan kristinusko on muovannut kulttuuriamme ja elämäntapaamme sekä luonut kansallemme yhteisen arvopohjan. Kirkko on opettanut hyvän elämän edellytyksiä, tukenut ahdistuksen ja hädän keskellä, rohkaissut evankeliumin sanomalla, julistanut uskosta avautuvaa tulevaisuuden toivoa. Karjalaisuudessa uskolla ja kirkolla on aina ollut luonteva sija elämän kokonaisuudessa. Kauniilla tavalla se näkyy vaikkapa siinä, että Karjalaisten kesäjuhlien ohjelmassa hengellinen osuus on hyvin luontevasti mukana.

 Nykyään kirkosta keskustellaan myös kriittiseen sävyyn. Joidenkin mielestä kirkko on liian vanhoillinen ja taantumuksellinen instituutio. Toiset puolestaan pitävät kirkkoa liian vapaamielisenä ja yleistä mielipidettä mielistelevänä. Kirkosta erotaan nykyisin herkemmin ja enemmän kuin ennen. Se näyttää olevan yksi tämän ajan ilmiöistä Taustalla voi nähdä myös aktiivisen ja organisoidun kirkon ja uskonnonvastaisen toiminnan. ”Eroa kirkosta” on tämän joukon tunnuslause.

 Tällaisen tilanteen keskellä kuulemme Jeesuksen sanat evankeliumissa. ”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. … Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu.”

 Lyhyessä evankeliumikatkelmassa toistuu yksi sana moneen kertaan. Jeesus käyttää sanaa ”pysyä” peräti 12 kertaa. Viesti on selvä. Pysykää minussa, kehottaa Jeesus. Häntä on syytä kuunnella erityisesti nyt, kun ”eroa kirkosta” – iskulauseet ovat aikamme tuntomerkki.

 Viinipuu ei ole oikeastaan puu, vaan köynnös täynnä pelkkiä oksia. Siis jokainen oksa on suoraan kiinni rungossa. Me kristityt olemme oksia todellisessa viinipuussa eli Kristuksessa. Viinipuu on kuva Kristuksen kirkosta, jossa jokainen jäsen saa elämänsä Jeesuksesta ja pystyy tuottamaan hedelmää vain pysymällä kiinni hänessä. Tämä kiinnittyminen Kristukseen tapahtuu kasteen ja uskon kautta. Jo kasteessa meidät on tehty viinipuun eläviksi oksiksi. Uskon kautta joka päivä saamme uutta elämää rungosta, Kristuksesta. Vain olemalla jäsen tuossa viinipuussa on mahdollista olla yhteydessä Jumalaan.

 Jeesus tiesi tarkkaan, mistä puhui, kun hän sanoi opetuslasten yhteisöä eli kirkkoa ja seurakuntaa viiniköynnökseksi. Emme voi erottaa seurakuntaa maallisena ihmisten yhteisönä ja hengellisenä Kristuksen läsnäolon paikkana. On virhe ajatella, että seurakunta on vain hengellinen ja näkymätön. Se on myös maallinen ja näkyvä. Meille se on oma kirkkomme ja seurakuntamme.

 Jeesus sanoo, että hänen seuraajansa ja hän itse kuuluvat yhteen. Meistä vajavaisista ihmistä muodostuva kirkko on tosi viinipuu.  Se ei ole tosi viinipuu siksi, että me olemme siinä, vaan koska Kristus itse on siinä läsnä ja ravitsee sitä. Siis yksinkertaisesti: kun kuulut kirkkoon ja seurakuntaan, olet osa Kristusta ja elämää hänessä. Tämä on juurtunut vuosisatojen aikana vahvana karjalaisten tietoisuuteen. Toivon ja rukoilen, että se myös säilyisi selkeänä karjalaisen heimon elämässä nyt ja tulevaisuudessa.

 On tärkeää huomata, että Jumalan rakkaus on aina ensin. Kaste liitti sinut armosta osallisten ja pelastettujen joukkoon. Jumala on puolellasi ja vierelläsi, tuli mitä tuli. Tästä kasvaa luottamus ja usko hyvään Jumalaan. Saat synnit anteeksi, saat aloittaa uudestaan, saat palata kotiin ja kerran jäädä lopullisesti kotiin taivaassa. Et koskaan elämässäsi voi saada mitään enempää ja parempaa kuin sait kasteesi hetkellä, kun sinusta tuli Jumalan lapsi ja taivaan perillinen. Silloin sinut oksastettiin viiniköynnökseen. Pysy siis seurakunnassa, pysy sen uskossa - se kantaa sinua silloinkin, kun oma uskosi horjuu.

 Mutta eikö Jumalaan voi uskoa ilman kirkkoa? Jeesuksen opetus, apostolien esimerkki, kirkon oppi ja kristittyjen kokemus kertovat siitä, että ilman kristittyjen yhteisöä usko ei elä eikä kasva. Vähitellen oksa kuivuu ja irtoaa viiniköynnöksestä. Ihmisten yhteisönä kirkko on monin tavoin vajavainen, mutta Kristuksessa siltä ei puutu mitään. Älä katso kirkkosi ja seurakuntasi virheitä, vaan sen Herraa, Jeesusta Kristusta. Oma isiemme ja äitiemme kirkko on meille se yhteys, josta Jeesus sanoo: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. … Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää.”

 Jumalan tahto on, että tuotamme hyvää hedelmää. Se on mahdollista vain, kun pysymme Kristuksessa, tosi viinipuussa. Voimme kuulla tässä imperatiivin, siis käskyn: Pysykää minussa niin kuin minunkin pitää pysyä teissä. Tai lupauksen: Pysykää minussa ja minä pysyn teissä. Nämä kaksi kuuluvat joka tapauksessa yhteen. Ilman Kristusta harhailemme sinne tänne, emmekä saa mitään aikaan. Jotta kristillinen kirkko saisi yhä vaikuttaa maassamme ja näillä Karjalan mailla, meidän on otettava todesta Jeesuksen sana: Pysykää minussa. Silloin usko voi tuottaa paljon sitä hedelmää, josta apostoli Paavali kirjoittaa: ”Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.” (Gal. 5:22)

Takaisin ylös

 

 

Saarna Suomen Partiolaisten Suurjuhlan jumalanpalveluksessa 8.6.2014 Kouvolassa

 

Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä, mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.
Jerusalemissa asui hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on. Kun tämä ääni kuului, paikalle kerääntyi paljon väkeä, ja hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään. He kysyivät ihmeissään: ”Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia - ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.”
He eivät tienneet, mitä ajatella. Ihmeissään he kyselivät toinen toiseltaan: ”Mitä tämä oikein on?” Mutta jotkut pilkkasivat: ”He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä.”  
(Ap.t. 2:1-13)

”Paljon onnea vaan. Paljon onnea vaan.” Ai kenelle? – Kirkolle, tänään on helluntai, kirkon syntymäpäivä. Ja täällä areenalla on väkeä kuin helluntaiepistolassa. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa? Kun ihmisiä on paljon koolla, saatetaan sanoa, että paikalla on väkeä kuin helluntain epistolassa. Vanhahtava sana ”epistola” tarkoittaa suomeksi kirjettä. Tässä yhteydessä se viittaa Apostolien tekojen toisen luvun helluntaikertomukseen. Kuulimme sen äsken luettavan.

Jerusalemin kaupunkiin oli saapunut juutalaisia eri puolilta maailmaa. Helluntaita vietettiin 50 päivää pääsiäisen jälkeen. Paikalla oli tuhansia ihmisiä kaikkialta, aivan kuten meitä täällä Suurjuhlassa. Kesken tämän juhlan Jumalan Pyhä Henki laskeutui Jeesuksen opetuslasten ylle voimakkaana. Ilmiö herätti koko suuren juhlaväen kiinnostuksen. Opetuslapset alkoivat julistaa ihmisille Jeesuksen olevan pelastaja. Tapahtui ihme: jokainen kuuli kerrottavan Jumalan teoista omalla äidinkielellään. Lopulta opetuslapsijoukon johtaja, Pietari, piti puheen. Hän kehotti ihmisiä uskomaan Jeesukseen. Pietarin helluntaisaarna synnytti monissa kuulijoissa uskon. Sinä päivänä kastettiin kolme tuhatta uutta kristittyä. Siksi tätä päivää kutsutaan kristillisen kirkon syntymäpäiväksi.

Vähitellen sanoma Jeesuksesta alkoi levitä kaikkialle. Seurakuntia syntyi eri puolelle maailmaa. Usko Jeesukseen muutti ihmisiä. Se sai heidät rakastamaan lähimmäisiään. Tänään, kaksituhatta vuotta myöhemmin, kristinusko on maailman suurin uskonto. Sitä tunnustaa 2325 miljoonaa ihmistä, toisin sanoen maailmanlaajaan kristittyjen yhteisöön, kirkkoon kuuluu 2,3 miljardia ihmistä. Kristittynä voi hyvin sanoa: Kuulun maailmalle!

Idag är det pingst, kyrkans födelsedag. Tusentals människor från hela världen var samlade i Jerusalem när Den Heliga Anden kom över Jesu lärjungar. Ett under inträffade. Var och en hörde om Guds stora gärningar på sitt eget modersmål. Lärjungarnas ledare Petrus höll ett tal vars följd var att tretusen döptes och blev kristna. Pingst markerar den kristna kyrkans födelse. Kyrkan började sprida sig överallt i världen. Tron på Jesus förändrade människor. Tron fick människor att verkligen älska sin nästa. Idag är kristendomen världens största religion.

Alusta lähtien myös partio on ollut kansainvälinen liike. Partion maailmanlaajuisuudesta kertoo se, että tällä hetkellä koko maailmassa partiolaisia on yhteensä noin 38 miljoonaa 216 maassa. Ihan kaikki eivät mahtuisi tänne areenalle Suurjuhlaan, onhan tuo luku yli seitsemän kertaa Suomen väkiluku. Meitä partiolaisia kaikkialla maailmassa yhdistävät partion yhteiset arvot. Siksi partiolaisina voimme ylpeinä sanoa: Kuulun maailmalle!

Kun meitä kristittyjä ja partiolaisia on näin paljon, voimme saada paljon yhdessä aikaan. Baden Powellin viimeisen viestin mukaan tehtävämme partiolaisina on jättää tämä maailma jälkeemme vähän parempana kuin mitä sen itse olemme saaneet. Miten se on mahdollista? Miten minä yksittäisenä ihmisenä miljoonien ihmisten joukossa voin siihen vaikuttaa?

Kaksi neuvoa voi rohkaista meitä toimimaan hyvän puolesta ja muuttamaan maailmaa.

Ensimmäisen viisaan ohjeen antoi äiti Teresa. Hän teki työtä Intian miljoonakaupungissa Kalkutassa köyhien, sairaiden ja kuolevien auttamiseksi. Kerran häneltä kysyttiin, miten hän jaksoi auttaa ihmisiä rannattoman avuntarpeen keskellä. Hän vastasi, että ”jos minä olisin aikoinaan katsonut joukkoja, en olisi saanut mitään aikaan. Mutta näin vain yhden kärsivän ja autoin häntä.” Minun ei tarvitse tähyillä toisiin ja odottaa, mitä muut tekevät. Yhtä vähän sinun tulee katsoa muiden tekoja tai vähätellä omiasi. Riittää, kun autat yhtä ihmistä tai teet yhden hyvän teon. Jos jokainen partiolainen maailmassa tekee niin, se merkitsee 38 miljoonaa hyvää tekoa.

Toisen ohjeen kiteyttää etiopialainen sananlasku. ”Kun hämähäkkien verkot yhtyvät, ne sitovat leijonan”. Yksi hämähäkki ei yksin paljon mahda leijonalle, ei kaksi eikä kymmenenkään. Mutta kun niiden verkot yhtyvät, voivat niiden ohuet seitit sitoa vahvankin leijonan. Partion yhteiset tavoitteet ja päämäärät, yhteiset teot, vaikka ne olisivat pieniäkin, voivat muuttaa maailmaa. Siksi oli upeaa vaikkapa se, että SP:n Yhdessä parempi maailma – kampanjassa partiolaiset tekivät huhtikuussa yli 11 000 hyvää tekoa. Se on osoitus siitä, että yhdessä voimme enemmän!

Från första början har också scout-rörelsen varit en internationell rörelse. När det finns så många av oss scouter och kristna så kan vi verkligen åstadkomma mycket tillsammans. Hur är detta möjligt? Två saker kan uppmuntra oss att verka för det som är gott och förändra världen. För det första: det räcker att du hjälper en  människa eller gör en god gärning. Om alla scouter i världen skulle göra en god gärning så betyder det att det skulle göras trettio-åtta miljoner goda gärningar i världen. För det andra: gemensamma mål och strävanden – även om de är små – kan förändra världen. Tillsammans kan vi uträtta betydligt mera än någon kan göra ensam. Vi är inte skapade att leva enbart för oss själva utan att agera för varandras bästa och tillsammans främja det goda som gagnar alla.  

Hyvät partiosisaret ja –veljet. Meitä on täällä Suurjuhlassa väkeä kuin helluntaiepistolassa. Helluntain sanoma kutsuu meitä uskomaan Jumalaan ja rakastamaan lähimmäisiämme. Meitä ei ole tarkoitettu elämään itseämme varten, vaan toimimaan toisten parhaaksi ja yhteiseksi hyväksi. Partiolaisina me kuulumme maailmalle. Partiolaisina me voimme muuttaa maailmaa.

Takaisin ylös

  

 Saarna Iitin seurakunnan 475-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa 2.6.2014

 Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” Tällä Jeesus tarkoitti Henkeä, jonka häneen uskovat tulisivat saamaan. Vielä ei Henki ollut tullut, koska Jeesusta ei vielä ollut kirkastettu. (Joh. 7:37-39)

Euroopassa elettiin murroskautta 1500-luvulla. Katoliseen kirkkoon kohdistui uudistuspaineita eri puolilla maanosaa. Saksalaisen augustinolaismunkki ja teologian tohtori Martti Luther (1483 - 1546) käynnisti Eurooppaa syvällisesti muuttaneen uudistusten ketjun julkaisemalla vuonna 1517 teesinsä kirkon uudistamiseksi. Samoihin aikoihin, loppuvuodesta 1515 tai vuoden 1516 alussa pidettiin Hollolan seurakunnassa piispantarkastus. Piispa Arvid Kurjen toimittamassa tarkastuksessa oli todettu välttämättömäksi ”uuden kirkon” eli uuden kirkkopitäjän perustaminen. Syystä tai toisesta asia ei kuitenkaan edennyt.

 Reformaatio eteni 1500-luvun alkuvuosikymmeninä myös Pohjolaan. Vesteråsin valtiopäivillä 1527 kuningas Kustaa Vaasa otti kirkon johtoonsa. Se merkitsi luterilaisuuden vahvistumista Ruotsi-Suomessa, vaikka kuninkaan motiiveina oli paljon muitakin kuin uskonnollisia syitä. Nimittäin samalla määrättiin, että suuri osa kirkon omaisuudesta piti luovuttaa kuninkaalle.

 Kuningas Kustaa Vaasa vahvisti 2. kesäkuuta 1539 Hollolan suuren kirkkopitäjän jaon. Sen itäosasta muodostettiin edellä mainittu ”uusi kirkko”, Iitin kirkkopitäjä, joka käsitti nykyisen Iitin lisäksi suurimman osan nykyisestä Kouvolasta (entiset Kouvola, Jaala, Kuusankoski ja Valkeala). Hauska historian yksityiskohta on tieto siitä, missä nuori Mikael Agricola oli 2.6.1539. Hän valmistui maisteriksi Saksan Wittenbergissä samana keväänä ja lähti kotimatkalle opiskelutoveriensa kanssa vapunpäivänä. Heidän saavuttuaan Lyypekkiin ei siellä ollut yhtään Ruotsiin lähtevää laivaa. Niinpä he joutuivat odottamaan siellä kesäkuun puoliväliin saakka.

 Vuonna 1539 ilmestyi ensimmäinen Pohjoismaita kuvaava kartta, Carta Marina. Sen julkaisija Strängnäsin tuomiorovasti Olaus Magnus Gothus oli myös varhainen ruotsalainen historioitsija, kirjailija ja kartografi. Hän oli veljensä Johanneksen kanssa maanpaossa Italiassa. Karttaan on merkitty Itomal-niminen kirkko, joka sijaintinsa puolesta sopii tänne Iittiin. Tieto vahvistaisi sitä oletusta, että seurakunnan perustamispäätös oli tehty ja nimestä päätetty jo katolisena aikana.

 Tänään on siis kulunut täsmälleen 475 vuotta siitä, kun kuningas Kustaa Vaasa vahvisti Hollolan kirkkopitäjän jaon ja itsenäinen Iitin seurakunta syntyi. Tämän juhlapäivän evankeliumi kertoo jotain olennaista siitä, miksi seurakunta on olemassa ja mikä on sen varsinainen tehtävä.

 Jeesus on saapunut lehtimajajuhlaan. Tämän syksyllä vietettävän kahdeksanpäiväisen sadonkorjuujuhlan uskonnollinen sisältö oli Israelin erämaavaelluksen muisteleminen. Myös silloin kansa asui tilapäisissä lehtimajoissa.

Lehtimajajuhlan seitsemänteen päivään kuului juhlallinen veden ammennus- ja vuodatusrituaali. Vettä kannettiin Siloan lammikosta ja kaadettiin alttarille toimitettuihin maljoihin. Päivän evankeliumiteksti sijoittuu joko tähän viimeiseen varsinaiseen juhlapäivään tai juhlien viimeiseen päivään, joka ilmeisesti oli puoliksi kotiinlähtöpäivä.

 Kun juhlassa muisteltiin Israelin erämaavaellusta, oli vedellä hyvin keskeinen osa. Autiomaassa jano oli jatkuvana vieraana. Kansan historiaan kuului muun muassa kertomus siitä, kuinka Mooses iski sauvallaan kallioon ja sai veden virtaamaan sieltä. Jeesus viittaa juutalaiseen veden vuodatusseremoniaan verratessaan itseään elävään veteen ja kutsuessaan janoisia luokseen. ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.”

 Jeesus osallistui kansan kanssa juhlintaan, hän piti lehtimajajuhlaa arvossa ja halusi kiittää taivaallista Isäänsä tämän hyvistä antimista, saadusta sadosta ja ihmisten työn siunaamisesta. Mutta silti hän asetti asioita uuteen arvojärjestykseen: uskonnolliset juhlat ovat arvokkaita, mutta todellinen apu, todellinen janon sammuttaminen, todellinen täyttymys ihmisen syvimpään kaipuuseen, on saatavissa häneltä itseltään.

 Siiloan altaasta kannettu vesi kaadettiin alttarille ja valutettiin maahan, se ei voinut sammuttaa ihmisen janoa. Sen sijaan Jeesuksella on tarjota sellaista, jota ei mistään muualta saa. Hän tarjoaa elävää vettä.

 Jo vanhan testamentin profeetat olivat satoja vuosia aikaisemmin ennustaneet, että tulee aika jolloin Jumala antaa elävän veden virrata ihmiskunnalle. Jesaja julisti: ”Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi. Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteestä.” Profeetta Sakarja puolestaan ennusti: ”Kerran tulee aika, jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene. Silloin virtaavat Jerusalemista elämää antavat vedet. Sinä päivänä Daavidin suvulle puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.” Ja Joel profetoi: ”Tuona päivänä kaikki Juudan purojen uomat ovat tulvillaan vettä ja Herran huoneesta kumpuaa lähde.”

Jeesus oli näiden lupausten täyttymys. Hän toi mukanaan elävän veden. Veden joka on vielä arvokkaampaa kuin se tavallinen vesi, jota juomme ja jota ilman emme tule toimeen.

 Evankelista Johannes kertoo suorasanaisesti ja selkeästi, mitä tällä elävällä vedellä tarkoitetaan: Pyhää Henkeä. Samalla tavoin kuin elämä ei olisi mahdollista ilman vettä, hengellistä elämää ei ole ilman Pyhää Henkeä. Pyhän Hengen tehtävä on herättää meissä usko Jumalaan ja pitää se elävänä. Martti Luther opetti Vähässä katekismuksessaan toisen uskonkappaleen selityksessä näin: ”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa. …”

 Emme voi omin voimin edes uskoa Jeesukseen, saati pysyä ja kasvaa tässä uskossa. Se on Pyhän Hengen työtä. Pyhä Henki käyttää työssään armonvälineitä. Niitä ovat Jumalan sana ja sakramentit. Jumalan sana on Raamattu, luettu ja julistettu Jumalan sana. Sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen. Näiden kautta ja välityksellä Pyhä Henki on toiminut tässä seurakunnassa vuosisatojen ajan. Armonvälineitä käyttäen Hän toimii yhä keskellämme.

 Pyhä Henki toimii siellä, missä sanaa puhtaasti julistetaan ja sakramentteja oikein jaetaan. Se paikka on kristillinen kirkko ja seurakunta. Tätä tehtävää varten Iitin seurakunta on perustettu ja tässä on sen tehtävä nyt ja tulevaisuudessa. Pyhä Henki pitää yllä yksittäisen kristityn uskoa, mutta sen lisäksi – kuten Luther toisen uskonkappaleen selityksessä kirjoitti – hän pitää myös kirkkoa elävänä.

Jos kristinusko olisi yksin ihmisten käsissä, kirkko Suomessa olisi kaatunut jo ajat sitten, mikäli sanoma Jeesuksesta olisi tänne asti edes tullutkaan. Jos evankeliumin sanoma olisi yksin ihmisten varassa, tuskin Iitin seurakuntaa olisi perustettu tai se ei viettäisi tänään 475-vuotisjuhliaan. Suurta Jumalan armoa on se, että Jumalan Pyhä Henki on toiminut tässä seurakunnassa liki viiden vuosisadan ajan, ja näillä seuduilla jo sitä ennen edeltäneissä seurakunnissa. Jumalan lahjaa on se, että Hän yhä toimii tässä seurakunnassa. Seurakunnan tulevaisuus on siksi turvallisissa käsissä, sillä Pyhä Henki on siellä, missä Jumalan sanaa julistetaan ja sakramentteja jaetaan. Kristillinen seurakunta säilyy täällä niin kauan kuin pidätte tästä huolta.

