Yhteystiedot

Mikkelin hiippakunnan tuomiokapituli
Kirkkokatu 10, PL 122
50101 MIKKELI

015 321 600
fax 015 321 6016
sähköposti mikkeli.tuomiokapituli@evl.fi

AVOINNA

ma-pe 9-15

Puheet ja kirjoitukset

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 13.6.2017

Luterilainen yhteiskuntanäkemys

Muutama viikko sitten pohjoismaiden päämiehet vierailivat itsenäisyyden 100-vuotisjuhlien johdosta Suomessa. Tasavallan presidentin Sauli Niinistön mukaan pohjoismaiden yhteistyön ja yhteisten instituutioiden merkitys on vahvistunut viime vuosien tapahtumien vuoksi. Presidentti korosti luterilaisuuden, lukutaidon ja laillisuusaatteen merkitystä pohjoismaita yhdistävinä tekijöinä.

Pohjoismaissa onkin onnistuneella tavalla kyetty yhdistämään kirkon ja valtion suhteet sekä laajemminkin uskonnon ja yhteiskunnan välinen yhteys.

Luterilaiseen yhteiskuntanäkemykseen liittyy ajatus Jumalan kahdesta hallintavallasta eli regimentistä. Luoja pitää huolta maailmastaan kahdella tavalla. Maallisen hallintavallan avulla Jumala lahjoittaa aineellista ja ajallista hyvää. Hengellisen regimentin avulla Jumala lahjoittaa hengellistä ja ikuista hyvää.

Ajatus kahdesta regimentistä on luonut luterilaisissa maissa suuntaviivat kirkon ja poliittisen vallan eriytymiselle. Yhteiskunnallinen valta on eri asia kuin uskonnollinen valta. Siksi esimerkiksi julkinen hallinto, oikeuslaitos tai poliisivoimat eivät kuulu kirkolle.

”Antakaa keisarille, mikä keisarin on ja Jumalalle, mikä Jumalan on.” Tämä Jeesuksen periaate on erilainen kuin vaikkapa islamilainen ajattelu, jonka mukaan myös yhteiskunnallisen vallankäytön kuuluisi olla uskonyhteisön johtajien käsissä. Kahden regimentin oppi estää uskonnollista ja poliittista valtaa joutumasta toistensa talutusnuoraan.

Kahden hallintavallan oppia on arvosteltu siitä, että se antaisi maalliselle esivallalle vapaat kädet. Jos luterilainen kirkko keskittyy vain hengellisiin asioihin, se saattaa johtaa siihen, että kirkko sulkee silmänsä yhteiskunnan epäkohdilta ja esivallan vääryyksiltä. Tästä löytyy esimerkkejä, vaikka 1930-luvun Saksasta. Kristityiltä on unohtunut Raamatun opetus: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä.”

Kahden hallintavallan oppia on kritisoitu myös siitä, että se ei enää toimi. Valtion ja kirkon lisäksi ovat toimijoiksi tulleet monet ylikansalliset yhteisöt kuten EU ja YK sekä monikansalliset yhtiöt ja markkinavoimat. Myös poliittinen todellisuus on paljon moniulotteisempi kuin aikaisemmin.

Vaikka opetusta kahdesta hallintavallasta on käytetty väärin ja yhteiskunnallinen elämä on muuttunut, sen kantavaa ideaa ei kannata heittää roskakoriin.

Maallinen ja hengellinen eivät luterilaisuudessa sulje toisiaan pois, vaan ne ovat saman todellisuuden kaksi eri ulottuvuutta. Molemmat ovat Jumalan hallinnan ja toiminnan alueita. Suuri viisaus on siinä, että ne toimivat kumpikin omalla alueellaan, mutta vuorovaikutuksessa keskenään.

Luterilainen sosiaalietiikka johtaa kirkon suhtautumaan myönteisesti esivaltaan - toimiihan se Jumalan työvälineenä. Myös kirkko on kutsuttu rakentamaan yhteiskuntaa. Samanaikaisesti sen tehtävänä on tarvittaessa toimia esivallan kriitikkona ja omatuntona. Luterilainen etiikka kysyy, onko yhteiskunta rakennettu niin, että lähimmäisen ja luomakunnan hyvä voi toteutua.

Takaisin ylös

Esitelmä Unkarin kirkon pappeinkokouksessa 7.6.2017. Lue tästä.

 

Takaisin ylös

Puhe Savon Perinnepurjehtijoiden rukoushetkessä 28.5.2017 Kenkäveron pappilan rannassa Mikkelissä

 Tänään Savon Perinnepurjehtijoiden kolmas vene Ilmarinen otetaan juhlallisesti käyttöön. Näin Ruti- ja Lus-veneiden (rutilus = särki) laivasto täydentyy uudella veneellä, sopivasti itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna ja Mikkelin asuntomessujen lähestyessä. Perinneveneet välittävät jo itsessään kansamme ja kotiseutumme historiaa. Souturetket perinneveneillä Mikkelin rikkaassa kulttuurimaisemassa kertovat kotiseutumme vuosisataisista vaiheista. Samalla veneet välittävät myös kristillistä sanomaa.

Vene ja laiva ovat kristillisessä symboliikassa merkittäviä vertauskuvia. Ensimmäiset kristityt saivat aiheen laiva-symboliikkaan Vanhan testamentin kertomuksesta Nooan arkista ja psalmin kuvauksesta myrskyyn joutuneista merenkulkijoista. He turvautuivat hädässään Herraan, joka vei heidät kaivattuun satamaan. Uudessa testamentissa kerrotaan Jeesuksesta ja opetuslapsista veneessä myrskyisellä Gennesaretin järvellä. Jeesus tyynnytti myrskyn ja opetuslasten matka päättyi onnellisesti tavoiteltuun rantaan.

Laivasta ja veneestä on tullut tunnettu vertauskuva kirkosta. Kristus on laivan kapteeni. Jo vanhan ajan kirkollisiin opettajiin 200-luvulla kuulunut piispa Hippolytos käytti tätä vertausta todeten: Maailma on meri, jolla kirkko purjehtii kuin laiva, mutta aallot eivät voi sitä tuhota. Nooan arkin tavoin se kantaa jäsenensä taivaalliseen päämäärään. Laivan mastona on risti, koska pelastus on Jeesuksen ristin varassa, mutta samalla ilmaistaan, että Kristus itse on mukana kirkkonsa elämässä ja ohjaa sen taivaaseen. Näin jokaiseen veneeseen liittyy vahva hengellinen viesti kirkon tärkeästä merkityksestä kristityn elämässä. Elämän tyvenissä ja myrskyissä Kristus haluaa meitä hoitaa kirkossaan ja ohjata kerran perille taivaan kotiin.

Tänään voimme iloisin ja kiitollisin mielin ottaa käyttöön Savon Perinnepurjehtijoiden uuden veneen Ilmarisen ja pyytää Jumalan varjelusta veneretkille.

Takaisin ylös

Lue puheenvuoro tästä linkistä.

Takaisin ylös

 Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n yhdistyksen kokouksessa 19.5.2017 Turussa

 Huhtikuun alussa kirjailija ja käsikirjoittaja Jyrki Lehtola kysyi kolumnissaan ”Mitä kuuluu kirkko?” (Ilta-Sanomat 1.4.2017): ”Miten sujuu uskon sovittaminen nykymaailman laiskottelevaan suvaitsevaisuuteen, jossa rukoillaan somessa oman pyhyyden edessä?”

 Lehtola kuvaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusimpia hankkeita, kuten twaarnoja, blues-messuja ja Digi-Markusta. Arvioinnin lopputuloksena ”Evankelis-luterilainen kirkko tekee paljon hyvää, mutta samalla se luulee olevansa mainosrahoitteinen tv-kanava, jolla on väärä katsojaprofiili. Siksi se haluaa olla rento, digi, puhua niitä näitä just sun kielellä just sua kiinnostavista asioista. Sitä haluavat kaikki muutkin, ja siksi me puhumme täällä kaikki yhtä velttoina armosta, kauneudesta, hyvyydestä, eikä kukaan halua muistaa syntiä, rangaistusta tai arvokkuutta.”

 Lehtolan kritiikki ei ole kirkon historiassa uutta. Jo 300-400-luvun vaihteessa elänyt erämaaisä Johannes Cassianus puhui ”hengen velttoudesta”. Kieltämättä erityisesti yhteiskunnan valtakirkon vaarana on laitostuminen ja hengellinen väljähtyminen, siis Cassianuksen mainitsema ”hengen velttous” tai sosiologian kielellä ”sisäinen maallistuminen”. Uskontososiologi Karel Dobbelaere onkin puhunut institutionaalisesta sekularisaatiosta. Hän sanoo kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen sisäisen maallistumisen olevan tyypillistä monille perinteisille suurille kirkoille. Hänen mukaansa uskonnollisten yhteisöjen tuonpuoleisuus on vähentynyt ja ne ovat mukautuneet yhä enemmän sekulaariin yhteiskuntaan. Kehitys johtaa kirkon hengellisen tehtävän hämärtymiseen. Sen seurauksena uskon sisältö muuttuu pelkäksi yleishumanismiksi. Kirkko saatetaan latistaa mielikuvissa jonkinlaiseksi valtion uskontovirastoksi tai Kelan haarakonttoriksi.

 Tänä vuonna tulee kuluneeksi 80 vuotta Oxfordissa vuonna 1937 pidetystä ekumeenisesta Life and Work –konferenssista. Kokouksesta on jäänyt elämään paljon toistettu iskulause ”kirkko olkoon kirkko” (”Let the Church be the Church”). Reformaation merkkivuonna tarvitsemme juuri tätä muistutusta. Suomessa kristinusko on vaikuttanut yli 850 vuotta. Reformaation jälkeen luterilainen kirkko on toiminut maassamme viisisataa vuotta. Näin vanhaan yhteisöön tarttuu monenlaista aikansa elänyttä. Toisinaan tarvitaan vanhasta luopumista ja kokonaan uutta.

 Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole virasto tai hyväntekeväisyysjärjestö. Se on rakkaudessa elävä hengellinen yhteisö. Se ei ole uskonnollisten palveluiden tuottamista, vaan elävän Jumalan palvomista varten. Kirkko on organisaatio, mutta vielä enemmän: elävä organismi, Raamatun kielellä Kristuksen ruumis (Ef. 1:23 ja 5:23) ja Jumalan vaeltava kansa (1. Piet. 2:10).

 Kirkko on hengellinen yhteisö, jonka tehtävänä on ”julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja ja toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi”, kuten kirkkolain tehtäväpykälä (KL 1:2) määrittelee. Tässä tehtävässä Kirkkopalveluilla on oma paikkansa. Itseymmärryksensä mukaan Kirkkopalvelut on seurakuntien ja kristillisten toimijoiden valtakunnallinen yhteistyö- ja palvelujärjestö, joka rakentaa oikeudenmukaista yhteiskuntaa, auttaa kirkkoa onnistumaan ja uudistumaan, kouluttaa ja valmentaa sekä välittää ihmisestä ja toimii hyvinvoinnin puolesta. Kirkkopalveluilla ei siten ole ajettavanaan omaa evankeliumia tai agendaa. Se on nimensä mukaisesti kirkon palvelija. Se auttaa kirkkoa onnistumaan ja uudistumaan.

 Reformaation merkkivuosi muistuttaa uudistumisen välttämättömyydestä. Mitä on kirkon onnistuminen? Mitä on kirkon uudistuminen? Miten uudistaa kirkkoa?

 Uudistusta tarkoittava sana ”reformi” palautuu latinan sanaan reformatio, suomeksi reformaatio. Se tarkoittaa jonkin palauttamista entiseen muotoonsa. Oikeastaan reformi tarkoittaa uudistuksena vanhan uudelleen uudeksi saattamista. 1500-luvun reformaatiossa oli kyse juuri tästä, apostolisen uskon ytimeen palaamista.

 Kirkon uudistumisen perimmäinen pyrkimys on saattaa kirkko olemustaan vastaavaan hahmoon: ”Kirkko olkoon kirkko”, kuten kahdeksan vuosikymmentä sitten todettiin. Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan oikean kirkon jälleen löytämistä. Sellaista uudistamista kirkkomme tarvitsee. Siksi reformaatio on jokaisen ajan tehtävä. Kun ydin on kirkas ja sanoma selkeä, voidaan etsiä keinoja uskon sanoittamiseksi tämän ajan tavoilla ja kielellä. Silloin twaarnat, blues-messut ja Digi-Markukset eivät ole hengen velttoutta tai ihmisten kosiskelua. Silloin ne päinvastoin välittävät evankeliumia siitä, että Jumala on hyvä ja armollinen, hän on luonut jokaisen omaksi kuvakseen, hän tahtoo vapauttaa meidät kaiken pahan vallasta, Kristuksen tähden hän antaa meille synnit anteeksi, kutsuu pelastavaan yhteyteensä, kantaa, johdattaa ja lohduttaa myös vaikeuksissa ja myös tahtoo lahjoittaa iankaikkisen elämän. Pohjimmiltaan kirkon uudistuminen merkitsee luottamista Häneen, joka lupaa: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11).

 Rukoilkaamme: Iankaikkinen, kaikkivaltias Jumala. Katso kirkkosi ja kansasi puoleen. Me olemme arvottomia palvelijoita, pelasta meidät, anna meille rauhasi ja apusi. Lähetä Pyhä Henkesi, että voisimme olla koolla avoimin mielin ja rakkauden yhdistäminä. Suo sanasi herättää meissä uskoa ja toivoa. Pyhä Isä, pyhitä meidät sanassasi, joka on totuus. Siunaa Kirkkopalvelujen työtä kirkkosi palveluksessa. Ohjaa Hengelläsi kokoustamme. Turvallisesti pyydämme: Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon meidän kanssamme. Aamen.

Takaisin ylös

Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 18.5.2017 Turussa

 ”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:1-2).

Kaksi viikkoa sitten kirkolliskokous käsitteli täällä Turussa Kirkon tulevaisuuskomitean mietinnön johdosta laadittua tulevaisuusvaliokunnan mietintöä. Kirkolliskokous päätti 17 kohdan tehtävälistasta, jotka sekä sisällöltään että painoarvoltaan ovat hyvin erilaisia. Kirkkohallitus sai siis koko joukon kirkon organisaatiota uudistavia ja seurakuntalaisten aktiivista roolia edistäviä tehtäviä valmisteltavaksi tai toteutettavaksi. Reformaation merkkivuonna kirkkoamme halutaan uudistaa.

 Mistään uutuudesta ei tosin ole kyse. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähihistoriaa sävyttävät monet suuret uudistushankkeet alkaen raamatunkäännöksestä, jumalanpalveluksesta, virsikirjan lisävihkosta ja päätyen kirjanpitojärjestelmien ja hallinnon uudistuksiin, Kipaan ja Kirjuriin, viimeisimpänä uuteen rippikoulusuunnitelmaan. Olemme uudistaneet kirkkoa hengästyksiin saakka, useimmiten aivan aiheellisesti. Vajaan kahdenkymmenen kohdan uudistusurakka odottaa nurkan takana. Kirkkopalveluilla on nimensä mukaisesti kirkon palvelijana tässä oma tehtävänsä. Siksi on tärkeää olla mukana alkavassa uudistusprosessissa.

 Apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: ”muuttukaa, uudistukaa mieleltänne”. Mitä tämä uudistuminen merkitsee kirkollemme tässä ajassa?

 Ensinnä on olennaista nähdä uudistustarpeet. Meidän vastuunkantajien on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa tosiasiat kirkossamme. Samalla on varottava jäämästä laskevien käyrien ansaan ja kasvavan kirkkokritiikin pelottamiksi. Meillä ei ole syytä tappiomielialaan, sillä seurakunnillamme on edelleen hyvät mahdollisuudet toteuttaa tehtäväänsä. Kansainvälisesti arvioiden kirkkomme tilanne on edelleen hyvin poikkeuksellinen.

 Silti tulevaisuusvaliokunta on oikeassa todetessaan, että kirkko ei voi välttää muutosta. Se käyttää osuvaa kuvaa koskenlaskusta: ”Edessä on koski, josta laskemista ei voi välttää, mutta jota voi ennakoida: mistä aloittaa lasku ja mitä reittiä tehdä se? Harkinta ja päätökset on tehtävä ajoissa. Aikaa ei saa hukata joustamattomasti väittelemällä tai takertumalla toisarvoisiin yksityiskohtiin. Mitä lähempänä koskea ollaan, sitä voimakkaammin virta vie ja sitä pienemmäksi kirkon oman toiminnan tila käy. Kauempaa on helpompi ohjata haluttuun kohtaan kosken alussa.”

 Toiseksi on tärkeää löytää uudistumisen oikea suunta. Apostolin mukaan oikea suunta löytyy mielenmuutoksesta, siis ihmisen sisimmän, ajattelun ja asennoitumisen muuttumisesta. Kyse ei ole vain teknisistä tai hallinnollisista muutoksista. Tästä oli kyse myös reformaatiossa 500 vuotta sitten.

Käsite ”reformaatio” tulee latinan kielen sanoista ”re” eli uudelleen ja ”forma” eli muoto. Se tarkoittaa sananmukaisesti uudelleen tai takaisin muotoon palauttamista. Reformaatio on oikeastaan takaisin ytimeen palaamista. Ollaksemme uskollisia reformaation perinteelle kirkon uudistuminen merkitsee pyrkimystä entistä syvemmälle siinä, mitä kirkko on ja mitä kirkolla on. Uudistaminen on etsiytymistä jo meille annetussa yhä enemmän ytimeen. Siksi meidän on löydettävä se voima, ”dynamiitti” (dynamis, Apt. 1:8), joka on evankeliumin sanomassa.

Kun kirkkomme käynnistää uudistusprosessin, apostolin kehotus mielenmuutoksesta ja uudistumisesta on tärkeä muistaa. Kun Martti Luther oivalsi evankeliumin syvimmän olemuksen, hän kirjoitti teeseissään, että ”kirkon todellinen aarre on Jumalan kunnian ja armon kaikkein pyhin evankeliumi” (teesi 62). Se on sanoma Kristuksesta, joka armahtaa riippumatta ihmisen omasta kyvystä muuttaa itseään ihanteiden ja odotusten mukaiseksi. Se on parasta ja arvokkainta, mitä tähän maailmaan on annettu. Se on kirkon kallein aarre. Siksi nyt on aika julistaa sanoin ja teoin yksinkertaista evankeliumin sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta, hänestä joka tuli ihmiseksi vapauttamaan meidät synnin, pahan ja kuoleman vallasta, hänestä joka tuli vapauttamaan meidät rakastamaan lähimmäistämme ja huolehtimaan luomakunnasta. Tästä evankeliumin sanomasta myös me kirkon vastuunkantajat saamme elää ja sen varaan rakentaa niin Kirkkopalvelujen kuin koko kirkkomme elämän.

Rukoilemme reformaattorimme Mikael Agricolan sanoin:

Kaikkivaltias Herra, laupias Jumala, taivaallinen Isä, joka tahdot, että jokainen on uskollinen kutsumuksessaan. Me rukoilemme armoasi: Lähetä Pyhä Henkesi sydämiimme, että osaisimme oikein ajatella, kuunnella, nähdä ja työskennellä. Anna meidän neuvonpitomme, viranhoitomme, työmme ja kaikkien tekojemme onnistua. Suo kaiken kääntyä sinun pyhän nimesi kiitokseksi, meidän hyödyksemme ja lähimmäisten parhaaksi. Sinun rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta. Aamen.

Takaisin ylös

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 10.5.2017

Luterilainen virsilaulu

 ”Entä jos reformaation 500-vuotisjuhlien kunniaksi yrittäisi löytää luterilaisuudesta jotain hyvää? Ei olisikaan vaatimaton. Ylpeilisi. Rupeaisi railakkaasti oikein keulimaan!” Näin pohti toimittaja Anna-Stina Nykänen Helsingin Sanomien Teema-lehdessä 2/2017.

 Millä luterilainen leuhkisi? ”Olen miettinyt vaihtoehtoja ja tehnyt valintani. Esitän sen nyt tässä. Tadaa. Olen ylpeä virsien veisaamisesta.”

 Nykäsen valinta on osuva. Luterilaiset kirkot tunnetaan vahvan virsilaulun ja monipuolisen kirkkomusiikin vaalimisesta. Virsi on sananjulistuksen, rukouksen ja hengellisen kokemuksen keskeinen ilmaisuväline. Virsi on ”soivaa sanaa”, joka kuuluttaa evankeliumia lauletussa muodossa.

Vuonna 1523 Martti Luther kirjoitti työtoverilleen Spalatinille: ”Olemme päättäneet profeettojen ja vanhan kirkon isien esimerkin mukaisesti luoda saksalaisia psalmeja ja hengellisiä virsiä kansaa varten, jotta Jumalan sana pysyisi ihmisten keskellä laulun välityksellä.”

Kansankielisestä ja runomittaan muokatusta virsikoraalista tuli yksi reformaation tunnusmerkkejä. Amerikkalainen tutkija Eugene Brand on luonnehtinut luterilaista uskonpuhdistusta ”laulavaksi reformaatioksi”. Virsilaulun merkitystä kuvaa sekin, että 1500-luvulla eräillä katolisilla aluilla Lutherin virret jouduttiin kieltämään reformaation vaikutusten patoamiseksi.

 Luther rakasti musiikkia ja piti sitä yhtenä Jumalan parhaimmista lahjoista.  Hän ymmärsi musiikin hoitavan, terapeuttisen merkityksen jo ennen modernin musiikkiterapian tutkimustuloksia.  Hän myös tajusi virsilaulun edut sekä opin juurruttajana että ihmisen hengellisenä kokemuksena. Virsi oli niin sananjulistusta kuin rukousta.

Maallistunut nykyluterilainen ”voi mutkat suoristaen elvistellä, että virsi­laulustahan on hyötynyt sekä yhteisö että yksilö”, kuten Anna-Stina Nykänen on todennut. Yhteinen veisuu vahvistaa yhteisöllisyyttä ja yhteen kuulumisen tunnetta. Yksilöä virret auttavat sanoittamaan sellaista, josta on vaikea muuten puhua tai löytää sanoja. ”Arjessa, kun elämä koetteli ja maailma pelotti, virret olivat helppo tapa rukoilla ja purkaa tunteita.”
 

Nykyinen luterilaisen kirkon virsikirja välittää ihmiskunnan hengellistä perintöä pitkältä ajalta. Sävelmät ovat tuhannen vuoden ajalta ja virsirunot 1700 vuoden ajalta. Virsiä on uuden lisävihkon kanssa lähes tuhat. Virsikirjan sävelmaailman ja lyriikan kirjo sisältää uutta ja vanhaa eri kristillisten tunnustuskuntien rikasta aineistoa sekä suomalaista traditiota.

 Monet uskonpuhdistuksen seuraukset ovat juurtuneet niin syvälle kulttuuriimme ja tulleet niin itsestäänselvyyksiksi, ettemme osaa arvostaa niitä. Virsilaulu kuuluu näihin unohdettuihin aarteisiin. Onneksi viime vuosikymmen aikana on eletty pienoista virren nousukautta, kun monet tunnetut muusikot ovat levyttäneet virsiä. Myös koulujen virsivisa ja Suomen Kirkkomusiikkiliiton virsimerkit ovat keinoja pitää yllä virsiosaamista.

 Virsilaulusta on syytä olla ylpeä. Tehtävämme on huolehtia sen siirtymisestä tuleville sukupolville henkiseksi ja hengelliseksi pääomaksi.

 Takaisin ylös

Puhe Heinolan rotaryklubien kirkkoillassa hiljaisen viikon tiistaina 11.4.2017 Heinolan kirkossa

 Kaifaksen luota Jeesus vietiin maaherran palatsiin. Oli varhainen aamu. Juutalaiset eivät itse menneet palatsiin sisälle, etteivät saastuisi vaan voisivat syödä pääsiäisaterian. Niinpä Pilatus tuli ulos heidän luokseen ja kysyi: ”Mistä te syytätte tätä miestä?” He vastasivat: ”Jos hän ei olisi rikollinen, emme luovuttaisi häntä sinulle.” ”Pitäkää itse hänet”, Pilatus sanoi, ”ja tuomitkaa hänet oman lakinne mukaan.” Mutta juutalaiset sanoivat: ”Meidän ei ole lupa tuomita ketään kuolemaan.” Näin tapahtui, jotta Jeesuksen sanat kävisivät toteen. Hän oli aiemmin ilmaissut, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.     Pilatus meni takaisin palatsiin, käski tuoda Jeesuksen eteensä ja kysyi häneltä: ”Oletko sinä juutalaisten kuningas?” Jeesus vastasi: ”Itsekö sinä niin ajattelet, vai ovatko muut sanoneet minusta niin?” Pilatus sanoi: ”Olenko minä mikään juutalainen? Oma kansasi ja ylipapit sinut ovat minulle luovuttaneet. Mitä sinä olet tehnyt?” Jeesus vastasi: ”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta. Jos se kuuluisi tähän maailmaan, minun mieheni olisivat taistelleet, etten joutuisi juutalaisten käsiin. Mutta minun kuninkuuteni ei ole peräisin täältä.” ”Sinä siis kuitenkin olet kuningas?” Pilatus sanoi. Jeesus vastasi: ”Itse sinä sanot, että olen kuningas. Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua.” ”Mitä on totuus?” kysyi Pilatus.     Tämän sanottuaan Pilatus meni taas ulos juutalaisten luo ja sanoi heille: ”En voi havaita hänen syyllistyneen mihinkään rikokseen. Tapana on, että minä pääsiäisjuhlan aikana teidän mieliksenne päästän vapaaksi yhden vangin. Tahdotteko, että vapautan juutalaisten kuninkaan?” Silloin he alkoivat huutaa: ”Ei häntä! Päästä Barabbas!” - Barabbas oli rosvo. (Joh. 18: 8-40).

 Kirkkoherra oli loukannut jalkansa eikä pystynyt ajamaan autoa. Niinpä avulias seurakuntalainen lupautui olemaan kirkkoherran apuna yhden päivän. Ensimmäisen tilaisuuden jälkeen seurakuntatalolla kirkkoherran luo tuli innokas ihminen, joka ajoi voimakkaasti omaa mielipidettään. Kirkkoherra katsoi häntä silmiin ja totesi: ”Olet aivan oikeassa. Olet tajunnut jotakin hyvin syvällistä.” Siirryttiin lähikylän koululle toiseen tilaisuuteen, jonka jälkeen kirkkoherran luo tuli toinen ihminen ja alkoi puhua aivan samasta asiasta kuin ensimmäinen, mutta täysin päinvastoin. Kirkkoherra katsoi häntä silmiin ja totesi: ”Olet aivan oikeassa. Olet tajunnut jotakin hyvin syvällistä.” Ällistynyt seurakuntalainen otti autossa asian puheeksi. ”Miten ihmeessä sinä voit tehdä noin? Hehän puhuivat aivan toisiaan vastaan! Sinun olisi pitänyt sanoa toiselle, että hän on väärässä ja toiselle, että hän on oikeassa. Ei noin voi tehdä!” Kirkkoherra katsoi häntä silmiin ja totesi: ”Olet aivan oikeassa. Olet tajunnut jotakin hyvin syvällistä.”

 Tämä tarina on osuva kuva nykyajasta, jonka on sanottu olevan monien totuuksien aika. Väitetään jopa, ettei mitään lopullisia totuuksia ole olemassakaan. On vain erilaisia mielipiteitä, käsityksiä, ja ajatuksia, jotka muuttuvat ajan myötä. Yhdelle yksi on totuus, toinen taas pitää samaa asiaa valheena, kolmas ei voisi olla vähemmän kiinnostunut ylipäänsä totuudesta.

 Hiljaisen viikon tiistai vie meidät maaherra Pontius Pilatuksen palatsiin. Jeesus on vangittu ja maaherran edessä kuulusteltavana. Jeesus liitti koko elämänsä tarkoituksen totuuteen: Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten tullut tähän maailmaan, että todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minua.” ”Mitä on totuus?” kysyi Pilatus. (Joh. 18:37–38).

 Näin kysyttyään Pilatus lähti ulos. Hän ei jäänyt kuulemaan vastausta. Pilatuksen menettely kuvaa totuuden kohtaamisen vaikeutta. Totuudella on niin suuri voima, että sitä ei aina uskalleta kohdata. Toisaalta totuudella on niin suuri valta, että sillä hallitaan ihmisiä ja kokonaisia kansoja. Kun hallitsija saa mieleisensä totuuden käyttöönsä, valta on lujassa otteessa.

 Ei ollut sattumaa, että Neuvostoliiton valtalehti oli Pravda, suomeksi totuus. Pravdan lehdillä voitiin totuuden nimissä kertoa hyvinkin muunneltua totuutta. Viime aikoina olemme kuulleet, kuinka vapaata tiedonvälitystä pyritään monissa maissa rajoittamaan. Yhdysvalloista opimme alkuvuodesta uuden käsitteen ”vaihtoehtoinen fakta”. Asia on kyllä entuudestaan hyvin tuttu, aiemmin siitä käytettiin nimitystä valhe. Trollitehtaat eri puolilla maailmaa syytävät valeuutisia peittämään totuutta.

 Olen muutaman kerran joutunut valeuutisen kohteeksi. Mielenkiintoista siinä on, että pääosin tiedot pitävät paikkansa, mutta niitä on käytetty tarkoitushakuisesti, irrotettu asiayhteydestään, liitetty yhteen muiden asiaan kuulumattomien tietojen kanssa sekä sekaan on laitettu epäilyksiä, kysymyksiä, virheellistä informaatiota ja suoranaisia valheita. Ei ole mikään ihme, että asiasta tietämätön uskoo tällaisen sepitelmän totena tai kysyy Pilatuksen tavoin: ”Mitä on totuus?”

 Sananlaskun mukaan ”totuus ei pala tulessakaan”. Ennemmin tai myöhemmin valheet ja totuuden vääristelyt paljastuvat. Ne on helppo nostaa tikun nokkaan ja ilkkua valehtelijoille. Se on hyvin inhimillistä. Toisten synneistä on aina helpompi tehdä parannusta kuin omista.

 Hiljaisen viikon tiistai kysyy: Tunnistammeko totuuden särkymisen omassa elämässämme? Näemmekö totuuden itsessämme? Rohkenemmeko kohdata totuuden vai käännämmekö Pilatuksen tavoin selkämme, silloin kun on kyse totuudesta omassa elämässämme?

 Presidentti J.K. Paasikiven usein käyttämä lempilause oli "Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”. Asioiden korjaaminen alkaa tosiasioiden tunnustamisesta ja totuuden myöntämisestä. Kuitenkin meillä on taipumus taistella totuutta vastaan, varsinkin silloin, kun totuus on vastoin omia käsityksiä ja omaa etua. Silloin totuus tuntuu pahimmalta viholliselta. Sitä vastaan on taisteltava kaikin keinoin. Tämän ihmisen totuudenvastaisuuden Jeesus joutui kohtaamaan raskaimmalla mahdollisella tavalla. Hänet tuomittiin kuolemaan syyttömänä. Jo aiemmin hän oli ennustanut kohtalostaan: ”Te haluatte tappaa minut – miehen, joka on sanonut teille totuuden” (Joh. 8:40). Mutta totuus ei kuole. Jeesus, joka sanoi olevansa tie, totuus ja elämä (Joh. 14:6), nousi kuolleista. Valheen valta voitettiin ja pahuus kukistettiin. Totuus elää, koska Jeesus Kristus elää.

 Hyvät seurakuntalaiset. Tosiasioiden tunnustamisesta kaikki alkaa. Siksi hiljaisen viikon tiistaina meidät johdatetaan totuuden eteen, katsomaan elämäämme rehellisesti sellaisena kuin se on. Siksi joka viikko sunnuntaisin, ylösnousemuksen päivänä, seurakunta kokoontuu pyhän Jumalan eteen tunnustamaan syntinsä. Jumalan rakkauden edessä ihminen voi nähdä totuuden myös omassa elämässään. Herramme Jeesus Kristus ei ollut vain kylmä totuuden paljastaja vaan myös armon tuoja ja anteeksiannon lahjoittaja. Evankeliumi vakuuttaa: ”Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14). Totuus paljastaa synnin ja syyllisyyden, armo antaa anteeksi, lahjoittaa uutta voimaa elämään, tuo tullessaan ilon ja rauhan.

Takaisin ylös

Luterilainen lukutaito

 Jos et osaisi lukea, näkisit tässä vain erimuotoisia kuvioita. Pitäisit tätä lehteä kädessäsi ja katselisit kuvia ja kummallisia merkkejä, mutta et tietäisi, miten ne liittyvät toisiinsa. Et tietäisi, mitä lehdessä kirjoitetaan maailman tilanteesta tai lähikaupan tarjouksista.

 On vaikea asettua sellaisen ihmisen asemaan, jolle kirjainten salat eivät ole paljastuneet aikuisiälläkään. Suuri osa suomalaisista on oppinut lukemaan jo ennen koulun aloittamista. Outojen merkkien muuttuminen sanoiksi, lauseiksi ja ajatuksiksi on yksi elämän käännekohta. Emme arvaakaan, kuinka onnekkaita olemme, kun lukutaito avaa meille jo lapsena ikkunan uusiin maailmoihin. Se ei ole itsestäänselvyys.

 Sunnuntaina vietettiin Mikael Agricolan, ”Suomen kirjakielen isän” päivää. Hän suomensi Uuden testamentin ja merkittäviä osia Vanhasta testamentista sekä kirjoitti ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat. Mikael Agricola oli Turun piispa ja uskonpuhdistaja, jonka kuolemasta tuli 9.4.2017 kuluneeksi 460 vuotta.

 Agricola kuuluu niihin historian henkilöihin, joita ei heidän elinaikanaan pidetty suurmiehinä. Ainakin hän itse koki, ettei hänen työtään arvostettu. Mikael Agricola kirjoittikin Rukouskirjaan (1544): ”Älä polje kirjaa kuin sika, vaikka siinä on jokunen vika”.

 Uskonpuhdistuksen perusajatuksia oli, että jokainen voi lukea Raamattua omalla kielellään. Ensimmäinen Agricolan julkaistu teos olikin lukemisen ja kristinopin perusteet sisältänyt aapinen Abc-kiria (1543). Kirja lienee tarkoitettu ennen kaikkea katekismukseksi ja osoitettu erityisesti papeille, jotka Agricolan mukaan olivat usein ”laiskoja ja tomppeleita”, eivätkä viitsineet opiskella, saati opettaa kyllin ahkerasti.

 Vähitellen suomalaiset kuitenkin oppivat ja osaavat edelleen. Lukutaitomme edellytyksenä oli, että saimme suomenkielistä kirjallisuutta. Siitä saamme kiittää Agricolaa. Luterilaisissa maissa on aina arvostettu koulutusta ja sivistystä. Lukutaito on tuonut meille mukanaan vaurautta, terveyttä, tasa-arvoa ja turvallisuutta.

 Meidän onnekkaiden on hyvä muistaa, että maailmassa on 750 miljoonaa lukutaidotonta aikuista. Se on enemmän kuin EU:n alueella on asukkaita. Maailman joka viides aikuinen on lukutaidoton. Voimme vain kuvitella, miten vaikea olisi edetä elämässä, jos ei osaisi lukea ja kirjoittaa. Kaksi kolmasosaa lukutaidottomista on naisia. Niiltä, joilta puuttuu lukutaito, puuttuu usein paljon muuta.

 Maailman lapsista 60,7 miljoonaa ei käy koulua ja vielä tätä suurempi joukko lapsia käy koulussa epäsäännöllisesti tai jättää koulun kesken. Maailmanlaajuista epätasa-arvoa, köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan voidaan taistella liitutaulun ja aapisen avulla. Luku- ja kirjoitustaito on kaiken kehityksen perusta.

 Sinä osasit lukea kirjoitukseni. Kiitos siitä kuuluu osaltaan Suomen uskonpuhdistajalle. Reformaation merkkivuonna liput liehuivat hyvästä syystä huhtikuun 9. päivänä, suomen kielen ja Mikael Agricolan päivänä.

 Takaisin ylös

Kommenttipuheenvuoro Karjalan liiton hengellisillä päivillä 11.3.2017

Linkki puheenvuoroon

Takaisin ylös

Kolumni Itä- Häme-lehdessä 10.3.2017

Luterilainen luotettavuus

 Tammikuussa julkistetun Transparency Internationalin mukaan Suomi on maailman vähiten korruptoituneiden maiden listan kärkikastia. Maamme on ollut pitkään kolmen parhaan joukossa, usein ykkönen. Tosin kriitikot väittävät, ettei käytetty menetelmä tavoita suomalaiselle yhteiskunnalle tyypillistä rakenteellista korruptiota. Tästä huolimatta Suomessa on hyvin vähän korruptiota muihin maihin verrattuna.

 Muutama viikko sitten Helsingin Sanomat (24.2.) uutisoi testistä, jolla mitattiin helsinkiläisten auttamishalua. Kokeilussa pudotettiin osoitteella ja postimerkillä varustettuja kirjekuoria maahan ja seurattiin, kuinka moni vei maasta löytämänsä kirjeen postilaatikkoon.

 Tutkimuksen tulos yllätti. ”Helsinkiläisten halu auttaa tuntematonta ihmistä on Helsingin yliopiston kaupunkitutkijoiden tuoreen tutkimuksen mukaan kansainvälisesti verrattuna ihailtava.” Auttaminen ja luottamus toisiin ihmisiin näyttävät olevan suomalaisessa elämäntavassa varsin pysyviä piirteitä.

 Ei ole sattumaa, että Suomessa - kuten muissakin pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa - rehellisyys, auttamishalu ja luottamus ovat yhä arvossaan. Parhaiten sijoittuneille maille on yhteistä hallinnon avoimuus, sanan- ja lehdistönvapaus, kansalaisoikeudet ja riippumaton oikeusjärjestelmä.

 Pohjoismaisen hyvinvointivaltion juuret ovat luterilaisuudessa. Ensinnä kirkon pitkäjänteinen, varsinkin Lutherin Katekismuksiin pohjautuva opetus on muodostanut yhteisen arvopohjan. Yhä edelleen reformaation käsitykset oikeudenmukaisuudesta, köyhyyden voittamisesta ja kohtuullisesta elämästä ovat tunnistettavissa pohjoismaisissa yhteiskunnissa.

Toiseksi reformaation seurauksena alettiin järjestää köyhäinhoitoa 1500-luvulla. Luterilaisiin kaupunkeihin perustettiin yhteinen kassa. Ihmisten toimeentulo pyrittiin järjestämään niin, ettei kenenkään tarvinnut kerjätä. Esimerkiksi köyhille perheille jaettiin organisoidusti yhteisistä rahastoista varoja.

 Tämä oli radikaali uudistus, sillä aiemmin oli ajateltu, että köyhyys ja almujen antaminen vievät sekä köyhän että almujen antajan lähemmäksi Jumalaa. Luterilaisen vanhurskauttamisopin kannalta taas köyhyys ja köyhäinhoito olivat puhtaasti tämänpuoleisia asioita. Siten ne tuli hoitaa järkeä käyttäen ja hurskastelematta. Köyhyyden poistaminen ei ole ansio vaan velvollisuus. Almukulttuuri ei sitä paitsi poista köyhyyttä vaan ruokkii sitä.

 Saksan luterilaisten kaupunkien ideat levisivät Pohjoismaihin melko nopeasti. Tanskassa toteutettiin samantapainen kaupunkiuudistus ja Ruotsissa reformaation yhteiskunnallisia ajatuksia omaksuttiin koko valtakuntaa koskevaan lainsäädäntöön. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion malli liittyy 1500-luvun luterilaiseen yhteiskuntauudistukseen.

 Reformaatiolla on syvät juuret, vahvat oksat ja kauniit hedelmät. Kirjekin löytää perille.

Takaisin ylös

 

Puhe Pikkukirkon luovuttamisen johdosta vietettävässä rukoushetkessä 22.2.2017 Savonlinnassa

 Joskus Jumalan tiet ovat ihmeellisiä. Sellainen ajatus nousee mieleen, kun muistelee Savonlinnan Pikkukirkon vaiheita. Ortodoksinen seurakunta rakennutti tämän kirkon vuonna 1846 ja samana vuonna se vihittiin pyhien profeettojen Sakarian ja Elisabetin kirkoksi. Vuonna 1938 kirkko myytiin tontteineen Savonlinnan evankelis-luterilaiselle seurakunnalle. Joulukuussa 2012 seurakunnan kirkkovaltuusto päätti myydä Pikkukirkon Savonlinnan Pikkukirkko -kulttuuriyhdistys ry:lle. Nyt pitkän ja monivaiheisen prosessin jälkeen kirkko palaa takaisin ortodoksiselle kirkolle. Historian kaari umpeutuu.

 Luterilaisen kirkon kirkkovuodessa tämän viikon evankeliumina on katkelma Johanneksen evankeliumin neljännestä luvusta (Joh. 4:31-38). Siinä Jeesus puhuu viljan kylvämisestä ja korjuusta. ”Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään, ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’ Minä olen lähettänyt teidät korjaamaan satoa, josta ette ole nähneet vaivaa. Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.” (Joh. 4:36-38).

 Kun Savonlinnan luterilainen seurakunta osti rakennuksen, se pääsi korjaamaan toisen vaivannäön hedelmiä, kun se sai valmiin kirkon. Nyt vastaavasti ortodoksinen kirkko pääsi korjaamaan toisen vaivannäön hedelmiä, kun se sai ostettua hyvin hoidetun kirkkorakennuksen. Liekö Jumalan huumorintajua se, että luterilainen kirkko käytti ja hoiti tätä kirkkoa vajaat kahdeksan vuosikymmentä ja nyt se palautuu alkuperäiselle omistajalleen ortodoksiselle kirkolle?

 Jeesuksen sanoissa on tähän päivään tärkeä viesti. Se kertoo, miksi tämä rakennus on olemassa. Kristillisen kirkon tehtävä on toimia kylväjänä tässä maailmassa. Luterilaisen Katekismuksen mukaan ”Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” (Kristinoppi 1948, I kohta). Elämän tarkoitus ei löydy kokoamisesta, ei omistamisesta eikä kuluttamisesta, ei edes hyvistä ihmissuhteista vaan elävästä suhteesta kolmiyhteiseen Jumalaan ja osallisuudesta iankaikkiseen elämään Kristuksessa Jeesuksessa. Tätä varten tässä kirkossa ovat niin ortodoksinen kuin luterilainen seurakunta viettäneet jumalanpalveluksia ja rukoushetkiä, jakaneet sakramentteja, rukoilleet ja julistaneet Jumalan sanaa. Se on ollut kylvötyötä iankaikkisuutta varten.

 Tänään todistamme sitä, että omistajanvaihdoksesta huolimatta kylvötyö Savonlinnan Pikkukirkossa jatkuu. Aina ei kylväjä näe työnsä tuloksia. Jeesuksen sanoin: ”Tässä pitää paikkansa sanonta: ’Toinen kylvää, toinen korjaa.’” Seurakunnan tehtävä on hoitaa sille annettua tehtävää uskollisesti. Siksi tänään on kiitoksen aika: kiitos siitä työstä, jota tässä kirkossa on yli 170 vuoden aikana tehty. Monille ihmisille tästä kirkosta on tullut rakas kotikirkko, jossa on vietetty elämän tärkeimmät hetket Jumalan edessä hänen siunaustaan pyytäen. Tänään on myös rukouksen aika: siunatkoon hyvä Jumala sen toiminnan, jota tässä kirkossa järjestetään, ja ne ihmiset, jotka tänne tulevat. Silloin voivat toteutua evankeliumin sanat sadon korjaamisesta iankaikkiseen elämään.

Takaisin ylös

Evankeliumi vapauttajana palvelemaan

Puheenvuoro reformaation merkkivuoden luentosarjassa 21.2.2017 Lappeenrannassa

 Kirkon tulevaisuuden kaksi tietä

”Mitä enemmän suuntaudumme Jumalaan, sitä enemmän vaikutamme tähän maailmaan. Kirkon ajautuminen yhteiskunnan reuna-alueelle ei luultavasti johdu ideoiden tai ohjelmien puutteesta. Syytä on pikemminkin etsittävä hengellisen voiman puutteesta.”[1]

Näin väittää ruotsalainen teologi Peter Halldorf. Hänen mukaansa historioitsijat ovat tehneet mielenkiintoisen havainnon luostariliikettä tutkiessaan. Pirstoutuneen läntisen maailman yhteisen identiteetin syntymiseen keskiajalla vaikutti eniten luostariliike. Hämmästyttävä vaikutus liikkeellä, jolle on ominaista maailmasta pois kääntyminen. Vai onko se kuitenkaan pohjimmiltaan hämmästyttävää?

Luostarikulttuuri on kiistaton esimerkki siitä, että Jumalaan päin kääntyminen merkitsee kääntymistä todellisuuteen päin, ei siitä pois. Se johtaa elämän peruskysymysten äärelle. Elämä pelkistyy ja olennaisin nousee esille. Evankeliumin vapauttava voima tulee esille kaiken muun, sinänsä tarpeellisen ja hyvän, keskeltä.

Dosentti Risto Ahonen on arvioinut muutama vuosi sitten kirjassaan ”Tulevaisuuden kirkko” länsimaisen kulttuurin ja kristinuskon suhdetta. Kysymykseen, voivatko Euroopan kirkot uudistua, Ahonen vastaa: ”Kyllä voivat, mutta se edellyttää syvällisen analyysin tekemistä nykytilanteesta, aivan uudenlaista asennetta ja ennen kaikkea dynaamisen, elämää uudistavan evankeliumin löytämistä.” Hän kritisoi Euroopan kirkkoja siitä, että ne hakevat olemassaolon oikeutuksensa suuren yleisön kosiskelusta ja ajatusten myötäilemisestä. Näin kirkot yrittävät näyttää, miten ne seuraavat aikaansa, ovat moderneja ja tarpeellisia. Kirkon tilannetta on yritetty parantaa eri tavoin ottamalla huomioon paremmin ihmisten toiveet. Ongelmia ei kuitenkaan ratkaista loputtomilla kyselyillä siitä, mitä mieltä ihmiset eilen olivat, ja mitä he mahdollisesti tänään ja huomenna ovat.[2]

Ahonen on jo aiemmin korostanut, että kirkon uudistumisen lähtökohta, tavoite ja voima on yksin Jumalan sanassa. Sana luo uutta elämää ja uudistaa kirkon. Kirkon historiassa uudistuminen on aina merkinnyt palaamista sanaan, jolloin Jumalan sana on uudelleen tullut eläväksi. Hänen mukaansa kirkon uudistumisen suurin ongelma koskeekin juuri suhdetta sanaan. Olennaista on sanassa ja sanan kautta tapahtuva Jumalan jatkuva läsnäolo ja Pyhän Hengen läsnäolo.[3]

Tulevaisuuden Suomea rakennettaessa kirkolla on edessään kaksi tietä. Se voi tyytyä olemaan – Matti J. Kurosen sanoin – ”kristillisen uskon ja elämän muistosäätiö, joka luulee itseään kirkoksi”. Kirkosta tulee historiallinen, harmiton, museaalinen jäänne, jolla on oma kunniakas paikkansa länsimaisessa historiassa. Tästä vaarasta paavi Franciscus on varoittanut kristittyjä. Hän käyttää termiä hautapsykologia. ”Kehittyy hautapsykologia, joka vähitellen muuttaa kristityt museon muumioiksi. Pettyneinä todellisuuteen, kirkkoon tai itseensä he kokevat jatkuvasti kiusausta langeta toivottomaan surullisuuteen, joka valtaa sydämen kuin ’paholaisen kallein eliksiiri’. Kutsuttuina säteilemään valoa ja välittämään elämää he lopulta kiintyvät asioihin, jotka synnyttävät yksinomaan pimeyttä ja sisäistä väsymystä ja heikentävät apostolista intoa.”[4]

Vaihtoehtoinen tie on etsittävissä reformaation löydöistä 500 vuotta sitten. Käsite ”reformaatio” tulee latinan kielen sanoista ”re” eli uudelleen ja ”forma” eli muoto. Kyseessä on siis sananmukaisesti ”uudelleen” tai ”takaisin” muotoon palauttaminen. Reformaatio merkitsee takaisin ytimeen palaamista. Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan alkuperäisen kirkon jälleen löytämistä. Kirkon uudistuminen merkitsee pyrkimystä entistä syvemmälle siinä, mitä kirkko on ja mitä kirkolla on. Se tarkoittaa etsiytymistä yhä enemmän ytimeen siinä, mikä meille on jo annettu, siis evankeliumiin. Siitä puolestaan kasvaa sen pohtiminen, miten evankeliumi, kirkon ydinsanoma, muuttuu käytännön toiminnaksi tässä ajassa, tämän ajan kielellä ja tavoilla.

Evankeliumi on vapauttava sanoma

Kreikankielen sana ”evankeliumi” merkitsee suomeksi hyvää sanomaa, ilosanomaa. Meille ”evankeliumi” on hurskas ja umpikristillinen termi, mutta Jeesuksen syntymän aikana se oli maallinen, erityisesti sotilaspoliittinen sana. Keisarin evankeliumi oli hyvä sanoma Rooman keisarin voittamasta valloitussodasta tai hänen verisesti kukistamastaan kapinasta. Keisarin evankeliumi oli imperialistinen: sen takana oli väkivaltaa, sotaa ja alistamista. Sillä pyrittiin vahvistamaan keisarin valtaa kansojen yli. Vallan pönkittämistä vahvisti se, että keisaria palvottiin jumalana ja häntä kutsuttiin jumalallisella arvonimellä kyrios, Herra.[5]

Vastakohta väkivallan sävyttämälle keisarin evankeliumille löytyy Uudesta testamentista esimerkiksi tutusta jouluevankeliumista. ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:10-11).

Joulun evankeliumi on äärimmäinen vastakohta imperialistiselle keisarin evankeliumille. Enkeli haluaa ”evankelioida” julistamalla, että kyrios, Herra, ei ole väkivaltainen ja omaa valtaa pönkittävä keisari, vaan lempeä ja rakastava seimen lapsi. Enkeli julistaa, että Vapauttaja ei ole verisiä valloitussotia käyvä keisari, vaan sovituksen tuova Jumalan Poika ja Rauhan ruhtinas. Kristuksen evankeliumi on vapauttava ja iloiseksi tekevä sanoma siitä, että Jumala on Kristuksen sanoissa ja teoissa rakentanut rauhan ja sovinnon ja että hän kutsuu jokaista elämään uutta elämää ”Kristuksessa”, siis rauhassa ja sovinnossa Jumalan kanssa ja ihmisten kesken. Kristuksessa Jumala on sovittanut koko maailman itsensä kanssa ja antaa meille anteeksi syntimme ja syyllisyytemme. Ja vielä enemmän: hän lahjoittaa kokonaan itsensä meille.[6]

Evankeliumin vapauttamaan sanomaan liittyy kokonaisvaltaisuus. Se koskettaa koko ihmistä.  Vanhan kirkon ja kreikan kielen termein: kristillinen todistus, martyria, on täyttä vain kun se toteutuu liturgiana ja diakoniana. Evankeliumin välittämiseen kuuluu sekä Jumalan sanan julistus että kärsivän ihmisen auttaminen. Pitäytyminen vain toiseen merkitsee evankeliumin amputoimista ja kohtalokasta kaventamista.

Jos rajoitumme auttamistyöhön ja häivytämme evankeliumin, teemme kirkosta pelkän Punaisen Ristin. Auttaa voi ilman Kristustakin. Ei siihen kirkkoa tarvita. Pahimmillaan ilosanoma joutuu tekojen vanhurskauden ja ahtaan moralismin vankilaan. Jos taas julistamme ihmiselle evankeliumia, mutta sivuutamme hänen fyysiset leipähuolensa, kuinka hänen sydämensä voisi lämmetä Kristukselle? Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ja juuri sen tuntomerkkinä huolehti ruumiin tarpeista ruokkimalla nälkäisiä ja parantamalla sairaita.[7]

Evankeliumin vapauttava sanoma liittyy ihmisen fyysiseen, henkiseen, sosiaaliseen ja hengelliseen todellisuuteen. Tällainen kokonaisvaltaisuus vastaa Jeesuksen ohjelmajulistusta Nasaretin synagoogassa. ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta” (Luuk. 4:18-19).  Jeesus ei erotellut toisistaan tärkeitä ja vähemmän tärkeitä tehtäviä. Ilosanoman julistaminen, sokeitten, vangittujen ja sorrettujen auttaminen kuuluivat yhtä lailla hänelle annettuun tehtävään. Evankeliumi ei ollut vain verbaalista julistusta ihmisarvosta ja uudesta toivosta, vaan myös ihmisen tuskan ja kärsimyksen kohtaamista ja konkreettista auttamista.

Kokonaisvaltainen evankeliumi käsittää myös sekä Jumalan käskyt että lupaukset. Amputoidusta evankeliumista on kyse myös silloin, jos se käsitetään yksinomaan vastakohtana Jumalan laille. Laajan määritelmän mukaan ”Kristuksen evankeliumiin” sisältyy sekä Jumalan evankeliumi eli vapaaksi tekevä anteeksiantamuksen sana, joka ei vaadi mitään, että Jumalan laki eli käsky pyrkiä elämään hänen tahtonsa mukaan.

Koko evankeliumi, siis lupaukset ja käskyt käsittävä evankeliumi, tulee hyvin ilmi Markuksen evankeliumin alussa, jossa Jeesus aloittaa julkisen toimintansa: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle, kääntykää ja uskokaa evankeliumi” (Mark. 1:14). Tässä evankeliumi käsittää sekä lain että evankeliumin, sekä vapauttavan anteeksiantamisen sanan että kehotukset Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Pelastettu palvelemaan

”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän teki meidän tähtemme synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi.” (2. Kor. 5:21). Tähän on kiteytetty reformaation ydinsanoma. Ristillä tapahtuneessa autuaassa vaihtokaupassa Kristus otti vastuulleen kaikki syntimme ja kaiken pahuutemme. Hän kantoi meille kuuluvan rangaistuksen. Samalla hän lahjoitti meille pyhyytensä ja vanhurskautensa, jonka palkkana on iankaikkinen elämä.

Sanoma ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta on vapauttava voima, joka on kantanut ja motivoinut kristittyjä ja kirkkoja toimimaan tämän maailman puolesta. Evankeliumi vapauttaa palvelemaan. Se johtaa kuuliaisuuteen, siis pyrkimykseen seurata Kristusta ja elää Jumalan tahdon mukaisesti. Se johtaa työhön lähimmäisten hyväksi, luomakunnan parhaaksi, tulevaisuuden puolesta, entistä paremman Suomen puolesta. Identiteetiltään vahva ja perustehtävästään tietoinen ja siihen keskittyvä kirkko voi parhaiten rakentaa tulevaisuuden Suomea. Silloin kirkko ei jähmety ”kristillisen uskon ja elämän muistosäätiöksi”, vaan on aktiivinen toimija tässä yhteiskunnassa.

Kristityn kutsumus maailmassa on palvella, kantaa vastuuta, toimia yhteisen hyvän puolesta. Kun ihminen kohtaa Jeesuksessa rakkauden ja armon, saa syntinsä anteeksi, hän vapautuu palvelemaan. Hän on kuin partiolainen, joka on ”aina valmiina” palvelemaan. Hyvät teot eivät tee ihmisestä kristittyä, mutta kristitty ihminen tekee hyviä tekoja. Voiman niihin saa itseltään Kristukselta. Rakastettu voi rakastaa toista. Siksi kristityn palvelu ei ole pakonomaista suorittamista. Se tapahtuu iloisin ja vapain sydämin, evankeliumin vapauttamana. Usko on tie elämään, iankaikkiseen elämään ja ajalliseen vastuun kantamiseen. 

Kirjallisuus

Ahonen, Risto A.

1996             Lähetetty kirkko. Näkökohtia keskusteluun kirkon uudistuksesta. Kirkon tutkimuskeskus, Sarja A Nro 69. Jyväskylä: Kirkon tutkimuskeskus.

2014             Tulevaisuuden kirkko. Tallinna: Suomen Lähetysseura.

2016             Globaalin kristinuskon haasteet. Esitelmä Kirkon missio ja globaali kristinusko – seminaarissa 29.1.2016 Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Kirjoittajan hallussa.

Franciscus

2014             Evangelii gaudium (Evankeliumin ilo). Apostolinen kehotuskirje 24.11.2013. Vantaa: Katolinen tiedotuskeskus.

Halldorf, Peter                   

1995             Koskematon maa. Nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen. Juva: Karas-Sana.

Jolkkonen, Jari

2016             Seitsemän teesiä evankelioimisesta evankelis-luterilaisessa kirkossa. Perusta 5/2016.



[1] Halldorf 1995, 142.

[2] Ahonen 2014, 45; Ahonen 2016.

[3] Ahonen 1996, 15.

[4] Franciscus 2014, 61.

[5] Jolkkonen 2016, 263. Piispa Jari Jolkkonen onkin sanonut, että ”nykyaikana sellainen voisi olla Venäjän presidentin Vladimir Putinin julistama ’hyvä sanoma’ siitä, että hän on vastannut kaikkien krimiläisten hartaaseen toiveeseen liittämällä Krimin niemimaan Venäjän federaatioon.” Jolkkonen 2016, 263.

[6] Jolkkonen 2016, 263-264.

[7] Jolkkonen 2016, 265.

Takaisin ylös

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 10.2.2017

Luterilainen perhe-elämä

 Kun äiti hoitaa ja ruokkii lastaan tai kun isä vaihtaa vauvan vaippoja, tekevät he Jumalan silmissä yhtä arvokasta työtä kuin pappi, joka laulaa kirkossa jumalanpalvelusliturgian osia. Lutherin sanoin: ”Tärkeämpää on kasvattaa lapsensa kunnolla kuin rakentaa kirkkoja, pitää messuja tai tehdä muuta sellaista.”

 Lutherin ajatukset merkitsivät pientä vallankumousta aikana, jolloin kirkon arvokkaimpana kutsumuksena pidettiin pappeutta ja luostarielämää. Osa kristityistä halusi omistautua hengellisen elämän harjoittamiseen mahdollisimman täydellisesti. He eivät menneet naimisiin eivätkä hankkineet omaa perhettä. Usein he vetäytyivät tavanomaisesta työelämästä ja yhteiskunnallisesta asemasta.

 Luterilaisen uskonpuhdistuksen myötä tällainen ajattelutapa kyseenalaistettiin. Martti Luther oli itse opiskellut luostarissa. Hän oli vetäytynyt hengelliseen elämään ja munkkina sitoutunut luostarielämän lupauksiin. Kesällä 1525 hän solmi kuitenkin avioliiton luostarista karanneen Katarina von Boran kanssa. Munkin ja nunnan avioliitto oli niin suuri skandaali, että Lutherin ystävä Filip Melanchcton kirjoitti vihkimisestä kauhistuneena: ”Suuri onnettomuus on tapahtunut!” Selibaattilupauksen tehneen munkin ja luostarista karanneen nunnan avioliitto osoittautui aikaa myöten onnelliseksi.

 Lutherin suuri löytö oli, että kristinuskossa ei ole kysymys Kristuksen seuraamisesta vain luostarin seinien sisäpuolella. Elämä itsessään ja kaikkineen on Jumalan lahja. Jumalan luoma maailma on yhtä arvokas paikka kuin luostari. Isän ja äidin tehtävä on yhtä tärkeä kutsumustyö kuin munkin tai nunnan työ. Reformaation myötä tavallinen perhe-elämä sai aiempaa suuremman merkityksen. Se vahvisti myös puolisoiden välistä tasa-arvoa.

 Piispa Jari Jolkkonen kiteyttää luterilaisen reformaation seurauksia aikansa kulttuurille: ”Sydämen uskoa on pidetty ruumiin paastoa tärkeämpänä, avioseksiä ja vaippojen vaihtamista selibaattilupausta tärkeämpänä ja maailmassa palvelua maailmasta vetäytymistä tavoiteltavampana.”

 Reformaation tavoite ei ollut turhentaa luostarihurskauden merkitystä, hartauselämän tärkeyttä tai jumalanpalveluksen asemaa kristityn hengellisessä elämässä. Tarkoituksena oli nostaa tavallinen arki ja perhe-elämä sille kuuluvaan arvoon. Jumalan kutsun seuraaminen ei merkitse lähtöä pois lähimmäisten luota, vaan heidän palvelemistaan. Koti ja perhe ovat lähin kristityn palvelupaikka.

 Takaisin ylös

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 24.1.2017

Luterilainen työmoraali

 Onko se työtä aamusta iltaan, hammasta purren ja sitkeästi sinnitellen, työlle kaikkensa antaen? Onko se perheen ja levon laiminlyömistä, jatkuvaa ylitöiden tekemistä, kotonakin työasioiden hoitamista?

 Edellä oleva ei ole kuvaus luterilaisesta työmoraalista. Tuolla tavoin käsitetty työelämä edustaa pikemminkin kalvinismista käyttövoimansa saanutta työn ja raadannan ihannointia. Kalvinismin oppi-isä oli ranskalaissyntyinen Jean Calvin.

 ”Luterilaisesta työmoraalista” puhuttaessa viitataan usein sosiologi Max Weberiin, joka vuonna 1904 kirjoitti teoksen ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”. Hän kuitenkin tarkoitti protestantismilla nimenomaan kalvinismia, ei luterilaisuutta.

 * * * 

 Mitä luterilainen työmoraali sitten on? Siihen kuuluu neljä peruspiirrettä.

 Ensinnäkin luterilaisuuden mukaan työ kuuluu Jumalan luomaan elämänjärjestykseen. Luther sanoi, että ”ihminen on luotu tekemään työtä, niin kuin lintu on luotu lentämään”. Työn tarkoitus on hankkia ”jokapäiväinen leipä” eli elanto ja muut elämän tarpeet itselle ja läheisille. Luterilaisuus arvostaa työtä ja ahkeruutta.

 Toiseksi kaikki rehellinen työ on arvokasta ja samanarvoista. Tästä kehittyi luterilaisuudessa käsitys kutsumuksesta. Hoitamalla hyvin maallisen työnsä ihminen toteuttaa omaa kutsumustaan, ammatistaan riippumatta. Jumalan silmissä arvokkaita eivät olleet vain ne, jotka vetäytyivät luostariin tai toimivat pappeina. Arkiselle työlle annetaan suuri arvo.

 Kolmanneksi jokainen palvelee työllään lähimmäistään ja yhteistä hyvää. Työn tarkoitus on olla myös olla hyödyksi yhteiskunnalle. Näin työn tekemiseen liittyy korkea moraali.

 Neljänneksi työssä on oltava kohtuullinen. Työn teolle on asetettava rajat, sillä työ ei ole kaiken mitta eikä elämän ainut sisältö. Siksi työnantaja ei saa tuottavuuden varjolla vaatia työntekijältä kohtuutonta työpanosta. Myös työntekijän itsensä on ymmärrettävä olla kohtuullinen työnteossa. Ihminen tarvitsee työn vastapainoksi lepoa, vapaata ja virkistystä.

 * * * 

 Näillä eväillä on luotu hyvinvointiyhteiskunta. Luterilaisuus on muokannut voimakkaasti suhdettamme työhön. Näin reformaatio vaikuttaa yhä yhteiskunnassamme.

 Luterilainen työmoraali ei merkitse ylitunnollista ja ilotonta suhtautumista työhön, jossa ”ainoa luvallinen nautinto on työuupumus”, kuten Jaakko Heinimäki ja Jari Jolkkonen ovat kärjistäneet. Päinvastoin luterilaisuuden käsitys työstä tarjoaa terveellisen peilin nykyajan työelämän kysymyksiin.

 Takaisin ylös

 

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 30.12.2016

Pieni ja suuri aika

 Vuoden vaihtuminen saa ajattelemaan aikaa. Miten nopeasti kokonainen vuosi taas kuluikaan! Elämisen tahti on kiihtynyt niin, ettei ajasta saa kunnolla otetta. Päivät liittyvät toisiinsa katkeamattomana ketjuna ja koko ajan on kiire, oli se sitten todellista tai luuloteltua kiirettä.

 Meillä on kuitenkin yhtä paljon aikaa kuin edeltäneillä sukupolvilla. Mistä kiire oikein johtuu? Onko kyse vain siitä, että iän myötä aika tuntuu kuluvan yhä nopeammin? Vai onko suhteemme aikaan muuttunut?

 * * * 

 Ruotsalainen teologi Peter Halldorf on puhunut ihmisen ”pienestä ajasta” ja ikuisuuden ”suuresta ajasta”. Hänen mukaansa kiire johtuu siitä, että ikuisuusperspektiivi on rapautunut pois nykyihmisen tietoisuudesta.

 Jos elämää tarkastellaan ainoastaan rajattuna biologisena ajanjaksona, aika on kuin tiimalasi, jossa hiekka valuu vääjäämättä tyhjiin. Siinä samassa tulee kiire. Silloin on voitettava aikaa, sillä se vähenee koko ajan. Miten se tehdään? Elämällä nopeammin.

 Viime vuosisata on tiivistetty sanaan ”nopeammin”. Se heijastaa nykyisin hallitsevaa näkemystä ajasta. Ikuisuudesta irrotettuna aika muuttuu tienpätkäksi, jonka loppuminen ei merkitse poispääsyä ajasta, vaan myös koko olemassaolosta. Elämän onni riippuu silloin siitä, miten paljon ehditään tunkea ajan alun ja sen päättymisen väliin.

 Ikuisuutta vailla olevalta ajalta puuttuu päämäärä. Kun ikuisuutta ei enää ole, kuolemasta tulee päätepiste elinajalle, josta on puristettava viimeinenkin pisara irti. Henki kurkussa ajan vanki jahtaa pakenevaa päivää. Rajallisen ajan on täytettävä kaikki tarpeet. Sen edessä joutuvat väistymään lähimmäisemme, lapset ja vanhukset, puoliso ja perhe.

 * * *

 Jos ihminen arvioi elinaikaansa ikuisuuden horisonttia vasten, ei ajan loppumisen tarvitse merkitä jotakin lannistavaa ja kauhistavaa. Ihmisen ”pieni aika” on upotettu ikuisuuden ”suureen aikaan”. Ihmisen ajallinen elämä on osa ikuisuutta.

 Kun elämän kaiken merkityksen ei ole pakko saada täyttymystään omana elinaikanamme, opimme uuden tavan suhtautua aikaan. Kiire muuttuu suhteelliseksi.

 Ikuisuusnäkökulma on lähes tyystin kadonnut ajattelustamme ja jopa hengellisestä julistuksesta. Se on valitettavaa, sillä ikuisuuden ”suuri aika” toisi ihmisen ”pieneen aikaan” sen levollisuuden, jota me kiireen riivaamat kipeästi tarvitsisimme.

Takaisin ylös                                                                                       

Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 8.12.2016 Helsingissä

 Tampereella elokuussa 1913 pidetyssä pappeinkokouksessa rovasti, sittemmin Oulun piispa J.A. Mannermaa alusti aiheesta ”Järjestetyn toiminnan aikaansaamisesta seurakunta- ja kirkkoharrastuksen herättämiseksi kansankirkossamme”. Hänen mukaansa julkisissa puheissa ja lehdistössä olivat kannanotot kirkolle epäedullisia. Kansan keskuudessa vallitsi kielteisyyden henki suhteessa kirkkoon. Niinpä Mannermaa totesikin suorastaan tuohtuneena, ”että kansankirkkomme on melkein ainoa suure, jonka puolesta ei juuri mitään ääntä koroteta.” (Tampereen yleisen yksityisen pappeinkokouksen ja sen yhteydessä toimeenpantujen yliopistollisten lomakurssien Pöytäkirja, Elokuun 11-15 päivinä 1913, Jyväskylä 1913, 17-20).

 Mannermaan ja hänen aikalaistensa huoli oli aiheellinen. Ensimmäisen sortokauden ja vuoden 1905 suurlakon synnyttämä poliittis-maailmankatsomuksellinen murros merkitsi kirkon kannalta äkillistä ja rajua muuttumista. Kansanedustusreformin myötä papisto menetti asemansa valtiopäiväsäätynä. Kirkon henkinen auktoriteettiasema joutui monilla tahoilla uudelleen arvioinnin kohteeksi. Kritiikkiä nousi lähinnä kolmelta taholta: sortokauden perustuslaillisten piirien, sosialistisen työnväenliikkeen ja porvarillisten radikaalien keskuudesta. Professori Eino Murtorinne on todennut tilanteen olleen ”rajuudessaan vertaansa vailla ollut kirkon- ja uskonnonvastainen purkaus” (Kirkon seitsemän vuosikymmentä. – Kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa 1900-luvulla. Toim. Markku Heikkilä ja Eino Murtorinne. Hämeenlinna 1977, 8).

 Voimakas kirkonvastainen hyökyaalto pakotti kirkon itsetutkisteluun ja nopeaan uudistustoimintaan. Tämä ilmeni yhtäältä hengelliseen herätykseen ja uudistumiseen tähtäävänä toimintana sekä toisaalta tilanteen sanelemana teologisena ja käytännöllisenä uudelleenarviointina.

Suurlakon jälkeinen murros johtikin kirkollisen toiminnan aktivoitumiseen ja uusien työmuotojen kehittämiseen. Näistä tapahtumista löytyvät myös Kirkkopalvelujen monet juuret. Nimittäin jo vuonna 1905 perustettiin Suomen Kirkon Sisälähetysseura ja Kotimaa-lehti alkoi ilmestyä. Niin ikään pian tämän jälkeen virisivät suunnitelmat yleisten kirkkopäivien järjestämiseksi, Suomen kirkon seurakuntatyön keskusliiton perustamiseksi sekä nuoriso- ja diakoniatyön kehittämiseksi, nämä vain esimerkkeinä mainitakseni. Kirkkopalvelujen syntyhistoria liittyy siis vahvasti kansankirkon rakentamiseen ja puolustamiseen.

 Keskellä 1900-luvun alun kirkonvastaista myllerrystä rovasti Mannermaan kokemus oli, ”että kansankirkkomme on melkein ainoa suure, jonka puolesta ei juuri mitään ääntä koroteta.” Onko tilanne sama 2000-luvun alussa? Ainakin viime vuosien kirkkoon kohdistuvaa julkista keskustelua seuratessani on usein Mannermaan lausahdus tullut mieleeni. Kansankirkkoa on helppo lyödä sekä sisältä että ulkoa. Sitä on helppo arvostella ja kritisoida milloin mistäkin. Monesti kritiikki osuu aivan oikeaan. Siitä huolimatta nyt tarvitaan niitä, jotka puolustavat kirkkoamme. Nyt tarvitaan heitä, jotka korottavat äänen kansankirkkomme puolesta. Kirkkopalvelujen tehtävä sillanrakentajana ja kirkon uudistajana on edelleen mitä ajankohtaisin.

Mikä on uudistuksen suunta? Yksi edeltäjistäni, Mikkelin piispa Kalevi Toiviainen kirjoitti Teologisessa Aikakauskirjassa vuonna 1973 ajan haasteista ja kirkon julistuksesta. Hän sanoi: ”Kun kirkon toivotaan uudistuvan, on aina kysyttävä, mihin suuntaan sen tahdotaan tapahtuvan. Ajan haasteet ovat yksi suunta. Mutta silloin on mahdollista, että kirkon julistus samaistuu vallalla olevaan ideologiaan, joka eilen saattoi olla rakenteita säilyttävää, tänään niitä kaatavaa. Todistus Jeesuksesta Kristuksesta ei silloin säily todella poikkeavan ajattelun ja toiminnan todistuksena. Kirkko koettaa hengästyneenä ’seurata aikaa’ huomatakseen aina jääneensä junasta.” (Kalevi Toiviainen, Ajan haasteet ja kirkon julistus. – Teologinen Aikakauskirja 1973, sivut 269-277.)

Ajan haasteet pakottavat kirkon uudistumaan, mutta ne eivät riitä kirkon uudistumisen suunnaksi. Silloin käy, kuten Toiviainen kuvasi: ”Kirkko koettaa hengästyneenä ’seurata aikaa’ huomatakseen aina jääneensä junasta.” Voisiko oikea suunta löytyä reformaatiosta, jonka merkkivuosi on juuri alkanut? Voisiko reformaation merkkivuosi tarkoittaa sekä teologista että toiminnallista uudistumisen alkua?

Reformaation merkkivuotta varten Kirkkohallitus on julkaissut erilaisia esitteitä ja esineitä. Yksi niistä on suurennuslasi, jossa on teksti ”Tarkenna ytimeen!” Siihen kiteytyy olennaisesti koko uskonpuhdistuksen perusajatus. Reformaatio merkitsee oikeastaan takaisin ytimeen palaamista. Ollaksemme uskollisia reformaation perinteelle kirkon uudistuminen merkitsee pyrkimystä entistä syvemmälle siinä, mitä kirkko on ja mitä kirkolla on. Uudistaminen on etsiytymistä yhä enemmän ytimeen siinä, mikä meille on jo annettu.

Reformaatio merkitsee takaisin ytimeen palaamista. Lähestyvä juhla-aika puhuu juuri tästä. Joulun evankeliumi johtaa uskon ytimeen. Betlehemissä seimeen kapaloitu pieni lapsi on Vapahtajamme. Hänessä voimme oppia tuntemaan Jumalan ja hänen syvimmän olemuksensa: rakkauden.

Jumala syntyi ihmiseksi Jeesuksessa pelastaakseen meidät synnin, pahan ja kuoleman vallasta. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10).

 Takaisin ylös

Toivo kurottuu pahan yli

Imatran surmatyön edessä sanat tuntuvat katoavan. Yksi sana nousee esille: Miksi? Miksi kolmen ihmisen elämä päättyi väkivaltaisesti tällä tavoin? Miksi juuri Imatralla?

Tunnen syvää myötätuntoa heitä kohtaan, joiden elämä päättyi traagisesti. Uhrien omaiset, perheet, läheiset ja työtoverit tarvitsevat meidän tukemme. Rukouksissani muistan heitä ja pyydän heille voimaa, turvaa, huolenpitoa ja siunausta.

Voimia tarvitsevat myös kaikki asiaa selvittävät ja apua antavat viranomaiset ja vapaaehtoiset.  Rukouksia kaipaa myös tekijä ja hänen läheisensä.

Imatralla kuoli kolme ihmistä, ja samalla haavoittui kaupungin turvallisuudentunne. Järkytys koskettaa kaikkia kaupunkilaisia, minuakin entisenä imatralaisena.

Jokainen väkivallanteko on isku meitä kaikkia kohtaan. Kyse on yhteiskuntamme turvallisuudesta. Paha ei ole vain hyvän puutetta. Se on realiteetti, joka on meissä ja meidän ulkopuolellamme. Pahan olemattomaksi selittävä ja vain hyvyyteen keskittyvä käsitys elämästä ei ole tosi.

Imatran surmatyö osoittaa, että pahuus on mahtava voima, koska se tuhoaa elämää. Pahuuden todellisuus on tärkeää tunnistaa ja tunnustaa. Paha paljastaa, miten haavoittuvaa ja epävarmaa elämä on.  Tarvitsemme tapahtuneen jakamista, toistemme kuuntelemista, lupaa puhua ja tulla tuskassamme kuulluiksi. Siitä nousee toivo, joka kurottuu pahan yli.

Martti Lindqvist on sanonut viisaasti: ”Elääkseen ihminen tarvitsee kykyä toivoa. Toivo on hyvän odottamista ja kykyä liittää itsensä omaan tulevaisuuteensa. Jollei toivoa ole, huomiselta putoaa pois kaikki mieli ja tarkoitus. Voidakseen elää, ihmisellä täytyy olla myös kyky ja mahdollisuus luottaa johonkin. Elämä on pohjimmiltaan luottamuskysymys.”

Kristityn perimmäinen toivo löytyy kurottumisesta tämän maailman ulkopuolelle. Jumala on kaikkea tapahtunutta ja kokemaamme suurempi. Adventti kertoo Jeesuksen tulemisesta ihmisten keskelle. Se osoittaa, että hyvä kykenee läpäisemään pahan, rakkaus vihan ja toivo epätoivon.

Kaiken menetyksen ja kaipauksen, kivun ja surun, kapinoinnin ja kysymysten keskellä olemme Jumalan edessä. Kaikki tunteemme ja kysymyksemme saamme antaa Jumalan kannettavaksi. Hän on valmis lohduttamaan ja siunaamaan meitä. Häneltä saamme huomispäivänkin. 

”’Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani’, sanoo teidän Jumalanne.” (Jes. 40:1). Alunperin sana lohdutus tarkoittaa yhdessä olemista yksinäisen kanssa. Lohduttaminen ei vie menetystä pois. Lohdutus on sitä, että pysyttelemme yhdessä ja lähellä Jumalaa. Hän tahtoo sanoa meille: ”Sinä et ole yksin, minä olen kanssasi. Yhdessä voimme kantaa tätä kuormaa. Älä pelkää. Minä olen tässä.”

Takaisin ylös

Elämän ja kuoleman kysymys / Vaikea eutanasia

 Kaksi viikkoa sitten viisi entistä kansanedustajaa julkisti kansalaisaloitteen eutanasian laillistamiseksi Suomessa. Aloitteessa esitetyt perustelut ovat ymmärrettäviä: pitkitetyn kärsimyksen lopettaminen, kivuttomuus, arvokkaan kuoleman toive, potilaan tahdon noudattaminen.

 Aloitteesta virinnyt keskustelu on tärkeää, mutta vaikeaa. Mitä sanoja käytämme ja mitä itse asiassa tarkoitamme? Puhutaan kärsimyksen lopettamisesta, vaikka kyse on kuitenkin elämän lopettamisesta. Tuntuu myös helpommalta puhua eutanasiasta kuin suomeksi armomurhasta tai toisen surmaamisesta hänen omasta tahdostaan.

 Myös kärsimyksen määrittely on ongelmallista. Kuolevan kärsimys voi olla fyysistä, psyykkistä, eksistentiaalista ja sosiaalista. Oikeuttaisiko vain fyysinen kärsimys elämän lopettamiseen? Eutanasian laillistaminen muuttaisi yhteiskuntaa ja suhtautumista kuolemaan.

 Aktiivisen kuolinavun laillistamisen kautta syntyisi ajan myötä kohtalokas seurannaisvaikutus: jos jokin on oikeudellisesti mahdollista, se on myös moraalisesti sallittua. Armokuoleman hyväksyminen laajentaisi sallitun rajoja. Belgiassa ja Hollannissa se on johtanut tapauksiin, joissa lapsi tai psyykkisistä sairauksista kärsivä on surmattu.

 * * *

 Lääkäreille eutanasian toteuttamisvastuu olisi kohtuuton tehtävä ja vastoin heidän etiikkaansa. Lääkärinvalan mukaan päämääränä on ”terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen”.

 Kuolevat eivät tarvitse armokuolemaa, vaan kärsivällistä ja luotettavaa saattamista. Kuoleman läheisyydessä tarvitaan läsnäoloa, lämpöä ja rakkautta.

 Arvokkaan kuoleman toivetta on syytä kuunnella tarkasti. Saattohoitoa, kivunhoitoa ja palliatiivista eli oireenmukaista hoitoa on edistettävä. Niiden avulla ihmisarvoinen kuolema tulee mahdolliseksi.

Palliatiivinen sedaatio, potilaan vaivuttaminen uneen saattohoidon viimeisessä vaiheessa, saattaisi poistaa eutanasian tarpeen.

 Saattohoitolääkärit kehottavat ihmisiä laatimaan kirjallisen hoitotahdon. Siinä voi ilmaista, miten haluaa itseään hoidettavan elämän päätösvaiheessa silloinkin, kun itse ei enää pysty sitä kertomaan.

 * * *

Kristillinen usko korostaa elämää lahjana. Katekismuksen mukaan ”Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan lahja ja sellaisena arvokas.” Kristilliseen ihmiskäsitykseen kuuluu, että jokaisella on ihmisarvo ja oikeus elää.

 Kirkko puolustaa elämää. Tämä sisältää sen hyväksymisen, että elämän rajallisuus kuuluu ihmisen osaan ja että elämä kerran päättyy. Kirkko ei voi hyväksyä käytäntöä, jossa tarkoituksellisesti lopetetaan ihmiselämä. Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko. Ihmiset on kutsuttu armahtamaan toisiaan ja lievittämään lähimmäistensä kärsimyksiä.

Vaikeasti sairasta ihmistä ei saa jättää yksin. Rakastavan hoidon ja läheisten huolenpidon tulee ulottua kuolemaan asti. 

Takaisin ylös

Avauspuhe Kirkon kasvatuksen ja perheasiain neuvottelukunnan kokouksessa 21.11.2016 Helsingissä

 Kirkon kasvatuksen ja perheasiain neuvottelukunnan ensimmäinen kokous pidetään tuomiosunnuntain ja adventin välisellä viikolla. Pian kirkkovuosi päättyy ja alkaa uusi. Tässä taitekohdassa aloitamme uuden neuvottelukunnan toimikauden.

 Kirkkovuoden ajankohta on oikeastaan hyvin sopiva aloittaa yhteinen työskentelymme. Nimittäin sekä tuomiosunnuntai että adventti avaavat kumpikin tärkeän näkökulman tehtäväämme.

 Tuomiosunnuntain evankeliumitekstin mukaan Kristus tulee aikojen lopulla "kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa ja istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle" (Matt. 25: 31). Kirkkovuoden lopussa kuuluu viesti: Jumala lähestyy meitä Kristuksessa ja asettaa meidät kasvojensa eteen. Ihminen on vastuussa teoistaan ja tekemättä jättämisistään. Viimeisessä tuomiossa Jumalan vanhurskaus ja oikeudenmukaisuus toteutuu lopullisesti.

 Pohjimmiltaan kirkon päätöksenteon ja meidänkin neuvottelukuntamme työskentelyn tulee tapahtua iankaikkisuusperspektiivistä käsin. Vaikka useimmat asiamme ovat arkisia ja hyvinkin maallisia, niiden tarkoitus on huolehtia siitä, että mahdollisimman moni ihminen pääsisi kerran taivaaseen.

 Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai liittyy samalla seuraavaan sunnuntaihin, adventtiin. Myös kirkkovuoden alussa kuuluu sama viesti: Jumala lähestyy meitä Kristuksessa ja asettaa meidät kasvojensa eteen. Adventin evankeliumiteksti kertoo siitä, kuinka Jeesus tuli kansansa keskelle. Hänet otettiin vastaan hoosiannaa laulaen (Mark. 11:1-10). Adventtina alkava uusi kirkkovuosi aloitetaan pyytämällä apua ja pelastusta Jumalalta. Hoosianna tarkoittaa ”auta, pelasta”. Kyse on alun perin avunhuudosta kuninkaalle tai Jumalalle.

 Aloittaessamme neuvottelukunnan työskentelyn, voimme pyytää ”hoosianna”, siis auta meitä. Auta meitä, Jumala, hoitamaan meille uskomaasi tehtävää oikein, kirkon ja ihmisten, erityisesti lasten, nuorten ja perheiden ajalliseksi ja iankaikkiseksi parhaaksi. Sitä varten tämä neuvottelukunta on asetettu.

 Tämän viikon psalmissa 143 on pyyntö, joka toistuu päivästä toiseen kirkon perinteisessä aamurukouksessa (Laudes). Se on sopiva rukous myös meille tänä aamuna:

 ”Sinuun minä turvaan –   osoita laupeutesi jo aamuvarhaisesta! Sinun puoleesi minä käännyn –   opeta minulle tie, jota kulkea!” (Ps. 143:8).

Takaisin ylös

Jeesuksen aikamuoto (Kotimaa-lehden kolumni 27.10.2016)

Suomen kielessä imperfekti on verbin aikamuoto, jolla viitataan menneisyyteen. Sillä ilmaistaan toimintaa, joka on jo päättynyt.

Olen pannut viime vuosina merkille, että kirkkomme julistuksessa Jeesuksesta puhutaan ja kirjoitetaan yhä enemmän imperfektissä. Toki se on usein aivan oikea aikamuoto. Monesti mennyt aikamuoto antaa kuitenkin vaikutelman siitä, että Jeesus on vain historian hahmo, joka vaikuttaa tähän aikaan korkeintaan eettisellä opetuksellaan.

Luterilaisessa teologiassa puhutaan uskossa läsnä olevasta Kristuksesta. Kun julistetaan evankeliumia ja kerrotaan Jeesuksesta, ei kerrota vain juttuja jostakin menneisyyden tapahtumista tai henkilöstä, vaan evankeliumissa Kristus tulee läsnä olevaksi ja vaikuttavaksi.

Lutherin käsityksen mukaan uskossa ei tulla vain tietoisiksi syntien anteeksiantamuksesta, vaan Kristuksen läsnäolo uudistaa ihmisen. Luterilainen teologia on sekä uskon että rakkauden teologiaa. Kristus vaikuttaa kristityssä rakkautta ja hyviä tekoja. Kehotus lähimmäisen rakastamiseen on olennainen osa kristillistä elämää.

Jumala osoitti rakkautensa lähettämällä ainoan Poikansa maailmaan pelastamaan syntiset. Jumalan rakkaus puolestaan kutsuu kristittyjä toimimaan lähimmäisen hyväksi. ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19).

Uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuuden näkökulmasta työ lähimmäisen hyväksi on mitä olennaisin osa kristillistä uskoa. Itse asiassa kristillinen usko ilmenee rakkautena lähimmäiseen.

Onko uskon ja rakkauden yhteenkuuluvuus yksi kirkkomme uudistumisen koetinkiviä? Onko vaaranamme kääntyä sisäänpäin hoitamaan vain omia asioitamme ja unohdamme, mitä varten kirkko on olemassa? Muotitermein: Pysymmekö vain mukavuusalueellamme, kun se on niin paljon helpompaa?

Suomen kielessä preesens ilmaisee, että jotakin tapahtuu tässä ja nyt. Kielissä, joissa ei ole erillistä futuuria, käytetään preesensiä myös tulevan ilmoittamiseen.

Uskon aikamuoto on preesens, sillä Jeesus on elävä ja todellinen tänään. Hän on sitä myös huomenna ja tulevaisuudessa.

Reformaation merkkivuotta varten Kirkkohallitus on valmistuttanut kirjanmerkiksi suurennuslasin, jossa on teksti ”Tarkenna ytimeen!” Siihen kiteytyy olennaisesti uskonpuhdistuksen perusajatus.

Reformaation merkkivuosi tarjoaa mahdollisuuden uskomme ydinasioiden esillä pitämiseen. Toivottavasti se opettaa yhä useammin puhumaan ja kirjoittamaan Jeesuksesta preesensissä.

Takaisin ylös

 

Avaussanat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon XIII teologisissa neuvotteluissa 5.-6.10.2016 Mikkelissä

 Ensimmäiset Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen ortodoksisen kirkon teologiset neuvottelut pidettiin täällä Mikkelissä 28.9.1989. Arkkipiispa John Vikström avasi kokouksen näillä sanoilla: ”Tämä on historiallinen hetki kirkkojemme elämässä. Ensimmäistä kertaa kirkkojemme edustajat kokoontuvat nyt virallisiin oppikeskusteluihin. Monien vuosien ajan suunnitellut keskustelut alkavat tänään lämpimien ajatusten ja rukousten saattelemana. Tämä on merkittävä ekumeeninen tapahtuma meillä Suomessa ja laajemmin koko kristikunnassa. Vaikka kysymyksessä on kahden kansallisen kirkon kohtaaminen ja keskustelu Suomessa, keskustelussa on mukana kirkkojemme koko traditio. Me emme edusta vain suomalaista kristillisyyttä, vaan samalla omaa opillista perintöämme, idän ja lännen traditiota. Kysymys on idän ja lännen perinteen kohtaamisesta.”

 Vikström totesi oppikeskustelujen olevan samalla kertaa sekä haaste että mahdollisuus. Toisen kirkon kohtaaminen haastaa meidät etsimään omaa kirkollista identiteettiämme. Se pakottaa perustelemaan omaa tunnustuksellista luonnetta tavalla, joka ei ole vain vanhojen oppilauseiden toistamista vaan uskon relevanttia ilmaisemista tässä ajassa. Keskinäinen kohtaaminen on ainutlaatuinen mahdollisuus toinen toisemme parempaan tuntemiseen ja entistä täydempään yhteisestä kristillisestä uskosta iloitsemiseen.

 Nyt aloitamme neuvottelut, jotka ovat järjestyksessään kolmannettoista. Tarkoituksemme on yhdessä arvioida sitä, mitä hedelmiä tähänastinen työskentely on tuottanut ja mitkä ovat seuraavia askeleita yhteisen dialogin tiellä. Kaunista symboliikkaa on siinä, että Mikkelistä yli neljännesvuosisata sitten alkaneiden neuvottelujen arviointi tapahtuu täällä Mikkelissä. Mitä olemme saaneet aikaan ja mihin meidän tulisi yhdessä suunnata tämän jälkeen? Kysymys on tärkeä. Ennakoimatta vielä sen enemmin tämän kertaisia neuvotteluja pohdin, olisiko dialogin tavoitteita syytä tarkistaa ja pyrkiä teologisesti syvemmälle kuin mitä nyt olemme tähänastisissa keskusteluissa päässeet.

 Luterilaiselle kirkolle dialogimme arviointi tulee tarpeeseen ja sopivaan aikaan. Tuoreessa linjausasiakirjassa Kohtaamisen kirkko, Kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan sekä uskontojen kohtaamisen suunta vuoteen 2020 nimittäin todetaan, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko arvioi käymänsä kahdenväliset kotimaiset oppikeskustelut vuoden 2017 loppuun mennessä ja asettaa uudet konkreettiset tavoitteet. Neuvottelumme palvelee siis myös tätä tehtävää.

 Dialogin arvioinnin lisäksi teemana on jumalanpalveluselämämme yhteinen perintö. Jumalanpalveluksessa sykkii kirkon elämän sydän. Siksi jumalallinen liturgia ja pyhä messu ovat niin olennaisia sekä ortodoksisessa että luterilaisessa kirkossa. On arvokasta tunnistaa yhteiset juuret ja jumalanpalvelustemme sisällölliset yhtenevyydet. Samalla luonnollisesti nousevat esille myös erot ja ekumenian kipukohdat, kuten se, ettei meillä ole ehtoollisyhteyttä keskenämme. Erot ovat useimmiten helpommin nähtävissä kuin yhtäläisyydet. Juuri sen vuoksi on tarpeen käsitellä teemaa jumalanpalveluselämämme yhteisestä perinnöstä, jotta vahvistaisimme sitä, mikä meitä yhdistää eikä sitä, mikä meitä erottaa.

 Ensimmäiset neuvottelut pidettiin Mikkelissä, arkkienkeli Mikaelin kaupungissa, mikkelinpäivän aikaan. Silloin pyydettiin, että ”Jumalan pyhät enkelit olisivat läsnä kohtaamisessamme ja varjelisivat meidän yhteistä tietämme”. Myös tämän kertaiset neuvottelut järjestetään mikkelinpäivän jälkeisellä viikolla. Siksi pyyntömme on luterilaisen kirkon mikkelinpäivän päivän rukouksen sanoin:

 Herra Jumala, taivaallinen Isä. Sinä lähetät enkelisi kulkemaan edellämme ja suojelemaan meitä elämämme kaikissa vaiheissa. Tiedämme, ettet sinä jätä meitä. Kuitenkin olemme usein malttamattomia, hätäilemme ja pelkäämme. Anna meille levollinen mieli ja auta meitä jättäytymään turvallisesti sinun suojaasi. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä.

 Takaisin ylös

Lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan

 Nykyään on yleistynyt näkemys, että uskontoa tai uskonnollisuutta tulisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta. Dosentti Heikki J. Koskinen on kutsunut tällaista ajattelua neutraliteetti-illuusioksi. Koskisen mukaan katsomuksellisesti neutraalia lähtökohtaa ei ole olemassa.

 Neutraalisuuden vaatimus on alkanut ulottua yhteiskunnan uskontokasvatukseen ja uskonnon näkymiseen julkisessa tilassa. Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus.

Mikäli näin tapahtuisi, siirryttäisiin moniarvoisuudesta ja eri uskontojen ja vakaumusten rinnakkainelosta yksiarvoisuuteen eli uskonnottomuuteen. Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Samalla se riistäisi lapsen oikeuden omaan uskontoonsa.

 Kirkkoon kuuluvatkin vanhemmat saattavat nykyään jättää lapsensa kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatuksena on, että lapsi voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on käytännössä lapsen uskonnollista heitteillejättöä.

 Lapsen kastaminen on vanhempien tekemä päätös lapsen puolesta. Vanhemmat tekevät kuitenkin ison päätöksen lapsen puolesta myös jättämällä hänet kastamatta ja ilman yhteyttä seurakuntaan. Jos lapsi jää vaille uskonnollista kasvatusta, hänellä ei ole välineitä myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia.

 Hyvää tarkoittavat kasvattajat sulkevat ja piilottavat lapselta oven, jonka löytäminen voisi myöhemmässä elämän vaiheessa olla ratkaisevan tärkeää. Lapsi ei saa tietoa eikä kokemusta siitä Suuremmasta, jonka suojassa hänen vanhempansa ja isovanhempansa saivat kasvaa.

 Englantilainen kirjailija G.K. Chesterton kirjoitti aikanaan: ”Kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän ei ala uskoa ’ei-mihinkään’ vaan hän alkaa uskoa ’mihin-tahansa’.” Parikymmentä vuotta sitten luhistuneiden ateististen maiden kohdalla tämä viisaus tuli näkyviin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa muutama vuosikymmen sitten uskonnollisen tyhjiön täyttivät mitä erilaisimmat uskomukset.

 YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Vanhemmilla on velvollisuus huolehtia tästä elintasosta. Lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia. 

 Uskonto on kulttuurimme perusta ja kulmakivi. Päivähoito ja varhaiskasvatus sekä koululaitos tekevät arvokasta työtä siirtäessään kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle. Erityisen merkittäviä ovat ne kristinuskon arvot, joille koko kulttuurimme rakentuu: ihmisarvo, rehellisyys, toisen kunnioittaminen.

 Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä oikeutta emme saa viedä lapsiltamme. Pienestä pitäen opittu luottamus Jumalaan kantaa läpi elämän. Isovanhempi, kummi, äiti tai isä tekee hyvin opettaessaan lapselle iltarukouksen. Hän tekee hyvin ottaessaan lapsen mukaansa kirkkoon ja juurruttaessaan hänet uskoon. Silloin lapsi saa kasvaa Suuremman suojassa.

 Takaisin ylös

Synodaalikokouksen avajaispuhe löytyy tästä. Diat tästä.                      

 

Puhe kirkkoherra Leena Haakanan virkaanasettamismessussa 25.9.2016 Ruokolahden kirkossa

 

Rakkaat kristityt, hyvä Leena.

 Ruokolahdella on ollut oma seurakunta vuodesta 1572. Se tarkoittaa, että kirkkoherrojen ketju täällä on pitkä. Siihen ketjuun on nyt tullut uusi lenkki, kun Leena Haakana asetetaan virkaansa. 

 Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Leena Haakana on 27. Ruokolahden kirkkoherra. Ketju on pitkä. Se merkitsee, että kukin kirkkoherra vuorollaan on jatkanut edeltäjiensä työtä. Yhteydestä seurakunnan pitkään historiaan on hyvä olla tietoinen. Se ei tarkoita kaiken aikaisemman toistamista sellaisenaan, vaan perinnön ja jatkuvuuden tunnistamista. Viranhoidon voi rakentaa sen pohjalle. Samalla jokaisen ketjun lenkin, jokaisen kirkkoherran tehtävä on tunnistaa ja etsiä vastauksia niihin kysymyksiin, joita tämä aika asettaa. Kristuksen kirkon rikkaasta uskon perinnöstä on hyvä ammentaa, mutta työn päämäärän on oltava tulevaisuudessa.

 Pitkä kirkkoherrojen ketju merkitsee myös sitä, että siihen mahtuu monia erilaisia persoonia. Jokainen on ollut omanlaisensa. Sinäkin, Leena, saat hoitaa virka omalla tavallasi ja persoonallasi. Odotuksia kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu kyllä monenlaisia. Kaikkien näiden odotusten keskellä on tärkeintä erottaa tärkein. Seurakunnan johtajan on muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Kirkkoherran vastuulla on huolehtia, että evankeliumin sanoma saisi kuulua kirkkaana ja selvänä Ruokolahden seurakunnassa; että sanoma Kristuksesta kutsuisi, rohkaisisi, ruokkisi, antaisi voimaa tätä elämää ja iankaikkisuutta varten.

 Kirkkoherran kaitsijan tehtävään kuuluu pitää huolta siitä, että seurakunnan elämä on Jumalan tahdon mukaista. Siihen tarvitaan yhtäältä tietoa ja taitoa, toisaalta rohkeutta ja kypsyyttä pitää esillä seurakuntaa rakentavia asioita ja arvoja. Muista, että olet koko seurakunnan kirkkoherra, myös heitä varten, joiden yhteys kirkkoon on ohut ja hauras. Tähän liittyy myös tehtäväsi työyhteisön johtajana. Kirkkoherrana paikkasi ja asemasi on nyt muuttunut työtovereiden keskellä. Kirkkoherran tehtävä on pohjimmiltaan palvelemista, ei hallitsemista tai erityisessä arvoasemassa olemista. Kirkkoherran virassa johtajuus ei ole itseisarvo, vaan johtaja on palvelija. Hänen tehtävänsä on mahdollistaa muiden työntekijöiden, vapaaehtoisten vastuunkantajien ja luottamushenkilöiden kanssa seurakuntatyö Ruokolahdella. Tähän sinulla, Leena, on hyvät edellytykset, tunnethan seurakunnan entuudestaan. Lisäksi kokemuksesi seurakuntaelämästä neljässä eri maassa antavat perspektiiviä tämän seurakunnan elämään.

 Kaikki tämä edellä kuultu kuulostaa kovin vaativalta. Siksi muista, että kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta ja esirukousta.

 Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Hän johdattaa ja ohjaa sinua. Tämän juhlapäivän epistolatekstissä apostoli Paavali kirjoittaa: ”Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä. Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä.” (1. Kor. 1:6-8). Näin Jumala on luvannut hoitaa seurakuntaa ja sen paimenta. Jumalan siunaava läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Leena Haakana asetetaan Ruokolahden seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Haakanalle annettavan viranhoitomääräyksen.

 Takaisin ylös

Käännytys vai kääntymys

”Mikkeliläisissäkin riittää vielä käännytettävää”. Tällainen iso otsikko oli Yle Mikkelin uutisissa viime viikolla (7.9.). Jääkiekon SM-liigaan noussut Mikkelin Jukurit ei kainostele. Se haluaa saada taakseen koko maakunnan tuen, mutta käännytettävää riittää vielä omissakin. Uutisen mukaan käännytystyötä on tehty jo keväästä saakka.

Muutamaa päivää aiemmin (4.9.) oli Helsingin Sanomat kirjoittanut uudesta Suvelan kappelista. Käännyttäminen oli tässäkin uutisessa esillä. Pariin kertaan todettiin, kuinka aikeena ei kirkossa ole käännytystyö. ”Emme missään tapauksessa ole käännyttämässä ketään omasta uskonnostaan tai hakemassa uusia jäseniä muista uskonnoista.”