 Hyvät seurakuntalaiset. En tiedä, onko Iitin seurakunnalla nimikkovirttä. Ellei ole, niin ehdottaisin sellaiseksi virttä numero 208. Se on Martti Lutherin kirjoittama vuonna 1539, siis samoihin aikoihin kuin Iitin seurakunta muodostettiin. Tätä Lutherin katekismusvirsiin kuuluvaa, Isä meidän –rukoukseen pohjautuvaa virttä on pidetty jopa hänen parhaimpana virtenään. Siinä kuvataan kristityn elämää syvällisesti ja kattavasti. Sen kolmas säkeistö kokoaa yhteen tämän Iitin seurakunnan juhlapäivän keskeisen sisällön:


                                             Nyt tulkoon valtakuntasi

luoksemme nyt ja iäti

Henkesi meitä varjelkoon

                                             ja lohduttakoon, auttakoon,

uskossa että säilymme

ja autuaina elämme.

Takaisin ylös

Saarna motoristikirkon 10-vuotisjumalanpalveluksessa helatorstaina 29.5.2014 Ristiinassa

Jeesus rukoili ja sanoi:
”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä.”
(Joh. 17:24-26)

Mikä moottoripyöräilyssä kiehtoo? Tällainen kysely osui silmiini jokin aika sitten internetissä. En tiedä kyselyn laajuutta, edustavuutta tai luotettavuutta. Mutta sitä oli mielenkiintoista lukea. Puolet vastasi, että moottoripyöräilyssä kiehtoo siihen sisältyvä vapauden tunne. Toiseksi eniten kannatusta sai suorituskyky. Muut vaihtoehdot jäivät huomattavasti jälkeen näistä kahdesta vastauksesta. Toki vastauksissa kerrottiin monia syitä, muun muassa hyvät kaverit ja vahva yhteisöllisyyden kokemus. Siitä kertoo myös Ristiinan Trampbikersien toiminta ja tämä kymmenennen kerran järjestettävä motoristikirkko. On hienoa, että haluatte kokoontua motoristikirkkoon kesäkauden alkaessa. Näin te saatte rukoilla siunausta edessä oleville matkoille.

 Kyselyyn vastanneet kertoivat, mistä vapauden tunteessa on kyse: ”Rentoutumisen täydellinen tunne. Stressin unohdus n. 2-10 min liikkeellelähdön jälkeen. Maisemat vaihtuu, reitti vaihtuu, mieli muuttuu, saa tehdä mitä haluaa, eli vapauden tunne...” ”Vastasin vapauden tunne, ihan siitä syystä että yleensä tulee vaan mahtava fiilis kun ajelee ilman päämäärää ja onhan se mahtava fiilis esimerkiksi kanttailla kunnolla ja viedä pyörää mutkissa ja aiemmin jo mainittuna, yhteenkuuluvuus pyörän kanssa.” ”Kyllähän se tietynlainen "easy rider" (lue vapaus) osasto on tämän homman kulmakivi.”

 Motoristikirkon kymmenvuotisjuhlaa vietetään helatorstaina eli Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä. Taivaaseenastuminen tapahtui Uuden testamentin mukaan 40 päivää pääsiäisen jälkeen, joten sen vuoksi tämä juhlapäivä on keskellä viikkoa. Helatorstai on paljon enemmän kuin pelkkä aliarvostettu arkipyhä ja työmarkkinajärjestöjen heittopussi. Itse asiassa tämä pyhäpäivä sopii hyvin motoristikirkon viettämiseen. Helatorstai nimittäin muistuttaa, että olemme matkalla. Jeesus nousi taivaaseen. Siellä on kristityn koti tämän elämän jälkeen. Sinne meitä odotetaan.

 Helatorstain evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen.” Jeesus siis tahtoo, että hänen omansa olisivat kerran tämän elämän jälkeen taivaassa.

 Meidän on ehkä vaikea käsittää, mitä taivas merkitsee. Englannin kielessä se on helpompaa, sillä siellä on kaksi taivasta tarkoittavaa sanaa. ”Sky” merkitsee ylhäällä näkyvää ilmakehän ja avaruuden osaa. ”Heaven” puolestaan on Jumalan tuonpuoleinen vaikutuspiiri ja häneen uskovien asuinsija. Havaittava taivas (sky) on vertauskuva Jumalan näkymättömästä taivaasta (heaven). Sekin on ”ylhäällä” siinä mielessä, että se on ihmisten mahdollisuuksien ja käsityskyvyn yläpuolella. Taivas ei kuvaa jotain rajoitettua paikkaa jossakin, vaan pikemminkin onnen ja ilon olotilaa. Kyse on vähän samanlaisesta kuin moottoripyöräilijän vapauden tunne tai ihmisen syvimmän kaipauksen täyttymys, kokemus siitä, että on täysin rakastettu ja hyväksytty.

 Kun kyselemme, miten taivaaseen päästään, Jeesus sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh. 14:6) Usko Jeesukseen on tie taivaaseen.

 Muistan armeijan peruskokeesta kysymyksen: ”Tuntuuko sinusta, että vanne puristaa päätäsi?” Monille usko on tiukkapipoisuutta, jossa ikään kuin vanteella on pakotettu tiettyyn muottiin. Usko ei ole ahdistavaa pakkoa, vaan Jumalan lapsen vapaata ja turvallista oloa Taivaan Isän hoidossa. Aito usko on ilon sävyttämää luottamusta Jumalaan. Ilon ja vapauden antaa se, että suhde Jumalaan ei rakennu ihmisten edellytysten varaan. Usko perustuu Jeesuksen Kristuksen rakkauteen ja syntien anteeksiantamukseen. Usko on matkantekoa luottamuksessa Jumalaan. Se on kulkemista perille kotiin.

 Kun käynnistät moottoripyörän ja lähdet liikenteeseen, muista, että sinulla on päämäärä. Helatorstai viestittää: Taivas on päämäärä, tänään itse kutakin meistä jälleen päivän lähempänä kuin eilen. Sinne sinuakin odotetaan, kun tämän elämän ajot on kerran ajettu.

Takaisin ylös

Saarna pappisvihkimysmessussa 25.5.2014 Mikkelin tuomiokirkossa

 Jeesus opetti ja sanoi:
”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
- Isä meidän, joka olet taivaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Tulkoon sinun valtakuntasi.
Tapahtukoon sinun tahtosi,
myös maan päällä niin kuin taivaassa.
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille velkamme anteeksi,
niin kuin mekin annamme anteeksi niille,
jotka ovat meille velassa.
Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.”
(Matt. 6:5-13)

Kolme pappia keskusteli, mikä olisi paras rukousasento ja millaisissa olosuhteissa rukous oli tuntunut kaikkein aidoimmalta. Ensimmäinen kertoi: "Olen kokenut rukouksen kaikkein syvimmin hiljaisuuden retriitissä. Kun saan siellä polvistua yksin kappelissa, se on kaikkein aidointa rukousta." Toinen kertoi: "Totta, mutta kun saa tuomasmessussa yhdessä toisten kanssa ylistää ja kiittää Herraa kädet kohotettuina, niin silloin se vasta on parasta." Kolmas oli hetken vaiti ja sanoi sitten: "Varmaan se on noinkin, mutta kyllä minulta pääsi aidoin rukous viime kesänä, kun mökillä putosin kaivoon ja jäin housunlahkeestani roikkumaan pää alaspäin. Rukous oli aito, mutta siitä asennosta en ole ihan varma."

Rukoussunnuntain evankeliumissa Jeesus opettaa rukoilemaan. Juutalainen rukous oli vakavaa ja vilpitöntä, mutta lainomaista. Rukoilemalla ihminen täytti lain käskyjä. Näin hän hankki ansioita Jumalan edessä. Erityisen hyvää oli, jos toisetkin näkivät ja kuulivat rukouksen. Siksi siihen liittyi näyttäviä rukousasentoja. Rukous oli velvollisuus, joka on täytettävä pyhän, majesteettisen Jumalan edessä. Pakanauskonnoissa rukous perustui maagiseen ajatteluun. Jumalat piti pakottaa loitsunomaisin hokemin rukoilijan pyyntöihin. Rukouksen vaikutus oli suoraan verrannollinen sen pituuteen ja monisanaisuuteen. Toisto lisäsi rukouksen tehoa ja sen ajateltiin tekevän rukouksesta aidon. Pakanoiden rukous oli taikuutta ja jumala oli pelottava.

Tällaista taustaa vasten Jeesus ensinnä kehotti rukoilemaan: ”Rukoilkaa siis te näin.” Rukous on siksi kristittyjen tehtävä. Muistammekohan me tämän Jeesuksen opetuksen? "Yhteiskunnassa joka tuntuu olevan täynnä kaikkea polttavan tärkeää ja kiireellistä rukous vaikuttaa luonnottomalta käyttäytymistavalta. Perin pohjin asiaa tiedostamatta olemme suostuneet ajatustapaan, että 'asioiden tekeminen' on tärkeämpää kuin rukoileminen ja että rukous sopii sellaisiin hetkiin, jolloin meillä ei ole mitään tärkeää tekemistä." (Henri J.M. Nouwen)

Onko rukous meille toissijaista, ajan haaskausta tai jonkinlainen viimeinen oljenkorsi, kun muut keinot eivät enää auta? Rukoussunnuntain aikaan käytiin ennen pappien johdolla kulkueina pelloilla rukoilemassa siunausta alkavalle kasvukaudelle. Silloin tajuttiin, että elämä oli Jumalan hyvyyden, rakkauden ja luomistyön varassa. Elämämme on yhä edelleen Luojamme varassa, vaikka sen olemme ehkä unohtaneet. Rukous avaa meille tien Luojan luo ja opettaa myös ymmärtämään, kuinka suuri merkitys rukoilemisella on. Rukous on kristityn jatkuva ja jokapäiväinen tehtävä. Se on samalla suuri etuoikeus.

Aito rukous edellyttää, että me olemme Jumalan edessä kädet auki, suojattomina ja tyhjinä. Näin me julistamme sekä itsellemme että toisillemme, että ilman Jumalaa me emme pysty mihinkään. Tämä on vaikeaa sellaisessa "tee se itse"-uskonnollisuudessa, jossa ensin tehdään kaikki omin voimin ja vasta niiden loppuessa pannaan kädet ristiin. Jumalasta tulee silloin meidän juoksupoikamme.

"Opetuslapseus ei merkitse sitä, että me käytämme hyväksemme Jumalaa, kun emme enää pysty itse toimimaan. Päinvastoin se merkitsee sen tunnustamista, ettemme pysty yhtään mihinkään, mutta että Jumala voi tehdä meidän kauttamme mitä tahansa. Jos olemme opetuslapsia, meidän kaikki voimamme, toivomme, rohkeutemme ja luottamuksemme on pelkästään Jumalassa. Siksi rukouksen on oltava elämämme ensimmäinen asia." (Henri J.M. Nouwen) Tällaiseen asennoitumiseen Jeesus meitä tänään opastaa.

Jeesus ei ainoastaan kehota rukoilemaan, vaan toiseksi hän opetti, miten rukoillaan. Siksi hän opetti Isä meidän -rukouksen. Siksi juuri tämä rukous on aivan erityisellä tavalla kristittyjen perusrukous.

Jeesus opetti rukoilemaan Isää. Jeesuksen äidinkielen aramean sana Abba tarkoittaa isää. Tavallisessa merkityksessään se voidaan kääntää suomeksi sanalla ”isi”. Kristitty saa rukoillessaan lähestyä Jumalaa samalla luottamuksella kuin pieni lapsi lähestyy isäänsä, jota rakastaa, jonka tuntee ja johon luottaa.

Isä meidän –rukouksen kaksi ensimmäistä sanaa riittävät osoittamaan kristillisen rukouksen erityislaatuisuuden. Se selvittää suhteemme Jumalaan. Siinä ilmenee luottamus ja läheisyys, jolla tulemme Jumalan luokse. Se ilmaisee, että Jumala välittää. Hän on isä, joka huolehtii ihmisistä niin suurella isänrakkaudella, että lopulta Jeesuksessa Kristuksessa kärsi ristinkuoleman. Rukoillessamme Isä meidän –rukouksen lähestymme tällaista Jumalaa, rakastavaa isää.

Isä meidän –rukouksen kaksi ensimmäistä sanaa selvittävät lisäksi suhteemme lähimmäiseen. Rukouksessa lausutaan: Isä meidän - ei siis Isä minun, vaan Isä meidän. Jos Jumala on meidän Isämme, silloin lähimmäinen on veljemme ja sisaremme. Kun rukoilemme Isä meidän –rukouksen, se samalla opastaa kunnioittamaan ja rakastamaan toinen toisiamme ja kaikkia ihmisiä.

Isä meidän. Oikeastaan tämän pitemmälle ei tarvitsisi rukoillakaan. Näissä sanoissa selviää suhteemme Jumalaan ja lähimmäisiimme. Ne kutsuvat meidät Jumalan eteen lapsenomaisen luottavaisina turvautumaan rakastavaan Isään. Ne opastavat meitä rakastamaan lähimmäisiämme veljinä ja sisarina. Isä meidän on rukous, jota jalompaa ei voi löytää maailmasta ja jota ei voi vaihtaa mihinkään maalliseen rikkauteen, kuten Martti Luther sanoo. Rukoukseen kätkeytyvä Jumalan suuri salaisuus ja siunaus odottavat rukoilijaa. Rukous on meille kristityille tehtävä ja etuoikeus.

Hyvät Heikki, Jenni, Päivi ja Mari. Pappisvihkimyksenne osuu rukoussunnuntaihin. Mikael Agricolan papeille tarkoitetun ohjeen mukaan ”Eikö se pappein työ ole: rukoilee, saarnaa ja studeeraa?” Pappisviran yhtenä keskeisenä tehtävänä on siis rukous. Virkasääntöihin tai työehtosopimuksiin voi tuntua vaikealta merkitä papin tehtäväksi: rukoileminen ihmisten puolesta. Mutta se on mitä tärkeintä papin työtä; yksityisesti ja yhteisesti kantaa ihmisiä ja heidän asioitaan rukouksessa Jumalan eteen. Papin virka on rukoilla seurakuntalaisten puolesta ja näin palvella sekä ihmisiä että Jumalaa.

Samalla pappi saa luottaa siihen, että hänen puolestaan rukoillaan. Tässä messussa teidät, tänään papiksi vihittävät, tuodaan rukouksessa Jumalan eteen ja pyydetään teille hänen siunaustaan. Seurakunta rukoilee viikoittain palvelijoidensa puolesta. Ja aivan erityisen rohkaisevaa on Jeesuksen oma lupaus, että hän rukoilee meidän puolestamme (Joh. 17:19a). Näin pappi ei hoida virkaansa omassa varassaan, vaan Jumalan läsnäolon, lupausten ja siunauksen varassa. Siihen tekin voitte luottaa nyt ja kaikkina päivinä.

Takaisin ylös

 

                                                                                                         

Saarna kuoriurkujen käyttöönottomessussa 18.5.2014 Lappeen Marian kirkossa

 Jeesus rukoili ja sanoi:
”Minä olen ilmoittanut sinun nimesi niille ihmisille, jotka valitsit maailmasta ja annoit minulle. He olivat sinun, ja sinä uskoit heidät minulle. He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan. Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.
Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle. Kaikki, mikä on minun, on sinun, ja mikä on sinun, on minun, ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.”
(Joh. 17:6-10)

Tämä pyhäpäivä johtaa meitä kyselemään, millaista on elää taivaan kansalaisena maailmassa. Evankeliumiteksti on katkelma Jeesuksen jäähyväisrukouksesta. Sitä on kutsuttu myös nimellä ylimmäispapillinen rukous, sillä siinä Jeesus rukoilee omiensa puolesta. Johanneksen evankeliumin tyyli on toistavaa ja ajatuksen kulkua on vaikeata seurata. Mitä äsken luetuissa jakeissa oikein sanotaan? Miten Jeesuksen jäähyväisrukouksen ajatukset ohjaavat elämään taivaan kansalaisina maailmassa?

Evankeliumitekstin voi kiteyttää kolmeen kohtaan. Ensinnä taivaan kansalaiseksi tullaan uskomalla, että Jeesus on se, joka hän sanoo olevansa, siis Jumalan Poika ja Herra. ”Nyt he tietävät, että minä olen tullut sinun luotasi, ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt.” Usko Jeesukseen on tärkeintä.

Toiseksi Jeesus on antanut uskovilleen tehtävän jatkaa sitä työtä, jonka hän on Jumalalta saanut. ”Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan … ja minun kirkkauteni on tullut julki heissä.” Taivaan kansalaisen elämässä Kristuksen kirkkaus tulee julki. Taivaan kansalaisuus on toisenlainen tapa elää – sellainen, jossa Jumalan rakkaus näkyy sanoissa, asenteissa ja teoissa toisia ihmisiä kohtaan. Se ei tarkoita sitä, että taivaan kansalaiset olisivat niin pyhiä ja virheettömiä ihmisiä, että Jeesus sen vuoksi tulisi kirkastetuksi. Päinvastoin se merkitsee sitä, että taivaan kansalaiset ovat huonoja ja heikkoja ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta kerskattavaa kuin Kristuksen kirkkaus.

Kolmanneksi Jeesus rukoilee omiensa puolesta. ”Minä rukoilen heidän puolestaan. Maailman puolesta minä en rukoile, vaan niiden, jotka sinä olet minulle antanut, koska he kuuluvat sinulle.” Taivaan kansalaisen etuoikeus on, että Jeesus lupaa rukoilla uskoviensa puolesta. Me voimme rukouksessa kääntyä Jumalan puoleen. Samanaikaisesti meitä kantaa tietoisuus siitä, että Jeesus rukoilee meidän puolestamme.

Päivän evankeliumitekstin sanoma sopii hyvin Lappeen seurakunnan juhlapäivään, kun tämän Marian kirkon uudet kuoriurut otetaan käyttöön. Tänään on aihetta iloon ja kiitokseen. Kanttorit saavat kunnon työvälineen. Pitkä ja monivaiheinen urakka on päätöksessään, kun kauniit urut ovat valmiina palvelemaan seurakuntaa. Itse asiassa niiden tehtävät liittyvät hyvin evankeliumitekstin korostuksiin julistaa sanomaa Jeesuksesta, kirkastaa häntä ja johdattaa rukoukseen.

Luterilaisessa uskonkäsityksessä korostetaan musiikkia Jumalan luomistyön osana. Martti Lutherin mukaan musiikki on Jumalan suuri lahja, jota on käytettävä sen arvon mukaisesti vapaalla ja iloisella mielellä. Urkujen käyttöönottamisessa onkin hyvä muistuttaa Lutherin sanoista: ”Rakastan musiikkia. Minua eivät miellytä hurmahenget, sillä he tuomitsevat sen. Rakastan musiikkia, koska se on Jumalan lahja eikä ihmisten aikaansaannos; se tekee mielen iloiseksi, se karkottaa paholaisen, se synnyttää vilpitöntä iloa. Musiikkia harjoitettaessa katoavat viha, aistillisuus ja pöyhkeys. Annan musiikille ensimmäisen arvosijan teologian jälkeen.”

Urut ovat lännen kirkon tärkein jumalanpalvelussoitin. Ne alkoivat yleistyä kirkoissa ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Meillä Suomessa urkuja alettiin hankkia kirkkoihin vasta 1800-luvun loppupuolella. Yhtäältä ne palvelivat seurakuntaveisuuta, joka laahaavan temponsa vuoksi tarvitsi tuekseen säestyssoitinta. Toisaalta uruilla on aina ollut itsenäisiä tehtäviä, kuten esimerkiksi vuorottelu seurakunnan tai kuoron laulun kanssa. Jumalanpalvelusmusiikin ohella uruilla on varsin keskeinen merkitys kirkkomusiikille ja musiikkielämälle yleensäkin. Uusien urkujen myötä tämän kirkon jumalanpalveluselämä ja kirkkomusiikki rikastuvat huomattavasti.

Usko Jumalaan ei ole vain sanoja tai puhetta, jonka avulla voimme selvittää uskon syvyyksiä ja rikkauksia. Usko on myös Jumalan palvomista ja ylistämistä silloin, kun sanallinen ilmaisu käy riittämättömäksi. Soitinmusiikki antaa mahdollisuuden sanattomaan julistukseen, rukoukseen ja aivan erityisesti Jumalan kiittämiseen ja ylistämiseen. Urut kirkon pääsoittimena sopivat luonteensa vuoksi tähän tehtävään erityisen hyvin. Urkumusiikin ilmaisuvoima ulottuu sanojen taakse. Parhaimmillaan soitinmusiikki vahvistaa, syventää, avartaa ja jopa täsmentää evankeliumin sanomaa ja uskon rikkauksia.

Hyvät seurakuntalaiset. Tämän pyhäpäivän vanha latinankielinen nimi on cantate. Se merkitsee suomeksi ”laulakaa”. Nimi tulee päivän psalmin 98 alusta: ”Laulakaa Herralle uusi laulu! Hän on tehnyt ihmeellisiä tekoja. Hänen oikea kätensä, hänen pyhä voimansa on tuonut voiton.” (Ps. 98:1) Kristillinen seurakunta kulkee ylösnousseen Voittajan jäljessä kohti täydellistä iloa taivaassa. Pyhän Hengen johtamina kristityt saavat jo nyt elää taivaan kansalaisina maailmassa uskoen Jeesukseen, kirkastaen häntä ja luottaen hänen esirukouksiinsa.

Takaisin ylös

Saarna kansallisen veteraanipäivän valtakunnallisessa jumalanpalveluksessa 27.4.2014 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Jeesus ilmestyi taas opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin: Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. Simon Pietari sanoi: ”Minä lähden kalaan.” ”Me tulemme mukaan”, sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään. Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. Jeesus huusi heille: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” ”Ei ole”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: ”Se on Herra!” Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää. Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. Jeesus sanoi heille: ”Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte.” Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon - kaikkiaan sataviisikymmentäkolme - verkko ei revennyt. Jeesus sanoi: ”Tulkaa syömään.” Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: ”Kuka sinä olet?”, sillä he tiesivät, että se oli Herra. Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen. (Joh. 21:1-14)

Evankeliumin kertomuksessa opetuslasten tunnelmat olivat apeita. Kyse ei ollut vain epäonnistuneesta kalamatkasta. Taustalla oli vielä paljon suurempi pettymys. Opetuslapset olivat lähteneet seuraamaan Jeesusta suurin toivein ja lupauksin. Mutta heidän Mestarinsa oli ristiinnaulittu ja kuollut. Kaikki tuntui olevan lopussa. Tulevaisuudensuunnitelmat olivat romahtaneet ja toiveet paremmasta huomisesta menneet. Pietari etsii muutosta: "Minä lähden kalaan."

”Minä lähden kalaan” voisi hyvin olla suomalaisen miehen repliikki. Me lähdemme tekemään jotakin, kun olemme turhautuneet ja toivomme tilanteen muuttuvan. Ja vähän myöhemmin: ”Tuokaa tänne niitä kaloja”, siis: Nyt syödään! Syöminen kertoo siitä, että elämä jatkuu, että voimia on koottava silloinkin, kun ollaan rintamalla. Sota-aikana muonamiehet olivat arvossaan. He huolehtivat siitä, että miehet saivat jokapäiväisen leipänsä.     

Tiberiaanjärven tapahtumista avautuu tärkeä näkökulma kansallisen veteraanipäivän viettoon. Juhlapäivän teemana on ”Kiitollisina kohti tulevaisuutta”. Sodan kokenut sukupolvi tietää, miten kovaa elämä voi olla ja kuinka silti elämästä voi olla kiitollinen. Tämä sukupolvi on oppinut, että kiitollisuutta voi syntyä vaikeuksien ja menetystenkin keskellä. Sotiemme veteraanit ovat maksaneet raskaan laskun, joka yhä tuntuu ruumiin jäsenissä ja mielen muistissa. Me tunnemme kiitollisuutta veteraanisukupolvien työstä ja taistelusta isänmaamme puolesta. Samalla me nykysukupolvet voimme oppia ymmärtämään kiitollisuuden merkityksen.

Händelserna vid Tiberias sjö öppnar viktiga perspektiv med tanke på firandet av den nationella veterandagen. Temat för högtidsdagen är ”Tacksamma emot framtiden”. Den generation som har upplevt kriget vet hur hårt livet kan vara, men vet också hur tacksam man ändå kan vara över livet. Den generationen har fått lära sig hur tacksamhet kan födas också mitt under prövningar. Våra krigsveteraner har fått betala ett högt pris. Ett pris som ännu kan kännas av i både kropp och själ. Vi är tacksamma för veterangenerationernas hårda arbete och den kamp som de utkämpat för vårt fosterland. Samtidigt kan vi yngre lära oss att förstå innebörden av tacksamhet under livets prövningar.

Sodan ankarat olot ja jälleenrakennuksen raskaat vuodet kokeneet tietävät, ettei kiitollisuus synny vähättelemällä pahan todellisuutta tai kieltämättä menetykset. Jos ihminen voisi olla kiitollinen vasta silloin, kun kaikki asiat ovat hyvin, sanavarastostamme voisi poistaa sanan kiitos.

Lehtiartikkelissa nuori isä kertoi hiljakkoin pienestä tyttärestään, joka jo osaa sanoa: ”Kiitos!” Isä toivoo, että lapsi oppii sanomaan myös: ”Anteeksi”. Tämä opetus on tärkeää sukupolvien ketjussa. Vain anteeksiantava ja anteeksisaava pystyy jatkamaan eteenpäin. Sen te veteraanit ja lotat tiedätte. 

Kiitollisuus syntyy siitä, että alamme nähdä uudella tavalla, kuten tapahtui opetuslapsille Tiberiaanjärven rannalla. Kiitollisuus on sitä, että kaikkein synkimmässäkin hetkessä voimme nähdä valoa ja toivoa. Samalla kiitollisuus kääntää katseen Jumalaan, jolta kaikki hyvä loppujen lopuksi tulee.

Kiitollisuus on uusi tapa katsoa asioita. Kiitollisuus on sitä, että kiinnitämme huomiomme hyvään. Alamme nähdä itsemme ja ympäristömme uudessa valossa. Se tekee ihmisen nöyräksi. Konstailematon, itsestään numeroa tekemätön kiitollisuus kasvaa uhrautumisen ja yhteisvastuun maaperästä.

Viimeisessä päiväkäskyssään 31.12.1944 ylipäällikkö Mannerheim painotti juuri yhteisen vastuun merkitystä. Pohtiessaan edessä olevaa välirauhan ja sodanjälkeistä aikaa hän sanoi: ”Vaikeudet saattavat tuntua voittamattomilta, mutta nyt jos koskaan on meidän suomalaisten jatkuvasti osoitettava niitä ominaisuuksiamme, jotka menneinä vuosina ovat olleet voimamme: yksimielisyyttä ja itsehillintää. Jännittämällä kaikki voimamme vankkumattomaan ja epäitsekkääseen työhön voimme selviytyä ajan myrskyistä ja turvata itsenäisen valtakuntamme olemassaolon ja tulevaisuuden.” Ylipäällikön kehotus on yhä ajankohtainen.

Ihmisen peruskiusaus on ajatella itseään ja omaa etuaan. Itsekkyys on läsnä silloinkin, kun saamme jotakin hyvää. Tästä puhuu vanha suomalainen sananlaskukin: Kiittämättömyys on maailman palkka. Sen sijaan, että ymmärtäisimme, miten paljon meidän on syytä olla kiitollisia toisille ihmisille ja Jumalalle, me alamme pitää elämän lahjoja itsestäänselvyyksinä ja meille kuuluvina oikeuksina. Itsekkäille arvoille perustuvalla yhteiskunnalla ei ole tulevaisuutta.

En tacksam människa fokuserar inte på det man saknar i livet, utan uppskattar allt det som är gott. Tacksamheten är ett medvetet val. Det är ett beslut att se det goda i sin omgivning. Det är också en viljehandling att bära det gemensama ansvaret och arbeta för det goda som gagnar alla. Sådana värderingar är framtidens byggstenar.

Kiitollinen ihminen ei keskity siihen, mitä elämästä puuttuu, vaan siihen, mitä hyvää elämässä on. Kiitollisuus on tietoinen valinta. Se on päätös ja tapa nähdä hyvää ympärillään. Se on myös tahtoa työskennellä toisen parhaaksi ja yhteisen hyvän eteen. Se perustuu sellaisille arvoille, jotka rakentavat tulevaisuutta.

Mannerheim päätti muistelmansa todeten: ”Jos pysymme uskollisina itsellemme ja kaikissa kohtalon vaiheissa yksimielisesti ja järkkymättä pidämme kiinni niistä arvoista, jotka tähän päivään asti ovat olleet Suomen vapauden perustuksena – isiltä peritystä uskosta, isänmaanrakkaudesta, päättäväisestä ja uhrivalmiista puolustustahdosta –, niin Suomen kansa voi lujasti luottavaisena katsoa tulevaisuuteen.” Silloin toteutuu tämän juhlapäivän ajatus: Kiitollisina kohti tulevaisuutta – Tacksamma emot framtiden.

Takaisin ylös

Saarna pääsiäisen kastejumalanpalveluksessa 20.4.2014 Imatrankosken kirkossa

 

Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.
(Joh. 20:1-10)

Pitkäperjantain tapahtumat olivat katastrofi Jeesuksen opetuslapsille ja kaikille muillekin hänen seuraajilleen. Jeesuksen häpeällinen kuolema ristillä näytti olevan kaiken loppu. Silti Jeesus oli kuolleenakin hänen läheisilleen tärkeä. Tuttua ja tavallista on, että läheiset omaiset tai ystävät menevät haudalle. He haluavat muistaa ihmistä kukkasin, voitelemalla ruumiin tai mitä missäkin maassa ja kulttuurissa on tapana. Johannes kertoo kaikkien muiden evankeliumien kirjoittajien tavoin, että Magdalan Marian on menossa haudalle. Aamu on varhainen, noin kello kuusi. Johannes kertoo asian eleettömästi kuin uutistenlukija: ”Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois.”

 Jatko todetaan yhtä lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain.” Ensimmäistä viestintuojaa seuraa toinen viestiosuus: ”Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.” Juoksijat kohtaavat yllätyksen: hauta on tyhjä! Mutta hekään eivät heti ymmärtäneet kunnolla mitä oli tapahtunut. He eivät ymmärtäneet Jeesuksen kuolleista nousemisen olevan tapahtunut tosiasia. Ei vaikka Jeesus oli eläessään puhunut kuolemastaan ja ylösnousemisestaan. Vasta vähitellen he vakuuttuivat siitä, että Jeesus on ylösnoussut.

 Pitkäperjantain tapahtumien aiheuttama pettymys oli riistänyt kaiken toivon. Tyhjä hauta, uutiset ylösnousemuksesta ja Jeesuksen ilmestykset muuttivat kaiken uudeksi. Ylösnousemus oli totta. Jeesus elää. Kuolema on voitettu. Kaikki pahan valta on murrettu. Ristillä tapahtunut sovitustyö on ylösnousemuksessa saanut lopullisen sinettinsä. Siihen sinunkin on lupa tarttua ja uskoa. Kyse on siitä, mitä Jumala on tehnyt. Pääsiäisen sanoma on yllätys, järjen ja kokemuksen ylittävä tapahtuma. Ylösnousemus on ihme, jolla ei ole vertaa koko maailmankaikkeudessa. Sitä voi vain ihmetellä, kiittää ja ylistää.

Yksi yksityiskohta kiinnittää Johanneksen evankeliumin kuvauksessa erityistä huomiota. Siinä kerrotaan, kuinka Maria lähti juoksujalkaa kertomaan Pietarille ja Johannekselle haudalla kokemastaan. Kiire tuli myös uutisen kuulleelle Pietarille. Arvattavasti hänkin juoksi, sillä hänen opetuslapsikumppanistaan sanotaan, että hän ”juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä”. Ylösnousemussanoman todistamisella ja levittämisellä on kiire. Johanneksen evankeliumin kuvauksessa näkyy merkkejä siitä, millaiseksi uuden uskon levittäminen ja laajeneminen vähitellen muodostui. Sanoma oli kerrottava kiireesti ja kaikille.

 Ylösnousemussanomasta syntyi vähitellen yhteisö, ensimmäiset seurakunnat ja aikanaan kristillinen kirkko. Erityisesti pääsiäisestä tuli kastepäivä, jolloin uusia jäseniä liitettiin seurakuntaan. Tähän sisältyy syvä vertauskuva: kaste siirtää ihmisen synnin ja kuoleman vallasta ikuisen elämän perilliseksi, Kristuksen omaksi ja pelastuksen yhteisön, kirkon jäseneksi. Ihminen haudataan kasteessa kuolemaan ja noustessaan kastevedestä hän nousee uuteen elämään, kuten Roomalaiskirjeessä ja Kolossalaiskirjeessä opetetaan (Room. 6:4, Kol. 2:12).

 Varhaiskirkossa kasteoppilaat seurasivat kasteopetusta koko paastonajan. Pääsiäisenä piispa kastoi heidät kaikki. Tähän tapaan tuli muutos, kun kristinusko tuli sallituksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa 300-luvun alkupuolella. Tuolloin kasteoppilaiden määrä kasvoi niin suureksi, että heidän kastamisensa yhdessä messussa kävi liian hankalaksi. Pääsiäinen on siis mitä parhain päivä muistaa omaa kastettamme. Kasteessa olemme saaneet otsaamme ja rintaamme ristinmerkin todistukseksi siitä, että kuollut ja ylösnoussut Kristus on meidät kutsunut opetuslapsekseen ja lunastanut meidät. Totisesti Kristus nousi kuolleista ja on kasteessa antanut meille uuden elämän mahdollisuuden. Uskossa ylösnousseeseen Jeesukseen olemme matkalla kohti taivasta.

 Viesti tyhjältä haudalta on ollut liikkeellä pian pari vuosituhatta. Suomeen se saapui liki 900 vuotta sitten, myös tänne Vuoksen varrelle. Tännekin juurtui seurakunta, jonka yhteyteen ihmisiä liitettiin kasteessa. Tänään tässä pääsiäismessussa Imatrankosken kirkossa liitytään varhaiskirkon traditioon. Piispa kastaa pääsiäisenä lapsen, joka liitetään Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen osallisuuteen. Pian kastettavan otsaan ja rintaan tehdään ristinmerkki. Se muistuttaa pääsiäisen sanomasta, Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Ristinmerkki vakuuttaa, että kuulumme Jumalalle. Hän näkee ja tuntee omansa. Hänen omakseen, Kristuksen kirkon jäseneksi ja taivaan perilliseksi kastamme tänään Maiju ja Antti Nirosen lapsen.

Takaisin ylös

                                                                                                                             

Saarna pääsiäisyön messussa 19.4.2014 Mikkelin tuomiokirkossa

 

Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. Matkalla he puhuivat keskenään: ”Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?” Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois; se oli hyvin suuri kivi.
Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. Mutta nuorukainen sanoi: ”Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: ’Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.’”
Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.
(Mark. 16:1-8)

Kuulin kerrottavan papista, joka kutsui seurakuntalaisia jumalanpalvelukseen. Nämä eivät olleet järin innostuneita. He sanoivat tietävänsä jo kaiken, mitä siellä tapahtuisi: jumalanpalveluksen järjestyksen, luettavat tekstit ja rukoiltavat asiat. Saarnakin kuulosti aina samanlaiselta. Seuraavalla viikolla pappi kutsui samoja seurakuntalaisia jumalanpalveluksen sijasta kotiinsa aterialle. Kaikki kutsutut tulivat. Jokainen sai eteensä herkulliselta kuulostavan ruokalistan. Aikaa kului, eikä mitään tapahtunut. Lopulta vieraat alkoivat kysellä, koska ruoka tarjoiltaisiin. Pappi sanoi, että eihän mitään tarvittaisi, koska he nyt tiesivät, mitä oli tarjolla ja missä järjestyksessä.

 Onkohan meille käynyt kuin tarinan seurakuntalaisille? Tiedämme jo etukäteen, mitä tässä messussa kuullaan. Pääsiäisen sanoma on tuttu, yllätyksetön. Siinä saattaa piillä ansa. Tuttuudessaan emme kohtaa pääsiäisen ydintä, emme ymmärrä, mitä ylösnousemussanoma todella paljastaa Jumalasta.

Haudalle tulevat naiset käyttäytyivät viisaasti ja järkevästi. Jeesuksen hauta oli suljettu suurella kivellä. Jeesus siis löydettäisiin sieltä. Ainoa ongelma oli, kuka vierittäisi kiven haudan suulta. Tämä oli loogista ja johdonmukaista ajattelua ja toimintaa. Mutta logiikka ei toiminutkaan. Silmä näki ja järki ymmärsi, että hauta olikin tyhjä. Sen pidemmälle ei järki silloin eikä nytkään pääse. Ei tiede, ei tieteelliset menetelmät, ei teologisen tieteen tutkimuskaan pääse pidemmälle. Luonnonlakien, logiikan ja ajattelun rajat olivat järkkyneet, kun naiset kuulivat sanat: ”Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.”

 Pääsiäinen kertoo, kuinka Jumala on toisenlainen, yllättävä. Tämä ei sopinut Jeesuksen ajan ihmisille, kuten vaikkapa opetuslapsi Tuomaasta muistamme. Tämä ei tunnu sopivan myöskään nykyaikaan, kun vuosi vuoden jälkeen mediassa joku julkisuuden henkilö tai tiedemies pyrkii osoittamaan, ettei Jeesusta ole ollut olemassa tai ainakaan hän ei ole Jumalan Poika tai ylösnoussut Herra. Tänä vuonna Iltalehti julkaisi kiirastorstain (17.4.2014) numerossaan Tuomas Enbusken ajatuksia. ”En siis usko Jeesuksen olevan Jumalan poika, vaan pidän todennäköisempänä kyseisen saarnamiehen suuruudenhulluutta tai jälkipolvien halua pistää tarinaan hieman Lapin lisää.” Helsingin Sanomien pitkäperjantain numerossa (18.4.2014) dosentti Matti Myllykoski toistaa aiemminkin esittämäänsä: Jeesuksen viimeinen ateria oppilaittensa kanssa on dramatisoitu kuvaus, Jeesuksen saama tuomio liioiteltu, ristillä ei käyty mitään keskusteluja, Jeesus haudattiin joukkohautaan. Nämä vuosittain toistuvat inhimilliset selitykset kertovat, kuinka vaikea meidän on hyväksyä sellaista, mikä ei mahdu järkeemme tai ylittää ymmärryksemme.

 Jumala ei suostu niihin karsinoihin, määritelmiin ja lakeihin, joita me ihmiset olemme hänelle asettaneet. Hän ei alistu meidän ajatuksiimme, logiikkaamme ja päättelyihimme. Jumala yllättää ihmisen. Pääsiäisen sanoma on yllätys, järjen ja kokemuksen ylittävä tapahtuma. Ylösnousemus on ihme, jolla ei ole vertaa koko maailmankaikkeudessa. Sitä voi vain ihmetellä, kiittää ja ylistää.

 Ihmiselämän suurin ja tärkein asia on kohdata ylösnoussut Kristus. Elävän Jeesuksen kohtaaminen on kristittynä elämisen ja olemisen ydin. Miten se voi tapahtua? Jumalalla on omat keinonsa jokaista varten. Hän kohtaa jokaisen omalla, ainutkertaisella tavalla. Kaikki voi tapahtua yllättäen, kuten naisille tyhjällä haudalla.

 Vaikka Jumala toimii yllättäen, meille on annettu apuneuvoja siitä, missä ylösnoussut voidaan kohdata. Siksi me olemme tänä yönä messussa. Siksi meillä on rukous ja Jumalan sana. Siksi meillä on käytössämme sakramentit, kaste ja ehtoollinen. Niissä Jumala on luvannut itse olla läsnä. Näissä armonvälineissä me tänäkin yönä voimme kohdata elävän Herran Kristuksen, ylösnousseen Jeesuksen. Kristus nousi kuolleista. Totisesti nousi.

Takaisin ylös

 

 Puhe kirkkoherra Ilmo Kurkolan virkaanasettamismessussa Kiteellä 13.4.2014       

 

Rakkaat kristityt, hyvä Ilmo.

 Kiteen seurakunnassa on tänään palmusunnuntaina erityinen juhlapäivä, kun kirkkoherra Ilmo Kurkola asetetaan virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu nykyisin paljon odotuksia. Kirkkomme ja seurakuntamme ovat muutosten keskellä. Konkreettisena merkkinä siitä on tällä paikkakunnalla ollut Kiteen ja Kesälahden seurakuntien yhdistyminen. Muutoksen yhtenä aiheuttajana on jäsenmäärän kehitys, joka on ollut pitkään laskeva. Tämä on merkinnyt myös taloudellisesti niukkaa aikaa. Ja edessä on mahdollisesti yksi kirkkomme historian suurimpia muutoksia, mikäli valmistelussa oleva uusi seurakuntayhtymämalli toteutuu. Sen mukaan kaikkien seurakuntien on kuuluttava seurakuntayhtymiin.

 Muutosaika korostaa johtajuuden merkitystä, mutta samalla luo sille paineita. Siksi kirkkoherran on tarpeen erityisesti pitää huolta kahdesta asiasta. Ensinnä johtajan on muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta seurakunnassa. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Toiseksi hyvä johtaja lähtee liikkeelle ihmisistä. Seurakunta on ihmisiä varten, jotta he kohtaisivat Jumalan, välittäisivät toisistaan ja huolehtisivat luomakunnasta. Sinut on kutsuttu koko seurakunnan papiksi, kiteeläisten kirkkoherraksi.

 Käytännössä kirkkoherran johtamistehtävä toteutuu kolmella alueella. Ne ovat työyhteisön johtaminen, seurakunnan hallinnollinen johtaminen ja seurakunnan hengellinen johtaminen. Tässä on hahmotettu se kenttä, jossa sinä, Ilmo, hoidat virkaasi Kiteen seurakunnan kirkkoherrana.

 Palmusunnuntain Vanhan testamentin lukukappaleessa on kirkkoherran viranhoitoon tärkeä näkökulma. Profeetta Jesaja kirjoittaa: Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta. Aamu aamulta hän herättää minut, herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin. Herra avasi minun korvani, ja minä tottelin, en väistänyt tehtävääni. (Jes. 50:4-5)

 Vanhan testamentin mukaan korvan avaaminen oli aivan erikoislaatuinen toimenpide pappisvihkimyksessä. Silloin kokelaan oikeaan korvalehteen siveltiin samaa uhriverta kuin käsiinkin, joilla pappi tulee palvelemaan Jumalaa, ja jalkoihin, jotka astelevat alttarille. Näin kädet, jalat ja korva vihitään palvelemaan Jumalaa. Papin ensisijaisiin tehtäviin ei kuulu pelkästään palveleminen, vaan myös kuunteleminen. Korva ei Vanhassa testamentissa tarkoita yksinomaan tuota näkyvää ruumiinosaa, vaan samalla sille annettua tehtävää, kuuntelemista.

 Kirkkoherran tehtävässä on ensiarvoisen tärkeää kuunnella. Monesti se on tärkeämpää kuin puhua. Olet palvelutehtävässä, jossa on herkällä korvalla kuunneltava ja kuultava sitä, mitä Jumalalla on tälle maailmalle ja seurakunnalle sanottavana. Tästä Jesaja muistuttaa: Aamu aamulta hän herättää minut, herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin. Mutta se ei yksin riitä. Yhtä tärkeää sinun on kuulla, mitä ihmisille tällä seudulla ja tässä seurakunnassa kuuluu. Erityisen tärkeää se on heidän kohdallaan, jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Varsinkin silloin tarvitaan herkkää korvaa ja alttiutta kuulla. Sen jälkeen voi toteutua se, mistä profeetta kirjoittaa: Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta.

 Kun tahdot kirkkoherrana palvella Kiteen seurakuntaa, saat pyytää: ”Herra, avaa minun korvani kuulemaan.” Se puolestaan johtaa ottamaan kutsumuksesi todesta ja hoitamaan tehtäväsi: ”ja minä tottelin, en väistänyt tehtävääni." Toimi kirkkoherrana aktiivisesti, osaamisesi ja lahjasi käyttöön laittaen. Silti muista, että kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta ja esirukousta.

 Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Hän johdattaa ja ohjaa sinua. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Ilmo Kurkola asetetaan Kiteen seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Kurkolalle annettavan valtakirjan.

Takaisin ylös

                                                                                                     

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa Parikkalan kirkossa 6.4.2014

 Juuri silloin tuli muutamia fariseuksia sanomaan Jeesukselle: ”Lähde pois täältä, Herodes aikoo tappaa sinut.”
Mutta hän vastasi:
”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani - eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.
Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”
(Luuk. 13:31–35)

Paastonajan evankeliumeissa seurataan Jeesuksen matkaa kohti Jerusalemia, kohti kärsimystä ja kuolemaa. Tämän ns. kärsimyksen sunnuntain evankeliumikatkelma kuuluu laajempaan kokonaisuuteen, jonka alussa kerrotaan näin: ”Jeesus vaelsi kohti Jerusalemia. Hän kulki kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään ja opetti.” (Luuk.13:22) Matkallaan Jeesus oli saapunut pohjoisesta Golanin alueelta etelämmäksi ja lähemmäs Jerusalemia. Samalla hän oli siirtynyt neljännysruhtinas Filippuksen alueelta tämän velipuolen, neljännysruhtinas Herodes Antipaan hallintoalueelle. Siellä muutamat fariseukset tulivat varoittamaan Jeesusta Herodeksen aikeista tappaa hänet.