Asetelma on mielenkiintoinen. Kirkossa pelkäämme viimeiseen saakka, ettei meitä vain syytettäisi käännyttämisestä. Muutama viikko sitten julkisuudessa keskusteltiin siitä, saako rippikoulussa tulla uskoon. Tuntuu siltä kuin häpeäisimme asiaamme. Samanaikaisesti muilla elämänalueilla tehdään hartiavoimin töitä ihmisten käännyttämiseksi ja saamiseksi oman joukon kannattajaksi, on kyse sitten urheilusta tai politiikasta.

Uskonnollinen käännyttäminen sisältää kielteisiä mielikuvia pakottamisesta, hengellisestä väkivallasta ja vallankäytöstä. Siksi niin mielellämme sen torjumme. Tällaisesta käännyttämisestä onkin syytä sanoutua irti.

Kristittyinä meidän on syytä katsoa peiliin ja tunnustaa, että emme ole aina toimineet oikealla tavalla uskomme välittämisessä ja ihmisten kutsumisessa Kristuksen seuraajiksi. Uskonnon nimissä on tehty paljon väärin ja väärää. Kirkonkin elämässä vallankäyttö on usein syrjäyttänyt rakkauden.

Dosentti Risto Ahonen on kirjassaan ”Käännyttämistä vai kääntymystä?” (2010) todennut vahingolliseksi sen, että käsitteet käännyttäminen ja kääntyminen sekoitetaan toisiinsa. Käsitesotkun seurauksena myös kääntyminen hylätään, vaikka se on keskeistä kristinuskossa. Raamatusta, kirkon historiasta ja nykypäivästä löytyy lukuisia ihmisten kertomuksia kääntymisestä. Kirkon tehtävä on kutsua Jumalan valtakuntaan.

Onko käännyttämisen pelko johtanut kirkkomme olemaan ylivarovainen julistuksessa ja ihmisten kohtaamisessa? Onko meiltä peräti kadonnut taju perustehtävästä tehdä kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi? Tehtäväksi antoon kuuluu kastaminen ja opettaminen, mutta myös ihmisten kutsuminen Kristuksen seuraajiksi ja hänen kirkkonsa jäseniksi.

Toivotan Jukureille onnea käännytystyössään. Siitä voisimme kirkossakin ottaa oppia ja pitää sanomaamme reilusti ja rohkeasti esillä, ei pakottaen ja painostaen, vaan Jumalan valtaan ja voimaan luottaen.

Takaisin ylös

Yhteistä tietä kulkien / Pappien kokoontumisajot

Vajaan kahden viikon kuluttua Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papit kokoontuvat hiippakunnittain pappeinkokouksiin. Eri puolilla Suomea voi samaan aikaan havaita tavallista enemmän muistiin virkapaitoihin sonnustautuneita kirkon palvelijoita.

Kirkkojärjestyksen mukaan piispa kutsuu hiippakuntansa papit ja lehtorit vähintään joka kuudes vuosi synodaalikokoukseen, jossa käsitellään teologisia kysymyksiä sekä seurakuntien hoitoa ja muuta kirkon toimintaa ja hallintoa koskevia asioita.

Synodaalikokousten historian juuret ovat keskiajalla. Kokouksia on pidetty Suomessa 1300-luvulta lähtien. Vähitellen ne vakiinnuttivat paikkansa sekä yleisen hiippakuntahallinnon että erityisesti papiston ohjaamisen ja jatkokoulutuksen välineinä.

Nykyisin näiden ”pappien kokoontumisajojen” suurin merkitys on toimia pappisidentiteetin ja papiston kollegiaalisuuden vahvistajana.

* * *

Vanhastaan synodaalikokouksen keskeisenä ohjelmana on ollut ajankohtaisesta teologisesta teemasta tehty ”synodaaliväitös”. Nykyisin kaikkien hiippakuntien kokoukset käsittelevät samaa aihetta, reformaation merkitystä nykyajassa.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiään kirkon uudistamiseksi. Saksalaisen munkin teologisista teeseistä käynnistyi prosessi, joka ulotti vaikutuksensa myös Pohjolaan. Synodaalikirjassa ”Armon horisontit: Huomisen luterilaisuus” arvioidaan Lutherin perintöä muuttuneessa maailmassa.

Hiippakuntien pappeinkokouksissa pohditaan, onko luterilaisella reformaatiolla mitään sanottavaa oman aikamme haasteiden edessä. Voiko se edelleen johdattaa kirkkoa alkuperäisille juurilleen ammentamaan voimaa uudistumiseen, reformaatioon?

* * *

Vierasperäinen käsite synodaali tulee kreikan synodos-sanasta. Sen taustalla on kaksi sanaa, yhteistä tarkoittava syn ja tietä merkitsevä hodos. Kyse on siis yhteisestä tiestä.

Synodi on vanhastaan tarkoittanut kirkolliskokousta, yhteistä tietä etsivien ja kulkevien kirkon edustajien kokoontumista. Vuosi sitten paavi Franciscus korosti katolisen kirkon perhesynodin puheessaan, että synodi ei ole kokous, eduskunta tai senaatti, missä sovitaan. Sen sijaan synodi on kirkolliskokous, missä kirkko kulkee yhdessä ja katsoo todellisuutta uskon ja Jumalan sydämen silmin”. Tärkeä muistutus myös muille kirkoille!

Synodaalikokouksissa pappeja kutsutaan etsimään ja kulkemaan yhteistä tietä. Se vaatii syventymistä kirkon uskoon ja tunnustukseen, mutta myös kärsivällistä ja kunnioittavaa toisen kuuntelemista ja arvostavaa keskustelua.

Eri suuntaan vetäviä, erilleen repiviä ja yhteyttä rikkovia voimia on nykyajassa liikaa. On helpompi hajottaa ja repiä rikki kuin korjata tai rakentaa uutta. Siksi kirkon ja yhteiskunnan tulevaisuutta ajatellen nyt tarvitaan yhteisen tien kulkijoita.

Takaisin ylös

 

Juhlapuhe sotiemme veteraanien seutukunnallisessa kirkkopäivässä 6.9.2016 Mikkelin tuomiokirkossa

Lotinanpelto, Syväri, Petroskoi, Prääsä, Aunus. Nämä paikkakunnat tulivat minulle tutuiksi muutama viikko sitten, kun Venäjällä vietettiin ensimmäistä kertaa suomalais-ugrilaista pappeinkokousta. Noiden ja useiden muiden nykyisten rajantakaisten paikkakuntien nimet olivat kuitenkin tuttuja jo entuudestaan. Olin niitä lukenut monien seurakuntatalojen seiniltä, joihin oli pystytetty viime sodissa kaatuneiden muistotaulut. Toki tiesin paikkakunnat myös sotahistoriasta.

Teille veteraaneille mainitsemani paikkakunnat ja monet muut vastaavat paikat eivät ole vain historiankirjoitusta, vaan elettyä todellisuutta. Te tiedätte, mitä kaikkea noihin paikkoihin sisältyy. Te tiedätte, millaista oli elää sodassa, taistella, pelätä, kärsiä ja nähdä kärsimystä ja kuolemaa, loputonta väsymystä, nälkää … Listaa voisi jatkaa. Siksi juuri te myös ymmärrätte mitä syvimmin, mitä on rauha. En ole tavannut sellaista veteraania, joka ei arvostaisi rauhaa.

Maamme on saanut elää rauhan aikaa seitsemän vuosikymmentä. Silti samaan aikaan kuulemme, kuinka eri puolilla maailmaa soditaan. Uudella tavalla myös Euroopassa on kasvanut epävarmuus ja huoli tulevaisuudesta. Terrori ja väkivalta ovat yleistyneet. Julkisen keskustelun äänenpainot ovat koventuneet. Vastakohtaisuudet ja jännitteet ovat lisääntyneet, niin monien valtioiden sisällä kuin niiden välillä. Muutaman viime vuoden aikana moni onkin huolestuneena kysynyt: ”Ei kai historia toista itseään?”

Vanha kristinoppimme (1948) esittää kolme kohtaa, jotka on kaiken uutisoinnin ja tapahtumien keskellä syytä pitää mielessä. Kristinopin kohdassa 99 sanotaan: ”Valtio voi myös vaatia meitä puolustamaan isänmaatamme. Kristitty pitää kuitenkin sotia synnin seurauksena ja kirouksena sekä rukoillen odottaa aikaa, jolloin koittaa Jumalan lupaama pysyvä rauha.”

Ensinnä isänmaan puolustaminen on yhteinen, jokaiselle kuuluva velvollisuus. Veteraanisukupolvi on näyttänyt esimerkkiä siitä, mihin isänmaan puolustaminen voi johtaa. Te olette taistelleet maamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. Te olette sotien jälkeen rakentaneet maastamme hyvinvointiyhteiskunnan. Siitä annamme teille nöyrimmän kiitoksen.

Antamanne mallin mukaisesti nuorempien sukupolvien tehtävä on kantaa vastuuta kansamme tulevaisuudesta. Isänmaan puolustamiselle ei ole vaihtoehtoja. Se merkitsee nyt myös järkkymätöntä pyrkimystä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Rauha ei ole itsestäänselvyys. Sen hyväksi on tehtävä jatkuvasti työtä. Erityisesti kansojen johtajat sekä kaikki poliittiset ja sotilaalliset päätöksentekijät tarvitsevat viisautta etsiessään oikeudenmukaisuutta ja rauhaa rakentavia ratkaisuja. Väkivalta ja voimakeinot eivät tuo kestävää turvallisuutta. Siitä aiemmat maailmansodat ja monet muut parhaillaan käynnissä olevat konfliktit ovat osoituksena. Tehtävämme on puhua ja toimia rauhan puolesta.

Erityisesti pienen kansan selviytymisessä yksimielisyys on mitä tärkeintä. Täällä viime sotiemme päämajakaupungissa on hyvä muistaa, mikä teksti on hakattu kiveen Louhisaaren kartanossa: ’Pienen kansan suurin voima on yksimielisyys’. Kansanjohtajana Mannerheimin suuri näky oli kansan yhtenäisyys. Sen hän näki tehtäväkseen ja sen puolesta hän puhui. Isänmaalla, kansalla voi olla tulevaisuus vain, jos se on yksimielinen ja kestävä. Tällainen oli Suomen kansa viime sotien aikana. Siksi on aivan oikeutettua puhua talvisodan hengestä.

Kesällä viimeiseen iltahuutoon kutsuttu opetusneuvos, rovasti Pentti Tapio ilmaisi tämän näin: ”Pelastuimme, kun Jumala varjeli ja kaveria ei jätetty.” Tällainen ajattelu paljastaa sen, millaisia ovat kestävät arvot. Jotta kansa kestää, sen on oltava sisäisesti vahva ja terve, ytimeltään ja eettisiltä arvoiltaan luja. Kestävyyttä ei oteta hyllyltä eikä sisäistä vahvuutta automaatista. Se vaatii pitkäjänteistä kasvatustyötä, joka alkaa kodista ja josta on yhteinen vastuu.

Toiseksi kristittyinä olemme realisteja. Sota on synnin seurausta ja ihmiskuntaa painava kirous. Sota ja väkivalta ovat merkki synnin todellisuudesta maailmassa. Me emme pääse irti itsestämme ja sisimmästä olemuksestamme. Siitä Uudessa testamentissa Jaakobin kirje puhuu: ”Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta. Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa.” (Jaak. 3:14-16).

Ihmistä ei kristillisen käsityksen mukaan muuta mikään muu kuin evankeliumi Jumalasta, joka on tehnyt sovinnon ihmiskunnan kanssa Kristuksen ristinkuoleman välityksellä. Kristus on meidän rauhamme. Hänen julistamansa rauha ei ole tämän maailman mukaista, mutta se voi muuttaa ihmisten sisimmän ja sen kautta tämän maailman. Kristillinen kirkko tekee työtään ja levittää sanomaa Jumalan rauhasta tietoisena siitä, että elämme ahdistusten, pelon ja huolien maailmassa. Kirkon työ perustuu sille Jumalan sanan lupaukselle, josta Jaakobin kirje muistuttaa: ”Mutta ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta ja pyhää, ja niin se myös rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä.” (Jaak. 3:17).

Veteraanisukupolvien opetus on, että kaikkein vaikeimmallakin hetkellä Jumala kantaa. Tuntemattoman tulevaisuuden edessä Jumala ei meitä jätä, vaan päinvastoin rohkaisee: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11). Usko kutsuu toimimaan rauhan puolesta. Arjen pienistä teoista ja ihmissuhteista – toveruudesta, ystävyydestä, rakkaudesta, huolenpidosta – sekä Jumalan johdatuksen tietoisuudesta rakentuu se merkitysten verkko, jonka varassa on mahdollista säilyttää usko tulevaisuuteen.

Kolmanneksi tehtävämme kristittyinä on rukoilla rauhan puolesta. Se on aina kuulunut kristittyjen tehtäviin. Yhteiseen esirukoukseen on ensimmäisistä kristillisistä jumalanpalveluksista lähtien kuulunut myös rukous rauhan puolesta. Liian usein unohdamme perustehtävämme rukouksen.

Veteraanisukupolvien esimerkki sopii tähänkin yhteyteen. Olen kuullut monen veteraanin kertovan rukouksen merkityksestä sodan vaikeina hetkinä. Jatkosodan ankarimpia torjuntataisteluja käytiin Äyräpäässä ja Vuosalmella. Sotilaspappina toiminut Timo Rusama kertoo: ”Emme me siellä Vuosalmella mitään niin kovin jumalisia miehiä olleet. Siellä vain elettiin hetkestä hetkeen. Samalla oli tuolla syvällä sisimmässä vakaa tunto, että jos tästä vielä selvitään, niin ei se ainakaan meidän ansiotamme ole. Oltiin sittenkin ’paremmass’ käress’”. (Sotapapit, toim. Jussi Kuoppala, s 141).

Rukous rauhan puolesta on aina ajankohtainen. Sitä se on nyt, kun ajattelemme maailman kriisialueita niin Euroopassa, Lähi-idässä kuin muuallakin maailmassa. Kristus on meidän rauhamme. Rauha ei kuitenkaan saavu, jos me emme taivu noudattamaan Jumalan tahtoa. Jaakobin kirjeen mukaan: ”Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat.” (Jaak. 3:18).

Rukous muuttaa meitä itseämme toimimaan rauhan puolesta. Siksi nyt on aika rukoilla, nyt on aika toimia rauhan puolesta, nyt on aika rakastaa – ei vain ”sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh. 3:18). Se on samalla kiitoksen antamista sille työlle ja niille uhrauksille, joita te veteraanit ja teidän sukupolvenne olette maamme puolesta tehneet.

Takaisin ylös

 

Luomakunta – ei kaupan

Puhe Kirkon ympäristöpäivillä 6.9.2016 Mikkelissä

 

 Vuonna 2017 vietetään reformaation 500-vuotismerkkivuotta. Luterilainen Maailmanliitto on valinnut merkkivuoden pääteemaksi ”Jumalan armon vapauttamana” (Liberated by God’s Grace). Sen lisäksi on kolme iskevää alateemaa: Salvation – Not for Sale; Human Beings – Not for Sale; Creation – Not for Sale. Iskeviä Not for Sale –lauseita on ollut vaikea suomentaa. Ne ovat taipuneet muotoon Pelastus – ei kaupan; Ihminen – ei kaupan; Luomakunta – ei kaupan.

 Teeman valinnan taustalla on talouden ylikorostuminen viime vuosikymmeninä. Näyttää siltä, että nykyisin juuri talouden näkökulma ja talouden kieli hallitsevat yhteistä puhetta ja arvostuksia. Ne ulottuvat myös elämänalueille, jotka eivät liity talous- ja kauppasuhteisiin. Reformaation merkkivuonna kirkot pyrkivät muistuttamaan, että elämän tärkeimmät suhteet eivät ole kauppasuhteita eivätkä markkinasuhteita. Luottamusta ei osteta, uskoa ei poimita kulutukseen markkinoilta, lapset eivät hanki vanhemmiltaan kasvatuspalveluita, luomakunta ei ole kaupan. Kaikkea ei voi alistaa kauppatavaraksi. Uskoa, ihmistä ja luomakuntaa ei voi pohjimmiltaan mitata talouden mittarein. Niitä ei voi ostaa eikä myydä.

 Tässä puheenvuorossani kiteytän teeman ”Luomakunta – ei kaupan” kolmeen teesiin. Ne ovat vain pieni raapaisu laajasta ja ajankohtaisesta aiheesta.

 

1. Ihminen on kadottanut nöyryytensä

 Psalmin 24 alussa sanotaan selvästi: ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on, maanpiiri ja ne jotka siinä asuvat.” (Ps. 24:1). Nykyajan ihminen, varsinkin länsimainen ihminen, on unohtanut tämän perustotuuden. Ihminen on menettänyt tajun siitä, ettei luomakunta ole hänen omaansa, vaan se on ainoastaan hänellä lainassa. Nöyryys on kadonnut.

 Ihmisen suhdetta luomakuntaan on perinteisesti tulkittu Ensimmäisen Mooseksen kirjan kuvauksella ihmisen luomisesta. Kahdessa eri kohdassa puhutaan ihmisen tehtävästä luomakunnassa. ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne” (1. Moos. 1:28). Hiukan myöhemmin sanotaan: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä” (1. Moos. 2:15).

 Erityisesti valistuksen perintönä ihmiskunta on tahtonut ottaa luonnon valtaansa, viljellyt sitä ja käyttänyt hyväkseen. Valistuksen suuret ajattelijat, kuten Descartes, Francis Bacon ja Immanuel Kant, antoivat tälle filosofisen oikeutuksen puhuessaan ihmisistä luomakunnan omistajina ja herroina. He kehottivatkin ihmistä ottamaan luonnon ja sen voimat orjikseen. Myös kirkoissa kuultiin usein ihmisen tehtävästä luomakunnassa sen hoitajana, viljelijänä ja hyväksi käyttäjänä. Luomakunta oli myyntitavaraa.

 Viime vuosikymmeninä on kirkoissa ymmärretty ihmisen vastuu laajemmin. Viljelemisen sijasta on korostettu varjelemista ja hoitamista. Ihminen ei ole luomakunnan omistaja vaan tilanhoitaja. Nyt olemme ilmastonmuutoksen edetessä jo siinä tilanteessa, että painopiste on siirrettävä varjelemisesta suojelemiseen ja mikäli mahdollista korjaamiseen, ennalleen palauttamiseen. Meillä ei ole enää vaihtoehtoja. Ihmiskunnan on pakko nöyrtyä sen tosiasian edessä, että ihminen ei ole luomakunnan omistaja eivätkä taloudelliset realiteetit ole kaikkein viimeisiä realiteetteja.

 On paikkoja, joissa meille sanotaan: ”Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhää maata.” Pyhää maata ei ollut ainoastaan Siinain maaperä vaan koko maa. ”Maa on minun ja te olette muukalaisia ja vieraita minun luonani” (3. Moos. 25:23). Israelilainen talonpoika tiesi tämän. Siksi hänen oli aika ajoin jätettävä maa lepäämään, ikään kuin palautettava se takaisin alkuperäiselle omistajalleen (2. Moos. 23:10-11; 3. Moos. 25:1-7). Näin hän osoitti, ettei ihminen elä viime kädessä siitä, mitä hän omistaa tai mitä hän omalla uurastuksellaan saa aikaan. Vanhan testamentin määräyksissä kytkeytyivät yhteen ekologinen ja sosiaalinen vastuu. Molemmat nousevat luomisuskon ytimestä: maa ja kaikki mitä siinä on, on Herran. Ihmisen on nöyrryttävä tajuamaan oma paikkansa osana Jumalan luomaa maailmaa. Ihminen on täällä Luojan vieraana, ei maan eikä sen antimien omistajana. Luomakunta on ihmisellä lainassa. Se ei ole kaupan.

 Aikamme ympäristökriisi paljastaa sen taustalla olevan hengellisen kriisin. Pohjimmiltaan kysymys on Jumalasta. Katekismuksemme mukaan ”Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta ja kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme. Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat.” (Katekismus, ensimmäisen käskyn selitys). Turvautuessaan Jumalan korvikkeisiin tai korottaessaan itsensä Jumalaksi ihmisen välttämättömät perussuhteet vääristyvät. Siitä kärsivät kaikki.

 Kaikki ei näytä olevan luomakunnassa siten kuin Jumala haluaisi. Apostoli Paavali ilmaisee asian niin, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa (Room. 8:22). Syntiinlankeemuksen seuraukset näemme ihmisen suhteessa Jumalaan, lähimmäisiin ja luomakuntaan. Kaipaamme kipeästi parannusta ja sovitusta. Sovitus Jumalan kanssa ei voi olla heijastumatta elämän kaikkiin suhteisiin. Sen hedelmää on sovitus ihmissuhteissa, mutta myös suhteessa muuhun Jumalan luomaan todellisuuteen. Osallisuus pelastuksesta johtaa yhteyteen ja keskinäiseen jakamiseen ja huolenpitoon ihmisten kesken, mutta tämän yhteyden ja huolenpidon piiriin kuuluu myös koko luomakunta. Se johtaa huomaamaan, ettei luomakunta ole kaupan.

 

 2. Kirkon on kannettava vastuunsa

 Helsingin Sanomissa oli lauantaina 3.9.2016 laaja artikkeli otsikolla ”Kilotolkulla lisää tavaraa”. Kirjoituksessa käsiteltiin globalisaation vaikutuksia Suomeen. Kainalojutussa kerrottiin, kuinka vuonna 1995 ostoskärryään työntelevä kansalainen saattoi valita Prismasta 5000 erilaisesta päivittäistavaratuotteesta, nyt keskimääräisen Prisman valikoima on viisinkertaistunut 25 000 tuotteeseen. Esimerkiksi juustoja voi olla 500-600 erilaista Kysymykseni oli uutisen äärellä: Mihin me tarvitsemme tällaista määrää tavaraa? Kulutuksen ja talouskasvun ideologia johtaa meidät katastrofiin.

 Kuukausi sitten, maanantaina 8. elokuuta ihmiset käyttivät loppuun maapallon tänä vuonna tuottamat uusiutuvat luonnonvarat. Maailman ylikulutuspäivä on aikaistunut vuosi vuodelta: viime vuonna se oli 13. elokuuta. Suurin syy ylikulutuspäivän aikaistumiseen on jatkuvasti suureneva hiilijalanjälkemme. Maailman ylikulutuspäivä on laskennallisesti se päivä, jona kulutuksemme ylittää maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja käsitellä fossiilisten polttoaineiden käytön aiheuttamia kasvihuonekaasupäästöjä. Nykyisellä kulutuksella tarvittaisiin 1,6 maapalloa kattamaan globaali luonnonvarojen tarve kestävästi. Suomalaisten kulutustottumuksilla tarvittaisiin 3,4 maapalloa. Kulutamme luonnonvaroja siis huomattavasti nopeammin kuin ne pystyvät uusiutumaan – toisin sanoen ekologinen jalanjälkemme on suurempi kuin maapallon biokapasiteetti.

 Kyse on yksinkertaisesti elämämme elinehdoista. Luomakunta ei kestä lisääntyvää kulutusta ja luonnon hyväksikäyttöä, joihin kasvuun perustuva elämänmuotomme perustuu. Tästä syystä kirkko sanoo selkeästi ja lujasti: Luomakunta ei ole kauppatavaraa. Kirkko ei sano näin ylhäältäpäin tai ulkopuolisina. Kirkkona ja kristittyinä olemme osa nykyistä elämänmuotoa. Kannamme myös yhteistä syyllisyyttä ja yhteistä tahtoa suunnan muuttamiseen ja sen vaikeutta.

 Neljännesvuosisata sitten, vuonna 1991, ilmestyi Kirkon yhteiskunnallisen työn keskuksen julkaisu Ekologinen elämäntapa, kristillisen uskon haaste ympäristövastuuseen. Kirja on edelleen ajankohtainen. Siinä luetellaan keskeisiä tuntomerkkejä kirkon ja kristittyjen toiminnalle luomakunnan puolesta (s 46-47):

 

  • nöyryys, joka tunnustaa ihmisen riippuvuuden luomakunnasta ja koko luomakunnan jokahetkisen riippuvuuden Luojastaan ja torjuu ihmisen ylimielisen saalistajan asenteen muuhun luomakuntaan nähden;

  • huolenpito, joka tunnustaa ihmisen vastuullisuuden erityisasemassaan Jumalan kutsumana luomakunnan puutarhurina, ymmärtää rakkauden olemassaolon perusvoimaksi ja torjuu kaiken väkivaltaisen, luonnon ekologista tasapainoa ja luomakunnan eheyttä vaurioittavan hyödyntämisen;

  • kohtuullisuus ja yksinkertaisuus, joka tunnustaa, että luonnon antimet ovat ihmiselle Jumalan lahjoja, joita on kiittäen nautittava, ja torjuu kaiken ahneuden, joka nousee ihmisen sisäisestä tyydyttämättömyydestä, vääristyneestä omistamisen halusta ja tuhoisasta tarpeiden rajattomuuden kuvitelmasta;

  • yhteisen hyvän edistäminen, joka tunnustaa kokonaisvaltaisen maailmankäsityksen pohjalta yhteyden, osallisuuden, vuorovaikutuksen ja keskinäisen jakamisen elämää kannattaviksi perustekijöiksi ja torjuu yksilöllisen itsekkyyden tai vastuun rajaamisen vain omaan lajiin, rotuun, kansaan, heimoon, perheeseen tai yritykseen;

  • oikeudenmukaisuus, joka ihmisen tarpeiden, samanarvoisen kohtelun ja suoritusten mittaamisen rinnalla ottaa huomioon myös luonnon oikeuden ja elinkelpoisuuden sekä tulevien polvien oikeuden päästä osallisiksi elämälle tärkeistä luonnon voimavaroista.

     

    Tuoreimpana kirkollisena puheenvuorona on teologian tohtori Panu Pihkalan artikkeli synodaalikirjassa Armon horisontit – huomisen luterilaisuus (2016). Pihkalan mukaan ”Jokainen kristitty on kutsuttu maan suolaksi. Jokainen kristillinen yhteisö on kutsuttu toivon merkiksi. Luterilaisen ympäristökäsityksen ominaispiirteenä voisi nähdä juuri korostuksen siitä, että asia koskee kaikkia. Tilannetta ei voi vain jättää suurille ympäristökilvoittelijoille, jotka luostarimaisissa olosuhteissa hoitaisivat asian muiden puolesta. Jumalan tahdon seuraamisessa kilvoitellaan arjen keskellä.” (s 107-108).

     

    Osa seurakunnan perustehtävää on luomakunnasta huolehtiminen. Vuoteen 2020 ulottuvassa Kohtaamisen kirkko –toimintalinjauksessa korostetaan, kuinka nostamme sanoman esiin. ”Puhumme Jumalasta, Jeesuksesta ja Pyhästä Hengestä rohkeasti ja ymmärrettävästi kaikkialla” (s 19). Tämä merkitsee julistusta ja kutsua kokonaisvaltaiseen elämänmuutokseen ja jatkuvaan kilvoitteluun. Kirkolla ja sen jokaisella seurakunnalla on profeetallinen tehtävä kutsua ihmisiä hengelliseen uudistumiseen. Tämä johtaa ottamaan myös ympäristökysymykset entistä rohkeammin ja selkeämmin seurakuntien agendalle.

      

    3. Toivo sävyttää kristityn tulevaisuutta

     

    ”Kirkolla on Raamatussa sanoma, jonka todellista merkitystä tälle ajalle kirkonmiehet ja teologit eivät tajua.” Näin sanoi Carl Friedrich von Weizsäcker (1912-2007), saksalainen ydinfyysikko ja filosofi, joka oli myös harras kristitty. Hän oli vakuuttunut siitä, että vain uskonto voi pelastaa luomakunnan sitä uhkaavalta katastrofilta. Vain uskonto on kyllin voimakas tekijä, joka voi vaikuttaa ihmiseen niin syvästi, että hän on valmis muuttamaan perusteellisesti ajattelu- ja elämäntapojaan. von Weizsäckerin mukaan tarvitaan radikaali asennemuutos, joka johtaa uuteen elämäntapaan. Vain siten luomakunta voi välttyä ympäristökatastrofilta.

     

    Ympäristökriisin vakavuus pakottaa eri uskontojen ja vakaumusten edustajat yhteiseen työhön luomakunnan tulevaisuuden puolesta. von Weizsäckerin korostus on kuitenkin terveellinen peili meille kristityille. Meidän on löydettävä se voima, ”dynamiitti” (dynamis, Apt. 1:8), joka on Raamatun sanomassa.

     

    Jeesuksen julistuksen ytimenä oli: "Aika on täyttynyt, ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle; tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi" (Mark. 1:15). Kirkon on johdettava ihmiset kohtaamaan ahdistus, joka johtuu synnistä. Tämä synti on väärä suhtautuminen elämään ja koko luomakuntaan, pohjimmiltaan väärä suhtautuminen myös Jumalaan, kuten jo edellä totesin. Meidän on kohdattava rehellisesti seuraukset, jota synnistä seuraa, kohdattava ne Jumalan edessä ja kuunneltava hänen ääntänsä: Tehkää parannus, muuttakaa mielenne, ottakaa uusi suunta.

     

    Jos emme sulje korviamme tältä ääneltä, meille tulee merkitykselliseksi myös Jeesuksen sanoman toinen osa: uskokaa evankeliumi, ottakaa vastaan iloinen sanoma syntien anteeksiantamisesta. Tämän vapauttavan sanoman varassa uuden suunnan etsiminen on mahdollista. Se antaa uuden lähtökohdan elämälle. Elämämme on kaikesta huolimatta turvallisesti Jumalan kädessä. Häneltä saamme lahjana kaiken sen, mitä meillä on, koko elämämme.

     

    Sain omalta osaltani kirkkoneuvoksena vaikuttaa siihen, että kesällä 2008 julkistettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ilmasto-ohjelma. Sen otsikossa on kolme sanaa: kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Ne johtavat meitä arvioimaan elämäntapaamme. Arkkipiispa Jukka Paarma on sanonut: ”Kristillinen kirkko on vuosisatoja korostanut, että hyvän elämän edellytykset eivät ole ensisijaisesti riippuvaisia aineellisesta kulutuksesta. Kun tietyt perustavat tarpeet on tyydytetty, todellinen elämän ilo tulee rakkaista ihmisistä ja meitä ympäröivän luomakunnan rikkaudesta, jotka ovat Jumalan suurta lahjaa. Siksi aineellisen vaurauden tavoittelussa tulee etsiä kohtuullisuutta.”

     

    Asenteiden ja elämäntavan muutos lähtee kiitollisuudesta ja kunnioituksesta. Kunnioitus saa meidät näkemään ihmisen osana luontoa, se rajoittaa ihmisen luontaista ahneutta ja suuntaa huomion vastuulliseen elämään luomakunnan jäsenenä. Kiitollisuus Jumalan hyviä lahjoja kohtaan saa meidät liikkeelle. Kiitollisuus herättää ihmisen kunnioittamaan ratkaisuissaan luonnon omaa tasapainoa sekä ylistämään Luojaa hänen lahjoistaan. Silloin voimme pyrkiä partiolaisten tapaan jättämään jälkeemme paremman maailman kuin millaisena sen saimme.

     

    Jumala on antanut meille luomakunnan, kaikki sen rikkaudet, sen eläimet, kasvit, veden ja ilman. Siksi se ei ole kaupan. Jumala on läsnä tässä maailmassa, kaikkialla. Kun Jeesus katsoi kedon kukkia tai taivaan lintuja, hän näki niissäkin hyvän Jumalan huolenpidon. Tästä näkökulmasta kristillisen kirkon ja kristittyjen huoli luomakunnan tulevaisuudesta muuttuu toivoksi. Apostoli Paavalin sanoin: ”Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen.” (Room. 8:20b-21). Tämä toivo vapauttaa meidät työhön luomakunnan hyväksi.

     Takaisin ylös

Tätä aikaa varten

Puhe Evankelistojen yhteyspäivillä 23.8.2016 Mikkelissä

 

Tämä puheenvuoroni rakentuu kolmen raamatunkohdan pohjalle. Näin toivon valottavani teemaa ”Tätä aikaa varten” kolmesta eri näkökulmasta. Ne eivät ole kaiken kattava katsaus evankelioimiseen. Pikemminkin ne ovat kolme sellaista näkökohtaa, joita pidän keskeisinä ja tärkeinä nykyaikana, siis ”tätä aikaa varten”.

I Evankelioiminen kirkon tuntomerkkinä

”Siinä, että julistan evankeliumia, ei ole mitään ylpeilemistä, sillä minun on pakko tehdä sitä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!” (1. Kor. 9:16).

Tässä raamatunkohdassa on tärkeä välimerkki. Jakeen viimeinen virke päättyy huutomerkkiin. Se on merkki siitä, että apostoli Paavalin sydän paloi evankeliumille. Myös virkkeen alku on tärkeä. Sanat ovat täynnä tunnetta. ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!” Ilmaus "Voi minua" on täynnä sydämen paloa. Koko hänen elämäntyönsä rakentui yksin evankeliumin eteenpäin viemiselle.

Markku Ojasen teoksessa Onnellisuuden käsikirja (Perussanoma 2013) kerrotaan naisesta, joka eli kymmenen vuotta erakkona Etelä-Amerikan viidakossa. Kysyttäessä yksinäisyydestä nainen vastasi: Kyllä, olin usein hyvin yksinäinen, en silloin kun olin alakuloinen, vaan silloin kun olin onnellinen, koska minulla ei ollut ketään kenen kanssa sitä jakaa.

Näin se on. Jos meille tapahtuu jotakin todella hienoa, tekee siitä mieli kertoa. Tähän yksinkertaiseen asiaan perustuu evankeliumin eteneminenkin. Paavali ei lähetyskirjeissään erityisesti kehota ja käske evankelioimaan tai tekemään lähetystyötä. Silti hän kuvaa sitä omalla kohdallaan pakkona: voi minua, ellen evankeliumia julista! Hän julisti evankeliumia siksi, että se on aivan liian arvokas ja tärkeä pidettäväksi vain omana tietona.

Vuonna 2004 Kalevi Lehtinen puhui Suomen Evankelioimiskongressi E4:ssä. Muistan puheesta, kuinka hän korosti jokaisen oikeutta turvautua Jeesukseen. Hän siteerasi Johanneksen evankeliumin ensimmäisen luvun sanoja: ”Kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapseksi, kaikille, jotka uskovat häneen.” (Joh. 1:12). Lehtisen mukaan tämä on hyvin tärkeä raamatunkohta, koska se kertoo, että jokaisella maailman ihmisellä on oikeus turvautua Jeesukseen ja pelastua. Kenelläkään ei ole lupaa ottaa tätä oikeutta pois keneltäkään.

Tämä oikeus on alettu ymmärtää yhä selkeämmin. On merkillepantavaa, että viime aikoina evankelioiminen on entistä vahvemmin tullut osaksi kirkkojen elämää. Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirjassa ”Yhdessä kohti elämää” todetaan: ”Evankelioiminen on vakaata mutta nöyrää uskon ja vakaumuksen jakamista toisten ihmisten kanssa. Siksi kirkon tulee sukupolvesta toiseen yhä uudelleen sitoutua evankelioimiseen, joka on olennainen tapa välittää Jumalan rakkautta maailmaan.” (Yhdessä kohti elämää 2013, s. 8).

Katolisessa kirkossa on pitkään puhuttu uudesta evankelioimisesta (ks. Risto Jukon artikkeli Uusi evankeliointi paavi Paavali VI:n ja paavi Johannes Paavali II:n mukaan. Teologinen Aikakauskirja 1/2016). Edellinen paavi Benedictus XIV pyrki mieluummin purkamaan kuin lisäämään Vatikaanin hallintoa, mutta yhden uuden neuvoston hän perusti vuonna 2010: uuden evankelioimisen paavillisen neuvoston (Pontificium Consilium de Nova Evangelizatione Promovenda).  Myös hänen edeltäjänsä Johannes Paavali II piti tärkeänä evankelioimista. Se näkyy muun muassa Johannes Paavali II:n apostolisesta kirjeestä Novo millennio ineunte vuodelta 2001:

”Olen vuosien varrella usein toistanut kutsun uuteen evankeliointiin. Teen sen taas nyt, voidakseni korostaa, että meissä tulee syttyä alkuaikojen into ja meidän tulee antaa itsemme täyttyä apostolisella julistuksella, joka seurasi helluntaita. Meidän tulee herättää itsessämme Paavalin palava vakuuttuneisuus, joka huudahtaa: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista.” (1. Kor. 9:6).”

Vuonna 2012 vierailin Vatikaanissa uuden evankelioimisen neuvostossa. Huumorin pilke silmäkulmassa voi todeta, että tuolloin tapahtui kahden formulamaailman tunnetun nimen kohtaaminen: Häkkinen ja Fisichella. Nimittäin vierailun isäntänä toimi neuvoston johdossa oleva arkkipiispa Salvatore Rino Fisichella. Hän kertoi muun muassa Euroopan kahdessatoista suuressa kaupungissa järjestettävästä Missio metropoli –tapahtumasta, jossa jaettiin erikielisiä Markuksen evankeliumeja. Sain sellaisen mukaani. Roomalaiskatolinen kirkko perustaa siis evankelioimisensa Jumalan sanan jakamiseen!

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusin lähetystä koskeva linjaus on nimeltään ”Yhteinen todistus” (2015). Sen mukaan ”Lähetys on kaikkien kirkkojen ja jokaisen seurakunnan perustehtävä. Evankeliumia Kristuksen ainutlaatuisuudesta on julistettava aina ja kaikkialla.” ”Kirkko ja sen lähetysjärjestöt vievät rohkeasti sanoman lähellä ja kaukana elävien keskuuteen. Ne julistavat evankeliumia ja viestivät siitä monin eri tavoin erityisesti siellä, missä Kristusta ei vielä tunneta. Samoin kohdataan niitä, jotka ovat vieraantuneet kristillisestä uskosta.” (s 5).

Olen edellä kuvannut ehkä vähän paperinmakuisesti sitä, miten vanhoissa kirkoissa ja ekumeenisessa liikkeessä ajatellaan nykyään evankelioimisesta. Haluan tällä alleviivata sitä, että evankelioiminen ei kuulu vain joillekin siitä innostuneille uskoville tai vapaakirkoille tai evankelioimisjärjestöille. Kyse on, kuten Kuopion piispa Jari Jolkkonen on todennut, ”kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki”. Evankelioiminen on jokaisen kirkon, seurakunnan ja kristityn perustehtävä tätä aikaa varten.

Kun tämän sanottuani katson teitä evankelistoja, mieleni täyttää ilo ja kiitollisuus. Te toteutatte tätä perustehtävää. Te olette ottaneet sen todesta. Evankelistan kutsumus ei ole helppo. Sen olen teistä oppinut ja nähnyt. Te toimitte apostoli Paavalin tavoin: ”Voi minua, ellen evankeliumia julista!” Siksi lausun nöyrän kiitokseni ja arvostukseni siitä, että uskollisesti noudatatte omaa kutsumustanne.

II Yhteys ja rakkaus puhuttelee

”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21).

Tämä raamatunkohta on jae Johanneksen evankeliumin 17. luvusta. Se on Jeesuksen jäähyväisrukouksen kolmannesta osasta (17:20-26). Siinä Jeesus laajentaa esirukouksensa aluetta koskemaan kaikkien sukupolvien kristittyjä, siis myös tämän ajan uskovia, meitä. Jeesuksen rukouksen uudeksi keskeiseksi asiaksi tulee kristittyjen yhteys. Siinä on meille sanoma, jota emme ole riittävän vakavasti ottaneet huomioon.

Jeesus ilmaisee, mikä on kristittyjen yhteyden, ”yhtä olemisen”, tarkoitus: ”jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut”. Kristittyjen, kirkon, seurakunnan yhteys ei ole jokin kaunis pyrkimys tai ideaali, jolla ei ole kiinnekohtaa elävään elämään. Se on kristittyjen elämän edellytys.

Erityisesti piispan tehtävänä on vaalia Kristuksen kirkon yhteyttä. Silti kristittyjen yhteys ei ole jokin piispojen yksinoikeus tai ekumeenisen liikkeen elitismiä tai siitä innostuneiden harrastusta. Yhteys on kristillisen kirkon, seurakunnan ja meidän kristittyjen toiminnan lähtökohta ja edellytys. Sen perusteena on Jumalan itsensä yhteys: ”niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa”.

”Maailma”, siis ihmiset eivät usko kristilliseen sanomaan, ellei Kristuksen kirkko ole yksi. Kristinuskon sanoma on apostolinen usko, jonka ytimenä on Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeen 16 sanoma: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16). Jotta maailma uskoisi tämän sanoman, kristittyjen on oltava yhtä.

Ymmärrämmekö, kuinka vakavasta asiasta on kyse? Ellei kristillinen yhteisö, Kristuksen kirkko ole yksi, sen työ ei ole mielekästä eikä sillä ole käytännöllistä merkitystä. Kaikki mikä rikkoo ja särkee yhteyttä, merkitsee Kristuksen ruumiin, kirkon, heikkenemistä, tehtävän vaikeutumista ja sanomamme uskottavuuden vähenemistä.

Keskinäisen yhteyden vaaliminen on tärkeä tehtävämme, jos aiomme kristittyinä olla uskottavia ja välittää evankeliumin sanomaa. Meidän on ymmärrettävä, että yhteys on keskeinen osa Kristuksen kirkon olemusta. Yhtä hyvin kirkkojen ja seurakuntien johdon kuin jokaisen työntekijän ja jäsenen on vaalittava ja edistettävä yhteyttä. ”… jotta maailma uskoisi.”

Kautta kristillisen kirkon historian yhteys on ollut jännitteistä. Se on ollut ykseyttä moninaisuudessa. Oma kirkkoni yhtä vähän kuin mikään muukaan kirkkokunta tai seurakunta ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti. Se on Uuden testamentin mukaan viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Tarvitsemme rohkeutta uskaltaa kohdata toisemme, monella tapaa erilaiset ihmiset. Tarvitsemme rohkeutta rakentaa yhteyttä. Tarvitsemme keskinäistä rakkautta ja toistemme kunnioittamista. Jeesus sanoo: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35). Ei toinen kristitty ole sisareni tai veljeni siksi, että hän ajattelee kuten minä, että hän on oikeaoppinen ja kaikin puolin hyvä. Hän on veljeni ja sisareni siksi, että meillä on sama Isä.

Mikkelin helluntaiseurakunnan johtaja Matti Hirviniemi kertoi jokunen vuosi sitten, että seurakunnassa oli yhteisesti päätetty, etteivät seurakunnan jäsenet puhu toisista kristityistä ja kirkoista pahaa. Tästä periaatteesta myös evankelista Kalevi Lehtinen usein muistutti. Tässä on meillä kaikilla opittavaa, jos haluamme olla uskottavia evankelistoja tätä aikaa varten.

Rovasti Jaakko Haavio kirjoitti aikoinaan eräässä saarnassaan aikojen vaihtumisesta ja kevään odotuksesta osuvasti. ”On syksyn merkki, kun kristityt huokailevat toisiaan vastaan. On tullut talvi, kun kristityt langettavat toisistaan tuomioita. Mutta kun Jumalan valtakunnassa kevään voimat murtuvat esiin, sanotaan: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.”

Viholliskuvien maalaaminen, epäluulojen vahvistaminen ja muurien rakentaminen on helppoa. Se on myös kovin inhimillistä, kristittyjenkin kesken. Siihen Jumalan vastustaja juuri pyrkii. Mutta se ei voi olla meidän tiemme ja tapamme, jos aiomme olla uskollisia Kristukselle.

Minua on puhutellut vanha hasidi-juutalaisten kertomus, joka on varmaan monille teillekin hyvin tuttu. Siihen kiteytyy jotain olennaista siitä, millainen tehtävä yhteyden rakentaminen ja vaaliminen on meille kristityille.

Rabbi kysyy oppilailtaan: ”Miten voisimme määritellä päivästä sen hetken, jona yö päättyy ja päivä alkaa?” Eräs oppilas ehdottaa: ”Kun pystyn erottamaan etäältä koiran ja lampaan?” ”Ei”, rabbi vastasi. ”No entä se hetki, jona pystyn erottamaan toisistaan viikunapuun ja viiniköynnöksen?” kysyi toinen oppilas. ”Ei”, vastasi rabbi. ”Olkaa hyvä ja vastatkaa itse”, oppilaat pyysivät. ”Se on se hetki”, viisas opettaja sanoi, ”kun voit katsoa ihmisiä kasvoihin ja sinussa on kylliksi valoa tunnistaaksesi heidät veljiksesi ja sisariksesi. Sitä ennen on yö, siihen saakka meissä on vielä pimeys vallalla.”

Siellä missä tunnistamme toisemme sisariksi ja veljiksi, siellä missä uskallamme kohdata toisemme ja katsoa toisiamme kasvoihin, siellä missä yhdessä rukoilemme ja teemme työtä, yö muuttuu päiväksi. Siellä syntyy ja vahvistuu yhteys. Siellä näkyy keskinäinen rakkaus. Silloin olemme uskottavia evankeliumin välittäjiä tätä aikaa varten.

III Evankeliumin kokonaisvaltaisuus

“Kaikille olen ollut kaikkea, jotta pelastaisin edes muutamia. Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin itsekin siitä osallinen.” (1. Kor. 9:22b-23).

Tässä on kuvattu apostoli Paavalin evankelioimisstrategia: Juutalaisille juutalainen, kreikkalaisille kreikkalainen. Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen pohjalta nouseva ajatus on kontekstualisoinnin klassikko. Yksinkertaistaen kyse on siitä, että tullakseen ymmärretyksi on puhuttava sitä kieltä, jota ihmiset ymmärtävät, ja sillä tavalla kuin tilanne, aika, paikka ja kuulijakunnan rakenne edellyttävät. On siis toimittava ”tätä aikaa varten”.

Yhdenkoon sukkahousut ovat myös klassikko, mutta yhdenkoon julistuksellisilla sukkahousuilla ei yksinkertaisesti enää pärjää katsomusten markkinoilla. Onko tässä tilanteessa kyse siitä, että meillä on tarjolla elämän kallein ja merkityksellisin asia ja samaan aikaan vääränlaisia ihmisiä, jotka eivät osaa enää tähän sanomaan tarttua? Vai onko pikemminkin kysymys siitä, että emme osaa kertoa Jeesuksesta ja uskosta niin, että se koskettaisi nykyihmistä ja hänen elämänsä kysymyksiä?

Liian usein teemme tyylikysymyksistä uskonkysymyksiä ja muotoseikoista sisältöasioita. Olennaiseksi nousevat vaikkapa pukeutumiseen tai musiikkityyleihin liittyvät kysymykset. Muistan, kuinka 1970-luvulla seurakuntamme kanttori heitti roskiin Jaakko Löytyn ensimmäisen levyn, kun sellainen musiikki ei sovi seurakuntaan. Tai muuten voi olla vaikka kuinka muotivaatteissa, mutta kravattia ei uskovaisen sovi käyttää. Tai oikea uskovainen ei käytä korvakoruja. Tunnetko muuten Ernesti Rinta-Ylä-Harju-Joupin? Vanhauskoiselle Ernestille usko ei ole vain uskomista, vaan ennen kaikkea vastustamista. Siksi hän vastustaa uutta Raamatunkäännöstä, uutta virsikirjaa, uutta kirkkolakia, uutta kirkkokäsikirjaa, uutta jumalanpalvelusta, uutta virkakäsitystä ja kaikkea muuta uutta paitsi Uutta testamenttia. Tai tunnetko Helka Hipiän? Helka kertoo olevansa avarahenkinen ja hyväksyvänsä kaikki muut paitsi Kansanlähetyksen, Raamattuopiston, Kansan Raamattuseuran, SLEY:n, OPKOn, Kylväjät, Sanansaattajat, rukoilevaiset, körttiläiset, lestadiolaiset, uukuniemeläiset, vapaat suunnat, vanhan virsikirjan, vanhan jumalanpalveluksen, vanhat kirkkorukoukset, vanhat perinteet, vanhat ystävät ja Vanhan testamentin. Kaiken muun Helka hyväksyy.

Onkohan näitä Ernestejä ja Helkoja sinun seurakunnassasi? Toisinaan tuntuu, että nämä kirjailija Teuvo V. Riikosen (Lippa silmille ja liukuun, s 65, 67) luomat karikatyyrit ovat liiankin totta seurakunnissamme. Usko on ennen kaikkea vastustamista. Sitä sävyttää kyynisyys, toisten arvostelu, elämänkielteisyys, synkkyys ja oikeassa olemisen pakko. Uskosta tulee elämää rajoittava rasite, Raamatusta sääntökokoelma ja opista kahle. Muodoista ja tavoista tulee pääasia. Silloin juututaan väärällä tavalla vanhaan ja kadotetaan taju maailmasta, joka muuttuu ympärillä koko ajan. Jatkuva tehtävämme on pohtia, miten uusilla tavoilla ja keinoilla evankeliumi voi olla läsnä kaikkialla siellä, missä ihmiset ovat. Uskon sisältö ei muutu eikä saa muuttua. Sen sijaan keinot ja tavat sen välittämiseen ja ilmaisemiseen muuttuvat ja saavat muuttua. Moninaisuus vallitkoon keinoissa, kunhan muistamme vanhan hyvän ohjeen: "Olennaisissa asioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta."