 Yllättäen Jeesus suorastaan ärähtää varoittajille. Hän lähettää heidän kauttaan terveisiä Herodekselle: ”Menkää ja sanokaa sille ketulle: ’Tänään ja huomenna minä ajan ihmisistä pahoja henkiä ja parannan sairaita, ja kolmantena päivänä saan työni päätökseen.’ Mutta tänään ja huomenna ja seuraavanakin päivänä minun on jatkettava kulkuani - eihän ole mahdollista, että profeetta surmataan muualla kuin Jerusalemissa.” Puhutellessaan Herodesta ketuksi Jeesus ei anna hänestä arvokasta kuvaa. Kettu tarkoittaa juutalaisuudessa samalla kertaa sekä kieroa että merkityksetöntä ihmistä.

 Jeesus ymmärsi, että hänen todellinen uhkansa ei ole roomalaisia myötäilevä pikkuruhtinas, vaan suuremmat voimat. Ivallisesti Jeesus sanookin, että eihän ole mahdollista surmata profeettaa muualla kuin Jerusalemissa. Se ei kuulunut Herodes Antipaan hallintoalueeseen, joten nyt ei ollut vielä syytä pelätä kuolemaa.

 Oman turvallisuutensa varmistelun sijasta Jeesus jatkoi matkaansa Jerusalemiin – auttaen ja parantaen sekä opettaen ihmisiä. Hän ei kääntynyt kärsimystieltään, vaikka tiesi, mihin se johtaa. Salaperäinen viittaus siihen, kuinka hän kolmantena päivänä täyttää tehtävänsä, on jo viittaus ylösnousemukseen. Jeesus jatkoi määrätietoisesti kulkuaan kohti päämäärää ja tehtävänsä lopullista täyttämistä.

 Jeesus ei väistänyt vastuutaan kärsivien ihmisten auttajana eikä luopunut tehtävästään kärsiä ja kuolla ihmisten syntien sovittajana. Hänen kutsumuksensa ei ollut vaihtotavaraa eikä vakaumuksensa kaupan. Jeesus oli uskollinen kutsumukselleen ja tinkimätön vakaumuksestaan.

 Tässä on esikuva meille, tämän ajan kristityille. Jeesus ei ajatellut itseään ja omaa etuaan. Hän toimi lähimmäisten parhaaksi heitä auttaen. Samalla hän oli uskollinen Jumalalta saamalleen tehtävälle. Siitä hän ei voinut eikä halunnut tinkiä, vaikka se johtikin hänet kärsimykseen ja kuolemaan. Tärkeintä oli pitää kiinni omasta kutsumuksestaan, vakaumuksestaan ja omastatunnostaan, tapahtuipa sitten mitä tahansa.

 Syvän paastonajan sanoma kirkossamme ei ole kevyttä kuultavaa. Se haastaa meidät tutkimaan omaa itseämme ja toimintaamme sekä sen motiiveja. Meille kuuluu kehotus pysyä uskollisena Jumalan kutsulle ja uskonvakaumukselle. Se merkitsee pinnallisten totuuksien välttämistä ja toisinaan uimista vastavirtaan yleisen mielipiteen virrassa. Tämä ei kuulosta kovin modernilta. Monet ovat yhteiskunnassamme valmiit työntämään kristinuskon marginaaliin, pelkästään yksityisen elämänalueen piiriin. Usko ei saisi näkyä eikä uskontoa harjoittaa julkisessa elämässä. Tällaisessa tilanteessa meitä muistutetaan siitä, että kristityn kutsumus on olla uskollinen Jumalan sanalle ja siitä nouseville elämänarvoille.

 Jeesuksen lujaa kutsumustietoisuutta voi vain ihailla. Hän on järkähtämätön tehtävänsä loppuun saattamisessa, vaikka se merkitsee kärsimystä ja kuolemaa. Samalla tavalla Jeesus oli puheissaan suora silloin, kun oli sen aika. Jerusalemin tuleva kohtalo koski syvästi häneen. ”Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Ja minä sanon teille, että te ette minua näe ennen kuin sinä päivänä, jona sanotte: ’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”

 Jeesuksen aikaisen Jerusalemin tuomio oli lähellä, vajaan neljän vuosikymmenen päässä. Vuonna 66 alkoi juutalaissota. Se huipentui Jerusalemin ja sen temppelin hävitykseen vuonna 70. Jäljelle jäi vain osa temppelin länsimuuria, jota kutsutaan nykyisin Itkumuuriksi.

 Jerusalemin hävitys oli pitkän kehityksen päätepiste. Jumala oli turhaan tehnyt kaiken mahdollisen vuosisatojen kuluessa, jotta hän olisi voinut koota kanaemon tavoin Israelin kansan siipiensä suojaan. Kun Jumala meni niin pitkälle, että hän lähetti oman Poikansa kansan keskelle, Jumala antoi sille vielä viimeisen ja aivan erityisen etsikkoajan. Etsikkoaika jäi kuitenkin käyttämättä. Myöhemmin Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus puhkeaa itkuun lähestyessään Jerusalemia ja sanoo: ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi.” (Luuk. 19:42–44)

 Jeesuksen kova sana Jerusalemille sisältää viestin monelle eri ajalle. Jerusalemin asukkaiden kohtalo puhuttelee tänään meitä ja kutsuu meitä parannukseen. Miten me käytämme etsikkoaikamme?

 Piispantarkastukseen valmistuessani perehdyin Parikkalan, Saaren ja Uukuniemen historiaan ja nykyisyyteen. Oli hyvin mielenkiintoista lukea esimerkiksi siitä, millaisia pappeja täällä on palvellut. Paikallishistorian kirjoittanut Jaana Juvonen kirjoittaa 1700-luvun papeista, että ”Parikkalan papeista valtaosa oli kunniallisia ja kansan parasta ajattelevia miehiä, mutta sekaan mahtui muutamia, jotka eivät kantaneet papinkaapua hartioillaan täysin moitteettomasti.” (Parikkalan historia, s 236) Näiden seutujen sijainti idän ja lännen rajalla on vaikuttanut ihmisten elämään. Se on merkinnyt yhtäältä monia vaikeuksia, joita esimerkiksi sodat ja levottomuudet ovat aiheuttaneet. Toisaalta se on opettanut toinen toisesta huolehtimista ja turvautumista kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Olen oppinut tuntemaan tämän seudun hengellisyyden sellaisena, jossa kaikuu ensinnä synnin ja armon kirkas julistus ja toiseksi näkyy käytännön teoissa uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus. Tällainen hengellisyys voi uudistaa sekä ihmisiä että yhteisöjä. Kun Jeesus kutsuu parannukseen, hän kutsuu tunnustamaan synnit ja ottamaan vastaan anteeksiantamus. Silloin syntyy usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiin.

 Viime aikoina on kiinnitetty huomiota siihen, kuinka kirkon tulevaisuuteen liittyy paljon epävarmuutta ja huolta. Tässä mielessä kirkolla on etsikkoaika. Kuitenkaan ei kirkon eikä seurakunnan ole syytä eikä niiden tarvitse olla huolissaan itsestään. Kirkko on olemassa toisia varten. Seurakunnan on oltava huolissaan ihmisistä, niistä, jotka elävät ilman evankeliumin ilosanomaa, ja niistä, jotka syystä tai toisesta tarvitsevat toisten tukea ja apua. Mihin toimiin kirkossa olisi nyt ryhdyttävä? Vai olisiko perimmäinen vastaus kuitenkin se, mitä herännäisjohtaja Väinö Malmivaara toteaa virressään (504): ”Ah vuodata Herra jo Henkesi ja herätä nuoriso Suomen, se johdata armossa tiellesi, suo maahamme kaivattu huomen.” Meidän on syytä rukoilla herätystä maahamme. Ihmisen perimmäiset kysymykset ja kaipaus Jumalan yhteyteen eivät ole muuttuneet. Evankeliumi voi yhä koskettaa ihmistä ja luoda yhteyden Jumalaan ja lähimmäiseen.

 Jeesuksen sanat Jerusalemille viestivät myös muusta kuin etsikkoajasta ja kutsusta parannukseen. Jeesus sanoo: ”Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Suomenkielinen käännös välittää ajatuksen, mutta ei paljasta sanojen koko merkitystä. Alkukielellä viesti on lyhyesti ”teidän talonne jää teille”. Talolla tarkoitetaan Jerusalemin temppeliä. Erityisen rakennuksen siitä teki kaikkein pyhin, Jumalan kirkkauden asuinsija. Kun sanotaan, että ”talo jää teille”, ajatus sisältää pelkän kuoren jäljelle jäämisen. Merkillisellä tavalla juutalainen historioitsija Josefus kuvaakin juutalaissodan alkuvaihetta kertoen siitä, kuinka Jumalan kirkkaus poistui temppelistä!

 Temppeli oli juutalaisen uskonnon tärkein paikka. Sen keskipisteessä oli kaikkeinpyhin, jossa ajateltiin Jumalan erityisen läsnäolon asuvan. Jeesuksen sovituskuoleman jälkeen temppeli menetti merkityksensä. Ihmisten iankaikkisen autuuden ja pelastuksen hyväksi ei enää tarvittu muita uhrimenoja. Ristin uhri riitti. Jumala ei enää tarvinnut temppeliä – asuja oli poistunut sieltä. Ristin uhri riitti kerran ja riittää yhä. Jeesuksen ristinkuoleman tähden meille avattiin pääsy iankaikkiseen elämään.

 Tästä kärsimyksen sunnuntaista alkavan syvän paastonajan tarkoitus on kirkastaa meille Jeesuksen ristinkuolemaa. Siinä on meidän, seurakunnan ja kirkon toivo ja tulevaisuus.

Takaisin ylös

 

Saarna Karjalan Liiton hengellisten päivien jumalanpalveluksessa 30.3.2014 Uskelan kirkossa Salossa

 Ihmiset nousivat veneisiin ja lähtivät Kapernaumiin etsimään Jeesusta.
He löysivät Jeesuksen järven toiselta puolelta ja kysyivät häneltä: ”Rabbi, milloin sinä olet tullut tänne?” Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ette te minua sen tähden etsi, että olette nähneet tunnustekoja, vaan siksi, että saitte leipää ja söitte itsenne kylläisiksi. Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään.” He kysyivät: ”Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?” Jeesus vastasi: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko.”
He sanoivat Jeesukselle: ”Minkä tunnusteon teet, että me sen nähtyämme uskomme sinuun? Mitä sinä teet? Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.”
He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”
(Joh. 6:24-35)

Joitakin vuosia sitten työmatkalla löysin hotellihuoneen tyynyn päältä oveen ripustettavan kyltin. Toisella puolella oli teksti Feed my soul (ruoki sieluni). Kääntöpuolella olivat tiedot siitä, miten aamiaisen saattoi tilata huoneeseen. Näppärä idea ja tarjous. Kyltin teksti jäi askarruttamaan mieltäni. Feed my soul, ruokkikaa sieluni. Aamiaisen voi tilata huoneeseen; tuoremehua, leipää, puuroa ja kahvia. Ruumiimme tulee hyvin ravituksi, ehkä vähän liiaksikin. Mutta tuleeko sieluni ravituksi? Kuka vastaa, jos ripustan oveeni kyltin: Ruokkikaa sieluni? Mistä löydän täyttymyksen sisimpäni kaipaukseen, ikuisuuden ikävään, Jumala-kaipuuseen?

 Hotellihuoneen kyltti paljasti ihmisen kaksi peruskysymystä. Ne ovat: "mistä elän" ja "miksi elän". Näistä "mistä elän" puhuu elämän perustoimeentulosta. Sitä jokainen tarvitsee säilyäkseen hengissä. Tarvitsemme ruokaa ja juomaa, vaatteita, kodin jne. Siksi työ kuuluu ihmisen elämään. Leipä ei putoa taivaasta eikä toimeentulo tipahda automaatista. Niiden eteen on nähtävä vaivaa, kouluttauduttava, tehtävä työtä ja kannettava vastuuta. Tähän kaikkeen tarvitaan maataloutta, yrityksiä, kouluja, kauppoja, laitoksia ja muita työpaikkoja. Ne luovat hyvinvointia. Juuri nämä kysymykset ovat olleet ajankohtaisia myös täällä Salossa, kuten niin monella paikkakunnalla ympäri Suomen.

 Hyvä elintaso ja toimeentulo eivät kuitenkaan ihmiselle riitä. Tarvitsemme vastauksen toiseen peruskysymykseen: "miksi elän". Vaikka elämän materiaalinen puoli olisi kaikin puolin kunnossa, mutta henkinen ja hengellinen puoli ei, elämä ei ole tyydyttävää. Jokainen tarvitsee vakuutusta siitä, että elämä on luottamuksen, ponnistelemisen ja elämisen arvoista. Perustarpeitamme on elämän mielekkyyden ja tarkoituksen löytäminen. Tähän liittyy hotellihuoneen kyltin kysymys. Kuka ruokkii sieluni? Mistä löydän ravinnon sielun nälkään?

 Karjalaiset ovat sota-aikana joutuneet kokemaan, miltä tuntuu jättää kaikki taakseen ja lähteä pakon edessä rakentamaan elämän perusedellytyksiä aivan alusta. Rajan kansalla ilot ja surut ovat olleet suuremmat kuin muilla. Karjalaiset ovat kärsineet sodat, ristiriidat ja menetykset.  He ovat kuitenkin säilyttäneet elämänuskonsa ja ilonsa. Evakkoon joutuneet rikastuttivat omalla kulttuurillaan uusia kotipaikkakuntiaan ja rakensivat työllään niiden tulevaisuutta. He ryhtyivät rakentamaan uutta elämäänsä luottaen siihen perintöön, jota ei edes tarvinnut lastata evakkokuormaan. Yhtenä keskeisenä juonteena tässä perinnössä on ollut kristillinen usko. Karjalainen, valoisa uskonperintö on kantanut silloinkin, kun on etsitty vastausta kysymykseen ”mistä elän?”

 Hengellinen nälkä on monen suomalaisen krooninen tauti. Sosiokulttuurisia muutoksia selvittänyt tutkija Ilkka Halava toteaa: ”Spirituaalinen kaipuu, halu ymmärtää elämän tarkoitusta ja lähdettä, ei ole poistunut minnekään. Vuosittain noin 40 % suomalaisista haluaisi jollakin tavoin saada lisää henkisyyttä tai hengellisyyttä elämäänsä.” Siis miksi elän? Tämä on nykyajan ihmisen kysymys, olkoon kyse karjalaisesta, varsinaissuomalaisesta, hämäläisestä, savolaisesta tai pohjalaisesta. Kuka ruokkii sieluni?

 Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän.” Hän tietää ihmisen perimmäisen tarpeen. Siksi hän puhuu hyvin suoraan: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.”

 Jeesus Kristus voi ravita sieluni. Hän on ainut leipä, jonka varassa jaksan elämässä ja kuolemassa. Muut leivät ovat vain korviketta, kaikkea muuta kuin leipää, vaikka ovatkin sellaista olevinaan. Hän on Pelastajamme ja Vapahtajamme, eikä ainoastaan meidän vaan koko maailman ja kaikkien ihmisten. Tässä on evankeliumin sanoman ydin ja keskus.

 Elämän leipään tartutaan uskolla. Silloin ihmisen syvin ikävä ja kaipuu voivat täyttyä. Jos etsit ja kaipaat elämääsi mielekkyyttä ja tarkoitusta, apu on lähellä. Tässä jumalanpalveluksessa elävä Kristus on läsnä sanassaan ja ehtoollisen aterialla. Kun evankeliumitekstin ihmisten tavoin pyydämme: Anna meille aina sitä leipää, kuulemme kutsun tulla ehtoollispöytään. Siellä Herra itse jakaa elämän leipää. Hän lupaa meille: Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan. Iankaikkinen elämä on todellisuutta jo tässä ajassa, kun uskomme ylösnousseeseen Kristuksen.

 Painopiste ei kuitenkaan ole ihmisen uskossa. On syytä kuulla tarkkaan Jeesuksen sanat: Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän. Jeesus on tullut alas taivaasta. Hän on lähtenyt liikkeelle. Hän on tehnyt itsensä meille tiettäväksi. Hän on tullut antaakseen meille ja maailmalle elämän. Kaiken lähtökohtana ja perustana on se, mitä Jumala on tehnyt ja millainen hän on. Uskontunnustuksessa ilmaisemme uskomme tähän Jumalaan. Kiittäen ja hämmästellen lausumme hänen tekojaan, joilla hän antaa meille ja maailmalle elämän. Nousemme nyt tunnustamaan uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan: Minä uskon …

Takaisin ylös

               

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 9.3.2014 Savonlinnan kirkossa

 

Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista.
Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: ”Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”
(Matt. 16:21-23)

Päivän evankeliumi ja sen ympärillä olevat tapahtumat sisältävät suuren luokan draaman ainekset. Jännitteet paikalla olevien kesken ovat käsin kosketeltavat. Tunnelmat vaihtelevat ääripäästä toiseen.

 Aluksi Jeesus ja opetuslapset keskustelevat rauhallisesti keskenään (Matt. 16:13-20). Jeesus kysyy heiltä, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. He vastaavat, että Jeesusta pidetään joko uutena Johannes Kastajana, Eliana, Jeremiaana tai muuna profeettana. Sitten Jeesus kysyy saman kysymyksen opetuslapsiltaan: ”Kuka minä teidän mielestänne olen?” Tähän Pietari rientää vastaamaan määrätietoisesti: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.” Jeesus ylisti hänen vastaustaan sanoen: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.” Hän jatkoi vielä Pietarille luottamuksen sävyttämänä: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.”

 Opetuslasten matka Jeesuksen seurassa oli ollut kuin juhlaa. Toki opetuslapset tiesivät, että Jeesuksella oli vastustajia, mutta näiden voima tuntui heistä heikolta Jeesuksen voimaan verrattuna. Jeesuksen seurassa kulkeneina he katsoivat tulevaisuuteen rohkeina. He olivat varmoja siitä, että Jumalan valtakunta oli tullut. Hekin, Galilean köyhät miehet, saisivat osansa sen valtakunnan loistosta ja kunniasta. Jeesuksen lupaus Pietarille ennakoi hyvää. Hänestä tulisi kirkon ykkösmies.

 Mutta sitten tapahtui yllättävää. Juuri kun tulevan hyvän odotus oli kiihkeimmillään, Jeesus alkoikin puhua rististä ja kuolemasta. Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista.

 Me tunnemme Jeesuksen elämän lopputapahtumat, joten meille asia ei ole mikään yllätys. Mutta Jeesuksen opetuslapsille se oli todellinen shokki ja järkytys. Tilannetta voi verrata vaikkapa yllättävään tietoon sairaudesta tai menestyvän yrityksen ilman ennakkovaroitusta tulevaan konkurssi-ilmoitukseen. Siksi on ymmärrettävää, miten Pietari toimi. Silloin Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" Kukapa nyt haluaisi itselleen tärkeän ihmisen kärsivän!

 Jos Pietarin nuhtelu oli yllätyksellistä, myös Jeesuksen reagointi yllätti: Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!”

 Juuri edellä Jeesus ilmoitti Pietarin olevan kallio, jolle hän rakentaa kirkkonsa. Nyt hän rajusti syyttää Pietaria. Miksi noin kova kielenkäyttö? Siksi, että Pietari asetti Jeesuksen eteen kiusauksen ja houkutuksen. Paljon helpompaa olisi valita sellainen Messiaan tie, jota Pietari ja ihmiset yleensäkin hänelle tarjosivat: voittoisa suuren kansanjohtajan osa. Mutta Jumala tarjosi hänelle toisenlaista Messiaan tietä. Se vei hänet kärsimykseen ja ristinkuolemaan. Jeesuksen oli kuljettava ristin tie. Sitä ei saanut mikään estää. Pietarin hyvää tarkoittavat sanat olivat Jeesukselle Saatanalta tuleva kiusaus luopua tehtävästä, jota varten hän oli tullut maailmaan. Tuona ohikiitävänä kiusauksen hetkenä käytiin taistelu ihmiskunnan pelastamisesta. Jeesuksen kiusaus kohdistui hänen oman kärsimyksensä ja kuolemansa välttämiseen. Mutta Jeesus ei taipunut. Hän tiesi, mitä varten hänet oli lähetetty. Houkutus väistämiseen oli suuri. Mutta Herramme on kestänyt sen. Kiusauksen kestänyt Kristus on voittaja.

 Pietarin reagointi oli Jumalan suunnitelmia ymmärtämättömän ihmisen nuhtelua. Jos Jeesus ei olisi kärsinyt ja kuollut meidän syntiemme tähden, ei meillä tänä päivänä olisi Vapahtajaa. Ei olisi syntien anteeksisaamista ja siitä seuraavaa yhteyttä Jumalan kanssa, eikä myöskään iankaikkista elämää. Pietarin vastauksesta kuultiin, että hän ei vielä ymmärtänyt Jeesuksen elämän perimmäistä tarkoitusta. Mutta Jumalan koulussa hän yrityksen ja erehdyksen kautta tuli näkemään, että juuri Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemisessa tapahtui Jumalan pelastussuunnitelma. Sama mies sitten ensimmäisenä helluntaina saarnasi noista tapahtumista ja saarnan vaikutuksesta 3000 ihmistä tuli uskoon. (Apt. 2)

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään meitä muistutetaan Jeesuksesta kiusausten voittajana. Estääkseen Jeesuksen pelastusteon Saatana käytti apunaan kuningas Herodesta, joka yritti surmata Jeesuksen jo lapsena – onnistumatta. Jeesuksen julkisen toiminnan alussa Saatana yritti houkutella erämaassa Jeesusta pois siitä tehtävästä, jota varten hän oli maan päälle syntynyt – onnistumatta. Nyt, matkalla Jerusalemiin Saatana turvautui entistä viekkaampaan keinoon. Hän alkoi puhua Jeesuksen läheisen ystävän, opetuslapsi Pietarin, suulla. Tälläkään kertaa Saatana ei onnistunut. Jeesus on kiusausten voittaja.

 Kiusauksissa koeteltu Kristus on meidän toivomme lähde. Vaarallinen ja epätosi on kuva kristitystä, jota odottaa vain onnellinen ja hyvä elämä. Kiusaukset ja koettelemukset ovat osa elämäämme. Niiltä ei välttynyt edes Jumalan Poika. Klassisen kristillisen näkemyksen mukaan meitä syntiinlankeemuksen jälkeen eläviä ihmisiä kiusaavat oma lihamme, maailma ja Saatana. Ne vetävät meitä itsekeskeisyyteen, himoihin, vihaan, ylpeyteen, oman kunnian ja edun etsimiseen. Lopulta ne ajavat ihmisen paatumukseen, epätoivoon ja epäuskoon.

 Ihmisellä on kiusaus piirtää hyvän ja pahan raja yksilöiden tai ryhmien välille. Uskonnollisessa elämässä hyvän puolelle sijoittuvat ne, joilla on kunnollinen moraali ja oikea tieto Jumalasta. Pahan puolelle taas kuuluvat syntiset, siveettömät ja epäuskoiset. Elämän todellisuus puhuu kuitenkin siitä, että hyvyys ja pahuus ovat aina yhtä aikaa läsnä, limittäin kuin sormet rukousasennossa. Sellainen uskovaisuus ei ole uskottavaa, joka kuvittelee olevansa vapaa kiusauksista; joka sijoittaa kaiken pahan oman sisäpiirinsä ulkopuolelle ja kuvittelee oman pesänsä ja minänsä puhtaaksi.

 Hyvä ja paha, usko ja epäusko ovat tosiasioita. Niiden välillä on ero, mutta niiden välinen raja ei kulje ihmisten välillä, vaan ihmisen sisällä. Siksi kiusaukset ja taistelu hyvyyden puolesta käydään jokaisen ihmisen sisimmässä. Kukaan meistä ei pääse niistä eroon tämän elämän aikana.

 Selittäessään Isä meidän –rukouksen kohtaa ”Äläkä saata meitä kiusaukseen” Martti Luther sanoo, että Jumala sallii kiusaukset kahdesta syystä. Ensinnä siksi, että ihminen oppisi tuntemaan itsensä, sen että hän on syntinen. Toiseksi siksi, että ihminen oppisi tuntemaan Jumalan, sen että hänen armonsa on voimakkaampi kuin mikään luotu. Näin opittaisiin kiittämään ja ylistämään Jumalan armoa. Omien kiusaustemme keskellä voimme luottaa Jeesukseen, joka on kiusausten voittaja. ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan.” (Hepr. 2:18)

 Jeesuksen ristintien tapahtumat kertovat hyvän ja pahan taistelusta. Tulkitsemme Jumalan helposti – piispa Eero Huovisen sanoin – sisäsiistiä käytöstä edellyttäväksi moraalinvartijaksi tai pikkusievää hurskaudenharjoitusta suosivaksi uskontoviranomaiseksi. Jeesuksen kärsimystien tapahtumat paljastavat tyystin toisenlaisen Jumalan. Jumala itse kohtaa pahuuden ja kantaa pahan seuraukset, viattomana ja syyttömänä meidän sijastamme. Jeesuksessa Kristuksessa näemme kärsivän Jumalan, joka ei lankea kiusauksiin, vaan taistelee hyvyyden puolesta ristinkuolemaan asti. Jumalan rakkaus on itsensä antavaa hyvyyttä ja rakkautta, meidän puolestamme ja meidän hyväksemme. Evankelista, runoilija Erkki Lemisen sanoin:

Ristin luona kiusatulla, langenneella, vaivatulla paras paikka on.

Siksi älä koskaan lähde, älä minkään synnin tähden ristin luota pois.

Takaisin ylös

 

Saarna ystävyyshiippakuntasopimuksen allekirjoitusjumalanpalveluksessa Györin kirkossa Unkarissa 16.2.2014

 

Jeesus sanoi:
   "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'
   Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?'
   Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi."
(Matt. 20:1-16)

 Muistan elävästi tapahtuman koululuokassani, kun olin 12-13-vuotias. Oli minun vuoroni olla järjestäjänä: välitunnilla piti avata ikkunat tuuletusta varten ja pyyhkiä liitutaulu. Kun tulimme fysiikan tunnille, taulu olikin juuri puhdistettu ja liidut ja sieni asetettu paikoilleen. Koska kaikki näytti olevan kunnossa, asetuin vain istumaan omalle paikalleni. Tunnin puolivälissä opettaja aikoi pyyhkiä taululle kirjoittamaansa tekstiä. Hän tarttui sieneen ja kun hän nosti sen ylös, vesi valui sienestä suoraan hänen käsivarttaan pitkin paidanhihaan. Sieni oli läpimärkä. Opettaja raivostui. Hän huusi: ”Järjestäjä luokan eteen, minä puristan tämän veden päähäsi!” Pelästyneenä ja hämmentyneenä menin taululle. Opettaja oli siinä vaiheessa saanut jo malttinsa takaisin. Hän paiskasi sienen käteeni, nuhteli kovaan ääneen huonosta järjestäjän työstä ja käski puristaa sienestä liiat vedet lavuaariin. Sitten hän piti puhuttelun siitä, mitkä kaikki tehtävät kuuluvat järjestäjälle.

 Koko asia tuntuu nyt pieneltä. Voin ymmärtää opettajan suuttumuksen. Murrosikäisten kanssa eläminen päivästä päivään koettelee kärsivällisyyttä. Mutta minua asia jäi vaivaamaan niin, että vieläkin sen muistan. Tunsin, että minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Minä en ollut kastellut sientä läpimäräksi. Minua ei loukannut arvostelu siitä, että en ollut osannut hoitaa tehtävääni kunnolla. Mutta se loukkasi, kun minua syytettiin sellaisesta, johon en ollut syypää. Epäoikeudenmukaisuus oli pahinta.

 Aistimme hyvin herkästi sen, jos meitä ei kohdella mielestämme oikeudenmukaisesti. Näin kävi Jeesuksen viinitarhavertauksen työmiehille. Aivan ymmärrettävästi pitempään työtä tehneet odottivat saavansa suuremman palkan kuin työpäivän viime hetkillä töihin tulleet. Varmaan minäkin nostaisin metelin, jos saisin 12 tunnin työstä saman palkan kuin se, joka tekee samaa työtä yhden tunnin.

 Yhteiskuntamme ei voi toimia ilman yhteisiä pelisääntöjä. Tarvitsemme oikeudenmukaisuutta työelämässä, lainsäädännössä ja hallinnossa. Epäoikeudenmukaisuudesta tai sen kokemisesta kumpuavat monet ihmisten ja jopa yhteiskuntien väliset ristiriidat. Oikeudenmukaisuuden määritteleminen on vaikeaa. Kaikki ovat oikeudenmukaisuuden kannalla. En tunne ketään, joka kannattaisi epäoikeudenmukaisuutta. Vaikka kaikki kannattavat oikeudenmukaisuutta, siitä riidellään jatkuvasti politiikassa, työelämässä ja yksityiselämässä. Viinitarhavertaus on tästä osuva esimerkki.

 Jeesuksen vertauksessa ei kuitenkaan ole kyse työmarkkinapolitiikasta, työehtosopimuksista tai moraalifilosofiasta. Jeesuksen kertomuksen kärki ei kohdistu ahkeruuteen tai vastuullisuuteen. Vertaus kertoo Jumalasta. Jeesus opettaa kuka ja millainen Jumala on. Kertomus kuvaa toisenlaista todellisuutta, taivasten valtakunnan todellisuutta. Jeesuksen vertaus puhuu ihmisarvosta ja armosta.

 Meissä on syvällä ajatus siitä, että meidän on ansaittava paikkamme tässä maailmassa tavalla tai toisella. Ihmisten maailmassa onkin syytä jatkuvasti pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Erityisesti meidän kristittyjen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää oikeudenmukaisuuden toteutumista. "Oikeus virratkoon kuin vesi", opettaa profeetta Aamos (5:24). Kristittyinä emme voi hyväksyä vääryyttä emmekä tukea epäoikeudenmukaisuutta.

 Jumalan valtakunnassa vaikuttavat toisenlaiset arvot. Vertauksessa isäntä kysyy koko päivän ahkeroineelta: Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä? Jumalan hyvyys särkee oikeudenmukaisuuden vaatimuksen. Kukaan meistä ei voi tehdä niin pitkää työpäivää eikä olla niin nuhteeton ja kunnollinen, että voi oikeuden nimissä vaatia Jumalalta hyväksyntää. Ihmisarvomme ei riipu suorituksista tai siitä, kuinka hyödyllisiä olemme toisten ihmisten tai yhteiskunnan kannalta. Jumalan valtakunnan arvot perustuvat siihen, että Jumala on hyvä. Hän on hyvä kaikille. Jumalan hyvyys ja ihmisrakkaus ulottuu heihin, jotka kantavat päivän kuorman ja helteen, jotka kantavat vastuuta jopa yli voimiensa. Mutta Jumalan ihmisrakkaus ulottuu myös heihin, jotka ihmisten joukossa jäävät vähemmälle, heihin jotka syystä tai toisesta tulevat mukaan vasta yhdennellätoista hetkellä.

 Jumalan hyvyys tulee esille maailman suurimmassa epäoikeudenmukaisuudessa. Se toteutui silloin, kun synnitön Jeesus ristiinnaulittiin meidän syntisten puolesta. Oikeudenmukaista olisi ollut, että me olisimme kärsineet rangaistuksen omista synneistämme. Mutta Jumala on hyvä. Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen ristinkuoleman tähden me saamme syntimme anteeksi ja iankaikkisen elämän toivon.

 Jumalalla on oikeus olla hyvä! Ihmisellä ei ole oikeutta panna rajoja Jumalan armolle. Evankeliumin sanoma on tänään lohdullinen ja rohkaiseva. Jumala on armollinen meitä kohtaan.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään solmitaan ystävyyshiippakuntasopimus Unkarin luterilaisen kirkon läntisen hiippakunnan ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Mikkelin hiippakunnan välille. Kirkkoina, hiippakuntina ja kristittyinä meitä yhdistää Jumalan armo. Elämme Jumalan armon varassa. Ystävyyssuhde hiippakuntiemme välillä kutsuu meitä todistamaan yhdessä Jumalan hyvyydestä ja kasvamaan uskossa ja rakkaudessa. Voimme tukea toinen toistamme, jotta sanoma Jumalan armosta kuuluisi kirkkaana niin Unkarissa kuin Suomessa. Siihen Jumala meitä auttakoon.

 Takaisin ylös

   

 

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 2.2.2014 Rantasalmen kirkossa

 Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.
Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:
- Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,
niin kuin olet luvannut.
Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,
jonka olet kaikille kansoille valmistanut:
valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.
Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin.
(Luuk. 2:22-33)

Kynttilänpäivä on kirkkovuodessa viimeinen joulun aikaisista pyhäpäivistä. Entisaikaan kirkon vanhat kynttilät oli käytetty joulunpyhinä loppuun, uudet kynttilät otettiin käyttöön. Myös kynttilänpäivän evankeliumiteksti on suoraa jatkoa Luukkaan jouluevankeliumille. Kynttilänpäivä katselee vielä taaksepäin, Vapahtajan syntymään. Pieni vauva oli tuotu temppeliin. Vanhempien oli tuotava sinne esikoisen syntymän johdosta uhrilahja. Maria ja Joosefkin toivat pienimmän lahjan, joka oli sallittu köyhimmille, nimittäin kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa.

Evankeliumin keskeinen sanoma voidaan tiivistää yhteen sanaan: kohtaaminen.

Ensinnä Luukkaan tallentamassa kuvauksessa kohtaavat eri sukupolvet. Yllättävä kohtaaminen tapahtui Jerusalemin temppelissä. Paikalla olivat pieni, puolitoistakuukautinen Jeesus-lapsi ja hänen vanhempansa sekä Simeon-vanhus. Äsken kuulemamme evankeliumiteksti jatkuu kertomalla, että siellä oli myös iäkäs Hanna. Vanha Simeon halusi ottaa Joosefin ja Marian esikoisen käsivarsilleen. Pieni lapsi, työikäiset vanhemmat, vanha mies ja nainen. Sukupolvet kohtaavat. Samalla se muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on yhteiselämässämme ottaa huomioon eri sukupolvien kokemukset ja tarpeet, odotukset ja toiveet. Rantasalmella eri-ikäiset todesta ottava yhteisöllisyys vielä elää. Se on tämän paikkakunnan vahvuus, jota kannattaa vaalia. Se koituu kaikenikäisten parhaaksi.

Erityisesti lapsuus ja vanhuus ovat ihmiselämän herkintä ja haurainta aikaa. Lapsi ei ole taakka, vaan ilo. Hän ei ole vain tulevaisuuden mahdollisuus, vaan hänellä on oikeus olla oma itsensä. Lapset näyttäytyvät usein julkisessa keskustelussa vain suurena ongelmana, on kyse sitten kuntien budjeteista tai vanhempien työpanoksesta tai julkisen talouden kestävyysvajeesta. Meiltä on yhä enemmän hämärtynyt taju lapsesta lahjana. Puhumme keveästi lasten hankkimisesta ja tekemisestä unohtaen sen perustotuuden, että elämä ja jokainen lapsi on ihme, suuri Luojan lahja.

Myöskään vanhus ei ole taakka. Ihmisen arvo ei perustu ikään eikä sosiaaliseen asemaan. Vanhusta tulee kohdella ihmisarvoisesti kaikissa hänen elämänvaiheissaan. Myös vanhuksen ihmisarvo on luovuttamaton. Tätä perusarvoa on pidettävä jatkuvasti esillä. Enää se ei tunnu olevan itsestäänselvyys. Nuoruutta ihannoiva aika unohtaa, ettei vanhuus ole sairaus tai häpeä, ei yhteiskunnallinen ongelma eikä pelottava ja surullinen vaihe ihmiselämässä. Vanhuus on luonnollinen osa elämää. Vanhuksilla on paljon inhimillistä pääomaa ja osaamista. Heillä on paljon annettavaa tälle yhteiskunnalle ja nuoremmille sukupolville. Tätä tulee arvostaa ja tarjota mahdollisuus käyttää arvokasta kokemusta sekä vanhusten omaksi rakennukseksi että lähimmäisten parhaaksi.

Tänään alkava Yhteisvastuukeräys tuo esille, kuinka kuolema on eri sukupolvien todellisuutta. Hyvä kuolema on yhtä tärkeä kuin hyvä elämä. Suomessa saattohoitoa tarvitsee vuosittain noin 15 000 parantumattomasti sairasta ihmistä. Tällä hetkellä vain osa heistä saa laadukasta tukea ja hoitoa elämänsä loppuvaiheessa. Liian moni kuoleva joutuu kärsimään tarpeettomasti. Yhteisvastuukeräykseen osallistumalla tuemme tänä vuonna suomalaisen saattohoidon kehittämistä ja ihmisoikeuksien turvaamista Guatemalassa. Yhteisvastuu turvaa eri sukupolvien hyvää elämää ja kuolemaa lähellä ja kaukana.

Eri sukupolvet on otettava huomioon myös kirkon ja seurakunnan tulevaisuutta pohdittaessa. Piispa Aimo T. Nikolainen kirjoittaa evankeliumikommentaarissaan: ”Kynttilänpäivän evankeliumissa näkyyn ensiksikin, miten vanhaa on arvostettava. Uutta voidaan rakentaa vain vanhan pohjalle. … Kirkon historia on osoittanut, että kun on lähdetty uudelle tielle, on ollut myös jatkuvuutta, suksessiota. Uusi on syntynyt parhaimmasta vanhasta. Vanhan liiton hurskaan Simeonin esikuvallisuus on kuitenkin ennen muuta siinä, että hän oli avoin Jumalan uudelle ajalle. … Simeonin kiitosvirsi on todistus muuttumattomasta evankeliumista, mutta samalla se on myös esimerkki ajan oikeasta seuraamisesta." (Tämän päivän evankeliumi, 1982, s 276-277)

Rantasalmi erotettiin vuonna 1554, siis 460 vuotta sitten, Säämingistä omaksi kappelikseen. Siitä reilun kolmen vuosikymmenen kuluttua (1578) seurakunta itsenäistyi. Rantasalmen seurakunnalla on vahvat juuret historiassa. Ne tarjoavat sananmukaisesti juurevan lähtökohdan rakentaa seurakunnan tulevaisuutta. Tavoitteena tulee olla – ovat rakenteet ja organisaatiot mitä tahansa – se, että myös tulevat sukupolvet saisivat täällä kuulla evankeliumia ihmisiä rakastavasta Jumalasta. Siksi on arvostettava vanhaa, mutta oltava avoin uudelle.

Toiseksi kynttilänpäivän evankeliumissa kohtaavat ihminen ja Jumala. Kohtaamiseen sisältyy uskomme kannalta merkittävä viesti. Vanha Simeon otti pienen Jeesuksen käsivarsilleen ja ylisti Jumalaa: "Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille." (Luuk. 2:29-32)

Simeonin sanat olivat niin merkittävät, että ne kirjoitettiin muistiin. Hän oli odottanut Messiasta, maailman Vapahtajaa. Nyt hän ymmärsi odotuksensa toteutuneen pienessä lapsessa: Nyt saan lähteä rauhassa, olen nähnyt Jumalan antaman pelastuksen. Hän ymmärsi Jeesuksen merkityksen: Valo, joka koittaa kaikille kansoille, kirkkaus, joka loistaa kansallesi Israelille.

Valo oli symboli kaikkeen siihen, mitä Jeesus Kristus tuli meille tuomaan. Joulun profetiakin sanoi: ”Kansa joka pimeydessä vaeltaa näkee suuren valon, niille jotka vaeltavat kuoleman varjon maassa loistaa valkeus.” Jeesus itse sanoi omasta tehtävästään. ”Minä olen maailman valo, joka seuraa minua ei kulje pimeässä vaan hänellä on elämän valo.”

Kun Jumala koskettaa, ihminen ei ole enää sama. Hän näkee kaiken uudessa valossa. Monet entiset asiat eivät olekaan enää tavoittelemisen arvoisia. Se uusi, jonka ihminen on saanut Jumalalta, on luovuttamatonta. Me emme voi nähdä Jeesusta silmillämme, mutta voimme kohdata hänet uskossa. Meidän sydämissämme voi syntyä vahva usko siihen, että Jeesus on Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja. Juuri minun Vapahtajani. Tuo kokemus on monelle ollut mullistava. Simeonille se oli hänen elämänsä huippuhetki.

Jeesus on tullut pelastukseksi kaikille kansoille, meille kaikille, myös sinulle. Voit kohdata hänet tänään tässä messussa, erityisesti ehtoollispöydässä. Ehtoollisella Jeesus itse ruokkii sinua, antaa synnit anteeksi, synnyttää ja vahvistaa uskoa ja luottamusta Jumalaan, lahjoittaa uutta voimaa ja rohkeutta elämääsi.

Takaisin ylös

                                                                                                         

 

Saarna pappisvihkimysmessussa 26.1.2014 Mikkelin tuomiokirkossa

  

Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.” (Joh. 4:39–42)

”Monet … kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen.” ”Yhä useammat uskoivat Jeesukseen.” Näin tapahtui Samarian kaupungissa, kun Jeesus kohtasi siellä yhden ihmisen. Tässä naisessa syntyi usko Jeesukseen. Hän kertoi kokemastaan muille. Sen seurauksena monet kaupungin asukkaat alkoivat uskoa. Ja kuultuaan Jeesuksen itsensä puhuvan yhä useammat uskoivat häneen.

 Tämä lyhyt katkelma Johanneksen evankeliumista opettaa kahdesta tärkeästä kristillisen elämän ja uskon perusasiasta. Ensimmäinen niistä on kohtaaminen.

 Jeesus kohtasi samarialaisen naisen Sykarin kaivolla. Hän pyysi naiselta vettä janoonsa. Jeesus rikkoi rajoja jo keskustelemalla, sillä vieraan miehen ja naisen eikä varsinkaan juutalaisen ja samarialaisen sopinut keskustella keskenään. Veden pyytäminen oli ennen kuulumatonta, koska samarialaisten vesiastiatkin olivat juutalaisten mielestä epäpuhtaita.

 Keskustelun myötä naisessa heräsi ihmettely. Lopullisesti naiselle tuli varmuus ja usko Jeesukseen, kun Jeesus paljasti tietävänsä hänen avioliittoasiansa. Nainen oli ollut naimisissa viisi kertaa ja joka kerta oli tullut hylätyksi. Nyt hän eli kuudennen miehen kanssa jonkinlaisessa avosuhteessa.

 Nainen tunsi olevansa monen silmissä epäonnistunut ihminen. Hän ihmetteli, miksi Jeesus pyytää häneltä, halveksitun samarialaisen kansan naiselta apua. Miten Jeesus rohkenee nostaa huulilleen hänen tarjoamansa veden? Hän tunsi olevansa huono ihminen myös omiensa joukossa. Hänellä oli paljon hävettävää. Niin muut olivat opettaneet ja sen hän oli saanut yhteisössään tuntea. Tästä tilanteesta nousi naisen huuto: "Hän kertoi minulle kaiken, mitä olen tehnyt."

 Nyt nainen kuulutti oman tilanteensa rohkeasti, yhtään häpeilemättä kaikkien kuultavaksi. Jeesuksen kohtaaminen sai aikaan muutoksen. Jeesus oli valmis huomaamaan hänet, puhumaan hänelle ja jopa pitämään hänen astiaansa ja apuansa kelvollisena itselleen.

 Jeesus tuli naisen elämän rauhattomuuteen ja turvattomuuteen. Jeesus tuli naisen häpeään ja syyllisyyteen. Naisen repaleinen, kipeä elämäntarina oli Jeesuksen tiedossa.  Erityisen lohdullista on, että Jeesus ei lyö eikä tuomitse. Nainen on etsinyt rakkautta elämäänsä epäonnistuen ja samalla itseään rikkoen. Nyt hän kohtasi sellaista rakkautta, joka ei vaadi, lyö tai hylkää. Jeesus osoitti hänelle ehdotonta rakkautta. Sellainen rakkaus parantaa sydämen haavoja, poistaa häpeän ja antaa anteeksi.

 Naisen huuto: "Hän kertoi minulle kaiken, mitä olen tehnyt" osoitti, että Jeesus tiesi hänen elämästään kaiken. Jeesus näki naisen elämän syyt ja taustat. Jeesukselle ei tarvinnut selitellä. Jeesuksen olemus kuvasti armoa ja hyväksymistä. Se, mikä oli ennen sanottu kylässä kuiskaillen ja selän takana, oli nyt pyyhitty pois. Kaikki oli anteeksi annettu.