Tämä on paljolti myös sukupolvikysymys. Huomaan sen itsestänikin. Minun on toisinaan vaikea ymmärtää, joskus jopa vaikea hyväksyä kaikkia niitä keinoja, joilla nuori sukupolvi elää uskoaan todeksi ja välittää sanomaa Jeesuksesta. Silloin kyselen itseäni sitä, että olemmeko tarjoamassa vanhaa viiniä vanhoissa leileissä, menneisyyden evankelioimista, paluuta vanhaan hyvään aikaan, jota ei enää ole? Pystymmekö siirtämään oppimamme ja kokemuksemme nuorten sukupolvelle? Uskallammeko antaa heille tilaa ja valtaa toimia silloinkin, kun heidän tapansa ja tyylinsä on toinen kuin meidän? Rohkenemmeko valtuuttaa ja siunata nuorten sukupolvea evankelistoiksi tätä aikaa varten?

Paavalin evankelioimisstrategiaan liittyy kokonaisvaltaisuus. Evankelioiminen on tehokasta vain, kun koko evankeliumi koskettaa koko ihmistä. Koko evankeliumiin kuuluu sekä julistus että palvelu. Evankelioiminen tapahtuu sanoin ja teoin. Täyteen evankelioimiseen kuuluu täysi evankeliumi, siis sekä Jumalan sanan julistus että kärsivän ihmisen auttaminen. Siihen liittyy myös sen muistaminen, että varsinaisen työn tekee Pyhä Henki. Hän synnyttää uskon ja rakkauden armonvälineiden kautta.

Kollegani Jari Jolkkonen sanoin viime keväänä (2016) Kirkon evankelioimistyön seminaarissa: ”Pitäytyminen vain toiseen merkitsee evankeliumin amputoimista ja kohtalokasta kaventamista. Jos rajoitumme auttamistyöhön ja häivytämme evankeliumin, teemme kirkosta pelkän Punaisen Ristin. Auttaa voi ilman Kristustakin. Ei siihen kirkkoa tarvita. Pahimmillaan ilosanoma joutuu tekojen vanhurskauden ja ahtaan moralismin vankilaan. Jos taas julistamme ihmiselle evankeliumia, mutta sivuutamme hänen fyysiset leipähuolensa, kuinka hänen sydämensä voisi lämmetä Kristukselle? Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa ja juuri sen tuntomerkkinä hoiti kehon tarpeita ruokkimalla nälkäisiä ja parantamalla sairauksia.”

Tämä julistuksen ja palvelun yhteys tulee hyvin esille kohdasta, jossa Luukkaan evankeliumin mukaan Jeesus esittää ohjelmansa: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille evankeliumin, julistamaan vangeille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen” (Luuk. 4:18). Tässä evankeliumi sisältää sekä julistuksen että auttamisen, sanat ja teot. Se on evankelioimista ”tätä aikaa varten”.

Hyvät evankelistat. Apostoli Paavali sanoo: ”Kaiken tämän teen evankeliumin vuoksi, jotta olisin itsekin siitä osallinen.” Tämä on näillä Evankelistojen yhteyspäivillä tärkeä huomata ja siihen haluan päättää puheeni.

Evankelistan tehtävä on julistaa sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta, Herrastamme ja Vapahtajastamme, syntiemme sovittajasta ja kuoleman voittajasta, ”tätä aikaa varten”. Kun evankelista välittää tätä sanomaa toisille, hän saa luottaa siihen, että sama sanoma kantaa hän itseään. Siksi mielessäni on varmaan useimmille teistä tuttu Erkki Lemisen runo. Se kiteyttää olennaisimman evankelistan tehtävästä ja voimanlähteestä.

Sateen liottama. Tuulen pieksemä, myrskyn repimä linnunpelätin seisoo keppijalassaan mansikkamaan keskellä suorittaen tehtäväänsä, karkoittamista.

Turmeluksen vioittama, pirun pieksemä, elämän repimä saarnamies seisoo pöntössään ihmisten keskellä suorittaen tehtäväänsä, kutsumista.

Repaleisia molemmat. Suorina seisovat paikallaan, kun on ryysyjen sisällä risti.

Takaisin ylös

Puheet paljastavat sisimpämme

Kauan sitten eräällä kuninkaalla oli ongelma: hänen alamaisensa olivat likaista väkeä. Tarkastusmatkoilla hänen eteensä tuli jatkuvasti naamaltaan sotkuista sakkia. Ratkaistakseen ongelman kuningas julisti suuren kasvojenpesukilpailun.

Määräaikana paikalle kuninkaan palatsiin saapui kaikenlaista yrittäjää kuka minkäkinlaisen ihmeaineen tai vekottimen kanssa. Viimeisenä paikalle tuli hieman myöhästyneenä likainen ja rähjäinen resupekka mukanaan ämpärillinen tervaa.

Ennen kuin kukaan ennätti tajuta mitään, ukkorähjä otti sudin ja sotki muiden kilpailijoiden kasvot tervalla. Kun toisten kasvot olivat tervan peitossa, niin omat näyttivät kaikessa likaisuudessaan muita puhtaammilta.

Tämä vanha tarina on etsimättä tullut mieleeni, kun olen seurannut Yhdysvaltain presidentinvaalin kampanjointia. Solvaukset sinkoilevat ja loanheitto kiihtyy. Mihin asti toisten mustamaalaamisessa vielä päästäänkään?

* * *

Ukkorähjän konsti on yhä yleisessä käytössä, myös valtameren tällä puolen. Toisten haukkuminen ja mollaaminen ovat tuttuja meillekin. Varsinkin sosiaalisessa mediassa tämä on valitettavan yleistä ja tyypillistä.

"Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu", sanoo Jeesus. Puheemme paljastavat sisimmän olemuksemme. Siksi sanamme ja kielenkäyttömme eivät ole yhdentekeviä. Tämä on tarpeen muistaa lähipiirissä, kodeissa ja perheissä, mutta yhtä hyvin julkisessa elämässä, sosiaalisen median keskusteluissa tai työpaikan kahvitauolla.

Viime aikoina en ole huomannut puhuttavan paljoakaan omastatunnosta. Syytä kyllä olisi. Toisten synneistä on aina helpompi tehdä parannusta kuin omista. Parannuksen teko ei kuitenkaan edisty toisten virheiden esiin tuomisella. Toisten mustamaalaaminen ei oikeasti kirkasta omia kasvojamme.

Vanhastaan kristityt ovat omasta kokemuksestaan kehottaneet varjelemaan erityisesti sisäistä elämää, omaatuntoa. Sananlaskuissa todetaan: ”Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi - siellä on koko elämäsi lähde. Älä päästä suuhusi petollisia puheita, pidä vilppi loitolla huuliltasi”. (Snl. 4:23-24).

* * *

Loanheitossa tehdään ennätyksiä ja ihmisiä vedetään puheista oikeuteen. Sanoilla lyödään ja revitään. Vastaavasti rohkaisun ja lohdutuksen sanat jäävät lausumatta.

Sanat voivat satuttaa kipeästi, mutta ne voivat olla myös parantavia. Oikeaan aikaan lausuttu hyvä sana rohkaisee, kannustaa ja ilahduttaa. Kuinka hyvältä tuntuukaan, kun joku antaa kiitosta tai myönteistä palautetta. Tai kuinka rohkaisevaa on saada tukea, myötätuntoa ja kannustusta vaikeuksien keskellä.

”Huoli masentaa ihmismielen, hyvä sana sen ilahduttaa”, sanotaan Sanalaskuissa (Snl. 12:25). Mitä tapahtuisi perheissä, työpaikoilla ja koko yhteiskunnassa, jos ottaisimme tavoitteeksi ilahduttaa toisiamme hyvillä sanoilla?

Takaisin ylös

Lataamosta maailmankylään

Partiolaisten Roihu 2016 –suurleiri heinäkuussa oli osallistujille vahva kokemus. Leirielämä ohjelmineen 17 000 muun leiriläisen kanssa Evon retkeilyalueen metsässä Hämeenlinnassa painui syvälle mieleen ja muistiin.

Minulla oli mahdollisuus olla mukana leirillä muutamia päiviä. Kiertelin leirialueella, juttelin ihmisten kanssa, osallistuin ohjelmaan. Kirkon läsnäolosta paljastui kaksi erilaista todellisuutta.

Ensinnä kirkko oli luonteva osa leiriä, olihan se läsnä ennen kaikkea jäsenissään. He elivät uskoaan todeksi leirilläkin, vaikkapa sen monissa palvelutehtävissä. Sen lisäksi ohjelmassa oli kylien hartauksia, leirin yhteinen iltahartaus, uskontokasvatusta ohjelmalaaksoissa, jopa kolme 15–17-vuotiaille tarkoitettua hiljaisuuden retriittiä.

Erityisen iloinen olin siitä, että Roihulla oli useita kymmeniä seppoja eli seurakunnan partiotyöntekijöitä. Jokaiseen alaleiriin sepot olivat pystyttäneet tukikohdakseen ja leiriläisten lepo- ja kohtaamispaikaksi Lataamon. Sepot tukivat leiriläisten ja ohjaajien jaksamista sekä avustivat mitä moninaisimmissa asioissa. Erityisesti erilaisissa kriisitilanteissa seppojen merkitys korostui.

Partio on osa seurakuntien kasvatustyötä. Suomessa toimivista lippukunnista 70 prosentilla on taustayhteisönään seurakunta. Roihu osoitti, kuinka luonteva kirkon ja uskonnon paikka on partiossa, onhan se osa partioliikkeen identiteettiä. Tämän soisin jatkuvan.

Toinen todellisuus näkyi Maailmankylässä. Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla oli oma esittelypaikkansa muiden uskonnollisten toimijoiden ja vakaumusten keskellä. Se joutui kilpailemaan ohi kulkevien huomiosta ja ajasta muiden kanssa. Riparilaulut olivat oiva tapa pysäyttää leiriläiset hetkeksi laulamaan yhdessä.

Itsestäänselvyyksien aika on ohitse. Tähän emme ole riittävästi vielä kirkossa havahtuneet. Muusta yhteiskunnasta heijastuu partioonkin kriittisyys uskontoa kohtaan. Siitä on esimerkkinä keskustelu partiolupauksesta. Pitäisikö lupauksesta poistaa sana Jumala tai ainakin luoda rinnalle vaihtoehtoinen lupaus, jossa ei mainita Jumalaa? Onko silloin enää kyse siitä partiosta, jonka lordi Baden-Powell toistasataa vuotta sitten perusti?

Roihu-leirin kokemukseni liittyvät partiota laajemmin kirkon tulevaisuuteen. Yhtäältä kirkko on koko kansaa palveleva, elävä ja toimiva uskonyhteisö. Tällaista kansankirkollisuutta on syytä arvostaa.

Toisaalta kirkko elää jo nyt lähetystilanteessa. Siksi on entistä vahvemmin otettava todesta Kohtaamisen kirkko –toimintalinjauksen tavoite: ”Tulevaisuudennäky on missionaarinen. Kirkko on olemassa, jotta kristillinen sanoma eläisi kaikkialla maailmassa ja olisi tarjolla jokaiselle ihmiselle.”

Takaisin ylös

Kadonnut voimanlähde

”Tehtävämme on rukoilla kaikkien ihmisten puolesta”, kertoi munkkidiakoni Varfolomi vieraillessani Laatokan Valamossa. Yksinkertainen ja selkeä tehtävänkuvaus jäi askarruttamaan minua, toisesta maasta ja kirkosta tulevaa piispaa.

Valamossa ja monissa muissa luostareissa eri puolilla maailmaa rukoillaan jatkuvasti kaikkien ihmisten puolesta. Se on luostarin asukkaiden elämäntehtävä. Säännöllinen rukouselämä rytmittää päivää, viikkoa ja vuodenkiertoa.

Minua rohkaisee tieto rukoilevista kristityistä kaikkialla maailmassa. Jatkuva ja kaikkialta nouseva rukous ympäröi meitä. Raskaiden taakkojen kantaja saattaa tietää, että häntä muistetaan rukouksessa. Toinen ei vaikeuksiensa keskellä edes tiedä, että juuri hänen puolestaan joku rukoilee. Rukous on salaista, mutta se ei jää vaille vaikutusta. Viime päivinä luostareissakin on varmasti muistettu Säämäjärven veneonnettomuuden uhreja ja heidän läheisiään.

Emmekö voisi muistaa toisiamme ja kaikkia ihmisiä rukouksissamme entistä useammin? Se voisi muuttaa meitä ja suhtautumistamme toisiin ihmisiin enemmän kuin arvaammekaan.

* * *

Tutkijat ovat todenneet, että pirstoutuneen läntisen maailman yhteisen identiteetin syntymiseen keskiajalla vaikutti eniten luostariliike. Hämmästyttävä vaikutus liikkeellä, jolle on ominaista maailmasta pois kääntyminen. Mutta onko se kuitenkaan pohjimmiltaan hämmästyttävää?

Luostarikulttuuri on kiistaton esimerkki siitä, että Jumalaan päin kääntyminen merkitsee kääntymistä todellisuuteen päin, ei siitä pois. Se johtaa elämän peruskysymysten äärelle. Elämä pelkistyy ja olennaisin nousee esille.

Suorituskeskeisen elämäntavan sekä yhä lisääntyvien työ- ja yksityiselämän vaatimusten, tehokkuuden ja elämän pirstaloitumisen keskellä pysähtyminen ja hiljentyminen ovat tarpeen, jotta jaksamme. Kristillisessä perinteessä on koeteltu vastaus kiireen ja stressin taltuttamiseen: päivittäinen hiljentyminen ja henkilökohtainen hartaus.

Vaikka vain harva voi vetäytyä luostariin, voimme oppia luostarielämästä rytmin ja järjestyksen. Säännöllinen rukous ja hiljentyminen on voimanlähde, joka olisi syytä löytää uudelleen.

* * *

Juhannus on Johannes Kastajan syntymäpäivä. Kirkkovuodessa sitä on vietetty 400-luvulta lähtien. Johannes oli Jeesuksen edelläkävijä. Hän sanoi tehtävästään: ”Hänen (Jeesuksen) on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”.

Juhannuksen päähenkilön esimerkki ohjaa meitä kääntymään Jumalaan päin. Silloin myös elämän perusasiat löytävät oikean paikkansa. Voimme oivaltaa, että emme ole omine tarpeinemme kaiken keskus. Silloin löydämme tilaa lähimmäiselle ja yhteiselle hyvälle.

Takaisin ylös

Kirkon ja yhteiskunnan turvaverkot

Pienen valtion voima on toimivassa yhteistyössä. ”Kun hämähäkkien verkot yhtyvät, ne sitovat leijonan”, tietää etiopialainen sananlasku. Mikään toimija ei yksin pysty huolehtimaan turvallisuudesta. Siksi tarvitaan yhteistä verkkoa, johon jokainen kutoo oman lankansa. Yhdessä niistä tulee vahva turvaverkko.

Hallitus antoi eduskunnalle pari viikkoa sitten ensimmäistä kertaa sisäisen turvallisuuden selonteon, jonka pohjalta päivitetään sisäisen turvallisuuden ohjelma. Turvallisuuskomitea päivittää Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa. Työn alla ovat myös valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ja puolustusselonteko.

Suomalaisen yhteiskunnan varautuminen yhä moniulotteisempiin uhkiin perustuu kokonaisturvallisuuden periaatteeseen. Se tarkoittaa yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamista viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten yhteistoimintana.

Kirkolla ja seurakunnilla on häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa oma tehtävänsä hoidettavana. Seurakuntien toiminta erityisesti henkisen kriisinkestävyyden vahvistamiseksi on koko yhteiskunnan kannalta keskeistä. Kirkossa on syytä olla aktiivinen, kun keskeisiä kokonaisturvallisuuden edistämiseen liittyviä suunnitelmia nyt päivitetään. Muuten seurakuntien merkitys helposti unohtuu.

Hoitamalla varsinaisen perustehtävänsä mahdollisimman hyvin seurakunta tukee samalla paikkakunnan asukkaiden kokonaisvaltaista turvallisuutta. Kirkkohan on läsnä kaikkialla - myös harvaan asutuilla alueilla, joilta monet toimijat ja palvelut ovat poistuneet.

Kirkko on ollut vuosisatojen ajan suomalaisessa yhteiskunnassa vahva arvokasvattaja. Tässä on seurakuntien tärkeä tehtäväkenttä yhä edelleen. Terveiden elämänarvojen ja -tapojen edistäminen, lähimmäisenrakkauden juurruttaminen sekä vastuuseen kasvattaminen lisäävät turvallisuutta niin yksilön itsensä kuin koko yhteisön elämässä.

Turvallisuusselontekoja ja –suunnitelmia laadittaessa on syytä muistaa, kuinka meitä edeltäneet sukupolvet kohtasivat pelon ja epävarmuuden. Kansamme murrosajat opettavat paljon suomalaisten arvomaailmasta. Veteraanisukupolvien elämänohjeet sopivat edelleen turvallisen yhteiselämän perustaksi.

Sodan kokeneiden isiemme ja äitiemme periaatteissa korostettiin jokaisen suomalaisen yhdenvertaisuutta, rehellisen työn merkitystä, rakentavaa suhtautumista toisen pyrintöihin, vastuun kantamista yhteiskunnasta, rohkeaa yrittämistä ja rehellisyyttä.  Luottamus Jumalaan oli tulevaisuudenuskon luja perusta. Ylivoimaisten vaikeuksien keskellä turvattiin Hänen johdatukseensa. Nämä arvot kestävät myös tulevaisuudessa.

Takaisin ylös

Tervehdyspuhe Pietari-Paavalin kirkon uudelleen käyttöönoton 25-vuotisjuhlassa 12.6.2016 Viipurissa

 Vuoden 1799 kesällä vihittiin Viipurissa uuden ja avaran Paraatikentän reunassa sijaitseva saksalaisen ja ruotsalaisen seurakunnan kirkko. Vihkiäisjuhlallisuuksissa kirkko nimettiin Pyhälle Paavalille juuri valtaistuimelle nousseen keisari Paavalin mukaan. Pian sitä kuitenkin alettiin kutsua Pietari-Paavalin kirkoksi.

Kuluneiden 217 vuoden aikana tämä kirkkorakennus on kokenut erilaisia historian vaiheita. Se on säilynyt myös sotien kurimuksessa, vaikka kirkon sisustus tuhoutuikin. Rakennus on ollut laivastotukikohdan kerhona ja elokuvateatterina. Ihmeellisesti Jumala on kuitenkin johtanut asioiden kulkua. Nyt kirkko on saanut toimia jo neljännesvuosisadan jälleen Herran huoneena ja Viipurin luterilaisen seurakunnan kotina. Haluan tuoda juhlivalle seurakunnalle Mikkelin hiippakunnan ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon parhaimmat onnittelut. Tänään on ilon ja kiitoksen päivä.

Yli kahdensadan vuoden ajan jo pelkällä olemassaolollaan tämä kirkko on julistanut jykevästi ja lujasti Raamatun perussanomaa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16). Vaikka kirkko oli välillä tyystin toisessa käytössä, vaikka kristinusko yritettiin kieltää ja työntää syrjään, sanoma rakastavasta Jumalasta säilyi.

Kun neuvostoaikana Viipurin luterilaisilla ei ollut vielä tätä kirkkoa käytössä, kokoonnuttiin Kristuksen kirkastumisen kirkon toisessa kerroksessa. Näin seurakuntalaiset pystyivät vahvistumaan yhteisestä uskosta. Samalla se oli merkki ortodoksisen ja luterilaisen kirkon välisestä yhteydestä ja vieraanvaraisuudesta.

Tänään saamme iloita ja kiittää siitä, että 25 vuotta sitten tämä rakennus saatiin takaisin alkuperäiseen käyttöönsä. Monet suomalaiset kristityt, seurakunnat ja yhteisöt, kuten Kirkon ulkomaanapu, tahtoivat tukea tämän rakennuksen kunnostamista. Myös se on vahva ilmaus Inkerin evankelis-luterilaisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon välisestä yhteydestä.

Pietari-Paavalin kirkko on Viipurin keskeisiä maamerkkejä. Kuitenkaan kirkkorakennus ei ole vain maisemallinen tai ulkoinen todellisuus. Kirkkorakennus on suurempien asioiden kantaja. Kaikki rakennukseen, sen sisustukseen ja siellä tapahtuviin kirkollisiin toimintoihin liittyvä kertoo kristinuskon sisällön ja kirkollisen kulttuurin vuosituhantisesta kehityksestä. Näin kirkko viittaa historiaan ja sen henkiseen ja hengelliseen perintöön Viipurissa. Sitä on syytä arvostaa, onhan se osa meidän suomalaisten historiaa. Mutta kirkko on vielä enemmän. Se on paikka, jossa tulemme armollisen Jumalan puhuteltaviksi. Pyhän Hengen työn tuloksena tästä tulee rakas paikka, jossa kuullaan Jumalan sanaa, rukoillaan ja lauletaan Jumalalle. Näin kirkko elää tässä ajassa, ei vain menneisyydessä.

Kirkko viittaa rakennuksena myös tulevaisuuteen. Taivaassa ei enää tarvita kirkkorakennuksia. Tässä ajassa kirkko on välttämätön, että meissä eläisi pysyvä ikävä tuonpuoleisuuteen. Kirkkoa tarvitaan, että ihmisen ikävä Jumalan yhteyteen voisi täyttyä. Kirkko on tarpeen, jotta voisimme kohdata pyhän Jumalan ja rakastavan taivaallisen Isän ja pääsisimme kerran hänen luokseen taivaan kotiin.

Takaisin ylös

 

Puhe Kokoomuksen puoluekokouksen aamuhartaudessa 12.6.2016 Lappeenrannassa

 Kuulemamme tämän pyhäpäivän evankeliumi on kertomus paimenesta, joka lähtee etsimään yhtä kadonnutta lammasta. Kertomus tuntuu sopivan meidän aikaamme. Me joudumme kysymään, missä on meidän turvamme ja kuka tai ketkä putoavat turvaverkkojen ulkopuolelle.

Kirkko on ollut vuosisatojen ajan suomalaisessa yhteiskunnassa vahva turvallisuuden vahvistaja. Tässä on seurakuntien tärkeä tehtäväkenttä yhä edelleen. Terveiden elämänarvojen ja -tapojen edistäminen, lähimmäisenrakkauden juurruttaminen sekä vastuuseen kasvattaminen lisäävät turvallisuutta niin yksilön itsensä kuin koko yhteisön elämässä.

Meidän on tärkeää muistaa, kuinka meitä edeltäneet sukupolvet kohtasivat pelon ja epävarmuuden. Kansamme murrosajat opettivat paljon suomalaisten arvomaailmasta. Veteraanisukupolvien elämänohjeet sopivat edelleen turvallisen yhteiselämän perustaksi. Ylivoimaisten vaikeuksien keskellä turvattiin Jumalan johdatukseen.

Tälle pohjalle Kokoomuskin perustaa toimintansa. Periaateohjelmassa linjataan, että ”tahdomme säilyttää sen perinteisen ja arvokkaan henkisen, hengellisen ja aineellisen pääoman, jonka edeltävät sukupolvet ovat meille jättäneet. --- Kristillinen etiikka ja arvopohja ovat tärkeä osa tätä suomalaista kulttuuriperintöä.” Yhä tänään on tärkeää rukoilla ja toimia maamme puolesta.

Kun ensimmäiset kristityt halusivat kuvata Herransa, he piirsivät kokouspaikkansa seinään kuvan paimenesta. Paimen on ottanut karitsan olalleen. Vanhimmat tällaiset piirrokset ovat löytyneet Rooman katakombeista 200-luvulta. Näin kristityt vainojen alla Herransa muistivat ja tällaiseen Herraan he halusivat toivonsa laittaa. Siinä oli heidän perimmäinen turvansa.

Ensimmäisillä kristityillä oli varmaan mielessään Jeesuksen omat sanat: ”Minä olen hyvä paimen.” (Joh. 10:11a.) Hän on se evankeliumin kertoma paimen, joka on valmis jättämään yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta etsiäkseen yhden kadonneen lampaan.

Miten monille jo lapsuudesta tuttu kuva laumaansa kaitsevasta paimenesta sopii nykyaikaan? Emmehän me juuri välitä paimennettavana olemisesta. Tahdomme olla täysi-ikäisiä, riippumattomia ja itsenäisiä – olla oman elämämme herra. Haluamme elää vapaina emmekä minään alistuvina lampaina. Äkkiseltään näyttääkin siltä, että paimen joutaa sinne, minne se on maassamme ammattinakin siirtynyt: historian romukoppaan.

Onko kuitenkin niin, että se joka irtisanoutuu kaikista paimenista, pettää vain itsensä? Ihminen ei koskaan ole täysin riippumaton ja itsenäinen.  Aina on joku paimen houkuttelemassa meitä oman aatteensa tai elämäntapansa laitumelle. Huomaammeko, miten nykyajan sähköpaimenet: televisio ja Internet sekä koko media meitä muokkaavat? Entä mainonta, markkinointi tai yleinen mielipide? Omaperäisinkin yksityisajattelija on ollut jonkun paimenen johdateltavana. Paimenista me olemme pääsemättömissä. On parempi seurata hyvää paimenta, jos kerran kuitenkin jotain seuraa.

Hyvä paimen ei vaienna ajattelua eikä johda älylliseen epärehellisyyteen. Hyvä paimen ei ota pois vastuuta eikä oma-aloitteisuutta. Päinvastoin hän antaa meille kyvyn suunnistaa oikein tämän maailman monien äänien joukossa ja arvojen sekamelskassa. Hyvän paimenen laumassa on turvallista olla. Hänen huolenpitonsa vapauttaa palvelemaan toisia ja rakastamaan lähimmäistä niin kuin itseään. Se rohkaisee kääntämään katseensa itsestä lähimmäiseen, omasta edusta yhteiseen hyvään. Se kannustaa kantamaan vastuuta ja rakentamaan tulevaisuutta.

Me joudumme joskus vastaamaan kysymykseen, miksi uskomme Jumalaan. Mitä usko meille antaa? Eikö turvallisuutta, perusluottamusta siihen, että Jumala on läsnä elämässämme? Emme ole yksin; meitä ei pudoteta turvaverkkojen ulkopuolelle. Jumala antaa syntimme anteeksi ja lahjoittaa uutta voimaa elämäämme. Hän etsii meitä, kun olemme hukassa tässä maailmassa tai omassa elämässämme. Hän on lähellä, kun asiat tuntuvat olevan solmussa. Ja kun emme itse jaksa, olemme ymmällä ja haavoitettuja, hän ottaa meidät olalleen ja kantaa eteenpäin.

Tämän kokouspaikan seinälle on heijastettu ensimmäisten kristittyjen viesti 1800 vuoden takaa: Herramme ei jätä meitä eksyksiin. Hän varjelee meitä vaaroissa. Hän antaa elämänsä meidän puolestamme. Hän johdattaa meitä. Hän on meidän turvamme. Tällaisen hyvän paimenen johdossa saamme aloittaa tätä kokouspäivää.

Takaisin ylös

Tervehdyspuhe Medialähetystyön riemujuhlassa 22.5.2016 Lappeenrannassa

Viime aikoina kirkossamme kaanaan kieli on vaihtunut huolipuheeksi. Kannamme huolta kirkkomme tulevaisuudesta ja yhtenäisyydestä, yhteiskunnan ja kirkon maallistumisesta, ihmisten irtautumisesta uskosta ja kirkollisesta perinteestä, seurakuntien taloudesta ja toimintaedellytyksistä. Listaa voisi jatkaa pitkään. Huolet ovat aivan aiheellisia. Niitä ei pidä selittää pois, sillä monet niistä perustuvat tosiasioihin ja tapahtuneeseen kehitykseen. Ne on otettava vakavasti. Mutta ovatko huolet vallanneet mielemme ja myös kirkollisen keskustelun tilan niin, että unohdamme ytimen? Unohdammeko sen evankeliumin, joka on Jumalan voima? Evankeliumi ei ole pelkästään kertomus historiallisista asioista kaukana menneisyydessä. Se on uutta luova voima, joka voi uudistaa kirkon ja meidät. Siksi evankeliumi on nimensä mukaisesti ilosanoma.

Jesajan kirjassa on lupaus: ”Jumala on minun pelastajani. Minä luotan häneen, en pelkää, sillä Herra on minun väkeni ja voimani, hän pelasti minut. Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.” (Jes. 12:2-3).

Evankeliumin ilo on pohjimmiltaan lähde. Kristityn ilo ja riemu perustuu siihen, mitä Jumala on ja mitä hän tekee. ”Jumala on minun pelastajani. Minä luotan häneen, en pelkää, sillä Herra on minun väkeni ja voimani, hän pelasti minut.” Siksi kristityn ilo ja riemu eivät ole annos, joka kutistuu jakamalla. Se ei ole kuin omena, joka menettää osan itsestään joka lohkaisulla. Evankeliumin ilo on kuin lähde, joka täyttyy uudelleen jokaisen ammennetun kauhallisen jälkeen, koska se kumpuaa Jumalasta. Siksi Jesaja lupaa rohkeasti: ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.” Tässä lupauksessa on sanoitettu yhteinen tehtävämme. Se on myös vastaus moniin huolenaiheisiimme. Evankeliumi on tarkoitettu jaettavaksi.

Viime vuoden lopulla hyväksyttiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjaus Yhteinen todistus. Siinä todetaan: ”Lähetys on kaikkien kirkkojen ja jokaisen seurakunnan perustehtävä. Evankeliumia Kristuksen ainutlaatuisuudesta on julistettava aina ja kaikkialla. Kristityt ovat Jumalan lähetyksen palveluksessa (2. Kor. 5:20; 2. Kor. 6:1). Kirkon ja seurakunnan tulevaisuus on sidottu lähetykseen. Sitä toteutetaan lähetystyön eri muodoissa.”

Lähetys nousee kirkon olemuksesta. Perusteissaan vahva ja asiaansa uskova kirkko tekee lähetystyötä. Siellä missä kirkon identiteetti horjuu, lähetys asetetaan kyseenalaiseksi ja aikanaan se loppuu kokonaan. Kirkon ei tarvitse piilotella eikä pyydellä anteeksi lähetystyötä. Päinvastoin: lähetys on varsinainen tehtävämme. ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.”

Kirkon ja seurakunnan tulevaisuus on sidottu lähetykseen, kuten Yhteinen todistus –dokumentissa todetaan. Medialähetys Sanansaattajat välittää evankeliumin sanomaa eri puolille maailmaa yhä uusille ja uusille ihmisille. Toiminnallaan Sansa samalla rakentaa kirkon tulevaisuutta. Tahdon lausua kirkkomme ja hiippakuntamme puolesta lämpimän kiitoksen Medialähetys Sanansaattajille. On ollut hienoa kuulla ja nähdä tänä viikonloppuna, miten laajasti Sansa kumppaneidensa kanssa tavoittaa ihmisiä. Siinä on aihetta iloon ja kiitokseen. Kantakoon teitä kaikkia työntekijöitä, vastuunkantajia ja tukijoita profeetta Jesajan lupaus: ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.”

Takaisin ylös

Avauspuhe Kirkon kasvatuksen ja perheasiain toimikunnan kokouksessa 18.5.2016 Helsingissä

 Seitsemän vuoden kirkkoneuvosaikani haastavimpia tehtäviä oli Kotkan rovastikunnan teologipiirin pyyntö alustaa aiheesta ”Miksi Kirkkohallituksen toimet vaikeuttavat seurakuntatyötä?” Pyynnön taustalla oli kokemus siitä, että keskushallinnosta syydetään seurakuntiin yhtenään uusia ohjeita, säännöksiä, hankkeita ja uudistuksia. Erityisesti tilastot herättivät suurta arvostelua. Yhtäältä tilastojen kokoamista kritisoitiin ja pidettiin turhana työajan käyttönä. ”Olisi minulla parempaakin tekemistä kuin täytellä tilastolomakkeita. Eikö teillä tosiaan ole siellä Kirkkohallituksessa muuta hommaa?” Muistan käyneeni useita tämän sisältöisiä puheluja. Toisaalta arvosteltiin sitä, että jotain tiettyä työalaa ei tilastoitu. ”Näin vähän te minun työtäni arvostatte, kun ette siitä edes tilastoissa mitään kysy.”

 Arvostelusta huolimatta tilastoilla on työmme arvioinnissa tärkeä merkitys. Siksi toisinaan on hyvä pysähtyä tilastolukujen eteen. Nyt toimikuntamme nelivuotiskauden päättyessä tarkastelin kahta keskeistä tunnuslukua, kastettujen ja kirkolliseen avioliittoon vihittyjen määrän kehitystä.

 Vuosituhannen vaihteessa kaikista syntyneistä kastettiin kirkkomme jäseniksi liki 90 %. Vuonna 2010 kastettujen osuus oli lähes 80 % ja viime vuonna vajaat 70 %. Laskua on tapahtunut viidessätoista vuodessa tarkalleen 18,9 prosenttiyksikköä. Helsingin seurakuntayhtymässä kastettujen määrä on suorastaan romahtanut. Vuosituhannen vaihteessa kastettiin syntyneistä vielä 80 %, viime vuonna 43 %. Viidessä vuodessa on Helsingissä kastettujen määrä pudonnut 20 prosenttiyksikköä. Kirkollisia avioliittoon vihkimisiä oli kaikista solmituista avioliitoista vuonna 2000 lähes 80 %. Viime vuonna kyseinen luku oli 58 %, Helsingin hiippakunnassa vähän yli 50 %.

 Kehityksen syitä olisi mielenkiintoista pohtia. Toki niin on tehtykin esimerkiksi Kirkon tutkimuskeskuksen seminaareissa ja kirkkomme tulevaisuuden linjauksia pohdittaessa. Työn alla oleva nelivuotiskertomus nostaa varmasti myös nämä kehityskulut keskusteluun; hyvä niin. Nyt tarvitaan viisaita, kauaskantoisia ratkaisuja.

 Seurakunnissa on havahduttu niin kasteiden kuin avioliittoon vihkimisten määrän laskuun. Paljon hyvää työtä on tehty ja uusia hankkeita suunnitellaan. Itsestäänselvyyksiä ei kirkossamme enää ole. Siksi kaikki Pienelle parasta -, Aamukaste- kuin Helposti naimisiin  – tapahtumat ovat kannatettavia. Lisäksi tarvitaan uusia innovaatioita, ja niitä syntyykin seurakunnissa ja kirkollisissa järjestöissä koko ajan. Näille kaikille toivon menestystä ja siunausta, sillä ne voivat uudistaa kirkkoamme.

 Helluntaiviikko nostaa esiin kirkon todellisen uudistumisen ja kasvun edellytykset. Meidän tulee tehdä parhaamme. Mutta vielä tärkeämpää on muistaa, että kirkko on Kristuksen ruumis, jota rakennetaan hengellisesti ja yhteisöllisesti sisältä päin rukouksen ja Pyhän Hengen avuksi huutamisen ilmapiirissä. Ei kai tämä ole meiltä unohtunut?

 Kun kuuluisa Intian lähetyssaarnaaja Stanley Jones tuli takaisin Amerikkaan ensimmäiseltä lähetyskaudeltaan, häneltä kysyttiin, mikä on kipein tarve lähetyskentällä. Stanley vastasi: ”Nyt on otollinen aika lähetystyölle, me tarvitsemme enemmän lähetyssaarnaajia.” Toiselta lähetyskaudelta palatessaan hänelle tehtiin sama kysymys. Tällä kertaa Stanley vastasi: ”Me tarvitsemme enemmän paikallisia johtajia, enemmän kristittyjä intialaisia johtotehtäviin.” Kun Stanley Jones tuli kotiin kolmannelta työkaudeltaan ja jälleen kysyttiin, mikä nyt on kipein tarve lähetyskentällä, hän vastasi: ”Me tarvitsemme vain yhtä: enemmän Pyhää Henkeä.”

 Tässä on avain myös meidän kirkkomme tulevaisuuteen. Kirkko on kaikessa riippuvainen Pyhästä Hengestä, joka vaikuttaa kirkon toiminnoissa, jumalanpalveluksissa, sanassa ja sakramenteissa. Tämä tapahtuu kuitenkin yhdellä ehdolla. Pyhä Henki annetaan sitä rukoilevalle (Luuk. 11:13). Siksi tehtävämme on nöyrästi pyytää: ”Tule, Pyhä Henki.”

Takaisin ylös


 Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 18.5.2016 Helsingissä

 Suomessa odotettiin kesää 150 vuotta sitten erityisen hartaasti. Takana oli katovuosi. Köyhimmät kulkivat kerjuulla ja kulkutaudit kaatoivat nälkiintyneitä. Kitkutellen eletty talvi johti kuitenkin kohti vielä suurempia vaikeuksia. Kevät 1866 oli vasta onnettomuuden ensimmäinen aalto. Seuraavana keväänä 1867 järvet olivat jäässä juhannukseen saakka ja ensimmäiset pakkasyöt tulivat jo syyskuun alkupäivinä. Pelloille pääsi vasta juhannukselta, eikä vilja ehtinyt kypsyä ennen syksyn halloja. Edessä oli katastrofi. Ihmiset jatkoivat leipää jäkälällä ja pehkuilla. Aliravitsemuksen seuraukset veivät hautaan lähes kymmenesosan kansasta. Nälkävuosien 1866-1868 kaltaista nälänhätää ei ole läntisessä Euroopassa sittemmin rauhan aikana nähty. Noina vuosina kuolleiden määrä on arviolta 270 000. Suomessa pahempaa tuhoa ovat tehneet ainoastaan 1690-luvun suuret kuolonvuodet, jolloin menehtyi melkein kolmannes maan asukkaista.

 Nälkävuodet ovat omaa sukupolveamme yllättävän lähellä. Isovanhempieni vanhemmat ovat selvinneet niistä. Siksi ei ole ihme, että 1800-luvulla syntynyt pappani neuvoi suhtautumaan leipään kunnioittavasti. Sitä ei saanut laittaa pöydälle väärinpäin – hän suorastaan suuttui siitä -, hukkaan heittämisestä puhumattakaan. Nykyisin Suomessa heitetään ruokaa roskiin henkilöä kohden 20-30 kiloa, yhteensä 120-160 miljoonaa kiloa vuodessa. Määrä vastaa noin kuutta prosenttia kaikesta kuluttajien ostamasta ruoasta ja hukkaan heitetyn ruoan arvo on vuosittain noin 500 miljoonaa euroa. Kotitalouksista vuosittain roskiin päätyvän ruokajätteen päästöt vastaavat 100 000 auton ilmastovaikutuksia. On vahinko, että leivän kunnioitus on kadonnut ja riittävää ravintoa pidetään itsestäänselvyytenä.

 Isä meidän –rukouksessa pyydetään: ”Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.” Tähän kiteytyy kristillinen käsitys elämän perusedellytyksistä ja toimeentulosta. Se avaa meille kristittyinä ja kirkkona kolme tärkeää näkökulmaa.

 Ensinnä Isä meidän rukouksen pyyntö johtaa muistamaan riippuvaisuutemme Luojasta ja hänen luomakunnastaan. Ruoka ei ole kulutustarvike, vaan välttämättömyystarvike. Siksi ruokaa on tarkasteltava eri tavalla kuin muita tarvikkeita. Maaseutu ja maanviljelys ovat elämän edellytys. Maataloustuottajilla on yhteiskunnassa erityinen tehtävä. He tuottavat yhteisen ruokamme ja ylläpitävät hyvinvoivaa maaseutuympäristöä. He viljelevät ja varjelevat "yhteistä puutarhaamme" meidän puolestamme. Siksi viime aikoina esille noussut maanviljelijöiden ahdinko on yhteinen taakka, jota on kannettava yhdessä. Maatalous on erityisasemassa, koska ruoantuotanto ei ole vain talouden asia. Riittävä ruoka on elintärkeää kaikelle elämälle. Ruoan tuotanto riippuu sääoloista ja siitä, että ympäristö ja ilmasto mahdollistavat viljelyn. Luonto opettaa nöyryyttä: olemme riippuvaisia maasta, olemme sidoksissa Luojaan. Siksi isovanhempamme tekivät leipomansa leivän päälle ristinmerkin.

 Globaalien kriisien, kuten ilmastonmuutoksen, makean veden hupenemisen, ruoan ja raaka-aineiden tuotannon niukkenemisen keskellä oma maataloustuotanto on meille suomalaisille henkivakuutus. Ekologisesti kestävällä pohjalla oleva monipuolinen maatalous on meille myös mahdollisuus kantaa omalta osaltamme kansainvälistä vastuuta.

 Päivittäinen jokapäiväisen leivän pyytäminen kertoo pohjimmiltaan luottamuksesta Jumalaan. Katekismuksemme opettaa: ”Kaikki elämän lahjat tulevat Jumalalta. Hän antaa aurinkonsa paistaa sekä hyville että pahoille. Myös ihmisten työn ja toiminnan tuloksena syntyvä hyvä perustuu siihen, että Jumala pitää yllä maailman elämää.” 

 Toiseksi jokapäiväinen leipä ei ole itsestäänselvyys nykyaikanakaan, vaikka tilanteemme on tyystin toinen kuin 1800-luvun nälkävuosina. Tutkijat Maria Ohisalo ja Juho Saari ovat todenneet, että ”Suomi on paradoksaalisessa tilassa. Vaikka suomalaisten enemmistö voi paremmin kuin koskaan aiemmin, huono-osaisuus tiivistyy erilaisiin huo­no-osaisuuden notkelmiin. Myös sosiaalinen etäisyys eri väestöryhmien välillä on kasvanut. Hyvinvoiva ei enää tunnista pahoinvoivan todellisuutta – saati toisinpäin. Kasvun ja työllisyyden Suomessa leipäjonojen Suomi on kipeä muistutus elämänmahdollisuuksien eriytymisestä. Yksi maailman parhaista maista ei pysty pitämään huolta heikoimmistaan sosiaaliturvan avulla. Hyvinvointi­valtion pohja vuotaa, mikä tulee näkyväksi katuja kiertelevinä tuhansien ih­misten leipäjonoina.” (Kuka seisoo leipäjonossa, 2014, s 9).

 Kirkko on Suomessa merkittävä hyväntekijä. Vuoden 2015 tilastojen mukaan kirkon diakonia antoi suorina avustuksina 7,8 miljoonaa euroa, kävi 642 900 keskustelua, jakoi 271 600 ruokakassia ja jakoi ilmaisia tai erittäin edullisia aterioita 427 400 hengelle. Avustamisnumeroita olennaisempaa on hädässä olevien ihmisten kohtaamiset.

 Kirkkopalvelut on ollut mukana EU-elintarviketuen välittäjänä tukitoiminnan alkamisesta lähtien, jo vuodesta 1996 asti. Seurakuntia on vuosittain ollut mukana parisen sataa. Vaikea taloudellinen tilanne on ajanut uusia avunhakijoita EU-tuen pariin. Vuonna 2015 seurakunnissa oli jakelupaikkoja yli kolme sataa, aina Utsjoelta Hankoon asti. Tuotteita myönnettiin vuonna 2015 loka-marraskuun jakeluun reilut 300 000 kg. Elintarvikkeet jaettiin avunsaajille paikallisten seurakuntien kautta joko ruokakasseina tai tarjottuina aterioina.

 Jakaessaan ihmisille ruokaa seurakunnat toimivat opetuksensa mukaisesti. Katekismuksen mukaan ”Jumalan anteliaisuuteen luottaminen ei ole helppoa. Maailman köyhyys ja hätä saa meidät epäilemään Jumalan hyvyyttä. Leipä ja muu välttämätön puuttuu liian monelta ihmiseltä. Isä meidän -rukous ohjaa meitä toisten tarpeiden huomioon ottamiseen ja kohtuulliseen elämäntapaan. Jumalan hyvyys velvoittaa meidät jakamaan omastamme ja huolehtimaan siitä, että kaikilla on riittävä toimeentulo. Puutteenkin keskellä voimme uskoa, että Jumala on luvannut jatkuvasti pitää huolen meistä ja koko luomakunnasta.”

 Kolmanneksi kristityn vastuu ulottuu omaa lähipiiriä kauemmas. Lähimmäisenrakkauden käsky ei tee eroa meidän ja muiden, oman kansan ja muukalaisten välille. ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki jäsenet” (1. Kor. 12:26). Lähimmäisyyttä on mahdollista toteuttaa globaalisti siinä missä taloutta ja politiikkaakin.

 Yltäkylläisyydessä elävä voi vaivoin ymmärtää todellista puutetta, koska hänellä ei ole omaa karvasta kokemusta nälästä. Monin paikoin maailmassa eletään siinä todellisuudessa, joka vallitsi maassamme 150 vuotta sitten nälkävuosina. Vain kolmannes ihmiskunnasta saa täysipainoista ravintoa. Yli 800 miljoonaa ihmistä näkee tänäänkin nälkää. Joka päivä kuolee nälkään 17 000 lasta – yksi lapsi joka viides sekunti, kuusi miljoonaa lasta vuodessa.

 Nälkä ei ole väistämättömyys, joka kohtalon tavoin lankeaa joidenkin ihmisten osaksi. Kysymys on ongelmasta, joka voidaan ratkaista. Ruokaa voidaan saada kaikille. Ruoka riittäisi kaikille ihmisille, jos se jaettaisiin tasan. Viime kädessä tarvitaan muutos kansainväliseen poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään. Riittävä ravinto on ihmisoikeus ja kaiken elämän ehto. Siksi ruoan tuotantoa ja markkinoita on voitava tukea ja suojella silloin, kun ruokaturva sitä vaatii.

 Kysymys ei ole vain ruoan saatavuudesta. Kaikilla ihmisillä on yhtäläinen oikeus toimeentuloon. Maailman köyhiä ei saa ohittaa päätöksenteossa, joka koskee heidän elinehtojaan. Heille kuuluu paikka sekä yhteisessä ruokapöydässä että niissä pöydissä, joissa päätetään heidän kohtalostaan.

 Suomessa 150 vuotta sitten koettujen nälkävuosien on tarpeen yhä säilyä kollektiivisessa muistissamme. Ruoka ei ole itsestäänselvyys. Olemme riippuvaisia luonnosta ja Luojasta. Meidän on kannettava vastuumme niin lähellä kuin kaukana olevista nälkäisistä. ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme” on Jumalalle osoitettu pyyntö ja ihmisille annettu tehtävä.

Takaisin ylös

Uskonto yhteiskunnan voimavarana

 Polarisoituminen kuvaa nykyistä yhteiskuntaamme. Vastakkain ovat rikkaat ja köyhät, terveet ja sairaat, työnantajat ja työntekijät, kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat. Kuplassa elämisestä on tullut aikamme tunnusmerkki. Samalla epäluulot ja tietämättömyys ovat lisääntyneet.

 Eri ihmisryhmät erkaantuvat yhä kauemmas toisistaan niin arvoiltaan, asenteiltaan, elämäntavoiltaan kuin mahdollisuuksiltaan. Hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen sekä sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoistuminen johtavat syrjäytymiseen ja osattomuuteen. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta johtaa pahimmillaan yhteiskuntarauhan järkkymiseen. Tästä on paljon esimerkkejä eri puolilta maailmaa.

 Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on usein muistuttanut yhteiskunnallisen eheyden ratkaisevasta merkityksestä tulevaisuudellemme. Uudenvuoden puheessaan hän totesi: ”Yhteiskunnallinen eheys on paras voimavaramme”. Siitä meidän on syytä pitää kiinni ja toimia yhteiskunnan vakauden puolesta aktiivisesti.

Kirkot ja uskonnolliset yhteisöt voivat osaltaan vahvistaa yhteiskunnallista eheyttä. Apostolien teoissa (Apt. 2:1–13) kerrotaan ensimmäisestä helluntaista, jolloin kielelliset, etniset, kansalliset ja kulttuuriset rajat ylittyivät. Helluntain ihme merkitsi yhteyden syntymistä erilaisten ihmisten välille. Rajat ylittävän yhteyden rakentaminen on edelleen kirkon tehtävä – ja nyt se on erityisen ajankohtaista ja tärkeää.

Oman uskonnon juurien tunteminen helpottaa toisiin uskontoihin kuuluvien ihmisten kohtaamista. Siksi omaan uskontoon pohjautuva uskontokasvatus niin varhaiskasvatuksessa kuin kouluissa on viisas ratkaisu.

 Monikulttuuristumisen myötä uskontodialogi on tuttua myös Suomessa. Kohtaamme toisinuskovia päivittäin työssä, kadulla, bussissa, kaupassa ja tiedotusvälineiden kautta. Arki on ihmisyytemme ja hengellisyytemme uskottavuuden lahjomaton mittari. Monikulttuurisessa ja –uskontoisessa yhteiskunnassa eri uskontojen yhteydenpito on erityisen tärkeää. Uskontodialogille ei ole vaihtoehtoa.

 Arjessa toisten kanssa rauhassa eläminen on ehkä kaikkein tärkein uskontodialogin muoto, joka vahvistaa yhteiskunnan eheyttä ja vakautta. Apostoli Paavali neuvoo: "Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.”

 Uskontoa merkitsevän latinankielisen religio-sanan kantana on ligare, joka tarkoittaa yhteen sitomista tai liittämistä. Pirstoutumisen ja erilleen vetävien polarisaatiovoimien keskellä uskonto voi parhaimmillaan sitoa erilaisia ihmisiä yhteen. Vakaumuksen ihmiset tunnistavat toisensa. Aito vakaumus herättää kunnioitusta, vaikka toinen uskoisikin eri tavalla.

 Ensimmäinen helluntai merkitsi rajojen ylittämistä. Yhä edelleen se on kirkon tehtävä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on sanoittanut sen tulevaisuuden linjaukseensa Kohtaamisen kirkko: ”Kirkko on luottamuksen yhteisö, joka yhdistää ihmisiä yli rajojen.”