 Evankeliumin katkelma Sykarin kaivolla kertoo, kuinka Jeesuksessa ruumiillistuvat totuus ja rakkaus. Hän hakeutui niiden lähelle, jotka toisten totuus oli tuominnut. Jeesus paljasti totuuden vääristä valinnoista ja Jumalan tahdon rikkomisesta. Hän teki sen armahtaakseen, ei tuomitakseen vaan rakastaakseen. Siellä missä Jeesus on, totuus ja rakkaus ovat läsnä yhtä aikaa. Siksi kirkoissa on krusifiksi. Ristiinnaulittu Jeesus on totuus ihmisestä, mutta ristinnaulittu Jeesus on myös kuva Jumalan rakkaudesta.

 Jeesuksen kohtaaminen sai aikaan muutoksen. Jeesuksen kohtaaminen muutti naisen asenteen itseensä ja lähipiiriinsä. Jeesuksen kohtaaminen muutti koko yhteisön elämän. Kaupungissa oli nyt tilaa ihmisen vajavuudelle, sillä Jeesuksessa oli tullut kaupunkiin anteeksiantamus.

 Kohtaamisen lisäksi evankeliumi kertoo toisesta perusasiasta, todistamisesta. Kun samarialainen nainen sai varmuuden Jeesuksesta, hän laittoi kyselemättä ja laskelmoimatta likoon oman elämänsä. Hän lähti heti kertomaan toisille: ”Tulkaa katsomaan miestä, joka on sanonut kaiken mitä olen tehnyt.” Naisen tekemiset kyllä tunnettiin kaupungissa. Ihmiset kiinnostuivat. Mikä mies Jeesus on? Mekin haluamme kuulla häntä. Samarialaiset pyysivät Jeesusta jäämään luokseen.

 Jeesus viipyi paikkakunnalla kaksi päivää. Evankeliumissa ei kerrota, mitä hän puhui ihmisille. Mutta se tiedetään, että samarialaisten keskuudessa syntyi uskoa Jeesukseen, syntyi herätys. Näin tämä halveksittu, rakkaudessa pettynyt samarialainen nainen sai olla johdattamassa monia Jeesuksen luo. Kaupungista tuli seurakunta. Se ei ollut täydellisten kaupunki, mutta se oli armon ja anteeksiantamuksen kaupunki. Tuon seurakunnan uskotunnustus oli yksinkertainen. Se kuului: "Jeesus todella on maailman pelastaja."

 Evankeliumin kertomuksessa usko syntyy kuulemisesta. Nainen kuulee Jeesuksen sanat, jotka paljastavat toisaalta naisen syntiseksi, toisaalta Jeesuksen Messiaaksi, pelastajaksi. Hänessä syntyi usko. Sykarilaiset kuulevat naisen innostuneen todistuksen kaivolla olevasta Messiaasta ja uskovat. Kun he kuulevat Jeesuksen opettavan, yhä useammat uskovat.

 Kuuleminen ja usko kuuluvat aina yhteen. Paavali sanoo roomalaisille: ”Usko tulee kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Room. 10:17). Siksi yhä edelleen tarvitaan heitä, jotka pitävät esillä evankeliumia Jeesuksesta. Tarvitaan samarialaisen naisen kaltaisia ihmisiä, jotka kertovat Jumalan teoista. Jumala tarvitsee meitä ihmisiä, että mahdollisimman moni voisi kuulla Jeesuksesta ja kohdata hänet.

 Corrie ten Boom oli hollantilainen kristitty, joka joutui toisen maailmansodan aikana Ravensbrückin keskitysleirille piiloteltuaan kotonaan Haarlemissa juutalaisia ja Hollannin vastarintaliikkeen jäseniä. Corrie ten Boom aloitti sodan jälkeen 53-vuotiaana julistustyön, jonka sanomana oli Jumalan anteeksiantamus. Hän korosti Jumalan anteeksiantamusta myös vihollisille. Hän toimi julistajana ja kirjailijana 33 vuotta. Kerran häneltä kysyttiin: ”Miksi sinä, vanha nainen, vielä jaksat juosta ja viedä sanomaa?” Corrie vastasi: ”Minä toivon, että kerran taivaassa joku tulisi sanomaan minulle: ’Kiitos, sinä kutsuit minut tänne.’” Jumala tarvitsee meitä ihmisiä, että mahdollisimman moni voisi kuulla Jeesuksesta ja kohdata hänet.

 Tänään tässä jumalanpalveluksessa vihitään pappisvirkaan kaksi Kristuksen todistajaa. Tämän sunnuntain evankeliumin sanoma kertoo myös papin keskeisestä tehtävästä. Teidän, Tuija ja Karoliina, työnne on mahdollistaa ihmisen ja Jeesuksen kohtaaminen sekä toimia Kristuksen todistajana. Tehtävä on vaativa erityisesti nykyaikana, joka helposti vieroksuu niin uskoa Jumalaan kuin kirkkoa yhteisönä. Juuri siksi nyt tarvitaan pappeja, jotka näkyvät seurakuntansa keskellä, palvelevat sitä armonvälineillä sekä todistavat Jumalasta sanoin ja teoin.

 Pappisvirkaa ei onneksi hoideta oman voiman ja viisauden varassa. Kirkko kutsuu teidät ja Jumala itse lähettää teidät, Tuija ja Karoliina, tehtäväänne. Saatte siksi rohkein ja turvallisin mielin tänään tulla alttarin ääreen. Siellä Kristus itse varustaa teidät niillä lahjoilla, joita hän tietää teidän tarvitsevan. Hän itse lupaa olla kanssanne viranhoitonne kaikissa tilanteissa ja vaiheissa, kaikkina päivinä maailman loppuun asti.

Takaisin ylös

                                                                                                      

Saarna Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivien päätösmessussa 16.1.2014 Jyväskylässä

 

Seuraavana päivänä Johannes näki, että Jeesus oli tulossa hänen luokseen. Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin! Hän on se, josta sanoin: ’Minun jälkeeni tuleva kulkee edelläni, sillä hän on ollut ennen minua.’ Minäkään en tuntenut häntä, mutta juuri sitä varten olen tullut kastamaan vedellä, että Israel saisi tietää, kuka hän on.” Johannes todisti: ”Minä olen nähnyt, kuinka Henki laskeutui taivaasta kyyhkysen tavoin ja jäi hänen päälleen. Minäkään en häntä tuntenut. Mutta hän, joka lähetti minut kastamaan vedellä, sanoi minulle: ’Se, jonka päälle näet Hengen laskeutuvan ja jäävän, kastaa Pyhällä Hengellä.’ Minä olen sen nähnyt ja todistan, että tämä mies on Jumalan Poika.” (Joh. 1:29–34)

”Lapseni pyydystää lattialta auringonlaikkuja. Koskettaa kädellä, nuolaisee, nauraa. Pilvi varastaa laikut. Lapsi pelästyy, itkusta nousee myrsky. Sadepisarat vyöryvät poskille, kitapurje pullistuu tuulessa. Mietin, mistä kasvatus alkaa. Kerronko ensin löytämisen ilosta, katoamisen surusta vai pelon voittamisesta.”

 Tämä oli katkelma viime syksynä ilmestyneen Pauliina Rauhalan esikoisromaanin Taivaslaulu (Gummerus 2013) alkulehdiltä (s 7). Kysymys on hyvä, se laittaa ajatukset liikkeelle. Erityisen tärkeä se on meille, kirkon lapsi- ja nuorisotyössä mukana oleville. ”Mietin, mistä kasvatus alkaa. Kerronko ensin löytämisen ilosta, katoamisen surusta vai pelon voittamisesta.” Tätä olen pohtinut kirjan luettuani.

 Voisiko kasvatus alkaa luottamuksesta ja turvallisuudesta? Vaikkapa siitä kokemuksesta, jonka romaanin päähenkilöt Vilja ja Aleksi halusivat välittää lapsilleen?

 Kun yksi lapsista, Kaisla, pelkäsi kuolemaa ja maailmanloppua, Vilja-äiti veti tytön kainaloonsa ja silitti tyttärensä pitkiä hiuksia. ”Isä ja äiti pitää sinusta aina huolta. Sinä et kuole ensi yönä, etkä seuraavana, vaan kasvat hienoksi aikuiseksi naiseksi ja sitten vielä ryppyiseksi vanhaksi mummoksikin. Kaisla hymyilee vähän mummorypyille ja lepää painavana kääryleenä sylissäni. Katson tyttäreni kosteita unisia silmiä. Kaisla pieni, usko ei ole suorittamista eikä pelkäämistä. Jumala pitää sinusta hyvää huolta. Ja isi ja äiti. Laulan lapselleni iltalauluksi Jumalan kämmenellä, kahteen kertaan. Kaisla kuuntelee keskittyneesti. Tuo oli hyvä laulu.” (s 55-56)

 Myöhemmin tuli isän vuoro lohduttaa. Kaisla itki yöllä huoneessaan. Paha uni ja kuoleman pelko oli jälleen herättänyt. Aleksi-isä veti Kaislan syliinsä ja sopotti hiljaa, etteivät muut lapset heräisi. ”Jumalan tärkein tehtävä on rakastaa. Silloin kun ihmisellä on hätä, niin kuin sulla äsken, Jumala rakastaa aivan erityisesti. Se haluaa aina lohuttaa sitä joka murehtii. Muistatko vielä ne kaks muistolausetta, jotka sait vasta pyhäkoulusta? Ne kertoo, minkälainen Jumala on: Minä annan sinulle tulevaisuuden ja toivon. Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet. Joo. Ne on ihan hyviä.” (s 239)

 Vanhemmat haluavat antaa lapselleen parasta. Kristitty isä ja äiti kuitenkin tietävät, että on jotain, mitä he eivät voi lapselleen tarjota. Sen vuoksi he tuovat lapsensa kastettavaksi. Yksin ja ainoastaan kasteessa lapsi saa osakseen taivaan kansalaisuuden ja Jumalan lahjat. Siksi tärkeimpiä tehtäviämme on huolehtia siitä, että mahdollisimman moni lapsi kastettaisiin. Pyhä kaste on taivaallisen rakkauden näkyvä tunnus. Siitä kasvatus alkaa. Se on turvallisuuden ja luottamuksen merkki.

 Koko Jumalan lapsena eläminen perustuu kasteeseen. Mitä maailmanhistoriassa merkitsee ihmiskunnalle Jeesuksen Kristuksen ristinkuolema ja ylösnousemus, sitä merkitsee yksityiselle ihmiselle, minulle, pyhä kaste. Kaste on tämän maailmanhistoriallisen tapahtuman siirtämistä minun elämääni. Siinä Jumala on omasta aloitteestaan solminut liiton kanssani ja ottanut minut lapsekseen. En ole vanhempieni lapsi oman aloitteellisuuteni vuoksi. Myöskään elämäni Jumalan lapsena ei perustu omaan etsintääni ja ratkaisuihini. Jumala tulee minua vastaan ja kutsuu minut nimeltä ja sulkee syliinsä. Vain hänen sanomaton hyvyytensä selittää tämän kaiken. Minut on ainutlaatuisena yksilönä koko maailmassa suljettu Jumalan armon osallisuuteen.

 Kirjailija, rovasti Jaakko Haavio on sanonut hyvin kauniisti: ”Jumalan armo on tuhlailevaa armoa. Se on Jumalan rakkautta, joka tulee ansiottoman osaksi. Siksi me turvallisesti uskomme lapsemme pyhässä kasteessa kolmiyhteisen Jumalan huomaan häntä kiittäen ja ylistäen hänen sanomattomasta lahjastaan. Lapset voivat todella ottaa tämän lahjan vastaan. Meillä aikuisilla on vaikeutemme Jumalan armon vastaanottamisessa, lapsilla näitä vaikeuksia ei ole. Pienokainen, jonka untuvaisilla hiuksilla vielä kimaltelevat kasteen pisarat, on totisesti Jumalan lapsi ja taivaan perillinen! Joka muuta väittää, ei tiedä, mitä Jumalan armo on.”

 Muistan seurakuntapappiajoiltani parin vuosikymmenen takaa Heinolan kirkonkylän päiväkerhon vanhempainillan. Pieni, ehkä noin vuoden ikäinen tyttö istui äitinsä sylissä. Tuli iltahartauden vuoro ja lauloimme tuttua lasten virttä Jumalan kämmenellä. Tuo pieni lapsi ei osannut laulaa, mutta ehkä vanhempien lasten kerholaulusta oli tarttunut hänelle virteen usein liitettävä leikki. Ei hän siitäkään osannut muuta kuin yhden kohdan. Koko virren ajan hän katseli laulavia aikuisia ja piti avoimia kämmeniään ojennettuna edessään. Se oli hänen uskontunnustuksensa. Jumalan kämmenellä riittää tilaa kaikille. Siinä on hyvä ja turvallinen olla. Siihen saa luottaa ja turvautua. Näin suuren lahjan me olemme kasteessamme saaneet. Sen omistamiseen uskossa Pyhä Henki tänäänkin haluaa meitä kutsua.

 Vanhastaan loppiainen on ollut Jeesuksen kasteen sunnuntai. Myöhemmin ensimmäisestä loppiaisen jälkeisestä sunnuntaista on tullut kasteen sunnuntai. Tämän viikon evankeliumitekstit puhuvat Jeesuksen kasteesta ja muut tekstit yleensä kasteesta.

 Päivän evankeliumissa Johannes Kastaja todisti Jeesuksesta Jumalan Karitsana, joka ottaa pois maailman synnin. Tämä Jumalan Karitsa on kuolemallaan sovittanut ja ottanut pois meidän syntimme. Pyhässä kasteessa meidät on liitetty hänen pelastustekonsa osallisuuteen. Pyhässä ehtoollisessa kohtaamme hänet pelastajanamme ja vapahtajanamme. Meillä itsellämme ei ole siihen mitään ansiota.

 Tunnettu sananjulistaja Erkki Leminen seurasi kerran Kairosmajalla takapenkistä vähän väsyneenä keskustelua siitä, mikä on ihmisen osuus pelastumisessa. Viimein joku keksi kysyä hänenkin mielipidettään asiasta. Päätään nostamatta hän jorautti yhden sanan: ”Vastaanhangoitteleminen.”

 Kaste on sataprosenttisesti Jumalan teko ja lahja. Me emme voi muuta kuin iloiten ja kiittäen ottaa tuon Jumalan lahjan vastaan. Jumalan käsittämättömiä tekoja meidän ja koko maailman puolesta ylistäen nousemme lausumaan uskontunnustuksen: ”Minä uskon …”

Takaisin ylös


Saarnat vuonna 2013

 

 

Saarna Hartolan kirkon 100-vuotisjuhlamessussa 15.12.2013

Seuraavana päivänä Johannes oli Betaniassa, ja hänellä oli kaksi opetuslasta seurassaan. Jeesus kulki siitä ohi, ja osoittaen häntä Johannes sanoi: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa!” Kun opetuslapset kuulivat hänen sanansa, he lähtivät seuraamaan Jeesusta. (Joh. 1:35–37)

Evankeliumiteksti tuo mieleeni kaksi maalausta. Toinen on yksi maailman tunnetuimpia alttaritauluja. Se on Ranskassa Alsacen maakunnassa sijaitsevan Isenheimin luostarikirkon yhdeksästä maalauksesta koostuva siipialttari. Sen keskeinen osa, Jeesuksen ristiinnaulitseminen, on pysäyttänyt katsojia vuosisadasta toiseen. Maalauksen on tehnyt tunnettu maalari Matthias Grünewald vuonna 1515. Kuvassa ristin oikealla puolella seisoo Johannes Kastaja. Taiteilija on pidentänyt Johannes Kastajan sormen, joka osoittaa suoraan ristillä olevaan Jeesukseen. Taustalla näkyy teksti: ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä.” Maalauksessa on mukana myös uhrikaritsa, Kristuksen symboli. Sen rinnasta vuotaa veri ehtoollismaljaan.

Toisen maalauksen on tehnyt flaamilainen Pieter Bruegel vanhempi. Hän on yhdessä 1500-luvun maalauksessaan kuvannut Johannes Kastajan saarnaamassa. Johannes viittaa kädellään kansanjoukkoon. Kuulijoita on suuri, epämääräinen joukko. Kun seuraa Johanneksen käden suuntaa, löytää Jeesuksen, joka muuten kokonaan katoaisi kansanjoukkoon.

Nämä molemmat taulut kertovat osuvalla tavalla Johannes Kastajan tehtävästä. Johannes Kastajan käsi ja sormi on suunnattu aivan tiettyyn kohteeseen. Hänen tarkoituksensa on viitata itsestään poispäin, osoittaa kohti Jeesusta, Jumalan Karitsaa. Kolmas adventtisunnuntai on omistettu tälle Jeesuksen edelläkävijälle.

Johannes oli askeetti ja parannuksensaarnaaja. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, että hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja ja hänen asunaan kamelinkarvavaate ja nahkavyö. Hän vaati ihmisiä tunnustamaan syntinsä ja muuttamaan elämänsä. Hän sai seuraajia. Monia kiinnosti hänen väkevä ja vakava sanomansa. Mutta Johannes itse sanoi olevansa vain tien raivaaja. Hänen jälkeensä tulisi häntä väkevämpi. Hänen tehtävänsä oli astua sivuun. ”Hänen tulee kasvaa, minun vähetä.” Tämän päivän evankeliumissa tämä tulee hyvällä tavalla esiin. Heti kun Johannes osoitti Jeesuksen suuntaan, kaksi hänen oppilaistaan siirtyi seuraamaan Jeesusta. Johannes itse jäi taustalle saman tien. Hän vain näytti suuntaa.

Tänään Hartolan seurakunnassa juhlitaan tätä kirkkoa. Lähes päivälleen sata vuotta sitten 16.12.1913 edeltäjäni, Savonlinnan hiippakunnan piispa Otto Immanuel Colliander vihki Hartolan kirkon käyttöön. Tehtävä lienee ollut piispalle mieluisa, sillä hän oli ystävystynyt arkkitehti Josef Stenbäckin kanssa. Colliander oli mieltynyt Stenbäckin suunnittelemiin uusgoottilaisiin kirkkoihin. Tämä ”Kirkko-Jooseppi” olikin suunnitellut seurakuntiin yli 30 kirkkorakennusta, joista 17 Savonlinnan hiippakuntaan. Piispa sanoikin hartolalaisille: ”Jumala on teitä siunannut sen kautta, että on antanut onnistua tämän kauniin ja ihanan esikartanon rakentamisen seurakunnan keskuuteen.”

Nyt korjauksen jälkeen kirkko on puhtaana ja kauniina valmis toimimaan seurakunnan jumalanpalveluselämän keskuksena, sen sydämenä. Kiitollisena ajattelemme kaikkia heitä, jotka aiempina vuosikymmeninä ovat tätä kirkkoa rakentaneet ja kunnostaneet. Kiitollisina ajattelemme myös teitä, jotka tämän viimeisimmän korjauksen aikana olette työskennelleet tämän rakennuksen hyväksi.

Sadan vuoden ajan Hartolan kirkko on palvellut seurakuntaa. Sen tehtävä on ollut ja on yhä sama kuin Johannes Kastajan: Osoittaa kohti Kristusta, Jumalan Karitsaa, joka pois ottaa maailman synnin. Jo pelkällä olemassaolollaan kirkkorakennus muistuttaa Hartolan kirkonkylässä Jumalan todellisuudesta. Vuosisadan aikana lukemattomissa jumalanpalveluksissa on yhä uudelleen ja uudelleen kohdattu Jumalan Karitsa pyhässä ehtoollisessa. Alttarilta on saatu voimaa elämään ja lähimmäisen rakastamiseen. Kirkosta lähdetään Jumalan varustamina arkeen elämään todeksi uskoa rakkautena. Tämä on tärkeä muistaa.

Kirkkoamme uhkaa nimittäin alituisesti vaara kääntyä sisäänpäin. Seurakunnissamme on helppo käyttää voimavarat toisarvoiseen puuhasteluun. Työntekijöillä riittäisi kyllä tekemistä ilman seurakuntalaisia. Ensimmäisten kristittyjen todistus on kuitenkin tyystin toisenlainen. Heistä kerrotaan, että ”seurakunta kuunteli ja noudatti uskollisesti apostolien opetusta. Uskovat elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat yhdessä leipää ja rukoilivat.” (Apt. 2:42) Voimanlähteenä kristityillä on aina ollut sana, ehtoollinen ja rukous.  Ne kytkevät kristityn jumalanpalveluselämään ja seurakuntayhteyteen. Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Niissä kohdataan elävä, todellinen Kristus. Ehtoollisen Kristus-yhteyteen kytkeytyy yhteys lähimmäiseen. Diakonia lähtee alttarilta. Kirkkorakennuksesta lähdetään maailmaan, palvelemaan heikkoja, sairaita, kärsiviä, muukalaisia ja hyljeksittyjä. Kirkko on olemassa toisia varten.

”Kirkon ei ole syytä eikä sen tarvitse olla huolissaan itsestään, kirkosta, instituutiosta tai siitä yhteisöstä, joka pitää esillä Jumalan sanaa ja sakramentteja. Kirkko on olemassa toisia varten. Sen on oltava huolissaan ihmisistä, niistä, jotka elävät ilman evankeliumin ilosanomaa, ja niistä, joiden syliin hyvinvointiyhteiskunnan hyvät hedelmät eivät ole tipahdelleet.” (arkkipiispa Jukka Paarma piispainkokouksen avauspuheessa 9.2.2010) Tällainen seurakunta on elävä seurakunta. Hengellisesti vahvalla, olemuksestaan tietoisella ja perustehtäväänsä keskittyneellä, ulospäin suuntautuneella rakkauden ja osallisuuden yhteisöllä on tulevaisuus.

Hyvät hartolalaiset. Viittasin saarnani alussa kahteen 1500-luvun alttaritauluun. Tämän 100-vuotiaan Hartolan kirkon alttaritauluna on kirkon suunnittelijan Josef Stenbäckin suunnittelema lasimaalaus ”Teidän edestänne”. Jeesus kuvataan siinä ristillä kahden enkelin ympäröimänä. Kuvan vahvana selityksenä kiertää lasimaalausta teksti ”Teidän edestänne annettu syntien anteeksiantamiseksi.” Itse asiassa sekin viittaa siihen Jumalan Karitsaan, johon Johannes Kastaja osoitti. Ehtoollisen yhteydessä laulamme Jumalan Karitsa –hymnin. ”Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin, armahda meitä.” Jumalanpalveluksessa saamme tunnustaa syntimme luottaen Kristuksessa annettuun pelastukseen. Ja ehtoollisella kuulemme: ”Teidän edestänne/puolestanne annettu syntien anteeksiantamiseksi.” Tämä evankeliumin sanoma vapauttaa synnistä ja syyllisyydestä. Se tekee Hartolan kirkosta voimanlähteen ja armahduksen paikan. Vuosisadan tämä rakennus on viestinyt ympärilleen sanomaa Jumalasta. Siinä on sen tehtävä myös tästä juhlapäivästä avautuvaan tulevaisuuteen.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös

Saarna adventtimessussa 1.12.2013 Marian kirkossa Haminassa

 Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
- Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!
(Mark. 11:1-10)

Hoosianna on laulettu ja uusi kirkkovuosi alkanut. Yhteinen hoosianna tuntuu aina yhtä koskettavalta. Sen myötä olemme siirtyneet adventin aikaan. Sananmukaisesti adventti merkitsee ”luokse tulemista”. Jumala tulee luoksemme. Jumala ei jää pelkästään taivaan korkeuksiin, vaan pojassaan Jeesuksessa hän tulee meidän keskellemme.