 Takaisin ylös

Kirkko ja julkiset palvelut

 Monet aiemmin kirkolle kuuluneet tehtävät ovat vähitellen korvautuneet kuntien ja valtion tai yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamilla palveluilla. Esimerkiksi köyhäinhoito, kansanopetus ja yleinen järjestyksenpito olivat seurakunnan vastuulla 1800-luvun puoliväliin saakka. Vuoden 1852 köyhäinhoitoa koskevan asetuksen myötä pitäjäyhteisön yhteiset asiat muodostivat jopa kaksi kolmasosaa kirkonkokouksen asioista.

 Vuonna 1865 kunnallishallinto erotettiin seurakuntahallinnosta. Siitä alkaneen sadan vuoden eriytymiskehityksen huippuna voidaan pitää vuoden 1972 kansanterveyslakia, joka katkaisi viimeiset suorat sidokset kuntien palvelutuotannon ja seurakuntien välillä. Siitä huolimatta kirkko ja seurakunnat ovat säilyttäneet läheiset suhteet valtioon ja kuntiin.

 Viime vuosikymmeninä eri yhteisöt ja instituutiot ovat etsineet yhteistyön mahdollisuuksia. Esimerkkinä tästä on Suomen Kuntaliiton ja Kirkkohallituksen yhteistoiminta kuntien ja seurakuntien yhteistyön kehittämiseksi. Yhteistyötä kuvaa joitakin vuosia sitten ilmestyneen Kunta ja seurakunta – vuorovaikutusta ja yhteistyötä  – julkaisun (2011) tiivistys: ”Tavoitteiden samankaltaisuus – roolien erilaisuus”.

 

Kirkon paikka palveluntuottajana?

 Laaja sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) uudistus ja maakunnallisten itsehallintoalueiden tehtävien uudelleen järjestäminen vaikuttavat myös kirkkoon. Mikä on kirkon paikka julkisten palvelujen tuottajana?

 Kirkkohallituksen toimeksiannosta teologian tohtori Valdemar Kallunki selvitti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja seurakuntien mahdollisuuksia uudistaa suhdettaan julkisiin palveluihin (Yhteistyön kolmas polku – Palvelurooli kirkon yhteiskunnallisen aseman uudistajana. Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 40, 2014).

 Noin 20 prosentilla seurakunnista ja seurakuntayhtymistä on jokin julkisten palvelujen tuotantoon liittyvä ostopalvelusopimus. Useimmiten ostopalvelusopimuksia on varhaiskasvatuksessa, erityisesti aamu- ja iltapäivätoiminnassa, seuraavaksi eniten nuorisotyössä, diakoniatyössä ne ovat harvinaisia. Taloudellinen merkitys on nykyisin marginaalinen, kirkon vuotuisiin verotuloihin suhteutettuna arvo on korkeintaan 0,5 %. Kallungin kyselyyn osallistuneiden seurakuntaorganisaatioiden osuus oli yksityisten sosiaalipalveluiden liikevaihdosta 0,03 %. Yksityisten palveluntuottajien osuus sosiaalipalveluiden volyymista on noin 33 %, 3,5 mrd. euroa, joten kirkon näkökulmasta kasvupotentiaalia on.

 Kallungin selvityksen jälkeen kirkkohallitus käynnisti Kirkko ja julkiset palvelut –hankkeen ja valitsi sille ohjausryhmän. Se jätti mietintönsä joulukuussa 2015. Sekä Kallungin selvitys että ohjausryhmän mietintö antavat lisäinformaatiota asiakokonaisuudesta. Kirkkohallituksen täysistunto käsitteli ohjausryhmän ehdotuksia tammikuussa 2016 ja keskustelun jälkeen lähetti asian jatkovalmisteluun.

 

Avoimia kysymyksiä

 Pohdittaessa kirkon roolia on erotettava julkiset palvelut ja hyvinvointipalvelut. Ensimmäisellä tarkoitetaan julkisen sektorin järjestämisvastuulle kuuluvaa julkisesti rahoitettua palvelutuotantoa, jonka toteuttajina voi olla erilaisia toimijoita. Jälkimmäinen puolestaan tarkoittaa edellistä täydentävää laajempaa kokonaisuutta, lakisääteisten palvelujen lisäksi julkisen tai yksityisen rahoituksen avulla toteutettavia palveluja.

 Perustehtävää toteuttaessaan kirkko edistää ihmisten ja yhteisöjen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Seurakunnat ovat jo nyt vahvasti mukana kuntien ja muiden yhteistyökumppaneiden kanssa hyvinvoinnin edistämisessä. Tätä vuorovaikutusta ja yhteistyötä kannattaa entisestään tiivistää ja kehittää.

 Seurakunnan tuottamien julkisten palvelujen perusteena tulee olla, miten toiminta toteuttaa tai edistää kirkon tehtävää. Siksi asiaan liittyy monia kysymyksiä. Edistääkö julkisten palvelujen tuottaminen sitä, että ihmisissä syntyisi usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiin? Voiko kirkko palvelujen tuottajana toimia aidosti uskonnollisena yhteisönä ja omien arvojensa mukaisesti vai onko sen mukautettava toimintojaan yhteiskunnan sekulaareja arvoja vastaaviksi? Mitä palvelutuotannon aloittaminen merkitsee kirkon identiteetille? Vahvistaako vai heikentääkö se sitä?

 Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa vain suurilla seurakunnilla ja seurakuntayhtymillä on mahdollisuuksia omaan palvelutoimintaan. Seurakunnan kannattaa organisoida toiminta järjestön, säätiön tai yhtiön muotoon, jolloin seurakunnalla on rooli taustayhteisönä. Tällöin seurakunnan osaamista omistaja-, osallisuus- ja vaikuttajatoimissa tulee vahvistaa. Kärkihankkeeksi sopisi hyvin lasten ja perheiden hyvinvoinnin tukeminen, erityisesti koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta.

 Sote-uudistus haastaa kirkon erityistyömuotojen sopimusyhteistyön. Perheneuvonnan, sairaalasielunhoidon ja kehitysvammaistyön sopimukset kuntien, kuntayhtymien ja muiden alueellisten toimijoiden kanssa tulevat uuteen tarkasteluun. Kehitysvammaistyöhön vaikuttaa myös vammaislainsäädännön uudistuminen. Kuka tekee sopimukset ja kenen kanssa? Miten taloudelliset vastuut sovitaan ja hoidetaan? Mihin kehitysvammaispapit sijoittuvat ja missä rakenteessa työskentelevät?

 

Säätiöt ja järjestöt toimijoina

 Seurakuntien sijaan julkisten palvelujen tuottaminen sopii kirkollisille säätiöille, järjestöille, yhdistyksille ja yhtiöille. Näillä on edellytykset toimia kirkon arvopohjasta nousevina palvelujen tuottajina. Valinnanvapauden periaate tukee yksityisten palvelujen kasvua ja arvopohjainen osaaminen voi palveluja valittaessa olla asiakkaiden silmissä lisäarvo.

 Mahdollisia julkisten palvelujen toimialoja ovat varhaiskasvatus, esiopetus, ammatillinen ja yleissivistävä koulutus, lasten ja nuorten laitos- ja perhehoito, ensi- ja turvakotitoiminta, syrjäytymisvaarassa olevien palvelut, päihdehuollon palvelut, asumispalvelut, vammaisten ja ikääntyneiden palveluasuminen sekä hoitolaitokset. Olisiko kirkon mahdollista tukea sitä lähellä olevia arvopohjoisia palveluyrityksiä ja innovaatioita?

 Keskustelu kirkon roolista julkisten palvelujen tuottajana jatkuu. Asiaan liittyy uhkia ja mahdollisuuksia. Ratkaisuja tehtäessä on muistettava vaikutus kirkon itseymmärrykseen ja kriteerinä pidettävä, miten julkisten palvelujen tuottaminen edistää tai vaikeuttaa kirkon perustehtävän toteuttamista. Nyt on keskustelun ja linjanvetojen aika.

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa, Kirkko ja julkiset palvelut –ohjausryhmän puheenjohtaja

 

Takaisin ylös

Vapaus olla ostamatta

Uutinen 17.4.2016: ”Suomalaiset ylittivät luonnonvarojen kulutuksessa tänään maapallon kyvyn tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja tämän vuoden aikana, kertoo Maailman luonnonsäätiö WWF.” Ylikulutuspäivä on aikaistunut vuosi vuodelta, nyt se oli jo pari viikkoa sitten.

Saman päivän toinen uutinen: ”Kauppojen laajentunut aukiolo saa asiakkailta kiitosta, mutta sunnuntain suppeampi saatavuus erityisesti tuoretuotteissa on alkanut suututtaa.” Uutisessa vakuutetaan, että sunnuntaista tulee vielä täysiverinen kauppapäivä.

Nämä kaksi uutisaihetta kietoutuvat mielestäni yhteen. Kauppojen hyllyille pitää saada tavaraa myös sunnuntaiksi, jotta siitäkin saataisiin vilkas ostospäivä ja kulutus kasvaisi. Se puolestaan kiihdyttää entisestään luonnonvarojen kuluttamista ja lisää ympäristöongelmia.

Muitakin kuin kaupan henkilökuntaa haastetaan sunnuntaitöihin. Leipomoala ei perinteisesti ole työskennellyt sunnuntaisin. Nyt kun kaupan ovet saavat olla auki kaikkina päivinä, pitäisi myös tuoretta leipää saada joka päivä. Kauppareissuja tekevien kuluttajien lisäksi sunnuntaina ovat liikkeellä myös kuljetusautot. Päiväkodeissa joudutaan miettimään, miten lisääntyneeseen sunnuntaihoidon tarpeeseen vastataan. Turussa vuorohoidon tarve kaksinkertaistui pääsiäisenä edellisvuoteen verrattuna.

Taloudellisen hyödyn takia uhrataan paljon arvokkaita asioita. Ihminen kestää huonosti 24/7 -elämää. Hän tarvitsee arjen ja pyhän vaihtelua, työtä ja lepoa sopivassa suhteessa. Myöskään luomakunta ei enää kestä lisääntyvää kulutusta. Se lyö takaisin, kuten ilmastonmuutoksen seurauksista jo näemme.

Pyhäpäivien muuttamista kauppapäiviksi perusteltiin vapaudella. Rajoituksista ja normeista on vapauden nimissä päästävä irti. Retoriikka on tehokasta, mutta onko lopputulos päinvastainen? Lepopäivän kadottamisen myötä ihminen ja luonto alistetaan talouden ja kulutuksen orjuuteen.

Elämän kohtuullistaminen on välttämätöntä niin luonnonvarojen turvaamisen kuin hyvän elämän edellytysten oikeudenmukaisen jakamisen kannalta. Katekismus opastaa: ”Isä meidän -rukous ohjaa meitä toisten tarpeiden huomioon ottamiseen ja kohtuulliseen elämäntapaan. Jumalan hyvyys velvoittaa meidät jakamaan omastamme ja huolehtimaan siitä, että kaikilla on riittävä toimeentulo.”

Luontoliitto järjestää kerran vuodessa Älä osta mitään –päivän. Idea on mainio. Se on tärkeä kannanotto yksinkertaisemman elämäntavan puolesta. Kirkko pistää vielä paremmaksi, kun sillä on Älä osta mitään –päivä vähintään kerran viikossa. Kolmas käsky on voimakas protesti ylenmääräistä kulutusajattelua vastaan. Minulla on vapaus olla ostamatta.

Takaisin ylös

Vaikutettava pakolaisuuden syihin

Vierailin muutama viikko sitten Genevessä. Sain siellä ajankohtaisen tietopaketin maailman pakolaistilanteesta, kun tapasin avustusjärjestöjen, kirkkoliittojen ja Suomen suurlähetystön asiantuntijoita.

Pakolaisia on maailmassa tällä hetkellä yli 60 miljoonaa. Eniten kotimaastaan paenneita pakolaisia vastaanottavat kehitysmaat. Neljä viidestä pakolaisesta oleskelee alueilla, jotka itsekin ovat konfliktien ja köyhyyden vaivaamia.

Monet katastrofialueet eivät nouse länsimaissa uutisotsikoihin emmekä edes tiedä niistä. Eurooppaan pyrkivät turvapaikanhakijat ovat herättäneet meidät asian vakavuuteen.

* * *

Asiantuntijat ovat yksimielisiä siitä, että tehokkain ja kestävin apu on vaikuttaa pakolaisuuden syihin. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä näitä ”juurisyitä” on niin monia: sota, vaino, köyhyys, ympäristökatastrofit, toivottomuus.

Suomalainen Pauliina Parhiala työskentelee johtajana ACT-alliansissa Genevessä. Järjestö on kirkollisten kehitysyhteistyön, humanitaarisen avun ja vaikuttamistyön toimijoiden yhteenliittymä ja yksi maailman suurimmista avustusorganisaatioista. Se käsittää yli 140 toimijaa yli 130 maassa ja käyttää vuosittain 1,1 miljardia euroa avustustyöhön, humanitaariseen apuun ja vaikuttamistoimintaan.

Suurimpana tulevaisuuden huolenaiheena Pauliina Parhiala pitää ilmastonmuutosta ja nuorten toivottomuutta. Jo nyt ilmastonmuutoksesta kärsivät laajat alueet, joilta ihmiset hakeutuvat pois, kun elinmahdollisuuksia ei ole. Erityisesti nuorten miesten näköalattomuus johtaa turhautumiseen ja äärikäyttäytymiseen, pahimmillaan laajaan väkivallan kierteeseen ja terrorismiin.

* * *

Pakolaisuuden syihin on mahdollista vaikuttaa. Siitä on saatu paljon kokemusta. Äärimmäisessä köyhyydessä elävien määrä on puolitettu parissa vuosikymmenessä. Puhdasta vettä on tarjolla yhä useammalle. Lapsikuolleisuus on laskenut.  Malariakuolemat ovat vähentyneet neljänneksellä kahdessa vuosikymmenessä. Yhä harvempi on lukutaidoton. Kehitysyhteistyöllä puututaan pakolaisuuden taustalla vaikuttaviin syihin ja rakennetaan turvallisempaa maailmaa kaikille.

Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöstä leikattiin kertarysäyksellä 43 prosenttia vuoden alusta. Monia järjestöjen hankkeita oli pakko ajaa alas ennätysvauhdilla ilman porrastuksia.  Ensi vuonna hallitus ilmoitti leikkaavansa kehitysyhteistyön määrärahoja vielä 25 miljoonaa euroa. Rajujen leikkausten vaikutukset näkyvät jo nyt jopa miljoonien kehitysmaiden ihmisten arjessa.

Pakolaisten auttaminen heidän kotimaassaan on parasta pakolaispolitiikkaa. Siksi kehitysyhteistyön vähentäminen on lyhytnäköistä, niin pakolaisten kuin meidän itsemmekin kannalta.

Takaisin ylös                                                                                                             

Tervehdyspuhe Kazanin seurakunnan kirkon vihkimisjuhlassa 10.4.2016 Kazanissa Venäjällä

 Kazanin miljoonakaupungin tuhansien rakennusten joukkoon on noussut luterilainen kirkko. Se on historiallinen tapahtuma. Tänään kirkkorakennus on vihitty juhlallisesti käyttöön. Täällä kokoontuvalla seurakunnalla on nyt hyvät ja toimivat tilat. Samalla kirkon rakentaminen kertoo paljon Inkerin kirkosta. Se on aktiivinen, kasvava luterilainen kirkko Venäjällä. Kirkkoina Suomen ja Inkerin luterilaiset kirkot voivat monella tavalla oppia toisiltaan ja tukea toistaan. Kirkon rakentaminen Kazaniin on tästä esimerkki.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Kirkollisten toimitusten kirjassa uuden kirkon vihkimisen johdantosanoissa todetaan: ”Raamatussa meitä kehotetaan ottamaan kiittäen vastaan kaikki, minkä Jumala on luonut. Näin teemme, kun kirkko vihitään käyttöön. Se erotetaan seurakunnan jumalanpalveluspaikaksi ja pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. Kirkko on taivasten valtakunnan merkki ja Jumalan kansan lepopaikka.”

Kirkkorakennus on siis taivasten valtakunnan merkki ja Jumalan kansan lepopaikka. Jo pelkällä olemassaolollaan tämä kirkko julistaa Kazanin kaupungissa taivasten valtakunnasta. Se liittyy siihen kristillisten kirkkojen joukkoon, jotka todistavat Jumalan todellisuudesta täällä elävien ja liikkuvien ihmisten keskellä.

Kirkkorakennus on Jumalan pyhyyden ilmentymä ja taivaallisen kirkkauden eteissali, avoin ikkuna taivaaseen. Tulevassa ajassa, tuonpuoleisessa, ei tarvita temppeliä. Ilmestyskirjan kirjoittaja kuvaa näyssä näkemäänsä taivasta, Jumalan luota laskeutunutta pyhää kaupunkia näin: ”Temppeliä en kaupungissa nähnyt, sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, hän ja Karitsa.” (Ilm. 21:22).

Taivaassa ei siis tarvita kirkkorakennuksia. Tässä ajassa kirkko on välttämätön, sillä se on taivaan eteishalli. Matkallaan taivaaseen Jumalan kansa tarvitsee lepopaikan. Jeesus itse lupaa: ”Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.” (Matt. 18:20). Sanassa ja sakramenteissa elävä, ylösnoussut Kristus on seurakunnan keskellä. Pyhän Hengen kautta hän synnyttää, vahvistaa ja ylläpitää uskoa ja luottamusta Jumalaan. Lepopaikassa Jeesus Kristus palvelee, jotta jaksamme tehdä matkaa kohti taivaan kotia.

Kirkko on välttämätön myös siksi, että tässä ajassa eläisi pysyvä ikävä tuonpuoleisuuteen. Kirkkoa tarvitaan, että ihmisen ikävä Jumalan yhteyteen voisi täyttyä. Kirkko on tarpeen, jotta ihminen voisi kohdata pyhän Jumalan ja rakastavan taivaallisen Isän, Hänet, joka tänään vakuuttaa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16).

Hyvä juhliva Kazanin seurakunta. Minulla on ilo tuoda tähän juhlaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja arkkipiispa Kari Mäkisen tervehdys. Tämän kirkon rakentaminen on vaatinut paljon suunnittelua ja varojen keräämistä, ponnistelua ja työtä, vaivannäköä ja vastoinkäymisten voittamista. Kirkon rakentaminen edellyttää uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen, sitoutumista hankkeeseen, rukousta ja siunausta. Nyt on ilon ja kiitoksen aika. Nyt on juhlan aika, kun kirkko on vihitty käyttöön.

Monet järjestöt, seurakunnat ja yksityiset henkilöt myös Suomesta ovat tukeneet Kazanin kirkon rakentamista. Kirkkojemme välisen neuvottelukunnan puolesta haluan kiittää kaikkia tavalla tai toisella tämän kirkon rakentamiseen osallistuneita. Se on ollut rakkauden ja yhteyden osoitus sisarkirkollemme.

Vihkiäislahjana Suomen evankelis-luterilaisen kirkko on tehnyt lahjoituksen kirkon rakentamiskuluihin. Konkreettisena muistona tuon liinan käytettäväksi kirkon alttarilla tai muussa sopivassa paikassa. Lisäksi koska Suomessa on kirkkokahveja leikillisesti kutsuttu ”kolmanneksi sakramentiksi”, jätän seurakuntaan muutamia paketteja kahvia.

Parhaimmat onnittelut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puolesta Kazanin seurakunnalle ja koko Inkerin kirkolle. Hyvä Jumala kirkkoanne ja seurakuntaanne siunatkoon.

Takaisin ylös

Puhe Heinolan rotaryklubien kirkkoillassa hiljaisen viikon tiistaina 22.3.2016 Heinolan kirkossa

 Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima. Onhan kirjoitettu:     - Minä hävitän viisaitten viisauden     ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. (1. Kor. 1:18-19).

 Hiljaisen viikon tiistain kirjetekstin sanoma keskittyy ristiin. Koko tämä viikko hiljentää meitä ristin salaisuuden äärelle.

 Risti on kristinuskon tunnus. Siksi se on esillä kaikkialla: kirkoissa, hautakivissä, kuolinilmoituksissa, riipuskoruissa. Jokaisen kastetun otsaan ja rintaan on piirretty ristinmerkki merkiksi siitä, että kuulumme Kristukselle.

 Risti on mitä yksinkertaisin symboli. Samalla se on voimakas merkki. Se on niin vahva, että kristinuskon alkuaikoina se merkitsi juutalaisille herjausta ja muille hulluutta (1 Kor. 1:23). Ristiinnaulitsemistuomio oli Rooman valtakunnassa kaikkein julmin ja häpeällisin rangaistus. Jeesuksen ristiinnaulitsemisella haluttiin osoittaa, että Jeesuksen seuraaminen johtaa häpeään ja tuhoon.

 Kaksi vuosituhatta myöhemmin risti jakaa ihmisiä yhä edelleen. Joidenkin mielestä ristit on saatava pois julkisten tilojen seiniltä ja ihmisten kaulasta. Italiassa käytiin joku vuosi sitten oikeutta siitä, saako koululuokan seinällä olla krusifiksi. Englannissa kiisteltiin siitä, voiko lentoemäntä pitää kaulassaan ristikorua. Risti herättää vahvoja tunteita ja saa aikaan oikeudenkäyntejä, 2000-luvun Euroopassa! Itse asiassa tässä ei ole mitään uutta.

 Risti on erottanut kristinuskon alusta lähtien. Kun Jeesuksen risti pystytettiin kahden ryövärin keskelle, se erotti heidät toisistaan ja tuli jakajaksi heidän välilleen. Slaavilaisen ristin vino poikkipuu muistuttaa näistä kahdesta ryöväristä. Toinen pelastui kääntyessään Kristuksen puoleen viimeisellä hetkellään, toinen pilkkasi loppuun saakka.

 Ryövärit ovat kuin kuva ihmiskunnasta. Risti erottaa ja jakaa. Se ei kuitenkaan ole ristin varsinainen tarkoitus.

 Ristin perimmäinen tarkoitus on yhdistää. Jeesus tuli yhdistämään ihmisen Jumalaan, toisiin ihmisiin ja koko luomakuntaan. Risti on yhdistänyt näkyvän ja näkymättömän, ristin kautta yhdistyvät menneet ja tulevat. Maallinen ja taivaallinen kirkko yhdistyvät ristin kautta. Risti on yhdistänyt toisiinsa loputtomia ihmisjoukkoja kaikista kansoista ja kielistä, aikakausista ja maailman eri puolilta.

 Kristuksen risti oli kuoleman merkki. Jeesus Nasaretilainen kuoli häpeällisesti ristillä, Jerusalemin laitamilla, Golgatan kummulla, ristiinnaulittuna kahden ryövärin keskellä. Erikoisella tavalla Kristuksen rististä on kuitenkin tullut myös toivon ja elämän vertauskuva. Järki näkee Jeesuksessa vain yhden teloitetun muiden joukossa. Mutta usko näkee hänessä maailman Vapahtajan ja Lunastajan. Ristin salaisuuden äärellä toteutuu apostolin sana: Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Nykyihmisen voi olla vaikeaa ymmärtää uhrin merkitystä. Veteraanit ja heidän lapsensa kyllä tietävät, mitä tarkoittaa sanonta: ”uhrin ansiosta lippu liehuu”. Jumalan oma Poika kärsi ristillä ja otti kantaakseen kaikki meidän syntimme. Kristus on uhri koko maailman puolesta.

 Risti on kuoleman merkki, mutta se on samalla elämän puu. Se kertoo rakkaudesta, joka voittaa kärsimällä. Ei ole suurempaa voimaa kuin kärsivä rakkaus. Risti kertoo, millainen Jumala on. Samalla se paljastaa myös, millainen ihminen on. Jeesuksen risti viestii: ”Tämän minä olen tehnyt sinulle. Tämän sinä olet tehnyt minulle.”

 Ristissä on koko ihmiskuntaa yhdistävä voima. Siihen kiteytyy pelastushistoria, meidän ihmisten ja koko luomakunnan vapahdus synnin, kuoleman ja pahan vallasta. ”Terve risti, ainoa toivo, Ave crux, spes unica”, sanoivat ensimmäiset kristityt.

 Ylösnousemuksellaan Jeesus muutti ristin merkityksen kokonaan toiseksi. Ilman ylösnousemusta risti merkitsisi tappiota. Ilman pääsiäistä pitkäperjantai olisi vain synkkyyttä ja toivottomuutta.  Pohjimmiltaan risti on ennen kaikkea voiton merkki. Jeesuksen risti on Jumalan vastaus kuoleman hirmuvallan edessä.

 Kyrillos Jerusalemilainen rohkaisi kasteelle valmistautuvia oppilaita 300-luvulla: ”Älkäämme siis hävetkö Vapahtajamme Kristuksen ristiä, vaan olkoon se meidän ylpeytemme.” Tämä kehotus on yhä ajankohtainen. Mitä enemmän tahdotaan risti piilottaa, sitä rohkeammin meidän kristittyjen tulee pitää sitä esillä. Risti on ylpeytemme, sillä se on rakkauden tunnus. Apostolin sanoin: ”Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä.” (Gal. 6:14). Risti on toivomme, sillä ”meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.”

Takaisin ylös

Apostolinen usko tänään

Luento raamattuiltapäivässä 19.3.2016 Lappeenrannassa

Johdanto

Kirkon tutkimuskeskus ylläpitää yhdessä Uusien uskonnollisten liikkeiden tutkijaverkosto USVA ry:n kanssa nettisivustoa Uskonnot Suomessa. Tarkoituksena on kerätä ja ylläpitää tietokantaa Suomessa toimivista ja toimineista uskonnollisista yhteisöistä. Yhteisölistaan on koottu  Suomessa toimivat uskonnolliset yhteisöt ja sellaiset yhteisöt, liikkeet, järjestöt ja muut organisaatiot, joiden toiminta-ajatus, opetus tai elämänfilosofia on ainakin osittain peräisin jostain uskonnolliseksi luokiteltavasta perinteestä. Tietokantaan on syötetty tietoja 1039 yhteisöstä.[1]

Uskonnot Suomessa –tietokanta paljastaa maamme uskonnollisen moninaisuuden. Usko ymmärretään näissä yli tuhannessa yhteisössä ja myös niiden sisällä hyvin eri tavalla. Elämme todella moniuskontoisessa yhteiskunnassa, jota leimaa moniarvoisuus ja relativismi. Niiden mukaan jokainen voi luoda itse oman uskontonsa. Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi. Ei ole olemassa yhtä ehdotonta totuutta. Pelastukseen on monta tietä. Näinkö Jeesus opetti? Näinkö apostolit opettivat?

Luentoni aiheena on Apostolinen usko tänään. Tarkoitukseni on selvittää, mitä tarkoittaa ”apostolinen usko” ja miksi se on niin tärkeä pelastavan uskon näkökulmasta.

 Apostolisuus

Sana ”apostolinen” viittaa luonnollisesti apostoleihin. Sanan käyttö Uudessa testamentissa viittaa kahteen toisiinsa liittyvään merkitykseen: Apostoli on se, jolla on valtuutus Kristukselta ja joka on saanut tehtäväkseen evankeliumin julistamisen, toisaalta apostoli on se, joka oli Kristuksen ylösnousemuksen todistaja tai jolle Kristus ilmestyi ylösnousseena. Näin sanaa ”apostolinen” käytettiin alun perin viittaamaan kaikkeen, mikä oli lähtöisin apostoleista tai millä oli suora yhteys apostoleihin. Termi muistuttaa siitä, että kirkko on syntynyt apostolien todistuksen perustalle. Niinpä Nikean uskontunnustuksen mukaan ”uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”. Näin korostetaan evankeliumin historiallisia juuria, jatkuvuutta kirkon ja Kristuksen välillä hänen asettamiensa apostolien kautta ja kirkon jatkuvaa evankeliumin levittämiseen liittyvää missionaarista tehtävää.[2]

Jo ensimmäisen ja toisen kristillisen sukupolven taitteessa oltiin yksimielisiä siitä, että apostoleilla ja sitten myös apostolisella ajalla, eli silminnäkijöiden sukupolvella, on kirkon uskon, opin ja elämän kannalta ratkaiseva auktoriteettiasema. Varhaisista ajoista lähtien apostolisuus on siis dogmiin verrattavissa oleva järkkymätön tulkintamalli. Tätä on kuvattu sanomalla, että kirkossa hallitsee apostolisen alun laki.[3]

Apostolisuus on kaikilla tasoilla ja osa-alueilla oikean kirkon ratkaiseva ja peruuttamaton arviointiperuste. Sen avulla on piirretty Uuden testamentin ohjeellisen kirjakokoelman eli kaanonin rajat, siihen vedoten on määritelty oikea virka ja erotettu puhdas, aito, oikeauskoinen perinne harhasta. Siihen on nojattu, kun on luotu kirkon järjestysmuoto. Apostolinen usko ja kirkko ovat löydettävissä vain sieltä, missä Kristusta julistetaan uskollisina Raamatulle ja varhaisen kristikunnan tunnustuksille. Kirkko elää apostolien ja heidän julistuksensa jatkuvassa perinnössä. Toisin sanoen apostolinen kirkko ja usko ovat siellä, missä Kristus itse on läsnä.[4]

Tästä avautuu kirkon tehtävä julistaa pelastavaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. Kirkko on kutsuttu uskollisuuteen apostolien ohjeelliselle todistukselle Herransa elämästä, kuolemasta, ylösnousemuksesta ja taivaaseen astumisesta.[5] Samalla on huomattava, että apostolinen usko ei ole koskaan ollut erillään konkreettisesta kirkosta ja sen historiallisesta muodosta. Usko on olemassa ja välittyy vain historiallis-inhimillisessä muodossa. Sen soveltaminen tapahtuu aina todellisessa, olemassa olevassa historiallisessa ympäristössä. Apostolisen uskon tulee siis olla yhtäältä autenttista, toisaalta relevanttia.[6]

Kirkkohistoriallinen, oppihistoriallinen ja eksegeettinen tutkimus ovat kiistatta osoittaneet, että apostolisuus ei milloinkaan ole esiintynyt yhteisöistä erillisenä, objektiivisena kiinteänä mittana. Se ei ole koskaan ollut absoluuttista, vaan aina suhteessa historiassa elävään yhteisöön, kirkkoon. Apostolinen usko on uskoa aina tietyssä konkreettisessa ympäristössä ja yhteisössä, lisäksi vielä samanaikaisesti ja rinnakkain useassa eri ympäristössä ja yhteisössä. Itse asiassa jo varhaisen kirkon historiaan on piirtynyt syvä traaginen juonne. Tulkintakiistojen vuoksi erilleen ajautuneet, mutta kuitenkin omalta osaltaan vakavasti oikeauskoiseen traditioon sitoutuneet osapuolet ovat kukin katsoneet edustavansa apostolista uskon perintöä puhtaimmillaan. Saman tragiikan kohtaamme tänään ja sen jännitteen keskellä elämme.[7]

Siksi on tarpeellista havaita, että ajatus yhtenäisestä ja yksimielisestä apostolisesta ajasta on taaksepäin heijastettu utopia, kuten piispa Juha Pihkala on osuvasti sanonut.[8] Yhtenäistä ja yksimielistä apostolista aikaa ei ole koskaan ollut. Dosentti Sammeli Juntunen onkin korostanut, kuinka kirkon tulee pysyä opetuksessaan uskollisena Jumalalle ja hänen alkuperäiselle evankeliumilleen Kristuksesta. Kuitenkin samalla kirkon opetuksen tulee pysyä merkityksellisenä nykypäivän kysymyksille, ongelmille ja ihmiskunnan yhä lisääntyvälle tiedolle.[9]

 Uskon olemus ja sisältö

Olen edellä kuvannut apostolisuutta, joka merkitsee uskollisuutta apostolien opetukselle, jonka he ovat saaneet Jeesukselta Kristukselta. Mutta mikä on apostolisen uskon olemus?

Uskon olemukseen kuuluu kaksi osatekijää. Vanhastaan teologiassa on puhuttu uskosta, jolla uskotaan (fides qua creditur) ja uskosta, joka uskotaan (fides quae creditur). Tämä voi kuulostaa hiusten halkomiselta ja teologiselta snobbailulta. Mutta siitä ei ole kyse vaan uskon olemuksen ymmärtämisen kannalta välttämättömästä erottelusta.

Usko on ensinnäkin henkilökohtaista uskoa Jumalaan. Kyse on omakohtaisesta uskonsuhteesta ja uskonelämästä. Usko on ihmisen sisimmässä oleva vakuuttuneisuus, jolla hän uskoo Jumalaan. Toiseksi uskolla on aina asiasisältö, joka uskotaan todeksi. Se tarkoittaa, että usko ei ole pelkästään ihmisen sisäinen tila tai tunne, vaan uskoon kuuluu uskontunnustuksen kaltaisia totuuksia, jotka ihminen uskoo.[10]

Tasapaino näiden kahden uskon olemukseen kuuluvan puolen kesken on hyvin tärkeä. Ilman henkilökohtaista uskonsuhdetta uskosta tulee pelkkää ”aivouskoa” ja opinkappaleiden totenapitämistä, siis kuollutta uskoa. Toisaalta ilman Raamatun sisältöä ja kirkon oppia olisi vain vaihtelevien kokemusten, tunnetilojen ja mielipiteiden armoilla olevaa hurmahenkisyyttä. Siksi molemmat uskon ulottuvuudet ovat tärkeitä: omakohtainen subjektiivinen uskoni ja kirkon objektiivinen usko ja oppi.[11]

Edellä kuvatun apostolisen uskon olemuksen lisäksi on tarpeen tehdä toisenlainen jaottelu, joka käsittelee uskon sisältöä. Kirkkoisä Augustinus puhui kolmesta uskon lajista. Yksi näistä on usko, että Jumala on olemassa (credere Deum). Tästä uskosta Jaakobin kirje sanoo: ”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet – pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat.” (Jaak. 2:19). Pelkkä tieto Jumalasta, niin tärkeä kuin se onkin, ei ole vielä riittävä. Toinen uskon laji onkin uskoa siten, että luottaa Jumalaan (credere in Deum). Kolmanneksi usko on uskoa siihen, mitä Jumala sanoo ja sen noudattamista (credere Deo).[12]

Tältä pohjalta on vanhastaan luterilaisuudessa puhuttu samoista asioista, mutta eri nimillä. Sen mukaan apostoliseen uskoon kuuluu luottamus (fiducia), tieto uskon kohteesta (notitia) ja myöntymys sen totuuteen (assensus). Siis usko on sydämen luottamusta Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Usko ei ole olemukseltaan jonkin oppirakennelman kannattamista, vaan luottamusta persoonaan. Silti uskoon kuuluu tiedollinen ulottuvuus, jota ilman se jää tyhjäksi. Siksi uskolla on tietty sisältö, oppi. Sitä ei kuitenkaan voida todistaa järjellisesti ainakaan kokonaan todeksi, minkä vuoksi uskossa on kyse myöntymisestä ihmisjärjen ylittävään totuuteen.[13]

Usko ei synny ihmisen omin voimin, myöntymisin tai ratkaisuin. Uskossa on kyse siitä, että Jumalan Pyhä Henki synnyttää ihmisessä uskon. Martti Luther opettaa tästä Vähä katekismuksessa näin:

”Uskon, etten voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä, valaissut minut lahjoillaan, pyhittänyt ja säilyttänyt minut oikeassa uskossa. Samalla tavalla hän maailmassa kutsuu, kokoaa, valaisee, pyhittää ja Jeesuksen Kristuksen yhteydessä varjelee koko kristikunnan ainoassa oikeassa uskossa. Tässä kristikunnassa hän joka päivä antaa minulle ja jokaiselle uskovalle rajattomasti kaikki synnit anteeksi, herättää minut ja kaikki kuolleet viimeisenä päivänä sekä lahjoittaa minulle ja kaikille uskoville iankaikkisen elämän Kristuksessa. Tämä on varmasti totta.”[14]

Terveessä uskossa painopiste on uskon kohteessa eikä uskovassa. Se ehkäisee väärältä itsevarmuudelta, mutta myös epätoivolta. Suomalaiselle kristillisyydelle on tullut läheiseksi englantilaisen Thomas Wilcoxin vaatimaton, pieni vihkonen Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta. Wilcox (1549 – 1608) toimi evankelisena saarnaajana Lontoossa. Kallis hunajan pisara suomennettiin vuonna 1779. Se on levinnyt lukuisina painoksina maassamme ja sitä luetaan yhä edelleen. Tunnettua on, miten paljon se on vaikuttanut Paavo Ruotsalaiseen ja koko myöhempään herännäisyyteen.[15]

Wilcox neuvoo keskittymään itsensä, syntiensä ja uskonsa sijasta Kristukseen: ”Epätoivoinen syntinen! Sinä katselet oikealle ja vasemmalle sanoen: ’Missä minä näen sitä, mikä on hyvää?’ Sinä kääntelet kaikkia hyviä tekojasi ja jumalisuuttasi saadaksesi aikaan vanhurskauden, jossa pelastuisit. Katso nyt vihdoinkin Kristukseen. Katsokaa häneen ja antakaa pelastaa itsenne, te maan ääret kaikki, Jes. 45: 22. Hän on pelastaja, paitsi häntä ei ole ketään toista, v. 21. Mihin muuanne katsonetkin, olet sinä hukassa. Jumala on katsova ainoastaan Kristukseen, etkä sinäkään katso mihinkään muuhun. Kristus on ylennetty korkealle niinkuin vaskikäärme erämaassa, jotta syntiset maailman ääristä, kaikkein kaukaisimmatkin, voisivat nähdä hänet ja katsoa häneen, Joh. 3: 14, 15. Vähäisinkin, mitä hänestä näet on pelastava sinut, heikoinkin kosketus häneen on parantava sinut.”[16]

 Tänään?

Olen edellä käsitellyt apostolisuutta sekä uskon olemusta ja sisältöä. Miksi apostolisesta uskosta on tärkeää puhua nykyisin?

Suomalaisten uskonnollisuus on muuttunut nopeasti 2000-luvulla. Jumalaan uskominen on vähentynyt ja niiden määrä, jotka eivät usko Jumalaan , on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Kristinuskon Jumalaan uskovien määrä on vähentynyt erityisesti nuorten aikuisten ikäryhmässä. Samanlainen kehitys koskee suomalaisten suhtautumista keskeisiin kristillisiin oppeihin, kuten Jeesuksen neitseestäsyntymiseen, jumalallisuuteen, kuolleista nousemiseen ja toiseen tulemiseen. Niiden osuus, jotka uskovat näihin opinkohtiin, on 1990-luvun loppuun verrattuna puolittunut. Sama suuntaus on nähtävissä kuolemanjälkeistä elämää koskevissa käsityksissä.[17]

Suomalaisten uskonnollisuus heikkenee ja muuttuu samalla yhä epävarmemmaksi ja epäselvemmäksi. Uskonnollisuuden markkinoilla on monenlaista kauppiasta. Uskosta on tullut tee se itse –tuote, jonka osaset kukin poimii marketin hyllyltä kiinnostuksensa ja makunsa mukaan. Moniarvoiseen ja suvaitsevaiseen aikaan se sopii hyvin. Juuri tässä on sen vaarallisuus.

Ruotsalainen teologi Peter Halldorf kirjoittaa, että moniarvoisuuden uhka on kristinuskolle salakavalampi kuin maallistuminen. ”Maallistuminen tahtoo hävittää kristinuskon, mutta pluralismin tunnussana on suvaitsevaisuus. Väittämällä, että kristinuskolla ei ole muuhun uskonnollisuuteen nähden mitään etumatkaa, se työntää salaa veitsensä suoraan juuriin.”[18]

Suvaitsevaisuus sopii moneen asiaan tunnussanaksi. Meidän kristittyjen on tässä asiassa katsottava peiliin. Usein aivan oikeutetusti meitä pidetään suvaitsemattomina, joilla pipo on tiukalla ja vanne puristaa päätä. Joskus tekee mieli sanoa joillekin uskoville sisarille ja veljille: Hellitä vähän, ota rennosti, katso asioita avarammin. Mutta on asioita, joissa suvaitsevaisuus ei kelpaa tunnussanaksi.

Ensimmäiset kristityt elivät monin tavoin samanlaisessa ympäristössä kuin me. He kohtasivat runsaasti erilaisia uskontoja ja heidän ympärillään uskottiin moniin eri jumaliin ja monella eri tavalla. He näkivät muissa uskonnoissa ja filosofioissa paljon hyvää ja oppimisen arvoista. Paavali kirjoittaa: ”Ajatelkaa kaikkea, mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen” (Fil. 4:8). Sen ajan kulttuurista saattoivat kristityt Paavalin mukaan löytää jotain yhteistä pakanafilosofien ja muiden uskontojen edustajien kanssa. Paavalille apostolinen usko ei ollut ahdasta, pelokasta ja eristäytyvää uskoa. Hän tunnusti, että monet uskonnot ja filosofiat saattavat tarjota välähdyksiä Jumalasta. Mutta kristittynä hän oli vakuuttunut yhdestä asiasta. Sitä hän ei koskaan pyydellyt anteeksi. Hän uskoi, että Jeesus on kaiken sen summa, mitä Jumalasta voidaan tietää. Jeesusta ei voi pienentää tienviitaksi. Hän on tie. Mikään uskonto ilman Jeesusta Kristusta ei voi johtaa meitä kohtaamaan Jumalaa sellaisena kuin hän on. Tässä kristinusko on ehdoton, tässä törmäämme sen suvaitsemattomuuteen, tässä se uhmaa kaikkia yrityksiämme tehdä evankeliumi joustavaksi ja sukia se sileäksi ja hovikelpoiseksi nykyajalle.[19]

Kristillisen kirkon ensisijainen tehtävä tänäkin päivänä on julistaa evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta. "Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille", sanotaan Tiituksen kirjeessä (Tiit. 2:11). "Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat", todetaan puolestaan ensimmäisessä Timoteuskirjeessä (1 Tim. 2:4). Hyvää sanomaa on julistettava kaikille ihmisille, jotta kaikki pelastuisivat.

Japanilaiset laskevat kahdentoista eri tien vievän kuuluisan Fudzi-vuoren huipulle. Jokainen tie vie lopulta huipulle, tiet vain ovat hyvin erilaisia. Monet ihmiset rinnastavat ihmisen pelastumisen vuorikiipeilyyn. Yleisesti ajatellaan kaikkien uskontojen vievän samaan paikkaan. Ehkä Fudzi-vuoren huipulle on olemassa monta tietä, mutta taivaaseen ja Jumalan luo on vain yksi tie. Siitä vakuuttaa Jeesus itse: "Minä ole tie ja totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6). Apostolinen usko on tärkeä, sillä taivaaseen käydään yksin armosta, yksin Kristuksen pelastustyön tähden. Apostolisen uskon ydin on tässä: tie taivaaseen kulkee Jeesuksen ristin kautta. Ylösnoussut Vapahtaja on kuolemallaan avannut meille tien Jumalan luo.


Kirjallisuus

Haastettu kirkko

2012

Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 115. Porvoo: Kirkon tutkimuskeskus.

Halldorf, Peter

1995

Koskematon maa. Nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen. Juva: Karas-Sana.

Juntunen, Sammeli

2010

Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Tallinna: Kirjapaja.

2015

Jumalasta voi puhua! Juva: Perussanoma Oy.

McGrath, Alister E.

1996

Kristillisen uskon perusteet. Johdatus teologiaan. Jyväskylä: Kirjapaja.  

Murtorinne, Eino

1992

Suomen kirkon historia 3. Autonomian kausi 1809-1899. Porvoo: WSOY.

Pihkala, Juha

2007

Piispa. Tampereen hiippakunnan vuosikirja 2008. Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy.

2009

Uskoa tiedosta ja tietoa uskosta. Johdatus dogmatiikkaan. Porvoo: Edita.

Porvoon julkilausuma

1994

Porvoon yhteinen julkilausuma. Suomen ev.lut. kirkko. Kirkkohallituksen ulkoasiain osasto. Helsinki: Kirkkohallitus.

Ruokanen, Miikka

1990

Ydinkohdat. Johdatus kristinuskon ymmärtämiseen. Juva: WSOY.

Toiviainen, Kalevi

1995

 

Pieni kirja uskosta. Jyväskylä: Kirjapaja.

Tunnustuskirjat

1990

Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Jyväskylä: SLEY Kirjat.

Wilcox, Thomas

(1975)

Kallis hunajan pisara Kristus-kalliosta eli neuvon sana kaikille pyhille ja syntisille. Kielellisesti uudistettu käännös. Suolahti: Ev.lut. herätysseura ry.

http://www.uskonnot.fi/yhteisot

Luettu 15.3.2016.


 


[2] McGrath 1996, 534-535.

[3] Pihkala 2007, 183; Pihkala 2009, 202.

[4] Pihkala 2007, 183; Pihkala 2009, 202-203.

[5] Porvoon julkilausuma 1994, 25-26.

[6] Pihkala 2009, 202-203.

[7] Pihkala 2007, 183-184.

[8] Pihkala 2007, 189.

[9] Juntunen 2010, 274.

[10] Toiviainen 1995, 94; Juntunen 2015, 158.

[11] Ruokanen 1990, 19; Toiviainen 1995, 94-96.

[12] Toiviainen 1995, 93.

[13] Juntunen 2015, 159.

[14] Tunnustuskirjat 1990, 306.

[15] Murtorinne 1992, 130.

[16] Wilcox (1975), 19.

[17] Haastettu kirkko 2012, 42-46.

[18] Halldorf 1995, 79.

[19] Halldorf 1995, 100-101.

Takaisin ylös

Pääsiäistervehdys 2016

Vihasta rakkauteen

Asenteet maassamme ovat koventuneet vuoden aikana. Julkinen keskustelu on kärjekästä ja sosiaalinen media tuo esiin pinnan alla vellovan vihan. Vihapuhe loukkaa ja satuttaa. Se vahvistaa ennakkoluuloja, rakentaa muureja ihmisryhmien välille ja lisää pelkoa.

Vihapuhe on erityisen huolestuttavaa siksi, että sanoista voi tulla tekoja. Puhe muuttuu väkivallaksi. Siksi vihapuheelle ei pidä antaa sijaa eikä valtaa.

Vihapuhe ja viharikos eivät kuitenkaan ole vain meidän aikamme ilmiöitä. Jeesuksen kärsimyshistoria on tästä esimerkki.

Jeesuksen vangitsemisen jälkeen häntä vartioivat miehet pilkkasivat ja löivät häntä.  Kuningas Herodes ja hänen sotilaansa kohtelivat Jeesusta halventavasti ja tekivät hänestä pilkkaa. Golgatalla hallitusmiehet ivasivat ristiinnaulittua Jeesusta. Myös paikalla olleet roomalaiset sotilaat pilkkasivat häntä. Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistäkin herjasi Jeesusta.

Sen sijaan ”kansa seisoi katselemassa” ja oli hiljaa. Suuri enemmistö ei noussut vastustamaan tapahtunutta. Pari tuhatta vuotta myöhemmin ihmisoikeustaistelija Martin Luther King sanoi: ”Pahinta ei ole pahojen ihmisten pahuus vaan hyvien ihmisten hiljaisuus."

Pitkänäperjantaina vihan kohteena on Jumalan Poika, joka naulitaan ristille. Jumala sallii rakkaan Poikansa joutua häväistyksi, pahoinpidellyksi ja ihmisten hylkäämäksi. Ristillä näkyy viha ja pahuus, jonka Vapahtaja saa osakseen tältä maailmalta. Mutta vielä selvemmin näkyy hyvyys ja rakkaus, jolla Vapahtaja vastaa pahuuteen. Jeesus ei vaadi kostoa. Hän pyytää Isäänsä antamaan pahantekijöille anteeksi.

Pitkäperjantai ja pääsiäinen kertovat, että rakkaus voittaa vihan. Elämän voimat ovat kuoleman voimia väkevämmät.

Pääsiäisenä 2016

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös

Yksikin hyvä muisto

Katseeni harhailee ortodoksisen Pokrovan seurakunnan kirkossa sinne tänne. Liturgia kuulostaa kauniilta, mutta en ymmärrä kirkkoslaavia. Tähän jumalanpalvelukseen minut toi osallistuminen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon teologiseen konferenssiin.

Katsellessani huomaan nuoren äidin, joka kantaa lasta sylissään. Äiti kävelee keskellä kirkkoa olevan ikonin luo, tekee ristinmerkin ja suutelee ikonia. Sen jälkeen hän kumartuu ja lapsi painaa päänsä ikoniin. Hetken kuluttua äiti yrittää nostaa lastaan pois, mutta lapsi puristaa pienin käsin ikonin reunaa ja pitää päätään sen päällä. Lopulta lapsi hellittää otteensa ja äiti lapsensa kanssa tekee tilaa seuraaville.

Tuo yksinkertainen tapahtuma puhuttelee minua voimakkaasti. Näin, miten lapsi pienestä pitäen juurrutetaan kristilliseen traditioon ja kirkon uskoon. Sitä ei tehdä pakottamalla eikä pakkosyöttämällä vaan omalla esimerkillä johdatetaan lapsi luottamaan turvalliseen Taivaan Isään.

Kasvatus on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vahvuus. Sen voi todeta käytettävissä olevista seurakuntien määrärahoista, työntekijöiden lukumäärästä ja osallistujatilastoista.

Miten on kotien kristillisen kasvatuksen laita? Kodin merkitys kristillisen uskon synnyssä ja tradition siirtämisessä on keskeinen. Kodin antamaa hengellistä perustaa ei voi korvata. Viime vuosien aikana kasteiden määrä on vähentynyt ja kotien kristillinen kasvatus heikentynyt. Oppivatko lapsemme iltarukouksen? Tietävätkö he, miksi pääsiäistä vietetään?