 Hän tulee vaatimattomana juhlavieraana, nöyränä sydänten valtiaana, ilman vallan merkkejä. Hän saapuu arkeemme, ilomme ja huoltemme keskelle. Hän saapuu tänään myös juhlivaan seurakuntaan, joka on kokoontunut Haminan Marian kirkkoon.

 Kristus tulee seurakunnan keskelle sanassa ja sakramenteissa. Jumalanpalvelus on Jumalan pelastavan läsnäolon juhla. Jumalanpalvelus on Jeesuksen elämää seurakuntansa keskellä. Sana ja saarna eivät ole vain kertomusta hänestä, vaan Kristus on itse läsnä sanassaan.

 Kirkko on jumalanpalveluksen paikka. Seurakunta tarvitsee paikan hoitaakseen uskoaan Jumalaan ja yhteyttään toisiin kristittyihin.  Haminan seurakunnalla on tätä käyttöä varten kaunis Marian kirkko.  Itseäni on tässä kirkossa puhutellut yksi yksityiskohta, kirkon itäpäädyn vihkiristi.

 Vehkalahden seurakunta perustettiin 1300-luvun alkupuolella ja samalla vuosisadalla rakennettiin tämä kirkko. Myöhemmät muutostyöt ja korjaukset ovat rikkoneet keskiaikaiset rakenteet. Tulipalot ovat tärvelleet kirkon sisustuksen ja seinämaalaukset. Viholliset ovat ryöstäneet sitä kirkon esineistöä, jota uskonpuhdistuksen ajalla kruunun miehiltä säästyi. Kirkko on kokenut monia muutoksia. Jotain alkuperäistä on silti säilynyt. Kirkon itäpäädyssä näkyy edelleen vihkiristi. Risti kestää aikojen muutokset.

 Kirkko on Jumalan läsnäolon merkki. Adventin sanoma ”Jumala tulee luoksemme” on toteutunut tässä kirkossa lukemattomissa jumalanpalveluksissa ja tilaisuuksissa. Samalla tämä kirkko on jo pelkällä olemassaolollaan julistanut Jumalan läsnäoloa tällä paikkakunnalla. Marian kirkko viestii sanattomasti Jumalan todellisuudesta tässä kaupungissa.

 Vuosisatojen ajan lukemattomat seurakuntalaiset ovat tässä rakennuksessa jakaneet uskonsa ja kokemuksensa, tuskansa ja ylistyksensä. Nyt on meidän sukupolvemme vastuulla huolehtia siitä, että kirkko palvelee nykyisiä ja tulevia seurakuntalaisia täällä Haminassa. Tämä juhlapäivä on tällaisen vastuunkannon merkki. Remontoitu kirkko, uudet urut ja kirkkotekstiilit on siunattu käyttöön. Lukuisten talkoolaisten työpanos on osoitus rakkaudesta kotikirkkoa kohtaan.

 Adventti merkitsee tulemista. Kristus siis tulee keskellemme sanassa ja sakramenteissa. Mutta Jeesus Kristus tulee keskellemme myös rakkauden teoissa. Hän auttoi apua tarvitsevia, kärsiviä, sairaita, köyhiä, muiden halveksimia ja hylkäämiä. Jeesus osoitti elämällään, sanoillaan ja teoillaan, millainen Jumala on.

 Kristuksen tuleminen keskellemme on itse asiassa hyvin käytännöllistä. Kun tehdään rakkauden tekoja, kun toista autetaan hänen hädässään, Kristus tulee keskellemme. Siinä toteutuu vanha kristittyjen viisaus: Kristuksella ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme. Me olemme hänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämensä. Kirkon diakoniassa ja jokaisessa rakkauden teossa toteutuu adventti, Kristuksen saapuminen ihmiselämän keskelle. Arjen diakonia kumpuaa siitä työstä, jonka Kristus on tehnyt meidän puolestamme.

 Alttari on Jumalan läsnäolon paikka. Sen ääreen seurakunta kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan hänen sanaansa ja vastaanottamaan ehtoollisen sakramentin. Diakonia lähtee alttarilta ja palaa alttarille. Kirkkorakennus on paikkakuntansa rakkaudenpalvelun ydin ja voimanlähde. Tässä tehtävässä Vehkalahdella ja Haminassa Marian kirkko on toiminut vuosisatojen ajan. Viikosta toiseen täällä on vietetty jumalanpalvelusta, rukoiltu oman seurakunnan ja paikkakunnan puolesta. Tässä on sen tehtävä yhä edelleen. Vastuu lähimmäisestä on sidoksissa uskon ytimeen.

 Täältä lähetetään ja lähdetään arkeen elämään todeksi Kristuksen rakkautta, toimimaan lähimmäisten hyväksi ja paikkakunnan parhaaksi. Kirkko ei ole museo tai muinaismuisto, vaan elävän seurakunnan koti. Sen paras kaunistus on kokoontuva seurakunta. Tässä on tehtävä teille haminalaisille. Pitäkää huolta siitä, että kirkko säilyy elävänä. Pyrkikää siihen, että täällä kokoontuu myös tulevaisuudessa jumalanpalvelusta viettävä seurakunta. Sieltä seurakunta lähetetään lähimmäisen luo.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tänään olemme kiitollisia siitä, että Marian kirkko on vuosisatojen ajan ollut seurakunnan koti ja Jumalan asuinsija ihmisten keskellä. Nyt korjattuna ja käyttöön otettuna sen tehtävä on yhä edelleen välittää evankeliumia.

 Adventin sanomassa kaikki on kiteytetty: Kristus tulee meidän keskellemme. Kristityt viettävät oikeastaan jatkuvaa adventtia, Kristuksen saapumista kansansa keskelle sanassa ja sakramenteissa sekä rakkauden teoissa. Tästä me kiitämme ja iloitsemme: Herra Jeesus Kristus tulee meidän luoksemme. Adventti on portti uuteen, toivon tulevaisuuteen. Elävä Herra, Jeesus Kristus tulee luoksemme. Hän antaa meille tulevaisuuden ja toivon tänään ja alkavan kirkkovuoden jokaisena päivänä.

Takaisin ylös

Saarna pappisvihkimyksessä 20.10.2013

Kapernaumissa oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli sairaana. Kuultuaan Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan hän lähti Jeesuksen luo ja pyysi, että tämä tulisi parantamaan pojan, joka oli kuolemaisillaan. Jeesus sanoi hänelle: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta virkamies pyysi: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Silloin Jeesus sanoi: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.” Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti. Jo kesken matkan tulivat hänen palvelijansa häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Mies kysyi heiltä, mihin aikaan poika oli alkanut toipua, ja he sanoivat: ”Eilen seitsemännellä tunnilla kuume hellitti.” Silloin isä ymmärsi, että se oli tapahtunut juuri silloin, kun Jeesus sanoi hänelle: ”Poikasi elää”, ja hän ja koko hänen talonsa väki uskoivat Jeesukseen. (Joh. 4:46-53)

Lokakuun 31. päivänä 1517, siis 496 vuotta sitten, augustinolaismunkki Martti Luther lähetti kahdelle piispalle 95 teesiä kirkon uudistamiseksi. Tästä alkoi tapahtumasarja, joka johti koko läntisen maailman mullistukseen ja katolisen kirkon jakautumiseen. Tuon tapahtuman seurauksena vietämme tänään uskonpuhdistuksen muistopäivää.

 Kaikki alkoi yhden ihmisen kamppailusta Jumalan edessä. Hurskas munkki Martti Luther taisteli pitkään etsien rauhaa sielulleen. Peruskysymykseksi nousi yhä uudestaan: Kelpaanko minä Jumalalle? Riitänkö minä Jumalalle?

 Saadakseen sielulleen rauhan ja vakuuttuakseen Jumalalle kelpaamisesta Luther kilvoitteli nuoruuden luostarivuosinaan ankarasti. Hän itse kuvaa luostarissa viettämiään vuosia seuraavasti: ”Olen ollut hurskas munkki ja pitänyt järjestöni säännöt niin tarkasti, että voin sanoa: jos milloinkaan joku munkki on munkkiutensa ansiosta päässyt taivaaseen, niin minunkin olisi sinne pitänyt päästä. Sen todistavat kyllä kaikki luostaritoverini, jotka tunsivat minut. Sillä minä olisin, jos sitä olisi kestänyt vielä kauemmin, kiduttanut itseni kuoliaaksi valvomisella, rukouksella, lukemisella ja muulla työllä.”

 Luther yritti kaikin voimin ansaita Jumalan armon hyvillä töillä, itsekieltäymyksellä ja katumusharjoituksilla. Mutta mistään niistä ei ollut apua. Hän oli ajautunut umpikujaan. Hän ei päässyt eteenpäin. Sisäisessä taistelussa Luther yhä uudelleen palasi pyhään kirjaan, Raamattuun. Erityisen tarkkaan hän luki Paavalin kirjeitä. Lopulta hän löysi ilosanoman Roomalaiskirjeestä: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” (Room 1:17). Jumala vanhurskauttaa eli kelpuuttaa syntisen yhteyteensä ja pelastuksen osallisuuteen yksin armosta, Jeesuksen Kristuksen tähden, uskon kautta. Pelastuksessa on kyse lahjasta. Armo on lahja.

 Meille tuntuu olevan ominaista se, että on vaikea ottaa vastaan lahjaa. Jotenkin se täytyy korvata. Vielä vaikeampaa on ottaa vastaan Jumalan armoa. Jollakin tavalla yritämme ansaita pelastuksen. Mutta ihmisen on tultava kokonaan tyhjäksi. Usein taitaa olla niin, että armo löytyy vasta sitten kun on ahdinko ja hätä, sitten kun kaikki inhimillinen toivo on menetetty.

 Kuninkaan virkamiehellä oli hätä. Hänen poikansa oli hyvin vakavasti sairas. Taudista ei kerrota muuta kuin että hänellä oli kova "kuume" (kreikan pyretos, pyr = tuli). Sananmukaisesti lapsi oli niin kovassa kuumeessa, "tulikuuma", että hän oli voimaton ja heikentynyt niin, että oli kuolemaisillaan.

 Kuninkaan virkamiehellä oli niin suuri ahdistus, että hän tuli lähes 30 kilometrin matkan Kapernaumista Kaanaan, jossa oli kuullut Jeesuksen olevan. Hätä oli niin kova, että korkea-arvoisen kuninkaan virkamiehen oli tultava köyhän rakennusmiehen luokse pyytämään apua.

 Lapsen sairaus sattui isään kipeästi. Varmasti hän olisi maksanut mitä tahansa saadakseen pojan terveeksi. Hän oli joutunut huomaamaan, että elämän jatkuminen ei ole ihmisen vallassa. Ja niin hän tuli Jeesuksen luokse ja pyysi Jeesusta mukaansa parantamaan kuolemaisillaan olevan pojan.

 Jeesuksen vastaus isälle tuntuu kovalta: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta lapsen isä nöyrtyi Jeesuksen edessä. Hän ei voinut muuta kuin pyytää: ”Herra, tule ennen kuin poikani kuolee.” Niin Jeesus sanoi hänelle: ”Mene kotiisi, poikasi elää.”

 Mies uskoi Jeesuksen sanan ja lähti. Iloisen viestin tuojat tulivat vastaan. Poika oli toipumassa. Ja niin kuninkaan virkamies ja koko hänen perheväkensä uskoi Jeesukseen.

 Kuninkaan virkamies on meille tänään esikuvana kahdessa uskon ydinasiassa. Ensinnä siinä, kenen puoleen meidän on hädässä käännyttävä. Kun joudumme ahdinkoon, kun vaikeudet saartavat, kun tiemme on johtanut umpikujaan, saamme turvautua Jeesukseen.

 Näemme ympärillämme paljon hätää ja ahdistusta. On huolta työn päättymisestä tai voimat ovat loppumaisillaan liian työmäärän alla. Taloudelliset vaikeudet ahdistavat. Sairaudet koettelevat. Erilaiset menetykset tekevät kipeää. Olemme huolissamme läheisistämme. Ihminen ei tänäänkään pysty jatkamaan omaa elämäänsä eikä läheistensä elämää. Hädässämme, surussamme ja ahdistuksessamme saamme käydä Jeesuksen luokse.

 Jeesus-keskeisyys on tyypillistä luterilaisuudelle. Lutherin mukaan ensimmäinen tosi kirkon tuntomerkki on evankeliumin elävä julistus. Todellinen kirkko on siellä, missä julistetaan vapaaksi tekevää evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, kaikkien syntisten ystävästä, sielujemme paimenesta ja kuoleman voittajasta. Hänessä Jumala tuli lähelle meitä tavallisia ihmisiä, ihmisiä, jotka unelmoimme hyvästä elämästä, mutta myös horjahtelemme uskossa ja kompastelemme elämänvaelluksessa. Nykyaikana monet tuntuvat kuvittelevan, että Kristus kahlitsee ja vie vapauteni. Tosiasiassa hän vapauttaa ja tahtoo meille hyvää. Päivän evankeliumiteksti on tästä hyvä esimerkki.

 Toiseksi kuninkaan virkamies on esikuvana siinä, että hän uskoi Jeesuksen sanan. Hän lähti kotiin Jeesuksen sanan varassa, tietämättä poikansa parantumisesta. Hän uskoi näkemättä. Usko on riippumista kiinni Jumalan sanassa. Sanassaan hän tahtoo puhutella, lohduttaa, rohkaista, opastaa eteenpäin. Ennen kaikkea Jumala tahtoo Sanassaan kirkastaa meille sen, kuinka paljon hän on meitä rakastanut: Sanassa eteemme tuodaan ristiinnaulittu Kristus – meidän edestämme kärsinyt ja kuollut.

 Luterilaiset uskonpuhdistajat eivät halunneet hajottaa kirkkoa, vaan uudistaa sitä palaamalla Kristuksen yksinkertaiseen evankeliumiin. He eivät halunneet perustaa uutta kristinuskoa tai edes sen uusia tulkintoja. Uudistusta tarkoittava sana ”reformi” palautuu latinan sanaan reformatio, joka tarkoittaa muotoilemista. Se tarkoittaa jonkin palauttamista entiseen muotoonsa tai aidon normin mukaiseksi. Oikeastaan reformi tarkoittaa uudistuksena vanhan palauttamista ennalleen. 1500-luvun reformaatiossa oli kyse juuri tästä. Kirkon uudistumisen perimmäinen pyrkimys on saattaa kirkko olemustaan vastaavaan hahmoon: ”Kirkko olkoon kirkko”, kuten Oxfordin Life and Work -konferenssissa 1937 todettiin. Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan oikean kirkon jälleen löytämistä. Sellaista uudistamista kirkkomme tarvitsee. Koska Kristuksen evankeliumi voi löytyä aitona ja väärentämättömänä vain pyhistä kirjoituksista, uskonpuhdistajat halusivat myös palata Raamattuun. Tämän takia luterilaisuus oli ja on Raamattu-liike.

 Tänään uskonpuhdistuksen muistopäivänä Kristuksen kirkon palvelukseen vihitään kaksi pappia. Pappisvihkimyksen ajankohdaksi juuri tämä päivä on osuva. Teidän, Aki ja Heikki, työnne ja viranhoitonne eivät perustu omaan valintaanne tai tahtoonne, osaamiseenne tai taitoonne. Pappeutenne perustana on Jumalan kutsu tehtävään ja lupaus varustaa siihen. Luterilaisuudessa on korostettu, kuinka pappi on Jumalan sanan palvelija (minister verbi Divini). Se opastaa pappia jatkuvasti palaamaan kristillisen uskomme perusteisiin, Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen.

 Reformaation perinnöstä eläviä kirkkoja kutsutaan yleisesti ”evankelisiksi” kirkoiksi. Oma kirkkomme on ”evankelis-luterilainen” kirkko. Tämä merkitsee sitä, että evankeliumi Jeesuksesta on sekä kirkkomme elämän sisältönä että papin työn perustana.

Luterilaisuuden sydänääni on vapaus. Kelpuuttaminen armosta, ilmaiseksi, lahjana, vapauttaa jatkuvasta hyväksytyksi tulemisen ja saavutusten hankkimisen kamppailusta. Pelastuksessa painopiste ei ole siinä, mitä me teemme tai olemme tekemättä. Pelastuksen perusta on siinä, mitä Jumala tekee. Hän armahtaa. Hän antaa synnit anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Sitä papin tulee julistaa sanoin ja teoin. Siitä pappi saa myös itse elää ja siihen turvautua.


Takaisin ylös




Kouvolan piispantarkastus 6.10.2013

Saarna piispantarkastuksen juhlamessussa 6.10.2013 Kouvolan kirkossa
 
Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi."
Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: "Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?" Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: "Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse, ota vuoteesi ja kävele'? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" - hän puhui nyt halvaantuneelle - "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: "Tällaista emme ole ikinä nähneet." 
(Mark. 2:1-12)
 
Piispantarkastuksen aikana pysähdyimme useamman seurakunnan työyhteisön kanssa pohtimaan perustehtävää. Mitä varten seurakunta on olemassa? Mikä on kirkon varsinainen tehtävä? Keitä varten seurakunta on? Erityisen tärkeitä nämä kysymykset ovat silloin, kun eletään muutoksessa tai edessä on suuria muutoksia. Täällä Kouvolan seudulla on eletty viime vuosien aikana monien myllerrysten keskellä. Tulevaisuudessa joudutaan seurakunnissa ja seurakuntayhtymässä tekemään merkittäviä, mutta samalla usein vaikeita päätöksiä. Silloin on tärkeää tietää, mitä ja keitä varten seurakunta on olemassa ja mikä on kirkon tehtävä.
Piispantarkastuksen juhlapäivän evankeliumi nostaa esille näihin kysymyksiin kolme näkökulmaa. Ensinnä seurakunta on sitä varten, että ihminen voisi kohdata Jeesuksen. Tässä on kirkon varsinainen tehtävä: mahdollistaa ihmisen ja Jeesuksen kohtaaminen.
Evankeliumissa kerrotaan, kuinka neljä miestä kantoi halvaantuneen ystävänsä palestiinalaisen talon katolle. Ajan tavan mukaan talossa oli vain yksi huone ja katto oli yleinen oleskelupaikka. Niinpä sinne johtivat joko portaat tai talo oli rakennettu rinteeseen, jolloin katolle oli helppo päästä. Sen sijaan katon purkaminen oli vaivalloista. Se oli tehty oljista ja kovaksi poltetusta savesta. Mutta miesten tavoite oli kirkas ja tehtävä selkeä: Ystävämme pitää päästä Jeesuksen luo. Niinpä miehet yksissä tuumin nousivat paareineen katolle, purkivat kattoon aukon ja laskivat ystävänsä kattoaukosta aivan Jeesuksen jalkojen juureen. Parhaalle paikalle. Lähelle Jeesusta.
Jeesuksen kohtaaminen muutti halvaantuneen miehen koko elämän. Sairaan kantajat eivät luottaneet Jeesukseen turhaan. Ehkä he yllättyivät monen muun tavoin, kun Jeesus ei ensin parantanutkaan, vaan julisti synnit anteeksi. Jeesus näki sairaan ihmisen kokonaan, sydämeen asti. Hän näki, että mies kaipasi muutakin kuin ruumiin terveyttä. Hän syvin tarpeensa oli vapautua elämän taakoista ja löytää yhteys Jumalaan.
Huumorin pilke silmäkulmassa on kerrottu, että amerikkalaisten kolme mielilausetta ovat: Rakastan sinua. Saat sen ilmaiseksi. Olet laihtunut. Tänään kuulemme, että on olemassa vielä jotain paljon parempaa. Se on vapauttava ja eheyttävä evankeliumin sanoma, se jossa Jeesus itse lupaa: "Sinun syntisi annetaan anteeksi." Tämän sanoman välittäminen on seurakunnan tärkein tehtävä. Se on sanoma, jonka myös sinä saat tänään itsellesi omistaa. Jeesuksen ristinkuoleman tähden saat uskoa todeksi, kun Jeesus sanoo: "Sinun syntisi annetaan anteeksi."
Juhlapäivän evankeliumin ensimmäinen näkökulma on siis siinä, että kirkon varsinainen tehtävä on mahdollistaa ihmisen ja Jeesuksen kohtaaminen. Toinen näkökulma liittyy siihen, keitä varten seurakunta on olemassa.
Jeesuksen kotitalo Kapernaumissa oli aivan täynnä väkeä. Mukana oli myös heitä, joita voisi kutsua hengelliseksi sisäpiiriksi. Heidän tehtävänsä näytti olevan arvostelu. He olivat etuoikeutettuja, jotka samalla söivät tilan toisilta, niiltä jotka tunsivat itsensä epävarmoiksi, puutteellisiksi, syntisiksi. Halvaantunut mies ei enää mahtunut sisälle.
Onko evankeliumin kuvaus totta meidän kirkossamme ja seurakunnissamme? Hätä ei tahdo päästä sisälle kirkkoon. Halvaantunut, avuton, uskossaan heikko ja elämässään epäonnistunut ei ole mahtua sisälle. Onko seurakunta vahvojen ja onnistuneiden yhteisö, jossa ei uskalla olla heikko ja huono, epäonnistunut ja väsynyt, halvaantunut tai muulla tavalla vammautunut? Olemmeko me Jumalan työn tiellä, etteivät heikot ja "halvaantuneet" - keitä he ovatkin - mahdu tai uskalla sisälle? Ja kuitenkin uskoa voi olla enemmän ulkopuolella kuin sisäpiirissä, kuten evankeliumista käy ilmi.
Onko minulle tilaa? Hyväksytäänkö minut? Onko seurakunnassa tilaa kaikenlaisille ihmisille? Hyväksytäänkö seurakuntaan epätäydelliset, epäilevät, itseään etsivät, erilaiset? Hyväksyvän ilmapiirin luominen on seurakunnissamme ratkaiseva kysymys. Nykysukupolvea on sanottu kaikkien aikojen kirjavimmaksi sukupolveksi. Kristuksen seuraajien tärkeä läksy on muistaa, etteivät ihmiset ole koskaan vihollisia. Kysymykset ja epäilykset sallivan kulttuurin luominen on myös täysin raamatullista. Raamatun uskonsankarit olivat epävarmoja ja itseään etsiviä tavallisia ihmisiä. Ne, joille kaikki oli selvää, olivat fariseuksia, jotka halusivat ristiinnaulita Jeesuksen!
Seurakunnan olemus on olla osallisuuden yhteisö, jossa jokainen tulee nähdyksi, kohdatuksi ja kuulluksi. Jokaisella seurakuntalaisella on oikeus osallisuuteen Kristuksen ruumiin elämästä. Siksi sinullakin on paikka ja tilaa seurakunnassa.
Kolmanneksi evankeliumissa on yksityiskohta, joka on erityisen merkittävä. Se paljastaa samalla jotain olennaista uskosta. Evankeliumissa kerrotaan, kuinka halvaantunut mies kannettiin Jeesuksen luo.
Ihmisen ei tarvitse olla täydellinen, ei kaikkivoipa, ei siis "jumala" sanan missään merkityksessä. Monesti me koemme riittämättömyyttä siitä, ettemme ole oman elämämme, toisten ihmisten tai Jumalan mittoja täyttänyt. Vielä suurempi on painolasti, jos on salattava tämä riittämättömyys itseltään tai toisilta. Evankeliumin viesti on armollinen: Ihminen saa olla epätäydellinen, toisia ja toisen apua tarvitseva. Halvaantunut mies kannettiin Jeesuksen luo. Hän oli niin avuton, ettei edes itse päässyt Jeesuksen lähelle. Hänet kannettiin. Kirkko on kantamisen yhteisö.
 