Tapahtuma Pokrovan kirkossa palautti mieleeni venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovitš Dostojevskin teoksen Karamazovin veljekset. Nuorimman veljen Aljosan ajatukseen on kiteytetty olennaisin perheen ja kristillisen kasvatuksen merkityksestä koko ihmiselämälle.

"Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa, eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää ihmisen vastaiselle elämälle, kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudesta saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne. Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne."

Jokaisella lapsella on oikeus kuulla evankeliumin sanoma hyvästä Jumalasta sekä luottaa ja turvautua häneen. Lapsuudesta saakka säilynyt pyhä muisto, kokemus rakastavasta Jumalasta, voi joskus olla elämän pelastus. Ja ennen kaikkea: usko Jeesukseen Kristukseen vie kerran iankaikkiseen elämään.

Takaisin ylös

Vihapuheen vastalääke

Vihapuhe on viime aikojen muotisana. Sen määrittely on vaikeaa ja se on käsitteenä niin epämääräinen, että sillä voi leimata kenet tahansa tai ajaa melkein mitä tahansa aatetta.

Euroopan neuvoston ministerikomitean määritelmän mukaan ”Vihapuhetta ovat kaikki sellaiset ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen.”

Vihapuhe ei ole sama asia kuin vihainen puhe. Vihapuhetta voivat olla myös rauhalliseen ja asialliseen sävyyn jäsennellyt yleistävät mielipiteet tai ilmaisut, joilla pyritään antamaan alentava, stereotyyppinen tai uhkaava kuva tietystä ryhmästä.

* * *

Vaikka vihapuhetta on vaikea määritellä, sen tunnistaa, kun se osuu omalle kohdalle. Vihapuhe paljastaa elämään sisältyvän pahuuden. Pahan olemattomaksi selittävä ja vain hyvyyteen keskittyvä käsitys elämästä ei ole tosi.

Ihmisellä on taipumus piirtää hyvän ja pahan raja yksilöiden tai ryhmien välille. Näin vihapuheessa juuri tehdään. Elämän todellisuus kuitenkin todistaa, että paha ja hyvä ovat aina yhtä aikaa läsnä. Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan jokaisessa ihmisessä on taipumus sekä hyvään että pahaan.  

Onko meidän vaikea kohdata pahuutta sen vuoksi, että emme halua nähdä sitä itsessämme? Kohtaamamme pahuus on jollakin tavalla kuva omasta pahuudestamme. Ainoa tie pahuuden uskottavaan ja eettisesti rakentavaan käsittelyyn on oman varjon tutkiminen. Vain se on todellista työskentelyä oman itsensä kanssa.

Loppujen lopuksi elämän perusasiat ovat yksinkertaisia. Paha kasvaa pahuudesta ja hyvä hyvyydestä.

* * *

Paastonaika ennen pääsiäistä kutsuu arvioimaan, missä elämämme kaipaa muutosta. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.” Nämä Jeesuksen sanat ohjaavat miettimään omaa puhetta ja kielenkäyttöä.

Kahdeksas käsky neuvoo: ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi”. Lutherin katekismuksessa käskyä selitetään näin: ”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä hänen luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Jumalan käsky siis kieltää pahan puhumisen ja maineen tahraamisen. Se vaatii puolustamaan toisia ja puhumaan hyvää. Lähimmäisen rakastamiseen kuuluu myös hänen maineensa ja kunniansa suojeleminen.

Itsestämme toivomme sanottavan pelkkää hyvää. Meidän on puhuttava toisista samalla tavalla kuin tahdomme heidän puhuvan meistä. Jos muut kertovat lähimmäisestämme pahaa, rakkaus vaatii meitä tukemaan ja auttamaan häntä. Toisen mainetta on varjeltava sekä yksityisesti että julkisesti.

Kahdeksas käsky on vastalääkettä vihapuheelle.

Takaisin ylös

Avauspuhe Kirkon kasvatuksen ja perheasiain toimikunnan kokouksessa 1.2.2016 Helsingissä

 Eilen vietettiin kynttilänpäivää. Vaikka kyseessä on niin sanottu pistepyhä, palaan vielä eilisen päivän evankeliumiin. Siinä kohtaavat elämän ääripäät. Toisella puolella on iäkäs Simeon-vanhus ja toisella puolella on pieni, puolitoistakuukautinen Jeesus-lapsi. Yllättävä kohtaaminen tapahtui Jerusalemin temppelissä. Siellä Simeon halusi ottaa Joosefin ja Marian esikoisen käsivarsilleen. Pieni lapsi ja vanha mies. Asetelma on sinänsä kaunis ja suorastaan idyllinen. Samalla se muistuttaa siitä, että juuri lapsuus ja vanhuus ovat ihmiselämän herkintä ja haurainta aikaa.

 Simeonin ja Jeesuksen kohtaamisesta kertoo evankelista Luukas näin:

Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”.     Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi:       - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä,       niin kuin olet luvannut.       Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,       jonka olet kaikille kansoille valmistanut:       valon, joka koittaa pakanakansoille,       kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.     Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. (Luuk. 2:22-33).

Evankeliumitekstin alussa mainitaan puhdistautuminen ja poikalapsesta annettava lahja. Kyse on kahdesta temppelihurskauteen liittyvästä rituaalista. Molempien riittien taustalla on ajatus siitä, että lapsi on Jumalan lahja.

Nykyaikana taju lapsesta lahjana on hämärtynyt. Puhumme keveästi lasten hankkimisesta ja tekemisestä. Itsekorostuksessaan ja teknologiauskossaan länsimainen ihminen sivuuttaa sen vanhan Raamatun viisauden, että ”lapset ovat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa” (Ps. 127:3).

Kristillisen ihmiskäsityksen keskeisiä painotuksia on, että lapsi on Luojan lahja. Hän ei ole taakka vaan ilo. Hän ei ole vain tulevaisuuden mahdollisuus, vaan hänellä on oikeus olla oma itsensä. Ihmisen syvin tarve on olla hyväksytty ja rakastettu omana itsenään. Lapsen tulisi aina tietää, että hän on iloksi vanhemmilleen. Valitettavasti tässä asiassa julkisuudessa käytävä keskustelu viestittää päinvastaista; lapsesta on tullut taakka. Lapset nähdään usein vain suurena ongelmana, on kyse sitten kuntien budjeteista tai vanhempien työpanoksesta tai julkisen talouden kestävyysvajeesta. Puhumme kyllä miehen oikeudesta urallaan etenemiseen tai naisen oikeudesta omaan ruumiiseensa, mutta kuka kantaa huolta lapsen oikeudesta elämään, äitiin ja isään, omaan kotiin, turvalliseen kasvuympäristöön ja ylipäänsä lapsuuteen?

Piispat kirjoittivat perhekirjassaan Rakkauden lahja (Kirjapaja 2008): ”Lapsen oikeuksista ja perheen hyvinvoinnista huolehtimi­nen on kirkolle tärkeä tehtävä. Se nousee viime kädessä kristil­lisen uskon ytimestä.” Seurakuntien lapsi-, nuoriso- ja perhetyö on kirkossamme merkittävää, mitataan sitä millä mittareilla tahansa. Myös hiippakunnat, Kirkkohallitus sekä kirkolliset järjestöt ovat mukana tärkeässä työssä, kun ne toimivat lasten ja perheiden hyväksi - mekin omalta osaltamme tässä toimikunnassa.

 Toiseksi tapahtumat Jerusalemin temppelissä korostavat, kuinka kaikista Jumalan antamista lahjoista juuri lapsi tuo eniten vastuuta saajalleen. Siksi myös kirkon elämässä lapsella on erityinen asema ja paikka. Tätä Jeesus opetuksessaan korosti (Matt. 18:1-6). Kirkkomme onkin halunnut puhua ja toimia lasten ja perheiden hyvinvoinnin puolesta.

 Tammikuun puolivälissä Maailman lääkäriliiton presidentti sir Michael Marmot luennoi Helsingissä Lääkäripäivillä. Hänet on aateloitu lääketieteen ansioistaan. Hänen tutkimustyönsä painopiste on ollut sosiaalisten tekijöiden vaikutuksessa väestön terveyteen. Hänen mukaansa ”joidenkin mielestä syy lapsuudesta juontuviin terveyseroihin on huonossa vanhemmuudessa, toisten mielestä köyhyydessä. Molemmat ovat oikeassa. Siksi pitää sekä vähentää köyhyyttä että tukea vanhemmuutta. Molemmilla on iso merkitys loppuelämän kannalta.” Sir Marmotin mielestä kaikkeen tähän vaikuttaa jo varhaislapsuus. ”Varhaiskasvatuksella on merkittävä rooli, samoin vanhempien tukemisella varhaislapsuuden vuosina.” (Yle uutiset 14.1.2016).

 Sir Marmotin tutkimustulokset vahvistavat sitä linjaa, jota kirkkomme on uskostaan käsin halunnut pitää esillä vaikuttamistoiminnassaan. Esimerkiksi viimeksi kirkon hallitusohjelmatavoitteissa painotettiin pienten lasten perheiden ennaltaehkäiseviä tukitoimia, lapsiperheiden köyhyyden vähentämiseen liittyviä toimenpiteitä sekä varhaiskasvatuksen kehittämistä lapsen tarpeiden näkökulmasta. Nämä painotukset eivät ole menettäneet ajankohtaisuuttaan.

 Takaisin ylös

Paimenia ja kalastajia

”Tiedämme kyllä, miten olla paimenia, mutta emme osaa olla kalastajia.” Slovakian katolisen hiippakunnan edustaja isä Martin Kramara kuvasi näin kirkkonsa tilannetta.

Isä Martinin ajatus tuli mieleeni vuoden vaihteen väestötilastoja lukiessani. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä oli vuoden 2015 lopussa liki 4 miljoonaa henkilöä. Noin 73 prosenttia suomalaisista kuului kirkkoon. Tällaisesta ”markkinaosuudesta” voi olla iloinen.

Tilastoja voi lukea myös toisin. Yli neljännes suomalaisista ei kuulu mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Se tarkoittaa noin 1,2 miljoonaa ihmistä. Tähän tosiasiaan emme ole kirkkona havahtuneet. Maassamme on näin suuri määrä potentiaalisia kirkon jäseniä!

Havainto johtaa kysymään, onko kirkkomme identiteetti ja tehtävänäky kunnossa. Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.” (Mark. 1:17). Onko meillekin käynyt niin, että ”tiedämme kyllä, miten olla paimenia, mutta emme osaa olla kalastajia”? Pyörimme tutun lauman keskellä, mutta unohdamme muut ympärillämme.

Kirkkojen maailmanneuvoston tuore lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää muistuttaa, että lähetys on ”aidon kristillisen elämän koetinkivi ja mitta. Kristityn elämä on juurtunut Kristuksen rakkauden syvällekäyvään vaatimukseen kutsua muita siihen yltäkylläiseen elämään, jonka Jeesus toi. Jumalan lähetykseen osallistumisen tulisi näin ollen olla ominaista kaikille kristityille ja kaikille kirkoille, ei ainoastaan joidenkin yksilöiden tai erityisten ryhmien tehtävä.” (artikla 67).

Puuttuuko meiltä tietoa, taitoa ja rohkeutta olla ihmisten kalastajia? Olemmeko vaiti, kun olisi mahdollisuus kertoa Jeesuksesta tai kutsua ihmistä kirkon yhteyteen? Miten oppisimme luontevasti ja reilusti, tyrkyttämättä ja syyllistämättä pitämään esillä evankeliumin sanomaa? Miten tarjoaisimme kirkon jäsenyyttä myönteisellä tavalla?

Jäsenyyden säilymisen edestä kannattaa ponnistella, kuten monin paikoin on tehtykin. Siihen tarvitaan paimenia. Mutta aktiivisessa jäsenhankinnassa tarvitaan myös kalastajia ja heidät tulee varustaa tehtäviinsä kunnollisella koulutuksella. Koulutusta kaipaavat sekä seurakuntalaiset että työntekijät.

Kirkollisten järjestöjen lisäksi myös kirkon omat koulutusorganisaatiot saisivat tarttua tähän koulutushaasteeseen. Tässä on myös vinkki neuvottelupäivien ja työntekijätapaamisten ohjelmaan. Lähetystyöntekijöiden ja kasvavien kirkkojen kokemukset voisivat auttaa omaa kirkkoamme. Nyt niitä hyödynnetään liian vähän.

Kirkkomme lähetyksen uusi peruslinjaus Yhteinen todistus sanoo: ”Kirkon ja seurakunnan tulevaisuus on sidottu lähetykseen.” Paimenten lisäksi tarvitaan kalastajia.

    Takaisin ylös                                                                                          

Tervehdyspuhe piispa Aarre Kuukaupin piispaksivihkimisen 20-vuotisjuhlassa 16.1.2016 Pyhän Marian kirkossa Pietarissa

Kunnioitettu piispa Aarre Kuukauppi, hyvät juhlavieraat.

Minulla on ilo tuoda tähän juhlaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja myös arkkipiispa Kari Mäkisen tervehdys. Kirkkomme puolesta kiitän kahden vuosikymmenen yhteistyöstä kirkkojemme välillä, mutta myös siitä työstä, jota olet piispana tehnyt Inkerin kirkossa ja siten ajan ja paikan rajat ylittävän Kristuksen kirkon palveluksessa.

Kuluneet kaksikymmentä vuotta ovat olleet Inkerin kirkolle merkittävää aikaa. Niin kirkon kuin seurakuntien toimintaedellytykset ovat parantuneet. Se on tarkoittanut hallinnon, koulutuksen, työntekijätilanteen ja eri toimintamuotojen kehittämistä. Siihen on sisältynyt paljon yhteyksien luomista ja vaalimista sisarkirkkojen, monien järjestöjen ja ekumeenisten organisaatioiden kanssa. Se on merkinnyt myös jatkuvaa hengellistä kilvoittelua ja kasvua, myös vaikeuksia ja vastoinkäymisiä. Tämä kaikki on vaatinut kaikilta vastuunkantajilta, mutta ennen kaikkea piispalta kirkon johtajana paljon. Piispana olet joutunut ja saanut olla monessa mukana. Kun aikanaan Inkerin kirkon historiaa kirjoitetaan, merkityksesi ensimmäisenä Inkerin kirkon uudelleen itsenäistymisen jälkeisenä inkeriläisenä piispana tulee esille.

Erityisesti haluan sisarkirkon puolesta nostaa esille vahvat yhteytesi Suomeen, niin kirkkoomme kuin sen seurakuntiin ja järjestöihin. Verkostoitumisesi on vahvaa. Olen iloinen myös siitä henkilökohtaisesta ystävyydestä, jota olen saanut vaimoni Marian kanssa kokea sinun ja puolisosi Alinan kanssa. Kirkkojemme välinen, viime vuonna päivitetty yhteistyöasiakirja luo selkeän rakenteen yhteydellemme. Sitä tukee hyvällä tavalla järjestöyhteistyötä koskeva dokumentti. Ystävyysseurakuntatyö on konkreettista, ruohonjuuritason yhteyttä parhaimmillaan. Tätä kaikkea olet piispana edistänyt.

Monet historialliset, maantieteelliset, kulttuuriset, kielelliset ja tunnustukselliset siteet yhdistävät kirkkojamme. Sen vuoksi yhteyksien vaaliminen nyt ja tulevaisuudessa on tärkeää. Mutta tämän ohella on olennaista muistaa se, että kirkkoina elämme erilaisissa yhteiskunnissa. Viimeksi viikko sitten tavatessamme sanoit viisaasti: ”Vaikka yhteys Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon on erittäin tärkeä, Inkerin kirkolle on sitäkin tärkeämpää olla kirkko Venäjällä.” Olet määrätietoisesti johtanut Inkerin kirkkoa kohti itsenäisyyttä, elämään ja palvelemaan kirkkona Venäjällä. Tehtävämme kirkkoina ja piispoina on tukea toisiamme, jotta erilaisissa olosuhteissa voisimme toimia uskollisesti Kristuksen kirkon päämäärien hyväksi; jotta Jumalan sanaa julistettaisiin oikein ja sakramentteja jaettaisiin Kristuksen asetuksen mukaisesti.

 Hyvä kollega, piispa Aarre. ”On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa. Myös jalokivi kallein on sen rinnalla vain multaa.” Näin lauletaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa (virsi 183:1). Myöhemmin selviää, että tuo aarre on Jumalan sana. Siksi se kirjoitetaan virressä pienellä alkukirjaimella eikä isolla, kuten etunimesi. Mutta huumorin pilke silmäkulmassa voi tässä juhlassa todeta, että jopa Suomen kirkon virsikirjassa muistetaan Aarrea ja arvostetaan häntä.

 Virren kolmannessa säkeistössä sanotaan: ”Polvesta polveen matkallaan se samaa voimaa kantaa. Ei raukene se milloinkaan, vaan aina rauhaa antaa.” Jumalan sanan voima kantaa sinua myös tästä eteenpäin. Sen lupauksiin luottaen saat jatkaa viranhoitoa siinä tehtävässä, johon Jumala on sinut kutsunut. Rohkaiskoon sinua siinä apostoli Paavalin kokemus: ”Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:13, v 1938 KR).

 Parhaimmat onnittelut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puolesta kahden vuosikymmenen palveluksesta Inkerin kirkon piispana. Hyvä Jumala sinua, läheisiäsi ja kirkkoasi siunatkoon.

Takaisin ylös

Puhe Kirkon kasvatuksen päivien avajaisissa 12.1.2016 Jyväskylässä

Minä haluan tuoda kirkkoon tulitikkulaatikon. Mutta älkää huolestuko, tämä ei ole kirkon polttamista varten. Tulitikkuaski on symboli kasvatustyön ja itse asiassa koko kristillisen uskon pitkästä traditiosta ja keskeisestä tehtävästämme.

Minulle merkittävää kirkossa on kertomus. Jokaisella ihmisellä on omanlaisensa kertomus elämästään. Myös Raamattu on kertomusten kirja, se on niitä täynnä. Ennen kaikkea sen punaisena lankana on kertomus Jumalan rakkaudesta meitä luotujaan kohtaan Jeesuksessa Kristuksessa. Minua viehättää ajatus siitä, että historia on juuri kertomusta Jeesuksesta. Historia on englanniksi His story. Tätä kertomusta meidät on kutsuttu kertomaan.

Nuotiolla on kerrottu kertomuksia ja välitetty sukupolvelta toiselle historiaa ja tradition aarteita. Kirkkomme lapsi- ja nuorisotyössä nuotiot ovat olleet perinteen siirtämisen ja uskon tallettamisen paikkoja. Toivon, että tämä perinne säilyy kirkossamme ja kertomukset saavat puhutella aina yhä uusia sukupolvia. Näin myös ”His story” voi siirtyy tuleville polville.

Muutama vuosi sitten teimme hiippakunnan kasvatustyöntekijöiden matkan Venäjälle. Vierailimme muun muassa Venäjän ortodoksisen kirkon oppilaitoksessa, Pietarin hengellisessä akatemiassa. Tuolta Aleksanteri Nevskin luostarin alueella sijaitsevasta oppilaitoksesta valmistuu pappeja ja kanttoreita ortodoksikirkon seurakuntatyöhön.

Akatemian rehtori piispa Ambrosi esitteli akatemian elämää ja opintojen sisältöä. Hän mainitsi, että opintojen keskeisenä tavoitteena on valmistaa kirkon työntekijöitä sytyttämään sydämiä. Sytyttämään sydämiä! Siinä on meille kirkon kasvatustyössä oleville innostava tehtävä. Teemme työtä sen puolesta, että ihmisen sisimmässä syttyy uskon, toivon ja rakkauden liekki, että ihminen lähtee seuraamaan Kristusta, löytää uskon ja toivon elämäänsä ja kutsumuksen viedä Jumalan rakkauden viestiä kaikkialle maailmaan.

Lapsi- ja nuorisotyöntekijä on sydänten sytyttäjä. Kiitos, että olet mukana tässä tärkeässä työssä. Seurakuntia kiertäessäni kohtaan kirkon uskoon sitoutuneita, sen työhön motivoituneita kasvatustyön ammattilaisia. Olen teistä iloinen, kiitollinen ja ylpeä. Olkaa rohkeasti sydänten sytyttäjiä!

 Tässä avajaistilaisuudessa halutaan erityisesti muistaa kutsumustaan uskollisesti hoitaneita sydänten sytyttäjiä. Kirkon lapsi- ja nuorisotyön kunniaplaketti voidaan antaa yksikön edustamilla työaloilla erityisesti ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle toimikunnan oma-aloitteisella päätöksellä. Kirkon lapsi- ja nuorisotyön ansiomerkki voidaan puolestaan antaa henkilölle, joka on toiminut tunnustusta ansaitsevalla tavalla kirkon, seurakunnan, järjestön tai muun vastaavan yhteisön palveluksessa vähintään 20 vuotta tai vapaaehtoistyössä tai luottamustehtävässä vähintään 15 vuotta.

 Kirkon kasvatuksen ja perheasiain toimikunnan puolesta haluan kiittää teitä tänään muistettavia siitä työstä, jota olette kirkkomme lapsi- ja nuorisotyössä tehneet. Se on merkinnyt vuosien ja vuosikymmenten aikana lukemattomia kerhoja, päivänavauksia, päiväkoti- ja kouluvierailuja, retkiä ja leirejä, rippikouluja, nuorten iltoja, isoskoulutusta, hartauksia, valmisteluja, työkokouksia, suunnittelupalavereja, lasten ja nuorten kohtaamisia, perheiden tukemista. Listaa voisi jatkaa ja muokata loputtomiin itse kunkin työnne ja tehtävienne mukaan. Parhaimman kiitoksen antavat ne lapset, nuoret ja aikuiset, joiden parissa ja kanssa olette eläneet ja tehneet työtä. Kirkkomme puolesta kiitos palveluksestanne. Hyvä Jumala teidät ja työnne siunatkoon.

Takaisin ylös

                                                                                         

Puhe kirkkoherra Kirsi Hämäläisen virkaanasettamismessussa 6.1.2016 Elimäen kirkossa

 Rakkaat kristityt, hyvä Kirsi.

 Elimäen seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Kirsi Hämäläinen asetetaan virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Elimäen seurakunnan juhlapäivää vietetään loppiaisena. Sen perinteinen nimi on epifania, Herran ilmestyminen. Hän tuli valoksi pimeään maailmaan. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh. 8:12). Näistä Jeesuksen sanoista avautuu merkittävä näkökulma myös kirkkoherran viranhoitoon.

 Seurakunnan johtajan tehtävänä on pitää omalta osaltaan huolta siitä, että sanoma Kristuksesta maailman valona kuuluu täällä Elimäellä. Yhtäältä se merkitsee kirkkoherran toimimista pappina seurakuntansa keskellä, julistaen sanoillaan ja teoillaan Kristus-valoa. Toisaalta se merkitsee seurakunnan johtamista niin, että myös muilla on mahdollisuus pitää esillä Kristus-valoa. Se tarkoittaa toimintaedellytyksistä ja motivaatiosta huolehtimista. Siksi virkaan liittyvien monien odotusten ja kysymysten äärellä on tarpeen pitää huolta kirkon perustehtävän toteutumisesta Elimäen seurakunnassa ja Kouvolan seurakuntayhtymässä. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä niin seurakuntalaisten, työyhteisön kuin luottamushenkilöidenkin parissa.

 Jeesuksen sanoihin sisältyy samalla kirkkoherran viranhoitoa koskeva vapauttava sanoma. Jeesus sanoo: ”Minä olen maailman valo.” Kirkkoherran yhtä vähän kuin kenenkään muunkaan johtajan ei tarvitse itse olla valo tai ylipäänsä oman itsensä varassa tai mittana. Kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta. Sen sinä, Kirsi, olet saanut, kun Elimäen seurakunta on kutsunut sinut kirkkoherrakseen. Ennen kaikkea muista, että saat itse kulkea siinä valossa, joka on tullut ilmi Jeesuksessa Kristuksessa. Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Kirsi Hämäläinen asetetaan Elimäen seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Hämäläiselle annettavan viranhoitomääräyksen.

Takaisin ylös

Puheet ja kirjoitukset 2015

Puhe Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa 20.12.2015 Mikkelin tuomiokirkossa

”Se on ihan huono!” Pieni koululainen pudotti reppunsa eteisen lattialle. Kysymykseen, että ”mikä on huono”, poika toisti uudelleen: ”Se on ihan huono!” Samalla hän kaivoi repustaan koulussa tehdyn jouluenkelin. Pettyneenä poika piti käsissään rutistunutta joulukoristetta. Kakkupaperista sommitellun enkelin siivet olivat repeilleet, pumpulista tehdyt hiukset repsottivat sinne tänne ja pahvinen vartalo oli rutistunut. Eikä ihme, että näin oli tapahtunut. Koulumatka oli jälleen venynyt lumisodan ja mäenlaskun vuoksi. Ja kaikenlaista poikien kähinöintiä vielä sen lisäksi.

Kieltämättä joulukoriste oli ihan huono, ainakin aikuisen näkövinkkelistä katsottuna, siipirikko ja nuhraantunut enkeli. Mutta ei sitä oikein raaskinut poiskaan heittää, itse tehtyä enkelinkuvaa. Se liimattiin pienen koululaisen huoneen ikkunaan. Repeytyneenä ja rutistuneenakin se kaikesta huolimatta enteili jo joulun aikaa ja sanomaa.

Hyvä oli, että tuo ihan huono enkeli liimattiin pojan ikkunaan. Siinä enkelissä nimittäin asui iso ihme. Illalla se ihme paljastui, kun valo pienen koululaisen huoneesta sammutettiin. Pimeä huone ei ollutkaan pimeä, sillä sen ihan huonon enkelin särkyneiden siipien läpi loisti taivaan tähtien kirkas valo. Se oli yhtäkkiä kaunis enkeli – se koulurepussa ruttaantunut, repeillyt ja särkynyt ihan huono enkeli. Taivaan valo teki särkyneestä ehjän ja huonosta kauniin.

Joulun salaisuus on siinä, että yhä edelleen taivaasta tuleva valo, hän joka sanoi olevansa ”maailman valo”, voi tehdä meistä enemmän tai vähemmän särkyneistä ja huonoista ehjiä ja kauniita. Se ei ole jotain pinnallista laastarointia tai puuterointia, jolla rikkinäisyytemme, heikkoutemme, haavamme ja itsekeskeisyytemme peitetään. Ei! Kyse on paljon syvemmästä. Martti Luther on sanonut: Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan. He eivät ole kauniita sen tähden, että he ovat syntisiä, vaan siksi, että heitä rakastetaan. Jouluna ilmestynyt Jumalan rakkaus ja armo antaa rohkeuden katsoa omaa elämäänsä sellaisena kuin se on, kauhistelematta ja kaunistelematta. Jumalan laki paljastaa syntisyytemme, rikkinäisyytemme, sisäiset haavamme ja heikkoutemme. Samalla Jumalan rakkaus antaa anteeksi, eheyttää, tekee kauniiksi.

Rakkaat seurakuntalaiset. Usein tunnemme olevamme ”ihan huonoja”, rikkinäisiä ja nuhjaantuneita – pienen koulupojan askarteleman enkelin kaltaisia. Emme täytä sitä mittaa, jonka omat tai toisten vaatimukset meille asettavat, oli kyse sitten työstä tai perheestä, moraalista, uskosta tai rakkaudesta. Mutta juuri tämän tähden me tarvitsemme joulun sanomaa. ”Ihan huonosta” voi joulun Vapahtaja tehdä kauniin siksi, että hän on totuus ja rakkaus. Vapahtajan edessä rohkenee ja saa olla rikkinäisenä ja riittämättömänä, sillä juuri meitä varten hän syntyi ihmiseksi. Jumala lähetti poikansa ensimmäisenä jouluna tänne maailmaan. Jeesus tuli meidän veljeksemme ja Vapahtajaksemme, tuomaan ilon ja rauhan, anteeksiannon, sovinnon ja pelastuksen.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös                                                                                                       

 

Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 2.12.2015 Helsingissä

 ”Jokainen kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin.” Näin totesi filosofian professori Sara Heinämaa Vieraskynä-kirjoituksessaan muutama viikko sitten Helsingin Sanomissa (Suomen kriisi kadottaa yhteiset merkitykset. HS 7.11.2015). Hänen mukaansa päämäärämerkitysten tehtävä on sitoa yhteen käytäntöjä, säännöstöjä, tapoja ja työnjaon periaatteita. Niistä muodostuu verkosto, jossa laajat ihmisryhmät voivat useiden sukupolvien ajan työskennellä samojen tavoitteiden eteen.

 Kun päämäärämerkitys heikkenee, sen vallitessa kehitetyt prosessit etääntyvät toisistaan. Prosessit muodostavat vielä pitkään nimellisen kokonaisuuden – organisaation tai yhteisön –, mutta ne eivät enää tue toisiaan. Lopulta jäljellä on mekanismi, joka edistää vain omaa ylläpitoaan, ei sitä päämäärää tai merkitystä, jota varten koko yhteisö on olemassa. Prosesseja hallinnoivat ihmiset menettävät käsityksen siitä, että prosessien tehtävä on palvella yhteistä hyvää. Menetelmät käsitetään tavoitteiksi. Ylimpänä hyvänä pidetään niiden säntillistä noudattamista. Arvot korvataan mielikuvilla ja iskusanoilla. Harkinta korvataan säännöillä ja ohjeilla. Neuvottelut korvataan määräyksillä. Kun tavoite peittyy, koneisto päätyy lopulta palvelemaan vain omaa pysyvyyttään. ”Jokainen kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu lopulta kokonaisvaltaiseen kriisiin.”

 Heinämaan mukaan merkityskato ilmenee yhteiskunnassa aluksi koulutuksessa ja terveydenhoidossa. Hänen analyysinsä äärellä on pakko kysyä, onko merkityskato myös kirkkomme taudinkuva? Olemmeko kirkkona kadottaneet päämäärän ja tavoitteen? Koneisto kyllä käy kovilla kierroksilla, jatkuvasti etsitään lisää tehoa, mutta lopputuloksena mekanismi palvelee vain omaa pysyvyyttään. Tästäkö kertoo se, että rakenteelliset muutokset ovat niin vaikeita kirkollemme, on kyse sitten niin seurakuntarakenteesta kuin hiippakunta- ja keskushallinnosta?

 Lähestyvä juhla-aika muistuttaa, että kirkon elämälle antaa merkityksen persoona, Jeesus Kristus. Jumala tuli ihmiseksi pojassaan Jeesuksessa. Hänen välityksellään maailma on luotu. Hänen kuolemassaan synti on sovitettu. Hänen ylösnousemuksensa tuo häneen uskoville ylösnousemuksen ja iankaikkisen elämän. Hän on perustanut kirkkonsa ja antanut sille tehtävän.

 Erityisesti kirkolle merkityskato on kohtalokas. Kadottaessaan merkityksensä se menettää olemassaolonsa perustan ja oikeutuksen. Siksi Jeesus Kristus ei saa kadota uskomme ytimestä tai kirkkomme elämän keskuksesta. Siksi häntä ei voi eikä saa korvata millään muulla.

 Adventtiaika kutsuu meitä yksittäisinä kristittyinä ja koko kirkkona arvioimaan elämäämme ja tekemään parannusta. Samalla se johtaa kirkastamaan ydintä, pitämään esillä Jeesusta Kristusta, yksinkertaisesti ja häpeilemättä. Ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeisen viikon yhtenä raamatunlukukappaleena on katkelma Habakukin kirjasta: ”Profeetta sanoi: - Minä seison vartiopaikallani, asetun tähystämään saadakseni tietää, mitä Herra puhuu minulle, mitä hän vastaa valituksiini. Herra vastasi minulle: - Kirjoita näky niin selvästi tauluihin, että sen voi vaivatta lukea.” (Hab. 2:1-2).

Takaisin ylös

 

Luterilais-ortodoksisen teologisen dialogin ja ekumenian tulevaisuuden näkymiä

Puheenvuoro suomalaisen luterilais-ortodoksisen teologisen dialogin 25-vuotisjuhlaseminaarissa 25.11.2015 Helsingissä

Konstantinopolin patriarkaatin piispainkokous kokoontui elo-syyskuun vaihteessa 2015 Turkin Istanbulissa. Karjalan ja Suomen arkkipiispa Leo totesi piispainkokouksen puheenvuorossaan, että dialogissa luterilaisten kanssa on saavutettu hyvää kehitystä monien keskeisten teemojen kohdalla. Tällaisia ovat hänen mukaansa kirkko, armo, ilmoitus, pelastus ja Raamattu. Dialogin haasteena on ihmiskäsityksen ja monien dogmaattisten kysymysten ohella luterilaisen kirkon liian tiivis kytkentä enemmistödemokratiaan esimerkiksi eettisissä kysymyksissä. Samoin arkkipiispan mielestä haasteita on myös siinä, miten muiden kuin luterilaiseen kirkkoon kuuluvien hengellistä integriteettiä kunnioitetaan. Hänen mukaansa ekumeenista luottamusta heikentää, jos luterilainen pappi kastaa tai hautaa tietoisesti ortodokseja tai jakaa sairaalassa ehtoollista ortodoksisen kirkon jäsenille. (Ortodoksisuus ja ekumenia, ort.fi 1.9.2015).

Kotimaa-lehden toimittaja Jussi Rytkönen arvioi kolumnissaan arkkipiispa Leon puheenvuoroa. Rytkönen päätti tekstinsä toteamukseen: ”Nyt iso asia on tässä: Venäjän ortodoksinen kirkko sulki taannoin dialogin oven Suomen luterilaisen kirkon edestä. Mahtaako kotimaisen dialogin kohtalo olla joskus sama?” (Luterilaisten sokeus. Kotimaa 10.9.2015).

Toimittaja Jussi Rytkösen kysymys on aiheellinen, jos tarkastelee viime aikojen kehitystä monien kirkkojen sisällä ja niiden välillä. Rajalinjoja on vedetty, muureja pystytetty ja aitoja rakennettu. Erityisesti eettisistä kysymyksistä on tullut vedenjakajia, jotka ovat lisänneet polarisaatiota ja jännitteitä. Uhkaavatko ne suomalaista luterilais-ortodoksista teologista dialogia?

Luterilaisen kirkon näkökulmasta korostan kolmea seikkaa etsiessäni vastausta luterilais-ortodoksisten teologisten keskustelujen tulevaisuudelle Suomessa.

Ensinnä kyse on kirkon olemuksesta. Kirkon ykseys on olennainen osa kristillistä uskoa. Se ei ole vain yksi mahdollinen piirre uskossamme, vaan kuuluu keskeisesti uskon sisältöön. Jeesuksen rukous velvoittaa meitä kirkkona: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. (Joh. 17:21a).

Ekumenia on kristillisestä uskosta nouseva liike, jonka tavoitteena on kirkon näkyvä ykseys. Ollakseen uskollisia Jeesukselle ja omalle olemukselleen kirkkojen on käytävä dialogia toistensa kanssa. Siksi niiden on entistä pontevammin keskusteltava keskenään ja etsittävä yhdessä vastauksia muun muassa arkkipiispa Leon esittämiin kysymyksiin.

Ekumenian päämäärä on pidettävä mielessä, vaikka sen toteutumiseen on enemmän tai vähemmän matkaa. Tästä Suomen Ekumeenisen Neuvoston puheenjohtajan tehtävät jättänyt piispa Teemu Sippo on hiljakkoin muistuttanut. ”Onko ekumenian päämäärä todella kristittyjen ykseys, niin kuin ainakin me katolilaiset ajattelemme, vai onko se ennemmin jonkinlaista yhdessä Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen uskomista Raamatun mukaan, yhdessä ylistämistä ja rukoilemista?” (Ole katolilainen uskollisesti ja iloiten. Fides 13.11.2015). Tässä on piispan mukaan jatkuva haaste ekumenialle. Se on sitä myös ortodoksis-luterilaiselle dialogille Suomessa ja siksi oppikeskusteluja tarvitaan myös tulevaisuudessa.

Toiseksi Suomen ortodoksisen kirkon ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon dialogi palvelee maailmanlaajaa ekumeniaa ja kristillistä todistusta. Arkkipiispa John Vikström totesi ensimmäisten teologisten neuvottelujen avauspuheessa 28.9.1989 Mikkelissä, että ”vaikka kysymyksessä on kahden kansallisen kirkon kohtaaminen ja keskustelu Suomessa, keskustelussa on mukana kirkkojemme koko traditio. Me emme edusta vain suomalaista kristillisyyttä, vaan samalla omaa opillista perintöämme, idän ja lännen traditiota. Kysymys on idän ja lännen perinteen kohtaamisesta.” Kahden kansankirkkomme välisillä oppikeskusteluilla käymme samalla maailmanlaajaa ekumeenista dialogia ja tuemme sitä.

Globaalin ekumenian lisäksi luterilais-ortodoksinen dialogi Suomessa on välttämätön yhteisen todistuksen vuoksi. Molemmat kansankirkon toimivat suomalaisessa yhteiskunnassa aikana, joka monella tavalla haastaa kirkkoja. Toimintaympäristö, suomalaisen yhteiskunnan arvomaailma ja mielipideilmasto vaikuttavat kirkkojemme elämään. Yhteinen keskustelu voi vahvistaa kummankin kansankirkon identiteettiä, mutta se myös auttaa kirkkoja palvelemaan yhdessä suomalaista yhteiskuntaa täällä elävien ihmisten ajalliseksi ja iankaikkiseksi parhaaksi. Äsken lukemani Jeesuksen kehotus jatkuu: ”Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21b). Tämän vuoksi tarvitsemme myös tulevaisuudessa ortodoksis-luterilaista dialogia Suomessa. Se on suorastaan välttämätön, ”jotta maailma uskoisi”.

Kolmanneksi reformaation perintö velvoittaa luterilaista kirkkoa ekumeeniseen aktiivisuuteen ja avaruuteen. Luterilaisena oleminen ja ekumeenisuus eivät ole vaih­toehtoja tai vastakohtia, vaan saman uskon ilmentymiä. Kirkkomme on tunnustuksellinen luterilainen kirk­ko. Uskollisena omalle traditiolleen ja tunnustuk­selleen se pyrkii yksimielisyyteen uskon perustotuuk­sista kaikkien kristittyjen kanssa.

Luterilainen kirkko on semper idem, uskoltaan aina sama. Se on myös semper reformanda, muodoltaan alati uudistuva. Ennen kaikkea luterilainen kirkko on semper purificanda, jatkuvasti katumusta ja puhdistusta kaipaava. Reformaation merkkivuoden lähestyessä on syytä muistuttaa, ettei luterilainen kirkko voi rakentaa vain ”1500-luvulla tehtiin suuria” –asenteelle, mistä kollegani Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkonen on varoittanut. Luterilainen kirkko – kuten jokainen kirkko – tarvitsee nöyryyttä kuunnella Jumalan ilmoitusta ja palata siihen, nöyryyttä kuunnella toisten kirkkojen uskonkokemusta ja oppia niistä. Siksi luterilaisesta näkökulmasta ekumenialle ei ole vaihtoehtoja. Siksi toivon, että Suomen ortodoksisen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon dialogi jatkuisi ja entisestään syvenisi.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisessa strategiassa todetaan: ”Ekumenia on itse kristillisestä uskosta nouseva liike, jonka päämääränä on kirkon uudistuminen ja kasvaminen ykseyteen, palveluun ja todistukseen. Ykseys ei ole inhimillisten ponnistelujen tulos vaan syvimmillään Pyhän Hengen lahja. Ekumenia on mahdollista vain siellä, missä uskotaan Kristukseen ja turvaudutaan Pyhään Henkeen, joka synnyttää uskon Jumalan sanassa ja sakramenteissa.” (Meidän kirkko, ykseyttä etsivä kirkko, s 17). Kun pohdimme luterilais-ortodoksisen teologisen dialogin ja ekumenian tulevaisuuden näkymiä, on lopuksi syytä palauttaa mieleemme kaiken perusta. Tarvitsemme jatkuvaa rukousta toistemme puolesta. Kaiken työmme ja ponnistelumme tulee tapahtua epikleesin, Pyhän Hengen avuksi pyytämisen ilmapiirissä. Kirkkojemme välisen dialogin tulevaisuus on pohjimmiltaan Jumalan käsissä. ”Ykseys ei ole inhimillisten ponnistelujen tulos vaan syvimmillään Pyhän Hengen lahja.” Tätä lahjaa meidän tulee nöyrästi rukoilla kaikkivaltiaalta Jumalalta.

 Seppo Häkkinen

Takaisin ylös

Puhe Majataloillassa Kirkon monikulttuurisen työn päivillä 11.11.2015 Mikkelissä

”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!” (Fil. 4:4). Tämä apostoli Paavalin kehotus tuntuu oudolta. Voiko ilo syntyä käskemällä? Viriääkö aito ilo kehottamalla? Vai onko kyse siitä Murphyn laista, jossa neuvotaan iloitsemaan joka päivä, sillä huomenna kaikki on vieläkin huonommin? Tällainen ”pessimisti ei pety” –asenne sopisi jotenkin suomalaisuuteen paremmin kuin kehotus iloitsemiseen.

Seurakuntatyövuosiltani muistan rippikoulusketsin, jossa kukin vuorollaan yritti mahdollisimman surkealla ja totisella naamalla sanoa, että usko on iloinen asia. Taustalla oli kokemus suomalaisesta kristillisyydestä, joka näyttäytyy synkkänä ja ilottomana. Usein sisältö ja ilmaisu ovat ristiriidassa keskenään. Parikymmentä vuotta sitten olin radiohartauskurssilla. Ennen kurssia jokaisen piti äänittää yksi hartaus opintomateriaaliksi. Kurssin johtaja pani nauhan pyörimään ja käytti hartauttani esimerkkinä siitä, kuinka surkealla äänellä puhutaan iloisesta asiasta, uskosta. Minua nolotti ja hävetti.

Maahanmuuttajat ovat tuoneet toisenlaisia uskon ilmaisemisen tapoja. Muusikko Pekka Simojoki on usein kertonut siitä järkytyksestä, jonka hän koki Afrikasta Suomeen palattuaan. ”Elävään ja yhteisölliseen afrikkalaiseen messuun tottunut teini katseli järkyttyneenä kirkkokansaa, joka tuijotti messun ajan eteensä ja lähti sitten pois toisiinsa vilkaisematta. – Meinasin kuolla pystyyn.” (Kirkko ja Kaupunki 4.11.2015).

Monikulttuurisuus on kirkossamme rikkaus, jota emme ole vielä oivaltaneet. Kristinuskon ydin on sama, mutta uskon ilmaisemiseen on monia tapoja. Samoin uskosta kertomiseen ja välittämiseen on monia tapoja ja keinoja.  Tämä on hyvä muistaa erityisesti nyt, kun maahamme on saapunut paljon maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita. Tarvitsemme vuorovaikutusta, avoimuutta, kulttuurien ymmärtämistä. Tarvitsemme rohkeutta toisten kohtaamiseen ja yhdessä elämiseen. Ystävällisyys ja lämmin suhtautuminen eivät maksa mitään. Ne synnyttävät kokemuksen arvostamisesta ja yhteisestä ihmisyydestä. Ihminen kohtaa ihmisen. Vieraanvaraisuus, ystävällisyys ja luottamus rakentavat turvallista yhteiselämää. Siihen liittyy kristityn tehtävä todistaa uskostaan Kristukseen sanoin ja teoin.

On tärkeää, että jokainen voi omalla tavallaan ilmaista uskoaan. Minulle luontevaan tapaan ei kuulu ylistystanssit tai halleluja-huudahdukset. Jollekin toiselle ilon ilmaiseminen fyysisesti on mitä luonnollisinta. Tärkeintä on, että emme tee tyyli- tai kulttuurikysymyksistä uskon tai opin kysymyksiä.  Olennaista on pitää kiinni uskomme ytimestä.  Tärkeää on huolehtia, ettei ydin katoa tai hämärry.

Kuulin hiljakkoin kerrottavan pienestä päiväkerholaisesta, joka oli äitinsä kanssa ollut seurakunnan lastenjuhlassa. Heidän tultuaan kotiin kerholainen oli kertonut, että tilaisuudessa oli ollut pappikin. Perheen isä kysyi, mistä pappi puhui. Siihen pieni päiväkerholainen vastasi: ”Seinän vierestä.”

Aito kristityn ilo syntyy siellä, missä Jeesus Kristus saa olla kaiken keskuksena. Silloin pappi ei puhu ”seinän vierestä”, siis sivuasioista. Silloin evankeliumin sanoma rakastavasta Jumalasta kaikuu kirkkaana kirkoissamme. Silloin elävä Kristus vaikuttaa meissä rakkauden tekoja lähimmäisillemme.

Kristityn ilo syntyy kristinuskon ytimestä. Siksi Paavali kirjoittaa Filippin seurakunnalle: ”Iloitkaa aina Herrassa!” Koko Filippiläiskirjeen sävy on ilo, vaikka apostoli kirjoitti sen vankilassa ollessaan. Paavali kehottaa kirjeessään 16 kertaa kristittyjä iloitsemaan. Ilo ei ollut Paavalille tyhjä fraasi tai tunnekuohu. Monesti meidän ilomme on suhdanteista riippuvaa. Elämän olosuhteet eivät aina anna paljon aihetta iloita. Arjessa ilo tuppaa jäämään kiireen tai paineitten varjoon. On opiskelu- ja työhuolia, kotiongelmia, ihmissuhdevaikeuksia, sairautta, talouden kanssa tiukkaa. Ilo tuntuu olevan kaukana. Tällaiseen tilanteeseen helposti ajaudumme, jos tuijotamme itseemme, katsomme taaksepäin tai siihen, mitä meillä ei ole.

Paavali ei sano: ”Iloitkaa aina” vaan ”Iloitkaa aina Herrassa”. Siinä on selvä ero. Kristityn ilo on iloa Herrassa. Se on siis iloa siitä, kuka ja millainen Herra on. Ilo Herrassa on luottamusta Jumalan lupauksiin. Vaikka elämän olosuhteet eivät aina antaisikaan paljon aihetta iloita, taivaalliset totuudet eivät koskaan muutu. Ne ovat aina yhtä totta. Ilo Herrassa syntyy siitä rauhasta, jonka Jeesus antaa ja mitä tämä maailma ei voi antaa. Ilon keskuksena on syntiemme sovitus Golgatalla.  Siitä seuraa luottamus siihen, että olemme matkalla kohti ikuista elämää, taivasta. Tällä matkalla ilo tulee Jumalan läheisyydestä, hänen läsnäolostaan elämässämme, myös tänä iltana.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös

Puhe kirkkoherra Anna-Tiina Järvisen virkaanasettamismessussa 1.11.2015 Kymin kirkossa Kotkassa

 

Rakkaat kristityt, hyvä Anna-Tiina.

 Kymin seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Anna-Tiina Järvinen asetetaan virkaansa. Hän liittyy siihen pitkään ketjuun kirkkoherroja, jotka ovat hoitaneet tätä seurakuntaa.

 Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Kymin seurakunnan uuden kirkkoherran virkaanasettamispäivän epistolateksti on apostoli Paavalin kirjeestä Filippin seurakunnalle (Fil. 1:6-11). Siinä apostoli kuvaa osuvalla tavalla myös kirkkoherran viranhoitoon liittyviä keskeisiä asioita.

 Ensinnä Paavali sanoo: ”Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää.” Kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu nykyisin paljon odotuksia. Kaikkien näiden odotusten keskellä on tärkeintä erottaa tärkein. Seurakunnan johtajan on muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Kirkkoherran vastuulla on huolehtia, että evankeliumin sanoma saisi kuulua kirkkaana ja selvänä Kymin seurakunnassa; että sanoma Kristuksesta kutsuisi, rohkaisisi, ruokkisi, antaisi voimaa tätä elämää ja iankaikkisuutta varten.

 Toiseksi apostoli rukoilee, että ”säilyisitte puhtaina ja moitteettomina odottaessanne Kristuksen päivää”. Kirkkoherran kaitsijan tehtävään kuuluu pitää huolta siitä, että seurakunnan elämä on Jumalan tahdon mukaista. Siihen tarvitaan yhtäältä tietoa ja taitoa, toisaalta rohkeutta ja kypsyyttä pitää esillä seurakuntaa rakentavia asioita ja arvoja. Tähän liittyy myös tehtäväsi työyhteisön johtajana. Kirkkoherrana paikkasi ja asemasi on muuttunut työtovereiden keskellä. Kirkkoherran tehtävä on pohjimmiltaan palvelemista, ei hallitsemista tai erityisessä arvoasemassa olemista. Kirkkoherran virassa johtajuus ei ole itseisarvo, vaan johtaja on palvelija. Hänen tehtävänsä on mahdollistaa muiden työntekijöiden, vapaaehtoisten vastuunkantajien ja luottamushenkilöiden kanssa seurakuntatyö Kymissä. Tähän sinulla, Anna-Tiina, on hyvät edellytykset, tunnethan seurakunnan entuudestaan ja olet hoitanut kirkkoherran tehtävääkin jo jonkun aikaa.

 Kolmanneksi Paavali pyytää, että ”tuottaisitte Jumalan kunniaksi ja kiitokseksi runsain mitoin hyvää hedelmää, jonka saa aikaan Jeesus Kristus”. Seurakunta ei ole olemassa itseään, organisaatiotaan, hallintoaan tai työntekijöitään varten. Seurakunnan tehtävä on toimia tässä maailmassa siten, että ihmisissä syntyisi usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiin. Kirkkoherra on johtajana seurakuntaa varten. Pappina ihminen asettuu kokonaan Jumalan käytettäväksi. Kun seurakunta kutsuu hänet johtajakseen, hänen on välttämätöntä muistaa, ettei kirkkoherran virka ole häntä itseään tai hänen tavoitteitaan varten. Kirkkoherran johtajuus on seurakuntaa varten, sen jäsenten ajallista ja iankaikkista hyvää varten.