Armollisuus ja rakkaus ilmenevät syvimmin juuri taakkojen, elämän kipujen ja epäonnistumisen jakamisena ja kantamisena. Se on kirkon tehtävä. Professori Tuomo Mannermaa on sanonut: "Kirkko ei ole vain uskon, vaan nimenomaan uskon ja rakkauden yhteisö. Jumalan sana ei pysy vain jossakin seurakunnan yläpuolella, jonne kukin seurakuntalainen olisi yksilönä suhteessa. Kirkko ei ole vain yhä uudelleen sanaa kuuntelevien erillisten yksilöiden joukko. Sen sijaan sana tulee uskossa lihaksi ja kristityistä tulee toinen toisensa Kristuksia. Kristus kantaa näin kristittyjä ja he kantavat molemminpuolisesti toisiaan. Näin he ovat yhtä Kristuksessa." (Paralleeleja, 1992, s 110)
 
Kristityn ihmisen ei tarvitse eikä pidä olla täydellinen. Usko Jumalaan on jättäytymistä rakkauden ja luottamuksen varaan Jeesuksen ristinkuoleman tähden. Näin kirkon elämä on syvimmiltään kantamista. Kristus kantaa meitä ja me kannamme toinen toistamme.
 
Hyvät seurakuntalaiset. Piispantarkastuksen tehtävä on auttaa Kouvolan seurakuntayhtymää ja sen seurakuntia toimimaan niin, että kirkon perustehtävä toteutuisi hyvin täällä tulevaisuudessakin. Siksi toimikaa sen hyväksi, että ihmisen ja Jeesuksen kohtaaminen on mahdollista Anjalankoskella, Elimäellä, Jaalassa, Kouvolassa, Kuusankoskella ja Valkealassa. Silloin evankeliumi syntien anteeksiantamisesta vapauttaa iloon ja rohkeuteen. Pitäkää huolta siitä, että seurakunta on osallisuuden yhteisö. Siellä on tilaa myös uskossaan ja elämässään heikoille ja epäonnistuneille. Sellainen yhteisö vetää magneetin lailla ihmisiä puoleensa. Kantakaa toisianne Kristuksen luo. Silloin voitte kokea, kuinka Kristus kantaa teitä.
 
 
Seppo Häkkinen

Lauritsalan kirkko 8.9.2013

Saarna 8.9.2013 Lauritsalan kirkossa
 
Jeesus sanoo:
"Älkää huolehtiko hengestänne, siitä mitä söisitte tai joisitte, älkää ruumiistanne, siitä millä sen vaatettaisitte. Eikö henki ole enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet? Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Ja olettehan te paljon enemmän arvoisia kuin linnut! Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?
Mitä te vaatetuksesta huolehditte! Katsokaa kedon kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: edes Salomo kaikessa loistossaan ei ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, niin tottahan hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!
Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."
 (Matt. 6:25-34)
Tämän sunnuntain evankeliumiteksti sisältyy Matteuksen tallettamaan Jeesuksen vuorisaarnaan. Vuorisaarna on tunnetuimpia Uuden testamentin kohtia. Sen alussa, autuaaksi julistamisten jälkeen, seuraa eettisiä ohjeita Vanhan testamentin kymmenen käskyn pohjalta. Käskyt ja ohjeet ilmaisevat, mitä Jumala meiltä odottaa ja vaatii, mitä meidän ihmisten tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä. Ne ohjaavat vastuulliseen elämään suhteessa lähimmäiseen, yhteiskuntaan ja luomakuntaan.
Yllätyksellisesti heti näiden eettisten ohjeiden jälkeen Jeesus kehottaa huolettomuuteen: Katsokaa taivaan lintuja ja kedon kukkia, älkää turhia murehtiko! Miten nämä näköalat sopivat yhteen? Eikö tuollainen huolettomuus ole haihattelua ja johda vastuuttomuuteen? Onko kristitty pelkkä taivaanrannanmaalari?
Jeesus ei kiellä varautumasta tulevaisuuteen. Ihmisellä saa olla arkipäiväisiä tarpeita. Jeesus itse vakuuttaa, että Jumalakin tietää ihmisen tarvitsevan jokapäiväisiä asioita kuten ruokaa, juomaa ja vaatteet. Ei niiden hankkiminen ja käyttäminen ole mitenkään väärin. Jumala on itse luonut ihmisen sellaiseksi, että hän tarvitsee niitä. Siksi on oikein ja hyvä huolehtia toimeentulosta. Jokaisella meillä on asioita, joista on huolehdittava. Jeesus ei halua, että meistä tulisi kohtaloon uskovia fatalisteja ja vastuuttomia kansalaisia.
Jeesus puhuu asioiden tärkeysjärjestyksestä. Juuri ennen murehtimattomuuskehotusta Jeesus sanoi: "Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista: jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa." Jeesus muistuttaa vakavasti siitä, millainen on elämän oikea tärkeysjärjestys: "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan.» Jumala kyllä tietää, että me tarvitsemme ruokaa, juomaa, vaatteita, siksi niistä murehtiminen on turhaa. Sen sijaan siitä meidän pitää kantaa huolta, millä paikalla Jumala on elämässämme.
Murehtiminen tummentaa horisontin ja saa meidät kääntymään itseemme. Näköala kaventuu. Keskitymme niin huoleen huomisesta ja kaikesta ajallisesta, että ne täyttävät mielen. Jumala ei luvannut elämää, jossa ei olisi murhetta. Jokainen kohtaa elämässään murheita oman osansa. Huolet ja murheet eivät kysy lupaa tullessaan eivätkä lähde käskemällä. Huolilla ja murheilla on taipumus kolminkertaistua: on kannettava huolta etukäteen, on murehdittava silloin, kun murheet ovat päällä ja sitten murehdittava vielä jälkeenpäin.
 
Jeesuksen mukaan päiväkohtainen murhe riittää. Jumala ei lupaa murheetonta elämää, mutta hän lupaa olla kanssamme kaikkina aikoina, jokaisena hetkenä. Siksi ratkaisevaa on se, että Jumala saa olla elämän ykkössijalla. Tärkeys- ja kiireysjärjestyksessä ensimmäisenä on Jumalan valtakunta ja Jumalan vanhurskaus, ei se, mitä me haluamme tai tunnemme tarvitsevamme. Jumalaa etsivä huomaa, kuinka näköalat laajenevat. Hän huomaa, että elämän kiintopisteen löydyttyä asettuvat muutkin asiat järjestykseen. Eri elämänalueiden sirpaleista alkaa hahmottua kokonaiskuva.
 
Hyvät seurakuntalaiset. Jeesus sanoo: "Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." Tällä hän opettaa meille oikeanlaista Jumalan lapsen huolettomuutta. Siihen on kolme hyvää syytä. 
Ensinnä huolehtiminen ja murehtiminen huomisesta on tarpeetonta. Jumala on itse luvannut kantaa huolen tulevaisuudestamme. Jeesus lupaa meille, että Taivaallinen Isä näkee tarpeemme. Hän tietää, mikä on meille välttämätöntä. Hän kantaa vastuun meidän hyvinvoinnistamme.
 
Jeesus rohkaisee meitä katselemaan Jumalan luomistekoja - erityisesti seuraamaan kukkien ja lintujen elämää. Jumala ei ole antanut kukille eikä linnuille kykyä ajatella ja rakentaa tulevaisuuden suunnitelmia. Ne eivät osaa tehdä työtä tulevaisuuden varalle. Silti Jumala huolehtii siitä, että ne elävät ja täyttävät sen tehtävän, minkä Hän on niille asettanut. Jumala antoi meille kyvyn ajatella ja tehdä työtä. Kun Jumala itse on antanut meille tällaiset kyvyt, niin niitä tulee käyttää hyväksi. Juuri niiden kautta Taivaallinen Isä huolehtii meidän huomisesta päivästämme. Siksi meidän tulee kylvää, leikata, koota viljaa varastoihin, valmistaa kankaita. Ne ovat Jumalalta saatuja lahjoja elämän ylläpitämiseksi. Mutta mitään niistä ei tarvitse tehdä murhe, huoli ja ahdistus rinnassa. Taivaallinen Isä kykenee huolehtimaan omistaan senkin jälkeen, kun heidän omat mahdollisuutensa ovat loppuneet.
 
Toiseksi murehtiminen on sopimatonta Jumalan lapsille. Ajallisista tarpeista murehtiminen on arvotonta niille, jotka ovat Jumalan valtakunnan kansalaisia. Pakanat tavoittelevat rahaa ja aineellista hyvää. Heidän huolensa ovat ajallisissa. He vetoavat jumaliinsa saadakseen nimenomaan ajallisia etuja: rahaa, tavaraa, terveyttä, mainetta ja valtaa.
 
Jumalan valtakunnan kansalaisen tehtävä on tavoitella jotain paljon korkeampaa: Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan. Jeesus ei suinkaan julista meille, että kristityn ei tarvitsisi tavoitella mitään elämässään. Etsiminen ja tavoittelu kuuluvat Jumalan luomaan elämään. Miten säälittävä onkaan ihminen, jolla ei ole mitään tavoitteita, joka vain ajelehtii elämässään sinne tänne, jolla ei ole mitään halua tehdä mitään, saavuttaa mitään, joka on vain virran vietävänä.
 
 Jumalan valtakunnan kansalaisina meillä on tehtävänä tavoitella ja etsiä. Jeesus sanoo sen näin: "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan." Siis elämän ykköstavoite on Jumalan tunteminen sekä Jumalan hyvä tahdon toteutuminen elämässämme.
 
Riittää, kun huolehdimme suhteesta Jumalaan. Riittää, kun olemme kuuliaisia Hänen sanalleen myös silloin, kun se koskee työtä ja lepoa. Silloin ei tarvitse kantaa turhaa murhetta huomisesta.
 
Kolmanneksi tulevaisuudesta murehtiminen on hyödytöntä. Elämä ei ole ihmisen omassa hallussa. Elämä on loppujen lopuksi hauras ja rajallinen. Sitä voivat kenen tahansa kohdalla helposti järkyttää yllättävät, oman itsen ulkopuoliset tekijät. Voi tulla sairaus tai onnettomuus, läheisen kuolema, työpaikan menetys, ero puolisosta, kodin kadottaminen. Odottamattomia asioita voi tapahtua. Silloin kaikki varmalta näyttänyt lakkaakin olemasta varmaa. Huomista varten koottu ei enää olekaan merkityksellistä. Silloin on merkityksellistä enää vain Jumalan valtakunta ja Jumalan tahto.
 
Jumalan valtakunta merkitsee luottamusta Jumalan hyvyyteen, rakkauteen, armoon, huolenpitoon. Se merkitsee luottamusta siihen, että mikään onnettomuus tai puute ei estä Jumalan läheisyyttä. Siitä merkkinä on se, että Jumala on antanut oman Poikansa syntyä ihmiseksi, tehdä työtä, nähdä nälkää, kärsiä ja kuolla. Mikään vaikeus, varattomuus tai nälkä ei ole merkki siitä, että Jumala olisi kaukana. Hän on päinvastoin lähellä, niin kuin ihmiseksi tullut Jumalan Poika on jokaista ihmistä lähellä. Hän pitää huolen tänään, hän pitää huolen huomennakin.
 
Tulevaa murehtimalla tuhlaamme voimavaramme niin, että emme kykene ja jaksa tehdä sitä, mikä on tänään hoidettava. Jumala ei halua meidän kantavan sellaisia taakkoja, jotka kuuluvat vasta huomiseen päivään. Hän itse vakuuttaa, että kullekin päivälle riittää oma kuormansa. Vanha kristittyjen viisaus kuuluu: "Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä, tänään auttaa Herra."
 
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Itä-Suomen yliopiston avajaisjumalanpalvelus 4.9.2013

Saarna Itä-Suomen yliopiston lukuvuoden avajaisjumalanpalveluksessa 4.9.2013 Joensuun kirkossa
 
Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: »Jeesus, opettaja, armahda meitä!» Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: »Menkää näyttämään itsenne papeille.» Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: »Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?» Ja hän sanoi miehelle: »Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.» (Luuk. 17:11-19)
 
Jumalanpalvelus osana yliopiston lukuvuoden avajaisjuhlallisuuksia kertoo yliopiston ja kirkon pitkästä historiallisesta yhteydestä. Näiden kahden yhteisön vuorovaikutuksessa on muovautunut elämänmuotomme ja sivistyksemme pohja sekä käsityksemme maailmasta ja elämästä.
 
Avajaisjumalanpalvelus ei ole ainoastaan historiallinen seremonia. Sillä on tätä syvempi sisältö. Sen viesti on vahva: tieteellä on tärkeä merkitys, mutta elämässä on muitakin ulottuvuuksia.
 
Alkavana lukuvuotena teitä opiskelijoita, opettajia, tutkijoita ja muuta henkilökuntaa kutsutaan vaalimaan ja edistämään länsimaisen sivistyksen yleviä arvoja: totuutta, hyvyyttä ja kauneutta. Tämä on aina ollut tieteen ja yliopiston tehtävä. Tieteentekijät arvostavat itsenäisyyttä ja vapautta, tietoa ja älyä, kurinalaista metodiikkaa, loogista ajattelua ja päättelyä sekä johtopäätösten tekoa.
 
Mutta ihminen ei ole ainoastaan järkeä ja logiikkaa eikä tiede ole ainoa elämänalue. On olemassa todellisuus, joka ylittää rationaalisen päättelyn rajat ja on ihmisen järjen ulottumattomissa. Aitoon tieteeseen kuuluu ymmärrys siitä, että tiede löytää aina uutta eikä voi selittää kaikkea. Todellisuus on suurempi kuin minkä ihminen kykenee käsittämään.
Jumalanpalveluksessa katsotaan elämää tästä todellisuudesta käsin. Kun luotu on Luojansa edessä, hän näkee oman rajallisuutensa. Tämän viikon evankeliumiteksti kertoo juuri tästä. Samalla se opettaa kahta tärkeää elämänasennetta, lähimmäisen kunnioittamista ja kiitollisuutta. Ne ovat välttämättömiä kaikelle yhteiselämälle, myös yliopistoyhteisössä.
Ensinnä evankeliumiteksti puhuu ihmisen arvosta ja lähimmäisen rakastamisesta. Reilu viikko sitten kirkoissa saarnattiin laupiaasta samarialaisesta. Tänään kohtaamme kiitollisen samarialaisen. Tänäänkin samarialainen mies on esimerkillinen, kun taas muut ovat piittaamattomia.
Samarialaiset olivat muinoin muuttaneet alueelle, josta israelilaiset oli viety pakkosiirtolaisuuteen. Vähitellen he olivat sulautuneet osaksi juutalaisia ja omaksuneet heiltä uskonnon. Mutta israelilaiset eivät pitäneet heitä aitoina juutalaisina vaan sekakansana. Samarialaiset olivat juutalaisten näkökulmasta halveksittuja ja ulkopuolelle suljettuja, kansaan kuulumattomia ja uskonnollisesti epäilyttäviä.
Samarialaiset nousevat erityisen huomion kohteeksi Luukkaan evankeliumissa sekä saman kirjoittajan laatimassa Apostolien teoissa. Syy siihen on teologinen. Luukkaan kirjoituksissa köyhät, sorretut, osattomat ja halveksitut ovat aina etusijalla. Luukas nostaa Jeesuksen toiminnasta esiin hänen kaiken muuttavan ja rajoja murtavan rakkautensa ja armollisuutensa. Heikkojen kohdalle pysähdytään, sairaita autetaan, sokeille annetaan heidän näkönsä, rammat nostetaan jaloilleen.
Jo Luukkaan evankeliumin alussa köyhät ja alhaiset asetetaan etusijalle. Kun nuori Maria saa kuulla tulevansa Jumalan Pojan äidiksi, hän ylistää Jumalaa: "Hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. … Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois." (Luuk. 1:48, 52-53)
Marian kiitosvirressä ääneen lausuttu Jumalan toimintamalli jatkuu läpi evankeliumin. Jumalan Poika saapuu heikkojen, köyhien ja halveksittujen luo. Alhaiset nostetaan ylös, mutta itsensä korottaneet alennetaan.
Se, että Jeesus nostaa halveksitut samarialaiset muille esimerkiksi, ei kerro noiden ihmisten omasta laadusta mitään. Emme tunne heidän elämäänsä emmekä voi arvioida heitä sinänsä muita paremmiksi tai huonommiksi. Mutta Jeesus haluaa osoittaa, ettei kenelläkään ole oikeutta halveksia toista ihmistä Jokainen on yhtä arvokas.
Vanhan anekdootin mukaan Jumala loi professorin, josta Luojan tarkoituksen mukaan tuli älykäs ja viisas ihminen. Aikojen kuluessa professori alkoi kuitenkin muuttua intelligentistä nokkelaksi, vähitellen myös nokkavaksi ja näsäviisaaksi, itseensä ja tietonsa tasoon tyytyväiseksi besserwisseriksi. Niinpä Jumala pohti mielessään, mitä koppavalle professorille pitäisi tehdä. Ensin Jumala ei keksinyt keinoa, sillä hän ei halunnut peruuttaa luomistyötään, vaan sallia sen kehittymisen. Lopulta Jumala löysi mielestään oivallisen ratkaisun. Hän päätti luoda - toisen professorin.
 
Antiikista periytyvän käsityksen mukaan ihminen on olemukseltaan "järjellinen eläin" (animal rationale). Myös kristillisen tradition mukaan järki on Jumalan ihmiselle antama valo. Sen avulla voimme ymmärtää ympärillämme olevaa todellisuutta ja tieteen keinoin tutkia sitä. Mutta samanaikaisesti tarvitsemme arvoja, jotta toimimme oikein ja vastuullisesti, niin tieteen kentillä kuin yhteiselämässä toistemme kanssa.
Sekä laupiaan samarialaisen että kiitollisen samarialaisen kertomuksissa Jeesus opettaa ihmisen luovuttamatonta, yhtäläistä arvoa ja lähimmäisen rakastamista. Tällainen toista kunnioittava elämänasenne on välttämätön myös yliopistoyhteisössä. Vain sille voi rakentua kestävä yhteiselämä. Siitä on syytä muistuttaa näin lukuvuoden alkaessa.
Toiseksi evankeliumiteksti puhuu kiitollisuudesta. Kymmenen spitaalista huusi Kristusta armahtamaan heitä. Kun yksi heistä palasi kiittämään, hänessä näkyi syvempi muutos kuin muissa. Kenties muut kiirehtivät Jeesuksen käskyn mukaan pappien luo saadakseen todistuksen paranemisestaan ja jatkaakseen sitten elämäänsä kuka missäkin. Mutta vain yksi muisti, että oli juuri edellä huutanut apua Jeesukselta. Tavallisesti tämän raamatunkohdan äärellä voivotellaan sitä, että niin harvat osaavat kiittää. Kiittämättömyys on maailman palkka. Mutta olemmeko huomanneet, miksi yksi poikkesi muista ja tuli kiittämään?
Kiittämään tulleesta miehestä sanotaan yksinkertaisesti: "Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin." Siis "huomattuaan parantuneensa". Kiitollisuus syntyy "huomaamisesta", siitä, että silmäni avautuvat ja kiinnitän katseeni siihen hyvään, jota olen saanut. Samalla kiitollisuus kääntää katseen Jumalaan, jolta kaikki hyvä loppujen lopuksi tulee.
Kiitollisuus on uusi tapa katsoa asioita. Kiitollisuus on sitä, että kiinnitämme huomiomme hyvään. Kiitollisuus merkitsee, että alamme nähdä itsemme ja ympäristömme uudessa valossa. Se tekee ihmisen nöyräksi. Tiede ja usko ovat tässä merkittävän samankaltaisia. Aito usko ja rehellinen tiede suhtautuvat kohteeseensa samalla tavalla, kunnioituksella. Kumpikin tietää olevansa tekemisissä meitä ihmisiä suuremman todellisuuden kanssa. Sitä todellisuutta ei oteta omiin käsiin, vaan sen edessä pysähdytään kysellen, ihmetellen ja tutkien. Merkittävimmät tutkijat ja tunnetuimmat kristityt ovat usein olleet nöyriä ihmisiä. Mitä mahtaisi tapahtua yhteisöissämme, työpaikoilla, seurakunnissa, yliopistoissa, tiedekunnissa, jos kiitollisuuden ja nöyryyden ilmapiiri saisi niissä vallita?
Yliopiston lukuvuoden alkaessa meitä muistutetaan kahdesta tärkeästä elämänasenteesta, lähimmäisen kunnioittamisesta ja kiitollisuudesta. Kestävä yhteiselämä edellyttää toinen toisemme kunnioittamista ja arvostamista. Kiitollisuuden ja nöyryyden asenne synnyttää luottamusta, luo yhteishenkeä ja antaa voimaa tulevaisuutta varten. Niitä tarvitaan alkavan lukuvuoden aikana.
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Juvan kirkon 150 -vuotisjuhla 25.8.2013