 Kaikki tämä edellä kuultu kuulostaa kovin vaativalta. Siksi muista, että kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta ja esirukousta.

 Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Hän johdattaa ja ohjaa sinua. Epistolateksti alkaa apostolin sanoilla: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä.” Tämä Jumalan oma lupaus ja hänen siunaava läsnäolonsa kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Anna-Tiina Järvinen asetetaan Kymin seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Järviselle annettavan viranhoitomääräyksen.

 Takaisin ylös

Avauspuhe Kirkon kasvatuksen ja perheasiain toimikunnan kokouksessa 28.10.2015 Helsingissä

 Helsingin Sanomien lokakuun 2015 kuukausiliitteessä haastateltiin Taideyliopiston rehtorina toiminutta professori Tiina Rosenbergia. Hän mukaansa ”On erittäin tärkeää, että Suomessa on päiväkodit, joissa opetus tapahtuu pedagogisella otteella, eikä niin, että siellä on joku kristillisdemokraattinen kotiäiti laulamassa lapsille virsiä.” (s 49).

 Professori Rosenberg liittyy lausumallaan siihen jatkumoon, jossa väheksytään uskontokasvatusta yhteiskunnan kasvatus- ja koulutusjärjestelmässä sekä ylipäänsä kristillistä kasvatusta. Jatkuvasti julkisessa keskustelussa esiintyy mielipiteitä, joiden mukaan uskontokasvatus joutaa kokonaan pois niin varhaiskasvatuksesta kuin kouluopetuksestakin. Erityisesti uskonnon harjoittaminen tuntuu olevan pahasta. Virrenveisuusta, ruokarukouksista, hartauksista ja jumalanpalveluksista on kanneltu eri viranomaisille. Kristilliset symbolit halutaan häivyttää. Tunnetuimpia tapauksia on Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta myöten tapahtunut käräjöinti siitä, saako koululuokan seinällä olla krusifiksi.  

 Samanaikaisesti on mielenkiintoista havaita, että uskonto tunkee kasvatukseen toisesta ovesta, jopa paraatiovesta. Lapsille on tarjolla joogaa ja onpa olemassa lapsijoogaohjaajan koulutusta kaikkine chakra- ja energiaharjoituksineen. Hindulaisuus ei tunnu tässä kasvattajaa haittaavan. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä lokakuussa (9.-15.10.2015) oli artikkeli otsikolla ”Mindfulness ulottuu jo lapsiinkin”. Buddhalaiseen meditaatioon linkittyvä tietoisuus- ja tunnetaitojen opetus leviää jopa päiväkoti-ikäisille lapsille. Artikkelin lopussa kerrotaan mindfullness-tunnin huipentuvan vuorikristallin näkemiseen. Lukijalle ei kerrota, että new age –uskomuksissa vuorikristalli on hyvä meditaatiokivi, joka auttaa keskittymisessä. Se kanavoi kaikenlaista energiaa, joten sitä voidaan käyttää kaikkien ongelmien hoitamisessa, ilmenivätpä ne sitten kehon, mielen, tunteiden tai sisäisen olemuksen tasolla. Uutisen päätteeksi kerrotaan, kuinka lopuksi laitetaan vielä kämmenet vastakkain rinnan korkeudelle. Kaikki lausuvat yhdessä: ’Kiitos tunnekoulusta, meillä oli mukavaa.’” Lukijalle jää epäselväksi, ketä lopussa kiitetään, opettajaa, toisia lapsia vai jotain tuntematonta jumalaa?

 Yksinkertaistaen ja kärjistäen voi todeta, että risti seinällä näyttäytyy epäsopivana, sen sijaan uushenkisyyteen liittyvä vuorikristalli sopii aivan mainiosti. Käsien ristiminen on kiellettyä, sen sijaan kämmenien vieminen vastakkain rinnan korkeudelle buddhalaiseen tapaan on hyväksyttyä ja eksoottista. Näin pakanuus tekee paluuta maahamme, jota kristillinen usko on hapattanut jo yli 850 vuoden ajan. Tähän tosiasiaan emme ole kirkossamme riittävästi havahtuneet.

 Nyt on rohkeasti puolustettava uskonnonvapauttamme, siis oikeuttamme oman uskonnon näkymiseen ja harjoittamiseen, myös julkisesti. Meidän ei pidä kristittyinä suostua negatiivisen uskonnonvapauden ylikorostumiseen. Nyt on selkeästi asetettava painopiste kristillisen kasvatuksen vahvistamiseen, niin kodeissa kuin seurakunnissakin. Se on kirkkomme kohtalonkysymyksiä. Nyt on ymmärrettävä, että elämme maassamme lähetystilanteessa, jossa itsestäänselvyyksiä ei enää ole. Tehtävämme on osoittaa rohkeasti elämällämme ja teoillamme, mihin ja keneen uskomme.

 Tämän viikon evankeliumissa Jeesus painottaa erityisesti tekojen merkitystä. Me olemme hyviä selittämään ja mestareita puhumalla kiertämään vastuuta. Sanat voidaan ymmärtää monella tavalla. Puheilla ei ihminen tule autetuksi. Rakkauden teot koskettavat ja vaikuttavat. Ne avaavat sydämiä Kristukselle.

Jeesus muistuttaa: ”Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:14-16).

Takaisin ylös

 

Silmiin katsominen Mikkelin tuntomerkkinä

 

Muutaman viikon kuluttua Mikkelin katukuvaan saapuu 300 uutta kasvoa. Tulijat ovat etsineet turvaa Suomesta ja oudolla paikkakunnalla he ovat hämmentyneitä ja epävarmoja. Myös moni mikkeliläinen tuntee huolta siitä, mitä vieraista kulttuureista tulleet tuovat mukanaan ja miten he vaikuttavat paikkakunnan elämään.

 Turvallisuus ja järjestys ovat kehittyneen ja vakaan yhteiskunnan merkki. Siksi on syytä ottaa todesta ne huolenaiheet, joita kantasuomalaiset ovat tuoneet esille. Sinisilmäinen ei pidä olla eikä ongelmia vähätellä, on kyse sitten maahamme saapuvista turvapaikanhakijoista tai omista kansalaisistamme. Viranomaiset tekevät parhaansa huolehtiakseen järjestyksestä ja kaikkien turvallisuudesta.

 Sivistyneessä yhteiskunnassa apua tarvitsevaa autetaan, on hän kuka tahansa. Lähimmäisenrakkaus ei tunne rajoja. Hyvä yhteiskunta kuulee sekä omien kansalaisten tarpeet että muualta tänne tulevien hädän. Vastakkainasettelusta hyötyvät vain ne, joiden tarkoituksena on rakentaa ihmisryhmiä erottavia muureja.

 Mikkeliin saapuvat turvapaikanhakijat ovat kaupungille ja koko maakunnalle mahdollisuus, vaikka vain osa heistä jäisi Etelä-Savoon. He tuovat tullessaan osaamisensa ja halunsa itse ansaita elantonsa. Nämä voimavarat on saatava käyttöön. Ratkaisevaa on se, miten otamme tulokkaat vastaan ja miten he kotiutuvat kaupunkiimme. Tähän tehtävään tarvitaan mukaan kaikkia kaupunkilaisia.

 Arkiset kohtaamiset ovat avain kotoutumiseen. Ystävällisyys ja lämmin suhtautuminen eivät maksa mitään. Silmiin katsominen synnyttää kokemuksen arvostamisesta ja yhteisestä ihmisyydestä. Ihminen kohtaa ihmisen. Voisiko Mikkelin tuntomerkkinä olla silmiin katsominen?

 Järjestöt ja seurat ovat erinomaisia kansalaisyhteiskunnan toimijoita. Voisivatko ne organisoida harrastustoimintaa ja kohtaamispaikkoja? Yhteiset ateriat yhdistävät, liikunta luo yhteisöllisyyttä, kulttuuritoiminta tuo elämään sisältöä ja rikkautta. Yritysten yhteiskuntavastuu voi konkretisoitua olemalla mukana kotouttamisessa. Tämä palvelee pitkällä tähtäimellä myös yhteisiä työvoimatarpeitamme.

 Toivomme, että pian keskuuteemme saapuvat turvapaikanhakijat löytävät ihmisistä välittävän Mikkelin. Silloin heistä voi tulla yhteiskuntamme tulevaisuuden rakentajia.

 

Elli Aaltonen

Itä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja

 

Timo Halonen

Mikkelin kaupunginjohtaja

 

Pekka Häkkinen

Etelä-Savon elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen ylijohtaja

 

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

 

Pentti Mäkinen

Etelä-Savon maakuntajohtaja

 

Juha Palm

Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra

 Takaisin ylös

Puhe kirkkoherra Tero Kalpion virkaanasettamismessussa 13.9.2015 Joutsenon kirkossa

 Rakkaat kristityt, hyvä Tero.

 Joutsenon seurakunnassa on tänään erityinen juhlapäivä, kun pastori Tero Kalpio asetetaan kirkkoherran virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Apostoli Paavali kuvaa Roomalaiskirjeessä (Room. 12:6-16), kuinka meillä saamamme armon mukaan on erilaisia armolahjoja. Niitä tulee käyttää seurakunnan parhaaksi. Listassa on myös johtamisen armolahja. ”Joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti”, kuuluu apostolin opastus. Johtaminen ei ole jotain itsestään hoituvaa muiden tehtävien ohessa tai jonkinlaista toisen käden touhuilua. Se on tarmokkuutta vaativaa työtä. Sen merkittävyyttä korostaa, että Joutsenon seurakunnassa on viime aikoina vaihtunut paljon työntekijöitä.

 Kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu nykyisin paljon odotuksia. Nykyaika korostaa johtajuuden merkitystä, mutta samalla luo sille paineita. Siksi kirkkoherran on tarpeen erityisesti pitää huolta kahdesta asiasta.

 Ensinnä johtajan on muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta seurakunnassa. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Siitä kertoo tässä Joutsenon kirkossa alttaritaulu. Sen aiheena on "Jeesus vastaanottaa syntisiä". Se muistuttaa kirkkoherraa jatkuvasti seurakunnan tärkeimmästä tehtävästä pitää esillä armahtavaa Jumalaa, evankeliumia Jeesuksesta, joka vastaanottaa syntisiä.

 Toiseksi hyvä johtaja lähtee liikkeelle ihmisistä. Seurakunta on ihmisiä varten, jotta he kohtaisivat Jumalan, välittäisivät toisistaan ja huolehtisivat luomakunnasta. Sinut on kutsuttu kaikkien joutsenolaisten kirkkoherraksi. Siksi ole aktiivinen yhteyksien rakentaja. Tässäkin asiassa toimi apostolin kehotuksen mukaan tarmokkaasti. Tähän sinulla on hyvät lähtökohdat. Tunnet tämän seurakunnan entuudestaan, olethan työskennellyt Joutsenon seurakunnassa useiden vuosien ajan.

Käytännössä kirkkoherran johtamistehtävä toteutuu kolmella alueella. Ne ovat työyhteisön johtaminen, seurakunnan hallinnollinen johtaminen ja seurakunnan hengellinen johtaminen. Lisäksi vastuuseesi kuuluu seurakuntayhtymän yhteisiä tehtäviä. Tässä on hahmotettu se kenttä, johon sinut asetetaan hoitamaan virkaasi Joutsenon seurakunnan kirkkoherrana.

”Joka johtaa, johtakoon tarmokkaasti”, opastaa apostoli Paavali. Se ei pohjimmiltaan tapahdu omin voimin tai kyvyin, vaan ”saamamme armon mukaan”. Olet sekä yksityisenä ihmisenä että kirkkoherrana Jumalan avun ja armon varassa. Ne kantavat sinua niin omassa elämässäsi kuin seurakunnan johtajan tehtävässä. Tämän sunnuntain antifonin teksti jääköön sinulle rohkaisuksi ja muistolauseeksi. Psalmin 55 jakeessa 23 luvataan: ”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.” (Ps. 55:23). Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Siksi saat jättää kaiken Jumalan käteen, hän pitää sinusta huolen.

Hyvä seurakunta. Tänään Tero Kalpio asetetaan Joutsenon seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten.

 Takaisin ylös

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 10.9.2015

Talous - ainoa arvomme?

 Suomen julkinen talous on vaikeuksissa. Elämme yli varojemme ja velkaannumme yhä enemmän. Siksi on ymmärrettävää, että keinoja taloustilanteen kohentamiseksi etsitään. Hallituksen pyrkimys julkisen talouden tervehdyttämiseksi on osoitus vastuullisuudesta.

 Keinoina talouskurimuksesta nousemiseksi on ehdotettu muun muassa arkipyhien siirtämistä viikonloppuun ja kauppojen aukioloaikojen täydellistä vapauttamista. Käytännössä se merkitsisi sunnuntain erityisluonteen poistamista.

 Työoikeuden professori Seppo Koskinen onkin todennut, että arkipyhillä ja pyhätyökorvauksilla on kirkollinen tausta eikä sunnuntaityötä enää nykyään pitäisi korvata muista päivistä poikkeavalla tavalla. Hänen mukaansa emme enää elä sellaisessa uskonnollisessa maailmassa, jossa sunnuntai olisi erityinen päivä.

 Keskustelu arkipyhistä ja kauppojen aukioloajoista paljastaa sen, mitkä arvot vallitsevat yleisesti yhteiskunnassa ja päätöksenteossa.

* * *

 Arvoilla tarkoitetaan asioita, joita ihminen, yhteisö tai koko kansa viime kädessä pitää hyvinä, tärkeinä ja tavoiteltavina. Ylimmäksi arvoksi näyttää nousseen talous, vaikka sen tarkoitus on olla vain väline, sinänsä välttämätön ja tarpeellinen, mutta ei itseisarvo tai kaiken ylin mitta.

 Kirkkovuoden rytmi juhlapyhineen ja viikkojärjestys sunnuntaineen muistuttavat, että elämässä on tärkeimpiä asioita kuin raha ja talous. Joskus tärkeän asian huomaa vasta sitten, kun sen on menettänyt. Merkittävimmät ja pysyvimmät asiat ovat sellaisia, joita ei edes voi rahalla ostaa.

 Tervehdin ilolla lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttilan kritiikkiä siitä, että kauppojen aukioloaikojen vapauttamista esitettäessä ei ole tehty lapsivaikutusten arviointia. Juuri lainkaan ei ole keskusteltu myöskään siitä, mitkä olisivat muutoksen kulttuuriset ja ekologiset vaikutukset.

 Monet kaupan työntekijöistä ovat pienten lasten vanhempia. Onko päiväkotienkin oltava sunnuntaisin auki? Tuleeko luontoa rasittavasta autoliikenteestä kauppojen liepeillä jokapäiväistä? Onko meidän tärkein tehtävämme kuluttaminen?

 * * *

 Viikkorytmin särkyminen merkitsee pyhäpäivän katoamista koko yhteiskunnan erityisenä päivänä. Ilman pyhää on vain arkea. Silloin mikään päivä ei erotu toisesta. Tämä koituu pitkällä aikavälillä ihmisen hyvinvoinnin tappioksi.

 Kaikessa yhteiskunnallisesti vaikuttavassa toiminnassa on aina kyse arvostuksista ja arvovalinnoista. Taloutta ja taloudenhoidon arvoja ei tule väheksyä. Niillä on oma paikkansa ja tehtävänsä. Mutta ne ovat vain välineitä hyvään elämään.

 Toivottavasti huomaamme pyhäpäivän merkityksen ennen kuin sen lopullisesti menetämme. Arkipyhien siirtäminen tai kauppojen aukioloaikojen vapauttaminen ei ole pelkkä tekninen päätös, vaan arvovalinta.

Takaisin ylös

Otavan rukoushuoneen esittely- ja muistotaulun paljastaminen 31.8.2015 Mikkelissä

 Psalmista 78:

 

Kuuntele, kansani, mitä opetan,
tarkatkaa sanojani, te kaikki.
  Minä aion esittää viisaiden mietteitä,
  tuon julki menneisyyden arvoituksia,
vanhoja asioita, joista olemme kuulleet,
joista isämme ovat meille kertoneet.
  Me emme salaa niitä lapsiltamme
  vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta,
  Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.
(Ps. 78:1–4).


Psalmi tuo esiin vanhassa Israelissa noudatetun tavan. Lapsille kerrottiin oman kansan menneistä tapahtumista ja Jumalan teoista. Varsinkin perheenisän tehtävänä oli huolehtia tradition siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Historia oli koko yhteisöä yhdistävä tekijä.

Yhteinen menneisyys on koossa pitävä voima. Ilman historiaa yhteisö, suku, kylä tai kansa on kuin muistisairas ihminen. Hän ei tiedä, kuka oikein on, mistä tulee ja minne on menossa. Siksi historian vaaliminen on merkityksellistä. Historia antaa yhteisölle juuret, jotka sitovat sen menneeseen aikaan. Se rakentaa yhteisön identiteettiä. Vain siten yhteisö voi suuntautua tulevaisuuteen. Kun tietää, mistä tulee, on riittävän vahva kohtaamaan tulevaisuuden.

Tänään paljastettava Otavan vanhan rukoushuoneen esittely- ja muistotaulu hoitaa tärkeää tehtävää. Se kertoo tämän kylän ja seudun historian yhdestä vaiheesta. Kyläkirkko pystytettiin rukoushuoneyhdistyksen ja otavalaisten yhteisillä ponnistuksilla ja vihittiin käyttöön vuonna 1929. Hanke vahvisti otavalaista identiteettiä ja yhteisöllisyyttä.

Muistotaulu on arvostuksen osoitus meitä edeltäneille sukupolville, heille, jotka ovat tämän rukoushuoneen rakentaneet ja jotka ovat täällä työskennelleet. Tähän joukkoon kuuluu myös isäni Auvo Häkkinen, joka toimi vuosina 1953–1955 kotiseurakuntansa Mikkelin maaseurakunnan nuorisotyöntekijänä. Hän asui tässä kyläkirkossa. Suntion tehtäviä hoiti Eino Kaurio, johon tutustuin Heinolan maaseurakunnassa työskennellessäni. Hän vietti siellä eläkepäiviään Vanha-Tuusjärven palvelukodissa. Otavan kyläkirkko liittyy siis myös minun henkilöhistoriaani.

Psalmin 78 sanat eivät tarkoita ainoastaan historian vaalimista. Ne korostavat lisäksi tradition välittämisen tärkeyttä tuleville sukupolville. ” … kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.” Tämä kyläkirkko ja muistotaulu kertovat siitä uskosta, jonka julistamista ja opettamista varten rukoushuone rakennettiin. Otavasta oli muodostunut 1920-luvulla merkittävä maatalouden, koulutuksen, sahateollisuuden ja laivaliikenteen keskittymä. Tänne tarvittiin myös omaa rukoushuonetta hengellisen elämän tarpeita varten. Lukemattomat otavalaiset ovatkin 86 vuoden aikana osallistuneet täällä jumalanpalveluksiin, kaste- ja vihkitoimituksiin sekä monenlaisiin muihin tilaisuuksiin. Täällä on pyydetty ja saatu Jumalan siunausta elämään, sen arkeen ja juhlaan. Tätä uskon perintöä on tarpeen jakaa myös tuleville sukupolville. Siitä tämä rukoushuone ja muistotaulu viestittävät.

Otava-seura ansaitsee kiitoksen tämän esittely- ja muistotaulun pystyttämisestä. Kiitollisin mielin paljastamme Otavan rukoushuoneen, monille rakkaan kyläkirkon, esittely- ja muistotaulun.

 Takaisin ylös

 

 Pyhiinvaellus Pariisiin –ilmastokävely 26.8.2015 Mikkelissä

 Kohta lähdemme kävelemään täältä Mikkelin tuomiokirkon portailta Otavan opistolle. Miksi? Sen vuoksi, että haluamme liittyä kansainväliseen kävelytapahtumaan ”Pyhiinvaellus Pariisiin”. Haluamme vaikuttaa siihen, että marras-joulukuun taitteessa pidettävässä YK:n ilmastokokouksessa Pariisissa tehdään viisaita päätöksiä maailman tulevaisuuden hyväksi. Kokouksessa päätetään ilmastonmuutoksen torjumiseen ja sopeutumiseen liittyvistä toimenpiteistä. Pyydämme päättäjiltä toivon viestiä meille ja tuleville sukupolville.

 Kuljemme kappaleen matkaa kohti Pariisia. Jokainen kävelijä lyhentää matkaa Pariisiin 13 kilometrillä. Yhteinen tuloksemme kirjataan ”Pyhiinvaellus Pariisiin” –nettisivuille. Tämä on meidän suomalaisten tapa liittyä mukaan toivon viestiä pyytävien joukkoon.

"Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus". Nämä kolme koota annettiin vuonna 2008 julkaistun kirkon ilmasto-ohjelman nimeksi. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ohjelmassa ei lähdetä liikkeelle syyllisyydestä, vaan kiitollisuudesta. Kiitollisuus luonnon kauneudesta ja ihmeellisyydestä johtaa meidät kunnioittamaan koko luomakuntaa ja elämän ihmettä. Se herättää myös pyrkimyksen kohtuulliseen elämäntapaan. Kristillinen usko rohkaisee ja motivoi toimimaan käytännössä luomakunnan hyväksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Yksi konkreettinen tapa toimia on osallistua tähän ilmastokävelyyn. 

 Muutama viikko sitten luonnontieteilijöiden ja teologien keskusteluryhmä julkaisi kannanottonsa ”Ilmastonmuutos haastaa maailmankatsomuksemme”. Teologit ja luonnontieteilijät painottavat yhdessä, että kehityksen suuntaa on muutettava ripeästi. Ainoastaan siten voidaan välttää entistä laajemmat ongelmat. ”Ongelmien juuret ovat elämäntavassa, joka perustuu siihen, että jatkuvasti halutaan lisää aineellista hyötyä. Tarvitaan todellisuuskäsityksen muutosta, jossa elämän mielekkyys syntyy pikemminkin merkityksellisistä suhteista toisiin ihmisiin ja ympäröivään todellisuuteen.”

 Lähdemme pyhiinvaellukselle osoittaaksemme, että ilmastonmuutoksen haaste on otettava vakavasti tieteessä, taloudessa, politiikassa sekä eri uskontojen ja maailmankatsomusten piirissä. On aika etsiä yhteisiä ratkaisuja rohkeasti, sitkeästi ja luovasti. Tässä työssä tarvitaan monialaista, perinteiset rajat ylittävää yhteistyötä. Huoli maapallomme tulevaisuudesta on yhteinen. Siksi olen iloinen siitä, että tällä pyhiinvaelluksella on osallistujia eri yhteisöistä ja organisaatioista.

 Tervetuloa Mikkelin hiippakunnan ja Etelä-Savon ympäristökasvatuksen yhteyshenkilöverkoston puolesta tähän ilmastokävelyyn! Siunatkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

 Takaisin ylös

  Puhe 71. Orpokotijuhlien juhlaseuroissa 16.8.2015 Saaren kirkossa

 "Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: 'Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.' Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä." (Mark. 10:13-16).

 Olet varmaan kuullut tämän raamatunkohdan ennenkin. Ehkä se on tuttu pyhäkoulusta tai päiväkerhosta, koulun uskonnonopetuksesta tai kastetilaisuudesta. Sitä sanotaan ”lasten evankeliumiksi” ja siitä on otettu näiden juhlaseurojen aihe, ”Sallikaa lasten tulla”. Mikäpä olisi osuvampi teema orpokotijuhlien juhlaseuroille, kun tänä vuonna vietetään Parikanniemisäätiön ylläpitämän lastenkodin 100-vuotisjuhlaa.

 Uukuniemeläisessä herätysliikkeessä hengellisen julistus- ja sielunhoitotyön rinnalla on aina kulkenut sosiaalinen toiminta. Parikanniemen orpokoti – tai niin kuin nykyisin sen tunnemme – lastenkoti on tästä näkyvä merkki. Kuluneet sata vuotta ovat osoittaneet, etteivät apua ja tukea tarvitsevat lapset ole loppuneet. Parikanniemisäätiö tekee arvokasta työtä, josta haluan julkisesti kiittää.

 Juhlaseurojen raamatunkohdasta avautuu monia rikkaita näkökohtia. Otan niistä esille kolme.

 Ensinnä Jeesus sanoo: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.” Tämä Jeesuksen kehotus on nykyisin hyvin ajankohtainen. Viime vuosina on yleistynyt käytäntö, että lapsi jätetään kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta. Ajatellaan, ettei tehdä ratkaisua lapsen puolesta vaan että hän voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo tai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on kuitenkin lapsen uskonnollista heitteillejättöä. Näin lapselta evätään mahdollisuus myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, kun hänelle ei anneta välineitä tällaiseen arviointiin. Itse asiassa vanhemmat tekevät melkoisen ratkaisun lapsen puolesta jättämällä hänet täysin vaille uskonnollista kasvatusta.

 Englantilainen kirjailija G.K. Chesterton kirjoitti aikanaan: ”Kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän ei ala uskoa ’ei-mihinkään’ vaan hän alkaa uskoa ’mihin-tahansa’.” Parikymmentä vuotta sitten luhistuneiden ateististen maiden kohdalla tämä viisaus piti paikkansa. Esimerkiksi Neuvostoliitossa muutama vuosikymmen sitten uskonnollisen tyhjiön täyttivät mitä erilaisimmat uskomukset. Ajatus kasvatuksen neutraalisuudesta on harhakuvitelma. Kukaan ihminen ei synny tyhjiöön eikä kasva tyhjiössä. Ihminen syntyy yhteisöön ja kasvaa keskellä yhteisöä. Lapsella on oikeus elää ja kasvaa seurakunnan jäsenenä. Siksi Jeesus sanoo niin painokkaasti: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.”

 Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä oikeutta emme saa viedä lapsiltamme. Pienestä pitäen opittu luottamus Jumalaan kantaa läpi elämän. Isovanhempi, kummi, äiti tai isä tekee hyvin opettaessaan lapselle iltarukouksen. Hän tekee hyvin ottaessaan lapsen mukaansa kirkkoon ja juurruttaessaan hänet uskoon. Sananlaskujen kirja kehottaa meitä: ”Ohjaa lapsi heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea” (Sananl. 22:6). Me emme saa estää lapsia tuntemasta Jumalaa ja turvautumasta Jeesukseen. Tässä on meillä suuri vastuu ja tehtävä.

 Toiseksi Jeesus sanoo: Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.”

 Jeesuksen aikana Jumalan valtakuntaa odotettiin hartaasti. Näkemykset Messiaan tulevaisuudessa perustamasta Jumalan valtakunnasta vaihtelivat paljon. Jotkut ajattelivat, että valtakunta saavutetaan väkivallalla ja asevoimalla. Toiset odottivat Jumalan valtakunnan tulevan suurten yhteiskunnallisten muutosten kautta. Jotkut puolestaan näkivät Jumalan valtakunnan tulevan henkisten ja hengellisten ponnistusten tuloksena.

 Mutta kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi, että Jumalan valtakunta voisi nousta pienuudesta, vaatimattomuudesta, nöyryydestä. Ihmisen tulee olla voimaton ja tyhjä niin kuin pieni lapsi päästäkseen Jumalan valtakuntaan. Vain täysin avuton voi olla täysin riippuvainen Jumalasta. Niin kauan, kun ihmisellä on jotain itsessään, hän luottaa itseensä sen sijaan, että luottaisi yksin Jumalaan. Juuri tästä pieni sylilapsi on esikuva. Hän yksinkertaisesti jättäytyy vanhempiensa käsiin ja huolenpitoon. Ei hänellä ole muita vaihtoehtoja. Omalla olemisellaan lapsi haastaa meidän aikuisten kaikkitietävyyden, mahtavuuden ja kovuuden. Omalla olemisellaan lapsi kutsuu aikuista avautumiseen, elämän haurauden, keskeneräisyyden ja rikkinäisyyden kohtaamiseen, luottamaan ja turvautumaan Jumalaan.

 Jeesus ei asettanut lasta ihailtavaksi tai huomion keskipisteeksi. Hän ei asettanut lasta esikuvaksi myöskään siksi, että lapsi kaipaisi hoitoa tai hoivaa, ruokaa tai ystävyyttä. Kaikkea tätä lapsi luonnollisesti tarvitsee, mutta Jeesuksen tähtäyspiste oli muualla. Kun Jeesus asetti lapsen esikuvaksi, hän kehotti meitä näkemään oman elämämme ja sen tärkeysjärjestyksen uudella tavalla. Tärkeintä ei ole valta, näkyvyys ja suuruus, vaan luottamus, nöyryys ja pienuus. Jeesus asetti lapsen esikuvaksi tavalla, joka oli täysin odottamaton sen ajan yhteiskunnassa. Hän opetti, että taivasten valtakuntaan tahtovan on tultava lapsen kaltaiseksi, nöyräksi kuin lapsi.

 Jumalan valtakunnassa toimitaan toisilla ehdoilla kuin ihmisten maailmassa. Siksi itsensä uskossaan heikoksi ja avuttomaksi tunteva on itse asiassa hyvässä asemassa. Nimittäin vain sellainen on kelvollinen Jumalan valtakuntaan. Hänellä ei ole Jumalalle tuotavana muuta kuin syntinsä, heikkoutensa ja avuttomuutensa. Hänellä ei ole muita vaihtoehtoja kuin jättäytyä Jumalan varaan.

 Kolmanneksi evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus ”otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä”. Jeesus nosti lapset käsivarsilleen syleillen heitä ja siunasi heidät panemalla kätensä lasten pään päälle. Kätten päällepaneminen oli yleinen tapa juutalaisuudessa. Yleisimmin niin tehtiin siunatessa tai rukoiltaessa toisen puolesta. Siunaaja laski kätensä siunattavan päälle. Samoin meneteltiin myös silloin, kun henkilö vihittiin tai omistettiin Jumalalle. Näin tapahtuu yhä edelleen meidänkin kirkossamme kasteessa, virkaan vihkimisissä ja siunaamisissa.

 Tuodessaan lapset Jeesuksen siunattaviksi vanhemmat tahtoivat jättää heidät Jumalan varjelukseen. He ymmärsivät, että siunaus on aina lähtöisin yksin Jumalasta; hän siunaa kenet siunaa. Ihminen ei kykene hänen siunaustaan ansaitsemaan tai vaatimaan, ei sitä lisäämään eikä vähentämään. Jumalan siunaus on aina ihmisestä täysin riippumaton Jumalan armon osoitus. Tämä on Jeesuksen opetuksen ydin näiden juhlaseurojen raamatunkohdassa: Jumalan valtakunta on luonteeltaan kuin siunaus. Sitä ei kukaan ansaitse tai ota. Jumala antaa sen lahjana hänelle, joka sen tahtoo vastaanottaa.

 Tässä on evankeliumin suuri lupaus myös meille. Jumalan valtakuntaan pääsemiseksi ei vaadita koulutusta tai tutkintoa, ei sukua tai mainetta, ei edes uskon vahvuutta tai rakkauden tekoja. Jumalan valtakunta on yksinomaan Jumalan laupeutta ja lahjaa, joka on tarjolla Jeesuksen Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen tähden. Jumalan valtakuntaan päästään yksin armosta, Kristuksen tähden. 

Takaisin ylös

Neutraliteetti-illuusio vääristää uskontoon liittyvää keskustelua

 Uskonto on julkisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa jatkuvasti ajankohtainen aihe. Viime aikoina yhteiskunnan eri alueilla on korostunut pyrkimys katsomukselliseen neutraliteettiin. Esimerkiksi lainsäädäntöhankkeissa uskonnon poistamista julkisen vallan toiminnasta perustellaan katsomuksellisella neutraliteetilla.

 Valaa koskevien lainmuutoshankkeiden perusteluissa todetaan, että yhdenvertaisuuden ja uskonnonvapauden kannalta on syytä kuulla henkilöä ”neutraalin vakuutuksen nojalla”. Samanlainen neutraliteettiajattelu on ollut taustalla viimekeväisessä puolustusministeriön työryhmäraportissa, joka käsitteli puolustusvoimissa annettavaa eettistä opetusta sekä sotilasparaatien hartausosuutta.

 Yhteiskunnassa on yleistynyt myös näkemys, että neutraliteetin vuoksi lapsi tulisi jättää vaille uskonnollista kasvatusta. Moni vanhempi ajattelee, että lapsi voisi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo vai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei.

 Ajatus siitä, että uskontoa tai uskonnollisuutta voisi arvioida katsomuksellisesti neutraalilta pohjalta, on harhaanjohtava. Tätä ongelmallista oletusta voidaan kutsua neutraliteetti-illuusioksi. Neutraliteetti-illuusion luonnetta voidaan valottaa erilaisista näkökulmista, jotka täydentävät toisiaan.

 Empiirisestä näkökulmasta katsoen voi perustellusti todeta, että syntyvät, kasvavat ja kehittyvät lapset eivät ole katsomustensa tai arvojensa suhteen omalakisia ja riippumattomia yksilöitä. Kukaan ei synny tyhjiöön eikä kasva tyhjiössä. Jokainen lapsi syntyy tiettyyn maailmaan, kulttuuriin ja lähiympäristöön. Ne antavat sisällön ja kasvualustan myös yksilön katsomukselliselle identiteetille. Erilaiset ympäristöt antavat erilaisia aineksia ja vaihtoehtoja.

 Käsitteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna voidaan puolestaan todeta, että niin katsomukselliset ajatteluperinteet kuin tieteelliset teoriatkin perustuvat aina joidenkin tiettyjen käsitteiden varassa toimimiseen. Erilaiset käsitejärjestelmät muodostavat siten keskenään vaihtoehtoisia tapoja jäsentää havaintojamme, ajatteluamme ja toimintaamme.

 Filosofian kannalta jokainen katsomus perustuu väistämättä joillekin olemassaolon perimmäistä luonnetta koskeville oletuksille. Nämä oletukset voivat olla alkuperältään esimerkiksi luonnontieteellisiä, filosofisia, teologisia tai niitä yhdisteleviä. Lähteestään täysin riippumatta kaikki katsomukset ovat joka tapauksessa luonteeltaan keskenään vaihtoehtoisia tai toisiaan täydentäviä olemassaoloa koskevia yleisiä oletuksia.

 Empiirinen, käsitteellinen ja filosofinen näkökulma vahvistavat osaltaan sen, että katsomuksellisesti neutraalia maaperää ei ole olemassakaan. Yksinkertaisesti kiteytettynä: kaikki vaihtoehdot ovat vaihtoehtoja ja jokainen näkökulma on näkökulma jostakin käsin. Näiden olennaisen tärkeiden seikkojen ymmärtäminen voi parhaimmillaan poistaa joitakin itsepintaisia ajatuksellisia esteitä suvaitsevuuden, keskinäisen tunnustamisen ja arvostavan keskustelun tieltä.

 Teologia ja filosofia voivat toimia vastalääkkeinä neutraliteetti-illuusiolle. Niiden yhteinen yhteiskunnallisesti merkittävä tehtävä on julkisessa keskustelussa esiintyvien ajatusrakennelmien, käsitteiden ja argumenttien kriittinen tarkastelu. Sen lisäksi ne auttavat hahmottamaan tieteellisten teorioiden, poliittisten ideologioiden, uskonnollisten oppien ja filosofisten järjestelmien välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä.

 Neutraliteetti-illuusio vääristää nykyisin uskontoon liittyvää keskustelua, sillä se ei mahdollista katsomusten aidosti tasa-arvoista vuoropuhelua. Pyrkiessään työntämään uskonnon marginaaliin julkisessa elämässä se ei tarjoa kestävää mallia eri vakaumusten rinnakkainelolle. Keskustelua ei ole mahdollista käydä ”ei-kenenkään maalla”, vaan sen on lähdettävä liikkeelle kunkin omasta perinteestä. Aito uskontojen ja katsomusten välinen dialogi edellyttää vahvaa omaa identiteettiä.

 Vain ottamalla todesta uskonnot ja eri vakaumukset sekä antamalla niille tilaa julkisessa elämässä voidaan rakentaa luottamukselle perustuvaa yhteiskuntaa.

 Seppo Häkkinen

Heikki J. Koskinen

 Häkkinen on teologian tohtori ja Mikkelin hiippakunnan piispa. Koskinen on teoreettisen filosofian dosentti ja yliopistotutkija Suomen Akatemian huippuyksikössä Järki ja uskonnollinen hyväksyminen.

 Takaisin ylös

Mahdollisuus ja vastuu 10-14 -vuotiaat seurakunnassa

Puheenvuoro Mikä ikä –seminaarissa 24.7.2015 Partaharjulla

 ”Mikähän tästä lapsesta tulee?”

Pari viikkoa sitten tapasin 13-vuotiaan Aleksanderin. Hän oli juuri sen näköinen kuin tuonikäinen on, nuori, vielä kasvupyrähdystä ilmeisesti odottava poika. Hän harrastaa pianonsoittoa. Tai on ehkä väärin sanoa ”harrastaa”, sillä Aleksander Malofejev on vuoden 2014 kansainvälisen Nuorten muusikoiden Tsaikovski –pianokilpailun voittaja. Nuori lahjakkuus on voittanut tähän mennessä lukuisia muita kansainvälisiä pianokilpailuja. Hän on konsertoinut Venäjällä, Azerbaidzanissa, Ranskassa, Sveitsissä, Saksassa, Itävallassa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa. Mikkelin musiikkijuhlilla hän soitti Valeri Gergijevin johtaman Mariinski-teatterin sinfoniaorkesterin solistina.

Aleksander Malofejevin soitto oli käsittämättömän taidokasta. Sitä kuunnellessani ja katsoessani en yhtään ihmetellyt, että hän on voittanut muun muassa Mozart, ihmelapsi –kilpailun pääpalkinnon 10-vuotiaana. Konsertin väliajalla keskustelimme tuttujen kanssa, mitä Aleksander mahtaa tehdä konsertin jälkeen illalla. Meneekö hän hotellihuoneeseen, syö sipsejä ja pelaa tietokonepeliä?

Konsertin jälkeen pohdin, miten me osaisimme nähdä jokaisessa lapsessa olevat voimavarat. Liian usein suhtaudumme lapsiin ja nuoriin niin yhteiskunnassamme kuin kirkossamme ongelmakeskeisesti. Rippikoulutyön asiantuntija Jarmo Kokkonen totesi joitakin vuosia sitten esitellessään piispoille rippikoulutyön ajankohtaiskuulumisia: ”Kun ennen kysyttiin, ’mitä tästä lapsesta tulee’, nyt kysytään ’missä nuoremme ovat’ ja ’mihin me vielä joudumme näiden nuorten kanssa’.”

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Johannes Kastajan syntymästä. Hänestä kerrotaan ihmisten sanoneen: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?” (Luuk. 1:66). Tällaista avointa, rohkaisevaa ja kannustavaa asennetta me tarvitsemme seurakuntiimme. Kaikista lapsista ei tule Johannes Kastajia tai Aleksander Malofejeveja. Mutta jokaisella tytöllä ja pojalla on oma luovuttamaton arvonsa ja omat ainutlaatuiset lahjansa. Hänelle pitää antaa mahdollisuus käyttää lahjojaan. Seurakunnan 10-14 -vuotiaat jäsenet eivät ole ongelma, vaan seurakuntaelämän mahdollisuus. Varhaisnuori ei ole tulevaisuuden optio, vaan hänellä on oikeus elää seurakunnan jäsenyyttä todeksi jo nyt. Hänellä on paikkansa seurakunnassa ja hänen voimavarojaan, elämäniloaan ja energiaansa tarvitaan. Nobel-runoilija Gabriela Mistral on sanonut: ”Monet asiat, joita tarvitsemme, voivat odottaa, lapsi ei voi. Hänen ruumiinsa ja aistinsa kehittyvät koko ajan. Hänelle emme voi sanoa 'huomenna'. Hänen nimensä on tänään."

Minulla on tallessa punaisesta nauhasta roikkuva, puusta sahattu avain, johon on poltettu teksti: APT. 16:31. Avain on muisto Heinolan maaseurakunnasta lähes parin vuosikymmenen takaa. Pohdimme, miten saisimme 10–14-vuotiaita mukaan seurakunnan elämään. Leirit vetivät nuorempia todella hyvin, samoin rippikoulut toimivat. Mutta ikävuodet ennen rippikoulua muodostivat aukon. Päätimme tehdä asialle jotain. Parkettitehtaalla töissä oleva seurakuntalainen lahjoitti parketinpalasia. Suntio sahasi niistä avaimia, nuorisotyöntekijä piirsi polttokynällä tekstin ja numeron avaimiin. Pahvilaatikkotehtaalta saatiin satoja salkunmallisia pahvilaatikoita. Näistä aineksista kehittelimme kaikille 6-luokille tuntivierailun apostoleista. Siellä jokainen oppilas sai puisen avaimen ja kutsun viikonloppuleirille. Jokaiselle avainnumerolle oli leirikeskuksessa saman numeroinen pahvilaatikko. Leirillä jatkettiin apostolien seurassa seikkaillen ja Raamattua oppien. Laatikkoon ilmaantui milloin mitäkin yllätystä. Leirin lopuksi jokainen sai viedä oman salkkulaatikkonsa siihen kertyneine tavaroineen kotiin. Ehkä mukaan lähteneet tehtävät innostivat vielä kotona jatkamaan Raamatun tutkimista. Vielä leirin jälkeen seurakunnasta lähti kirje leiriläisille ja samalla terveiset apostoleilta.

Puinen avain punaisessa nauhassa muistuttaa minulle yhä siitä energiasta, innosta ja elämänilosta, jota koin alle rippikouluikäisten tyttöjen ja poikien kanssa. Tähän tehtävään rohkaisen meitä kirkon työssä. Varhaisnuorisotyön suurin vahvuus ja voimavara ovat varhaisnuoret itse. Toistan: 10-14 –vuotiaat tytöt ja pojat eivät ole seurakunnan ongelma, vaan suuri mahdollisuus.

”Hän varttui viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.”

Tämän seminaarin yhtenä taustana on muutaman vuoden takainen kasteopetuksen laajentamista ja rippikoulun varhentamista koskeva kirkolliskokouksen edustaja-aloite. Asiasta laatimassaan mietinnössä 1/2013 kirkolliskokouksen yleisvaliokunta totesi: ”Kristillisen kasvatuksen katvekohtia ovat

-     ikävaihe siirryttäessä kouluun,

-     ikävuodet 10–14 ennen rippikoulua, ja

-     aika rippikoulun jälkeen erityisesti niiden osalta, jotka eivät osallistu isostoimintaan.

- - Erityisen haastava kristillisen kasvatuksen ikäkausi sijoittuu 10–14-vuotiaisiin nuoriin. Mikäli nuorella ei ole riittävää hengellisen elämän perustaa ennen rippikoulua, rippikoulu ei yksin riitä. Rippikoulu tulee tällöin liian myöhään ja kestää liian vähän aikaa. Nuorten hengellistä elämää tulisi vahvistaa jo ennen rippikoulua. - - Valiokunta pitää perusteltuna, että kirkossa otetaan 10–14-vuotiaiden kristillinen kasvatus erityisen kehittämisen kohteeksi. Ajanjakso kattaa iän kymppisynttäreistä rippikoulun alkuun. Valiokunta pitää esimerkiksi mahdollisena, että esirippikoulusta kehitettäisiin yhtenäinen työmuoto seurakuntiin. - - Tavoitteena on, että rippikoulun ympärillä olevaa kasvatuksen kaarta saataisiin laajennettua ja jäntevöitettyä koko kirkossa. Ikäkaudelle ominaisista hyvistä ja menestyneistä työtavoista on mahdollista luoda nykyistä vahvempia toimintamuotoja ilman että rippikoulua muutetaan.”

Näin kirkolliskokous on tarttunut tärkeään asiaan. Kirkkomme ylin päättävä elin pitää perusteltuna, että erityisesti 10–14-vuotiaiden kristillinen kasvatus otetaan kehittämisen kohteeksi. Toivon, että tämä ymmärretään seurakunnissa, hiippakunnissa, Kirkkohallituksessa ja kirkollisissa järjestöissä. Tähän mennessä on konkreettisesti tapahtunut jo paljon: Kirkon kasvatuksen päivillä tammikuussa 2015 asia oli esillä omassa seminaarissaan, täällä Partaharjulla järjestetään Mikä ikä -seminaari ja samassa yhteydessä on samannimisen kirjan julkistaminen. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että asiaan havahdutaan seurakuntatasolla ja ryhdytään siellä konkreettisiin toimiin.

Perusteluja kirkolliskokouksen linjaukselle voisi esittää monia. Otan niistä esille vain yhden. Keskilapsuus – ikävuodet kymmenen molemmin puolin – on keskeinen ikä ihmisen identiteetin kehittymisessä. Silloin voidaan vielä ratkaisevasti vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, myös moraaliseen ja eettiseen sekä uskonnolliseen kehitykseen. Varhaisnuoruuden kokemukset vaikuttavat siihen, saako lapsen usko muuttua omakohtaiseksi ja persoonalliseksi, vai jääkö se vain yhdeksi varhaislapsuuden turvallisuuden elementiksi, joka sitten aikanaan on helppo hylätä. Varhaisnuorisotyössä hyvin hoidettu kasteopetus kantaa rippikoulussa ja myös sen jälkeen hyvää hedelmää. Kyse on kasvatuksen sillan tai kaaren rakentamista ikäluokasta toiseen. Samalla vahvistetaan kirkon jäsenyyttä, myös tulevaisuuden näkökulmasta.

Keskilapsuudessa valitaan suunta, jota kohti murrosiässä kuljetaan. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, millainen on kirkkomme varhaisnuorisotyön sisältö ja millaiselle teologiselle perustalle se rakentuu. Kristillinen uskomme antaa ihmiselle turvan elämän pelottavienkin ulottuvuuksien keskellä ja se tarjoaa ihmiskuvan, joka vahvistaa nuoren itsetuntoa. Usko antaa kokemuksen hyväksytyksi tulemisesta, se tuo anteeksiannon syyllisyydestä, korostaa vastuuta itsestä ja toisesta sekä opettaa arvokkaita eettisiä ja moraalisia periaatteita. Kaikki nämä antavat murrosikää lähestyvälle tytölle ja pojalle hyvät eväät, joiden varassa hän voi kohdata murrosiän kriisit turvallisesti. Ehkä jokin harharetki tai harmeja tuova kokeilu jäisi tekemättä, jos elämän mielekkyyttä ja iloa ei tarvitsisi etsiä päämäärättömästi.

Evankeliumit puhuvat hyvin vähän Jeesuksen lapsuudesta. Hänestä mainitaan kuitenkin yksi keskeinen asia Luukkaan evankeliumin 2. luvun lopussa. Luuk. 2:41-52 kertoo Jeesuksen ja hänen vanhempiensa käynnistä Jerusalemin temppelissä. Jeesus on nuoruusiän kynnyksellä, 12-vuotias varhaisnuori. Kolmannestatoista ikävuodesta alkaen jokaisen juutalaispojan piti noudattaa lakia; hänestä tuli ”lain poika”. Kaksitoistavuotiaan pojan oletettiin jo voivan toimia harkitusti. Kolmetoistavuotias sai itse vastata lain käskyjen noudattamisesta. Temppelijuhlaan osallistuminen oli erinomaista valmistautumista tähän kaikkeen.

Lain säätämiin velvollisuuksiin sisältyi ennen muuta pyhien aikojen, kuten rukoushetkien, paastopäivien ja temppelijuhlien, noudattaminen. Jeesuksen lainkuuliaiset vanhemmat olivat joka vuosi pyhän tavan mukaan käyneet Jerusalemin juhlilla. Nyt oli Jeesuksen vuoro tulla mukaan tutustumaan pyhiin säädöksiin ja perinteisiin. Tästä juhlamatkasta tuli kuitenkin käännekohta hänen elämässään. Hän katosi vanhemmiltaan ja kun vanhemmat löysivät Jeesuksen kolmen päivän kuluttua, hän lausui ensimmäiset evankeliumien tallettamat sanansa. Ne kertovat Jeesuksen messiaanisen tietoisuuden ensi alkeista nuoruuden murrosiässä. Koko jakso päättyy sanoihin: ”Hän varttui viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.” (Luuk 2:52, KR 1938).

Tämä merkitsee kokonaisvaltaista ihmiskäsitystä. Jeesus varttui viisaudessa, kyse on siis tiedollisesta kehittymisestä. Hän varttui iässä, siis fyysisesti. Hän varttui armossa, toisin sanoen kasvoi hengellisesti. Hän kasvoi Jumalan edessä, toisin sanoen seurakunnan yhteydessä. Hän kasvoi ihmisten edessä, siis jäsentyi sosiaalisesti elinyhteisöön ja yhteiskuntaan.

Tästä raamatunkohdasta avautuu merkittävä näköala varhaisnuorisotyön teologiaan. Luukkaan yhteenveto Jeesuksen varhaiskehityksestä on periaatteellisesti tärkeä kannanotto. Kun vanhan juutalaisen käsityksen mukaan lapsen arvo on siinä, mitä hänestä aikuisena tulee (näin esim. Luuk. 1:66), niin Luukas on uuden kristillisen käsityksen mukaan nähnyt lapsen itseisarvon ja kuvannut Jeesuksen harmonista, kokonaisvaltaista kasvua ja kehitystä.

Kokonaisvaltaisuus on aina ollut kirkkomme varhaisnuorisotyön vahvuus. Siitä kannattaa pitää kiinni. Sen varaan on hyvä rakentaa monipuolista seurakuntaelämää 10-14 –vuotiaille heidän omat tarpeensa ja toiveensa huomioon ottaen. Hyvä on huomata myös se, että varhaisnuoret tuovat mukanaan vanhempansa ja perheensä. Tässäkin on seurakunnalle mahdollisuus ja markkinarako: varhaisnuoret ja vanhemmat yhdessä.

 ”Osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää”

"Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa, eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää ihmisen vastaiselle elämälle, kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudesta saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne. Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne."

Näin lausuu nuorin veli Aljosa tunnetun venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovitš Dostojevskin teoksessa Karamazovin veljekset. Aljosan ajatukseen on kiteytetty olennaisin perheen ja kristillisen kasvatuksen merkityksestä koko ihmiselämälle.

Kirkkomme tulevaisuuden kannalta kasvatus on ratkaisevan tärkeää. Siksi kristilliseen kasvatukseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Mutta kyse ei ole vain kirkosta yhteisönä ja organisaationa. Vielä tärkeämpää on se, että jokainen lapsi saisi kuulla evankeliumin sanoman hyvästä Jumalasta sekä oppisi luottamaan ja turvautumaan häneen. Tällainen muisto, kokemus rakastavasta Jumalasta, voi joskus olla elämän pelastus. Ja ennen kaikkea: usko Jeesukseen Kristukseen vie kerran iankaikkiseen elämään.

Kirkon aarre, evankeliumi, kuuluu myös tytöille ja pojille. Yksi varhaisnuorisotyön teologian lähtökohta on katkelma Jeesuksen vuorisaarnasta: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” (Matt. 7:7-11).

Vaikka vuorisaarnan katkelman varsinainen tähtäyspiste on muualla kuin varhaisnuorisotyössä, nousee siitä esille yksityiskohta, jota voi soveltaa kasvatustyöhön. Nimittäin jakeessa 9-10 sanotaan: Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jeesus tähdentää, että pojille - yhtä hyvin tytöille - on annettava parasta. Vain paras on kyllin hyvää varhaisnuorelle.

Viime syksynä kuuntelin Venäjän ortodoksisen kirkon arkkipiispa Markin esitelmän ”Kristillinen kasvatus on työtä ikuisuuden nimessä”. Siinä hän pohti muun muassa sitä, kuinka lapsen kasvattamatta jättäminen merkitsee itse asiassa suvun kuolemista. Arkkipiispa Mark totesi, että vanhempi, joka kieltäytyy kasvattamasta lastaan, tuhoaa oman sukunsa. ”Näiden lapsista tulee vanhempiensa seuraajia vain puhtaan biologiselta kannalta, mutta ei suvun jatkajia – heistä ei tule tiettyjen arvojen ja asenteiden välittäjiä. Tässä näkyy, kuinka suku kuolee, sillä suku ei kuole sukupuuttoon silloin, kun biologinen suvunjatkaminen katkeaa, vaan silloin, kun suvulle ominaisten asenteiden ja hengellisten ja moraalisten arvojen jatkuvuus katoaa.”

Tutkimusten mukaan kotikasvatus periytyy, myös kristillinen kasvatus. Ne jotka ovat sitä saaneet, jatkavat perinnettä uusille sukupolville. Vastaavasti kristillistä kasvatusta vaille jääneet eivät halua sitä opettaa lapsilleen tai ovat neuvottomia kristillisen kasvatuksen kanssa. Viime vuosina kristillinen kasvatus on ohentunut nopeasti. Kotien kristillinen kasvatus on kiireellisimpiä ja tärkeimpiä alueita, joihin kirkossamme on tartuttava voimakkaasti. Onneksi monissa seurakunnissa onkin ryhdytty toimenpiteisiin. Kodin kristillistä kasvatusta tukee tai toisinaan korvaa seurakuntien kasvatustyö. Seurakunnilla on vastuu myös 10-14 -vuotiaista jäsenistään. Konkreettisesti kyse on siitä, mitä seurakunnat ovat tämän ikäluokan parissa tehtävään työhön valmiit resurssoimaan. Taustalla on suuri kysymys siitä, kuinka tärkeäksi kirkossa ymmärretään varhaisnuorisotyö.

”Sallikaa lasten tulla”

Olen tässä puheenvuorossani korostanut kahta asiaa. Ensinnä varhaisnuorten ikäluokka on seurakunnan ja seurakuntaelämän mahdollisuus. Varhaisnuorisotyön suurin vahvuus ja voimavara ovat varhaisnuoret itse. Toiseksi seurakunnalla on vastuu tämän ikäluokan kasvusta ja kristillisestä kasvatuksesta. Siksi 10-14 -vuotiaiden jäsenten osallisuutta seurakuntaan on tuettava ja huolehdittava mahdollisuudesta elää seurakunnan yhteydessä oman ikäisenä ja omana itsenään. Siksi on tärkeää kuulla, mitä Jeesus sanoo: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.” (Mark. 10:14).

Tämän kehotuksen toteuttamiseen tarvitsemme rohkaisua ja työnäkyä. Vahva motivaatio ja selkeä tavoite auttavat toteuttamaan tehtävää.

Olen perinyt isältäni Auvo Häkkiseltä kaksi kirjaa, jotka liittyvät hänen elämänhistoriaansa Partaharjulla. Ensimmäinen on Pentti Sormusen ja Pentti Tapion vuonna 1954 julkaisema Seurakuntapojan kirja. Kirjan nimilehdellä on päiväys ”Partaharju 28/8 -54”. Reilu kuusikymmentä vuotta sitten 26.-29.8.1954 vietettiin täällä miesten hengellisiä päivä ja poikatyön veljespäiviä. Isäni on säilyttänyt päivien ohjelman kirjan väliin. Teemaksi oli valittu Raamatusta jae ensimmäisestä korinttolaiskirjeestä: ”Sentähden, rakkaat veljeni, olkaa lujat, järkähtämättömät, aina innokkaat Herran työssä, tietäen, että vaivannäkönne ei ole turha Herrassa.” (1. Kor. 15:58 KR 1938). Tällaista rohkaisua mekin tarvitsemme.

Toinen isältäni perimä kirja on Pentti Tapion kirja vuodelta 1958 Täällä on poika. Teos on aikansa poikatyön perusteellinen opas. Suuresti arvostamani ja kunnioittamani Iso-Parta, opetusneuvos Pentti Tapio päättää kirjansa seuraavasti: ”Tässä on seurakunnan poikatyön tehtävä; johtaa pojat Jeesuksen silmien eteen kasvamaan. Siinä on myöskin seurakunnan poikatyön onnistumisen salaisuus, että se kokonaisuudessaan suoritetaan Jumalan kasvojen edessä.” (sivu 116). Tällainen tavoite on ollut perinteisesti seurakuntiemme tyttö- ja poikatyössä. Se ei ole vanhentunut, vaan päinvastoin tullut yhä ajankohtaisemmaksi. Se on meille kannustuksena tehdä työtä 10-14 –vuotiaiden varhaisnuorten parissa, heidän puolestaan ja heidän kanssaan.

Takaisin ylös

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 26.6.2015

Kohtuudesta

 Viime viikkoina kohtuudesta on keskusteltu enemmän kuin aikoihin. Taustalla on pääministeri Sipilän hallitusneuvottelujen päätteeksi esittämä vetoomus yhteiskunnan hyväosaisille kohtuuden puolesta ja yhteisiin talkoisiin osallistumisesta. 

 Keskustelu kohtuudesta on tervetullut. Ylipäänsä yhteiskunnassamme saisi olla nykyistä enemmän keskustelua politiikan ja päätösten taustalla vaikuttavista arvoista. Kaikessa yhteiskunnallisesti vaikuttavassa toiminnassa on aina kyse myös arvostuksista ja arvovalinnoista. Tämä koskee myös talouspolitiikkaa.

 Kohtuus on ihanteista vanhimpia. Kohtuuden ajatus kuuluu useimpiin maailman filosofioihin ja uskontoihin. Se ilmenee jonkinlaisena yleisinhimillisenä perusviisautena. Silti kohtuus on käsitteenä vaikea, sillä se on aina suhteessa johonkin. Se näyttää saavan sisältöä vasta konkreettisissa yhteyksissä.

 * * *

Suomen kielen kohtuus-sanan taustalla on sana kohta, siis jokaisen oma osa. Sanat kohta ja kohtuus liittyvät saaliin jakamiseen. Jokainen sai oman kohtansa eli oman osansa metsästyksen tai kalastuksen annista. Kyse on jakamisesta. Kohtuuden perustavimpana ulottuvuutena on siten oikeudenmukaisuus. Se on ihmiselle tyypillinen kohtuuden mitta.

 Yhteiskunnallisessa mielessä kohtuus on usein rinnastettu nimenomaan oikeudenmukaisuuteen tai oikeamielisyyteen, jonka antiikin filosofi Platon näki yhteiskunnan ja sen säilymisen välttämättömäksi perustaksi.

 Kohtuuteen liittyy myös luottamus, joka sitoo eri ihmisiä ja ihmisryhmiä toisiinsa. Se on välttämätön yhteiskunnan vakaudelle ja turvallisuudelle. Kohtuus lisää luottamusta, kohtuuttomuus heikentää sitä. Usein jo pelkkä mielikuva kohtuudesta tai kohtuuttomuudesta riittää joko vahvistamaan tai näivettämään luottamusta.

 Kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus ja luottamus johtavat ihmisten väliseen solidaarisuuteen, jossa ketään ei jätetä ja heikoimpia autetaan.

 * * *

 Kohtuus kytkeytyy vahvasti etiikkaan. Filosofi Eero Ojasen mukaan ”onkin erityisen hälyttävää, että uuden ajan länsimaisen ajattelun peruspiirteeksi mainitaan usein juuri kohtuuden idean hukkaaminen pelkän jatkuvan kasvun, edistyksen ja hallitsemisen tieltä”.

 Taloudellinen kasvu ja kilpailukyky eivät ole itseisarvoja tai päämääriä. Koko nykyinen kulutustaso on velaksi elämistä, paitsi kansantaloudellisesti, myös ekologisesti. Emme voi jättää velkataakkaa tulevien sukupolvien ja luonnon maksettavaksi. Siksi kohtuus on asetettava talouden periaatteeksi itseisarvoisen kasvun tavoittelun sijaan.

 Kohtuus, oikeudenmukaisuus ja heikoimmista huolta pitäminen ovat aina olleet suomalaisen hyvinvoinnin tukiranka. Näiden varassa meidän on yhdessä rakennettava tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Takaisin ylös

 

Avauspuhe Kirkon kasvatuksen ja perheasiain toimikunnan kokouksessa 28.5.2015 Helsingissä

 Punkaharjulainen Mimmi Siikavirta on toiminut 40 vuotta pyhäkoulunopettajana SOS-lapsikylässä, jossa hän toimi vanhempana 38 vuotta. Pyhäkoulunpitoa ei keskeyttänyt edes eläkkeelle jääminen kaksi vuotta sitten. Kouvolan Kirkkopäivillä minulla oli ilo olla luovuttamassa hänelle Suomen Pyhäkoulun Ystävät ry:n jakaman Vuoden pyhäkoulunohjaaja – tunnustuksen.

 Tunnustuksen myöntämisen perusteluissa todettiin Mimmi Siikavirran pitkän pyhäkoulunohjaajana toimimisen lisäksi, että hän on uudistanut toimintaa aina aikaan sopivaksi ja innostanut myös muita pyhäkoulun pitoon.

 Perusteluissa korostuu kolme kristillisen kasvatuksen keskeistä tekijää.

 Ensinnä sitoutuminen tehtävään. Kristillisen kasvatuksen avainkysymyksiä on sitoutuminen, niin lapseen kuin kasvatustehtävään. Tämä on toki kaiken kasvatuksen peruslähtökohta. Kasvatuksessa ei saavuteta pikavoittoja, vaan se on pitkäjänteistä työtä. Tätä on syytä korostaa erityisesti tänä itsekeskeisenä ja lyhytjänteisyyden ja levottomuuden leimaamana aikana. Lapset aistivat herkästi sen, onko aikuinen aidosti kiinnostunut heistä ja onko hän heitä varten.

 Toiseksi jatkuva uudistuminen. Ihminen ei muutu, lapsen tarpeet eivät muutu, kristillisen uskon sanoma ei muutu. Mutta lapsi- ja nuorisotyössä tarvitaan jatkuvasti uudistumista, uusia tapoja  tuoda evankeliumi lapselle ja nuorelle. Kirkon tulevaisuutta ei ratkaista kirkolliskokouksessa, kirkkohallituksessa tai tuomiokapituleissa, komiteoissa tai kokouksissa, vaan siellä, missä lapselle opetetaan Jeesuksesta, missä häntä ohjataan turvautumaan hyvään Jumalaan, missä häntä opetetaan rukoilemaan.

 Kolmanneksi rohkaisu ja innostaminen, jotta mukaan saadaan uusia vastuunkantajia. Kannustamista tarvitaan myös siksi, että vanhemmat ja isovanhemmat rohkaistuisivat antamaan lapsilleen ja lapsenlapsilleen kristillistä kasvatusta. Mimmi Siikavirta sanoitti tämän viisaasti: ”Pyhäkoulu tuo arvopohjaa, pysyvyyttä ja elämisen varmuutta, jotain mikä säilyy.” Tästä syystä pyhäkoulutyöllä on kirkossamme tulevaisuus. Olen kiitollinen kirkkomme pyhäkoulunopettajille, jotka jaksavat uskollisesti hoitaa tärkeää tehtävää.

 Helluntaista alkanut viikko puhuu Hengen synnyttämästä elämästä. Kirkon työ on pohjimmiltaan riippuvainen Jumalasta ja hänen siunauksestaan. Ainoastaan Pyhän Hengen avulla voimme kirkkona ja yksittäisinä kristittyinä toteuttaa meille annetun tehtävän. Pyhän Hengen avuksi huutaminen (epikleesi) on kirkon perusrukous. Sitä meidän tulee aina rukoilla.

Tule, Pyhä Henki, tänne,
laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme
Kristusta kirkastamaan.
Tule, köyhäin apu,
tule, lahjain antaja,
tule, sielun kirkkaus,
sinä paras lohduttaja,
sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö.
Töissä sinä olet lepo,
helteessä virvoitus,
murheessa lohdutus.
Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo,
täytä uskollistesi sydämet.
Ilman sinun voimaasi
ei ole mitään viatonta.
Pese se, mikä saastainen on,
kastele se, mikä kuiva on,
paranna, mikä haavoitettu on,
pehmitä, mikä kova on,
lämmitä, mikä kylmä on,
etsi kaikkia eksyneitä.
Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvautuvat,
pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistusta,
anna autuas loppu,
anna iäinen ilo.

 Takaisin ylös

Rajat ylittävä kirkko

 Ensimmäisenä kristillisenä helluntaina parituhatta vuotta sitten Jerusalemiin kokoontuneet ihmiset kokivat ihmeen. He kuulivat puhuttavan Jumalan suurista teoista kukin omalla kielellään. Kristillinen kirkko ylitti kansalliset, kielelliset ja kulttuuriset rajat jo heti syntyessään. Se on alusta pitäen ollut monikulttuurinen yhteisö. Evankeliumi kuului kaikille kansoille.

 Suhde monikulttuurisuuteen on noussut viime aikoina yhä useammin esiin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Esimerkiksi uusimmassa tulevaisuusselonteossa Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa (2014) etsitään teologisia perusteita ja näkökulmia kirkon toimintaan arvoiltaan ja elämäntavoiltaan yhä monimuotoisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa.

 Kristillinen sanoma elää aina jossain tietyssä kulttuurisessa ympäristössä. Ympäristö vaikuttaa kirkkoon, ja kirkko yhteisöön ympärillään. Kirkon ja kulttuurin välistä suhdetta voidaan tarkastella eri näkökulmista. Tulevaisuusselonteko nostaa esille neljä näkökulmaa.

 Kirkko on transkulttuurinen eli kulttuurien rajat ylittävä. Raamattu, kaste, ehtoollinen, ekumeeniset uskontunnustukset ja kristillinen lähimmäisenrakkaus yhdistävät kirkkoja paikasta ja ajasta huolimatta ja yli kulttuuristen rajojen, vaikka ottavatkin paikallisiin oloihin ja kieleen sopivat muodot.

 Kirkko on kontekstuaalinen eli ympäristönsä huomioon ottava. Kristus syntyi ihmiseksi tietyn elämäntavan, tiettyjen kulttuuristen mallien ja tietyn kielen keskelle. Siinä on kontekstuaalisuuden perusmalli.

 Kirkon on rajoja ylittäessään ja muuttuvassa maailmassa eläessään omaksuttava uusia kieliä ja kulttuurisia malleja voidakseen olla ihmisille merkityksellinen. Ympäristön huomioon ottaminen edellyttää pysyvää ydintä ja valmiutta sen tulkitsemiseen tämän ajan keinoin. Kontekstualisoinnin myötä kristilliseen sanomaan avautuu uusia näkökulmia.

 Kirkko on vastakulttuurinen. Vastakulttuurisuus ei tarkoita kulttuurinvastaisuutta vaan pikemminkin kriittistä sitoutumista kulttuuriin. Kirkon ei tule mukautua maailmaan vaan toimia maailmassa kriittisenä muutosvoimana.

 Kirkon sanoma perkaa pois epäuskoa ja väärää uskoa. Se ohjaa vastustamaan kulttuuristen mallien rakenteissa ja käytännöissä piilevää sortoa, epäoikeudenmukaisuutta ja muita epäkohtia. Se ohjaa etsimään yhteyttä yli inhimillisten rajojen.

 Kirkko on kulttuurienvälinen. Kristus on kaikkien kansojen Pelastaja ja Herra. Kulttuuriset mallit tuovat mukanaan uusia näkökulmia Kristuksen työhön. Siksi eri taustoista – niin oman kirkon sisällä kuin kirkkojen välillä maassamme ja koko maailmassa – tulevat kristityt tarvitsevat toisiaan.

Kirkkoa kutsutaan tarkastelemaan koko elämäänsä näistä neljästä näkökulmasta käsin. Näkökulmat ohjaavat arvostamaan sitä, mikä kulttuureissa on kestävää ja hyvää. Ne ohjaavat myös tunnistamaan jännitteet kulttuurien ja evankeliumin välillä.

 Helluntain tapahtumat kertovat, että kirkko on lähetetty ylittämään rajoja. Apostolien tekojen helluntaikertomus (Apt. 2:1-13) puhuu kielellisten, etnisten, kansallisten ja kulttuuristen rajojen ylittämisestä. Jeesus Kristus on kaikkien ja kaiken Herra.

 Ilman kulttuurien rajat ylittävää pysyvää ydintään kirkko lakkaa olemasta kirkko. Ilman pyrkimystä rajojen ylittämiseen kirkko menettää identiteettinsä. Rajoja ylittäessään kristinuskon ydin kääntyy uusille kielille ja uusiin kulttuuriympäristöihin.

 Kirkon tehtävä on tulkita kristinuskon ydintä yhä uudestaan ja uudestaan erilaisissa kulttuureissa. Samalla sen tehtävänä on huolehtia, että apostolinen usko, väärentämätön ja puhdas evankeliumi, säilyy aitona ja alkuperäisenä.

Takaisin ylös

Puheenvuoro Kirkkopäivien avajaisissa 22.5.2015 Kouvolassa

 Tervetuloa Mikkelin hiippakunnan puolesta Kirkkopäiville Kouvolaan!

 Kirkkopäivät ovat merkki siitä, että maassamme kristinusko ja kirkko eivät ole eivätkä suostu olemaan marginaalissa, sysättynä merkityksettömänä pois julkisesta elämästä pelkän yksityiselämän piiriin. Tämän viikonlopun ajan yli seitsemässäkymmenessä, hyvin erilaisessa tilaisuudessa kirkko on näkyvillä Kouvolassa toreilta kirkkoihin, kävelykaduilta elokuvateattereihin, ravintoloista seurakuntataloihin, kaupungintalosta huvipuistoon. Samalla Kirkkopäivät muistuttavat siitä, että viikonlopun jälkeenkin kirkko ja kristinusko ovat osa kouvolalaista elämänmenoa ja suomalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Evankeliumissa on voima, joka voi muuttaa ihmisen ja maailman.

 Sanakirjan mukaan ”marginaali” merkitsee kirjoitus- tai painosivun tyhjää reunaa. Marginaalinen tarkoittaa merkityksetöntä, vähäpätöistä ja epäolennaista. Tällaiseen suuntaan kirkkoa ja kristinuskoa on viime vuosina länsimaissa tahdottu tuuppia. Viime viikolla luin (Sana 13.5.2015) jälleen pienen uutisen, tällä kertaa Ranskasta. Uutisen mukaan ranskalainen tuomioistuin on määrännyt pyhimykseksi julistetun paavi Johannes Paavali II:n patsaan siirrettäväksi. Bretagnessa Ploërmelin kaupungin torille vuonna 2006 pystytetty patsas ei tuomioistuimen mukaan ole sopiva torille, joka on maallinen paikka. Patsas kiusasi paikallisia vapaa-ajattelijoita, jotka kantelivat asiasta.

 Tämä uutinen liittyy lukuisiin samanlaisiin viime vuosien aikana. Samaan sarjaan kuuluvat oikeusprosessi siitä, saako koululuokan seinällä olla krusifiksi; kielto, ettei lentoemäntä saa käyttää ristiä kaulakoruna; joulukorttien muuttuminen vuodenaikakorteiksi, kun Kristukseen viittaavaa nimeä ei ole korrektia käyttää sekä meillä vuosittain toistuvat suvivirsi- ja jouluevankeliumidebatit. Eri puolilta maailmaa tällaisia uutisia saa lukea tämän tästä. Kirkko ja usko halutaan siirtää marginaaliin. Siihen kirkko ei voi koskaan suostua, jos se aikoo olla uskollinen tehtävälleen ja Herralleen. Jeesus sanoo: "Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa. Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matt. 5:13-16).

 Kirkkopäivät ovat siis osoitus siitä, ettei kirkko suostu olemaan marginaalissa. Samalla Kirkkopäivät paradoksaalisesti muistuttavat siitä, että kirkon paikka on marginaalissa. Se on lähetetty niiden luo, jotka on sysätty syrjään. Kirkon ja kristinuskon paikka on siellä, missä ovat köyhät ja nälkäiset, ahdistetut ja hyväksikäytetyt, yksinäisyyteen ja häpeään tuomitut, toivottomuuteen jätetyt. Tehtävämme on toimia heidän kanssaan, heidän hyväkseen ja heidän puolestaan. Lukuisissa Kirkkopäivien tilaisuuksissa ollaan näiden kysymysten äärellä. Niitä kirkko ei voi kiertää, jos se aikoo seurata Herransa esimerkkiä. Hän hakeutui erityisesti niiden pariin, jotka olivat syrjäytyneet tai syrjäytetty.

 Kristinusko on alkanut ihmisyyden marginaalista, kuolemaantuomitun ristiltä. Jumala tuli ihmiseksi. Jeesus syntyi köyhään perheeseen, kulki niiden kanssa, joilla ei ollut valtaa eikä asemaa. Hän tuli lähelle ihmisiä huolimatta heidän sosiaalisesta asemastaan, sukupuolestaan tai siitä, miten muut ihmiset usein halveksivat hänen kohtaamiaan. Jumala tuli ihmiseksi ihmisen rinnalle ja eli meidän todellisuuttamme. Kristuksessa Jumala myös otti kohtalomme omakseen ja kärsi tuomion puolestamme ristillä.

 Hyvät Kirkkopäivävieraat. Kirkon tehtävä on toimia marginaalissa, mutta se ei suostu olemaan marginaalissa. Kirkkopäivät ovat olleet tästä erinomainen esimerkki jo lähes sadan vuoden ajan. Siksi toivotan Kirkkopäivät tervetulleiksi Mikkelin hiippakuntaan. Siunatkoon hyvä Jumala Kouvolan Kirkkopäivät ja jokaisen kirkkopäivävieraan.

 Takaisin ylös

Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 22.5.2015 Kouvolassa

 ”Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia - ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja.” (Apt. 2:7-11).

 Ensimmäisenä helluntaina Jerusalemiin kokoontuneet ihmiset kokivat ihmeen. He kuulivat puhuttavan Jumalan suurista teoista kukin omalla kielellään. Evankeliumi kuului kaikille kansoille. Kristillinen kirkko ylitti kansalliset ja kulttuuriset rajat jo heti syntyessään. Se on alusta pitäen ollut monikulttuurinen yhteisö.

 Suhde monikulttuurisuuteen on noussut viime aikoina yhä useammin esiin oman kirkkomme piirissä. Esimerkiksi uusimmassa tulevaisuusselonteossa Kirkkona monikulttuurisessa yhteiskunnassa (2014) etsitään teologisia perusteita ja näkökulmia siihen, mitä kirkolle merkitsee toimia arvoiltaan ja elämäntavoiltaan yhä monimuotoisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa.

 Kristillinen sanoma elää aina jossain tietyssä kulttuurisessa ympäristössä. Ympäristö vaikuttaa kirkkoon, ja kirkko yhteisöön ympärillään. Kirkon ja kulttuurin välistä suhdetta voidaan tarkastella eri näkökulmista. Tulevaisuusselonteko nostaa esille neljä näkökulmaa.

 Kirkko on transkulttuurinen eli kulttuurien rajat ylittävä. Raamattu, kaste, ehtoollinen, ekumeeniset uskontunnustukset ja kristillinen lähimmäisenrakkaus yhdistävät kirkkoja paikasta ja ajasta huolimatta ja yli kulttuuristen rajojen, vaikka ottavatkin paikallisiin oloihin ja kieleen sopivat muodot.

 Kirkko on kontekstuaalinen eli ympäristönsä huomioon ottava. Kontekstuaalisuuden perusmalli on Kristuksen syntymisessä ihmiseksi tietyn elämäntavan, tiettyjen kulttuuristen mallien ja tietyn kielen keskelle. Kirkon on rajoja ylittäessään ja muuttuvassa maailmassa eläessään omaksuttava uusia kieliä ja kulttuurisia malleja voidakseen olla ihmisille merkityksellinen. Ympäristön huomioon ottaminen edellyttää pysyvää ydintä ja valmiutta sen tulkitsemiseen. Kontekstualisoinnin myötä kristilliseen sanomaan avautuu uusia näkökulmia.

 Kirkko on vastakulttuurinen. Vastakulttuurisuus ei tarkoita kulttuurinvastaisuutta vaan pikemminkin kriittistä sitoutumista kulttuuriin. Kirkon ei tule mukautua maailmaan vaan toimia maailmassa kriittisenä muutosvoimana. Kirkon sanoma perkaa pois epäuskoa ja väärää uskoa. Se ohjaa vastustamaan kulttuuristen mallien rakenteissa ja käytännöissä piilevää sortoa, epäoikeudenmukaisuutta ja muita epäkohtia. Se ohjaa etsimään yhteyttä yli inhimillisten rajojen.

 Kirkko on kulttuurienvälinen. Kristus on kaikkien kansojen Pelastaja ja Herra. Kulttuuriset mallit tuovat mukanaan uusia näkökulmia Kristuksen työhön. Siksi eri taustoista – niin oman kirkon sisällä kuin kirkkojen välillä maassamme ja koko maailmassa – tulevat kristityt tarvitsevat toisiaan.

 Kirkkoa kutsutaan tarkastelemaan koko elämäänsä näistä neljästä näkökulmasta käsin. Näkökulmat ohjaavat arvostamaan sitä, mikä kulttuureissa on kestävää ja hyvää. Ne ohjaavat myös tunnistamaan jännitteet kulttuurien ja evankeliumin välillä.

 Helluntain tapahtumat kertovat, että kirkko on lähetetty ylittämään rajoja. Apostolien tekojen helluntaikertomus (Apt. 2:1-13) puhuu kielellisten, etnisten, kansallisten ja kulttuuristen rajojen ylittämisestä. Jeesus Kristus on kaikkien ja kaiken Herra.

 Ilman kulttuurien rajat ylittävää pysyvää ydintään kirkko lakkaa olemasta kirkko. Ilman pyrkimystä rajojen ylittämiseen kirkko menettää identiteettinsä. Rajoja ylittäessään kristinuskon ydin kääntyy uusille kielille ja uusiin kulttuuriympäristöihin. Kirkon tehtävä on tulkita kristinuskon ydintä yhä uudestaan ja uudestaan erilaisissa kulttuureissa. Samalla sen tehtävänä on huolehtia, että apostolinen usko, väärentämätön ja puhdas evankeliumi, säilyy aitona ja alkuperäisenä. Tämä tehtävä kuuluu myös Kirkkopalveluille. Yhtenä esimerkkinä tehtävän toteuttamisesta on Kirkkopäivät. Yli seitsemässäkymmenessä tilaisuudessa ylitetään monia kulttuurisia rajoja. Samalla on pidettävä huolta, että sanoma Kristuksesta voi ensimmäisen helluntain tavoin koskettaa erilaisia ihmisiä. 

Takaisin ylös

Avauspuhe Kirkon viestintäpäivillä 21.5.2015 Kouvolassa

 Hyvät Kirkon viestintäpäivien osanottajat. Lämpimästi tervetuloa Mikkelin hiippakuntaan. Viestintäpäivien järjestäminen juuri Mikkelin hiippakunnassa on erityisen osuva, sillä hiippakunnan nimi kytkeytyy vahvalla tavalla viestintään. Hiippakunta on nimetty perinteiseen tapaan piispanistuimen sijaintikaupungin mukaan. Mikkeli on saanut nimensä arkkienkeli Mikaelista.

 Arkkienkeli Mikael on harvoja Raamatussa nimeltä mainittuja enkeleitä. Hänen nimensä on suomeksi ”kuka on niin kuin Jumala” tai ”se, joka on Jumalan kaltainen”. Danielin (Dan. 10:13, 21, 12:1) ja Ilmestyskirjan mukaan hän toimi taivaallisen sotajoukon komentajana. Hän taisteli Paholaista vastaan (Juud. 9, Ilm. 12:7). Mikael on kuvattu usein miekka kädessään ja näin kuvataan hänen asemaansa taivaallisten sotajoukkojen johtajana. Toisessa kädessä hän saattaa kantaa kilpeä, taatelipuun oksaa, keihästä, kirjekääröä tai valkoista lippua, jossa on yksi punainen risti. Joissakin kuvissa ylienkeli Mikael pitää toisessa kädessään maata kuvaavaa palloa ja toisessa sauvaa.

 Arkkienkeli Mikaelista avautuu kaksi ajankohtaista näköalaa kirkolliseen viestintään. Ensinnä enkeli (lat. angelus, kr. angelos) on nimensä mukaisesti lähettiläs ja sanansaattaja. Hänen tehtävänsä on toimia lähettäjänsä asialla ja välittää hänen viestinsä. Hänellä ei ole omaa agendaa ajettavana, vaan hänen on oltava uskollinen lähettäjälleen. Sanoman on säilyttävä väärentämättömänä ja muuttumattomana. Näin on tapahduttava myös silloin, kun yleinen mielipide on kenties päinvastainen.

 Keskeinen tulevaisuuden haaste on siinä, miten osaamme viestiä kirkon uskosta ja näkemyksistä silloin, kun ne poikkeavat valtavirran yleisestä ajattelusta tai mielipiteistä. Miten pitää esillä kirkon päätöksiä tai kannanottoja tilanteessa, jossa ne ovatkin yhteiskunnassa vähemmistön käsityksiä? Onko meillä rohkeutta puolustaa kirkon linjaa vai tyydymmekö vain toteamaan, että kirkossakin tästä asiasta ajatellaan eri tavoin? Vai ryhdymmekö ajamaan omia intressejämme ja kirkkopoliittisia näkemyksiämme? Esimerkkinä tästä sopii avioliittolain muuttamisesta käyty ja käytävä keskustelu. Yhteiskunnan moniarvoistuessa ja maallistuessa kirkon arvot ja näkemykset tulevat yhä useammin törmäämään yleistä mielipidettä vastaan. Olemmeko riittävästi varautuneet tähän viestintätilanteen muutokseen?

Toiseksi arkkienkeli Mikael muistuttaa hyvän ja pahan läsnäolosta maailmassa. Mikael taisteli pahaa vastaan Jumalan avulla. Hän antoi meille esikuvan toimia samoin hyvän puolesta ja sitä esillä pitäen. Ammattitaitoiseen viestintään sisältyy vastuu kertoa asiat oikein ja rehellisesti, totuutta etsien.

 Viime syksyn aikana kirkko halusi muistuttaa siitä hyvästä, jota se tekee. Usko hyvän tekemiseen oli seurakuntavaalien teemana. Jäsenyyden kannalta onkin tärkeää pitää aktiivisesti esillä kirkon tekemää hyvää. Kirkossa olemme usein liian vaatimattomia. Kirkon tekemä palvelutyö ei helposti ylitä uutiskynnystä. Seurakuntien arkinen työ ansaitsee suuremman julkisuuden kuin mitä se tällä hetkellä saa. Kirkon kasvattava ja auttava työ niin kotimaassa kuin kansainvälisesti tukee kirkon jäsenyyttä. Se on monille syy kuulua kirkkoon. Viestintä palvelee tässä asiassa hyvin.

 Olisiko nyt kuitenkin aika tuoda entistä vahvemmin ja selvemmin esille, mitä hyvää Jumala tekee? Olisiko nyt aika julistaa yksinkertaista evankeliumia Jeesuksesta? Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala lähetti ainoan poikansa maailmaan pelastamaan meidät synnin, pahan ja kuoleman vallasta. Jeesuksessa näkyy Jumalan ihmisrakkaus ja hyvyys. Hän voi antaa elämälle merkityksen ja sisällön. Usko häneen johtaa rakastamaan lähimmäistä ja tekemään hyvää. Armahdettu voi armahtaa toista ja rakastettu voi rakastaa toista. Tätä viestiä aikamme maailma kaipaa. Osaammeko viestiä kirkon ydinasiasta?

 Hyvät viestintäpäivien osanottajat. Ensi sunnuntaina vietetään helluntaita. Vanhassa helluntairukouksessa on kiteytetty kaiken kirkollisen elämän, myös viestinnän, oikea järjestys. Rukous alkaa olennaisimmalla pyynnöllä: ”Tule Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.” Rukous jatkuu loppuen viittaukseen meidän ihmisten osuuteen kirkon työssä: ”Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvaavat, pyhät lahjasi.” Tätä meidän tulisi opetella rukoilemaan.

 

Tule, Pyhä Henki, tänne,

laskeudu taivaasta alas

meidän sydämissämme

Kristusta kirkastamaan.

Tule köyhäin apu,

tule lahjain antaja,

tule sielun kirkkaus,

sinä paras lohduttaja,

sielun hyvä vieras ja suloisin lämpö.

Työssä sinä olet lepo,

helteessä virvoitus,

murheessa lohdutus.

Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo,

täytä uskollistesi sydämet.

Ilman sinun voimaasi ei ole

mitään viatonta.

Pese se, mikä saastainen on,

kastele se, mikä kuiva on,

paranna, mikä haavoitettu on,

pehmitä, mikä kova on,

lämmitä, mikä kylmä on,

etsi kaikkia eksyneitä.

Anna uskollisillesi,

jotka sinuun turvautuvat,

pyhät lahjasi.

Anna uskon vahvistusta,

anna autuas loppu,

anna iäinen ilo.

 Takaisin ylös

 

 Puhe kirkkoherra Marjo Kujalan virkaanasettamismessussa 29.3.2015 Pyhtään kirkossa

 Rakkaat kristityt, hyvä Marjo. Kära kristna, bästa Marjo.

 Idag på Palmsöndag är det en alldeles speciell festdag här i Pyttis församling, när kyrkoherde Marjo Kujala installeras i sitt ämbete. Pyhtään seurakunnassa on tänään palmusunnuntaina erityinen juhlapäivä, kun kirkkoherra Marjo Kujala asetetaan virkaan.

 Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu nykyisin paljon odotuksia. Kirkkomme ja seurakuntamme ovat muutosten keskellä. Nykyaika korostaa johtajuuden merkitystä, mutta samalla luo sille paineita. Siksi kirkkoherran on tarpeen erityisesti pitää huolta kahdesta asiasta. Ensinnä johtajan on muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta seurakunnassa. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Toiseksi hyvä johtaja lähtee liikkeelle ihmisistä. Seurakunta on ihmisiä varten, jotta he kohtaisivat Jumalan, välittäisivät toisistaan ja huolehtisivat luomakunnasta.

 Församlingen består av många olika slags kristna. Speciellt i utövandet av kyrkoherdeämbetet  bör detta tas i beaktande. Det betyder för din del, Marjo, att du är kallad till att vara alla Pyttisbors präst och herde. I en tvåspråkig församling är detta en alldeles speciell kallelse. Här i Pyttis är det viktigt att varje Pyttisbo blir bemött på sitt eget modersmål och får höra evangeliet förkunnat på sitt eget språk.

 Kirkkoherran johtamistehtävä toteutuu kolmella alueella. Ne ovat työyhteisön johtaminen, seurakunnan hallinnollinen johtaminen ja seurakunnan hengellinen johtaminen. Tässä on hahmotettu se kenttä, jossa sinä, Marjo, hoidat virkaasi Pyhtään seurakunnan kirkkoherrana.

 Palmusunnuntain Vanhan testamentin lukukappaleessa on kirkkoherran viranhoitoon tärkeä näkökulma. Profeetta Jesaja kirjoittaa: ”Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta. Aamu aamulta hän herättää minut, herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin. Herra avasi minun korvani, ja minä tottelin, en väistänyt tehtävääni.” (Jes. 50:4-5)

 Vanhan testamentin mukaan korvan avaaminen oli aivan erikoislaatuinen toimenpide pappisvihkimyksessä. Silloin kokelaan oikeaan korvalehteen siveltiin samaa uhriverta kuin käsiinkin, joilla pappi tulee palvelemaan Jumalaa, ja jalkoihin, jotka astelevat alttarille. Näin kädet, jalat ja korva vihitään palvelemaan Jumalaa. Papin ensisijaisiin tehtäviin ei kuulu pelkästään palveleminen, vaan myös kuunteleminen. Korva ei Vanhassa testamentissa tarkoita yksinomaan tuota näkyvää ruumiinosaa, vaan samalla sille annettua tehtävää, kuuntelemista.

 Kirkkoherran tehtävässä on ensiarvoisen tärkeää kuunnella. Monesti se on tärkeämpää kuin puhua. Olet palvelutehtävässä, jossa on herkällä korvalla kuunneltava ja kuultava sitä, mitä Jumalalla on tälle maailmalle ja seurakunnalle sanottavana. Tästä Jesaja muistuttaa: ”Aamu aamulta hän herättää minut, herättää korvani kuulemaan oppilaan tavoin.” Mutta se ei yksin riitä. Yhtä tärkeää sinun on kuulla, mitä ihmisille tällä seudulla ja tässä seurakunnassa kuuluu. Erityisen tärkeää se on heidän kohdallaan, jotka eivät saa ääntään kuuluviin. Varsinkin silloin tarvitaan herkkää korvaa ja alttiutta kuulla. Sen jälkeen voi toteutua se, mistä profeetta kirjoittaa: ”Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta.”

 När du som kyrkoherde vill tjäna Pyttis församling så får du be med Profeten: ”Herre, öppna mina öron så att jag hör.” Dethär i sin tur leder till att du lever ut och tar den kallelse du har fått på allvar.På det här sättet fullbordas den andra delen av Profetens bön: ”När Herren Gud öppnade mina öron gjorde jag inte motstånd, drog mig inte tillbaka.” Var som kyrkoherde aktiv och utnyttja alla dina talanger och allt ditt kunnande i utövandet av ditt ämbete. Till detta har du goda förutsättningar. Det är i alla fall gott att komma ihåg att en kyrkoherde inte kan fullborda sitt uppdrag ensam utan att det behövs stöd från såväl förtroendevalda samt arbetskamrater. Det är också viktigt att ha församlingsbornas stöd och förböner.

 Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Hän johdattaa ja ohjaa sinua. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Marjo Kujala asetetaan Pyhtään seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Bästa församling. Idag installeras Marjo Kujala i ämbetet som Pyttis församlings kyrkoherde. Det sker genom handpåläggning och bön. Församlingen har kallat henne och domkapitlet har utfärdat förordnande till denna tjänst. 

 Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Kujalalle annettavan viranhoitomääräyksen.

 Takaisin ylös

 

 Puhe kirkkoherra Hannu Haikosen virkaanasettamismessussa 22.3.2015 Lappeenrannan kirkossa

 Rakkaat kristityt, hyvä Hannu.

 Lappeenrannan seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Hannu Haikonen asetetaan virkaan.

 Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Lappeenrannan uuden kirkkoherran virkaanasettaminen osuu kirkkovuodessa marianpäivään. Monien Raamatun henkilöiden tavoin Maria asettuu kokonaan Jumalan käytettäväksi. Hän tekee sen tietoisesti ja ilmaisee oman suostumuksensa: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.” (Luuk. 1:38).

 Marian sanoissa on kirkkoherran tehtävään kolmenlainen sanoma. Ensinnä kirkkoherra on johtajana seurakuntaa varten. Pappina ihminen asettuu kokonaan Jumalan käytettäväksi. Kun seurakunta kutsuu hänet johtajakseen, hänen on välttämätöntä muistaa, ettei kirkkoherran virka ole häntä itseään tai hänen tavoitteitaan varten. Kirkkoherran johtajuus on seurakuntaa varten, sen jäsenten ajallista ja iankaikkista hyvää varten.

 Toiseksi Marian sanat korostavat palvelemista. Kirkkoherran tehtävä on pohjimmiltaan palvelemista, ei hallitsemista tai erityisessä arvoasemassa olemista. Kirkkoherran virassa johtajuus ei ole itseisarvo, vaan johtaja on palvelija. Hänen tehtävänsä on mahdollistaa muiden työntekijöiden, vapaaehtoisten vastuunkantajien ja luottamushenkilöiden kanssa se, että ihmisissä syntyisi usko Jumalaan ja rakkaus lähimmäisiin.

 Kolmanneksi Marian sanat korostavat Jumalan antamaa tehtävää. Seurakunnan johtajan on muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Kirkkoherran vastuulla on huolehtia, että evankeliumin sanoma saisi kuulua kirkkaana ja selvänä Lappeenrannan seurakunnassa; että sanoma Kristuksesta kutsuisi, rohkaisisi, ruokkisi, antaisi voimaa tätä elämää ja iankaikkisuutta varten.

 Hyvä Hannu, kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu nykyisin paljon odotuksia. Käytännössä kirkkoherran johtamistehtävä toteutuu kolmella alueella. Ne ovat työyhteisön johtaminen, seurakunnan hallinnollinen johtaminen ja seurakunnan hengellinen johtaminen. Oman lisänsä tähän tuovat vastuut seurakuntayhtymässä. Tässä on hahmotettu se kenttä, jossa hoidat virkaasi Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherrana. Lähtökohdat viranhoitoon ovat sinulla hyvät. Tunnet Lappeenrannan jo entuudestaan, onhan tämä kotikaupunkisi. Täällä olet jo pitkään työskennellyt seurakuntapappina eri seurakunnissa.

 Johtamiseen liittyy paljon tekemistä, mutta tärkeää siinä on myös oleminen. Onpa jopa sanottu, että johtaminen ei ole ensisijaisesti tekemistä, vaan olemista. Johtajan tehtävänä on näkyä, erottua ja edustaa sitä yhteisöä, jonka palveluksessa on. Tämä erilaisuus merkitsee aina myös yksinäisyyttä. Se on osa johtajuutta. Tehtävään kuuluu yksinäisyyden hyväksyminen. Silti muista, että kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta ja esirukousta.

 Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Hän johdattaa ja ohjaa sinua. Muista tämän juhlapäivän antifonin sanat, jotka ovat Vanhan testamentin Hannan kiitosvirrestä: ”Sydämeni riemuitsee Herrasta. Herra nostaa minun pääni pystyyn.” (1. Sam. 2:1). Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Hannu Haikonen asetetaan Lappeenrannan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Haikoselle annettavan viranhoitomääräyksen.

 Takaisin ylös

Puhe Karjalan Liiton valtakunnallisten ekumeenisten hengellisten päivien iltakirkossa 14.3.2015 Helsingin tuomiokirkossa

 ”Lähdimme liikkeelle isien maasta” (virsi 595:1). Karjalainen kansa oli joutunut talvisodan vuoksi kokemaan sen, mistä tämänvuotisten hengellisten päivien teema kertoo. Isien maasta oli ollut pakko lähteä. Karjalaiset evakot olivat hajallaan ympäri maata. Maaliskuun 13. päivän vastaisena yönä 1940 Moskovassa solmittu rauha merkitsi yhtäältä helpotusta, kun sota päättyi. Toisaalta se tarkoitti suurta menetystä koko Suomelle, mutta ennen kaikkea karjalaisille.

 Viipurin hiippakunnan piispa Yrjö Loimaranta lähetti hiippakuntansa papistolle tuomiokapitulin kiertokirjeen (n:o 176) mukana tervehdyksen 16.3.1940, siis kolme päivää talvisodan päättymisen jälkeen. Tervehdyksessään piispa Loimaranta toteaa, että ”Suuri osa hiippakuntamme alueesta on ollut pakko irroittaa isänmaastamme. Syvää tuskaa tuntien on tämä todettava. Mutta me odotamme toivossa ja uskossa uuden päivän koittoa. Tämän uuden päivän sarastuksen me nyt jo näemme siinä, että hiippakuntamme kaikki seurakunnat edelleenkin ovat olemassa, vaikkakin niiden asuinpaikat tällä hetkellä osittain ovat hajallaan eri osissa maata.”

 Piispalla oli hiippakunnan papistolle rohkaisun lisäksi kehotus: ”Rakkaat virkaveljet, kootkaa yhteen seurakuntanne jäsenet yhteisiin Jumalan sanan tutkimistilaisuuksiin ja rukouskokouksiin, muistaen, että siellä, missä näin tehdään, on Jumala todella läsnä seurakuntansa keskuudessa. Ja näin säilyvät seurakunnat kokonaisina huolimatta siitä, että niiden ulkonaiset alueet on otettu pois. Ja kun keskuudessamme on tämä näkymätön, Jumalan yhteydessä elävä seurakunta, silloin nämä ajallisetkin asiat jälleen selviävät ja me voimme Jumalaan turvautuen ja Hänen voimallaan rakentaa voimakkaiksi seurakuntiamme ja isänmaatamme.”

 Piispa Loimarannan kirjeessä huomio kiinnittyy siihen, että kansan vaikean murrosajan keskellä pappeja kehotettiin kokoamaan seurakuntaa yhteen tutkimaan Jumalan sanaa ja rukoilemaan. Tämä neuvo ei ole menettänyt vieläkään ajankohtaisuuttaan. Jumalan sana ja rukous ovat aina olleet kristittyjen voimanlähteenä. Miksi ne ovat niin tärkeitä, että talvisodan päätyttyä Viipurin piispa erityisesti muistutti niistä ja kehotti niitä harjoittamaan?

 Piispa Loimaranta korostaa hajalle lyödyn seurakunnan yhteen tulemisen tärkeyttä. Kristityt ovat aina vaikeina aikoina hakeutuneet yhteen, saamaan voimaa toisistaan ja yhteisestä uskostaan. Sen merkkinä ovat nämäkin Karjalan Liiton hengelliset päivät. Me haluamme kokoontua yhteen, yhdessä rukoilemaan ja kiittämään. Sen merkkinä on tämä iltakirkko täällä Helsingin tuomiokirkossa. Seurakunta haluaa olla koolla yhdessä ja polvistua ehtoollispöytään Herran itsensä palveltavaksi.

 Ihminen ei voi turvautua Jumalaan ilman Hänen sanaansa. Usko ilman sitä on vain yritystä selittää todellisuutta ja tulevaisuutta pelkästään omien havaintojen ja kokemusten kautta. Jumalasta voidaan kyllä sanoa monenlaisia asioita, mutta tärkein perusta jää puuttumaan. Itse tehty Jumala on heikko ja voimaton. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain omien ajatustemme käsityksiä Jumalasta, mutta emme löydä elävää Jumalaa. Emme löydä Jumalaa, joka on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, isiemme Jumala, historian Jumala, ilmoituksen Jumala, joka lähetti ainoan Poikansa pelastukseksemme. Ilman Jumalan sanaa meillä on vain mielikuvia Jumalasta, mutta emme voi jättäytyä hänen varaansa, turvautua häneen. Siksi on tärkeää pitää kiinni Jumalan sanasta, tutkia, lukea ja kuulla sitä. Sanassa kohtaamme elävän Jumalan, johon voimme turvautua.

 Rukous on kristityn tehtävä. Rukouksessa ihminen sanoittaa uskon todellisuutta ja omaa elämäntilannettaan Jumalan kasvojen edessä. Hän kuvaa paitsi Jumalaa ja hänen pelastustekojaan, myös omaa jumalakokemustaan. Siksi rukouksemme ovat sanoja, pyyntöjä, valituksia, kiitoksen ja ilon ilmauksia. Raamatun rukouskirja, Psalmit, on täynnä juuri tällaista rukousta. Lukemattomat rukouskirjat, virret ja hengelliset laulut ovat täynnä tällaista rukousta. Puhumattakaan niistä omin sanoin ja soperteluin tai sanattomin huokauksin luetuista rukouksista vuosisatojen ja -tuhansien aikana kautta koko kristikunnan. Mutta rukous vie vielä syvemmälle. Rukous on syvimmiltään pyhän Jumalan kohtaamista. Se on vuoropuhelua Jumalan ja ihmisen välillä. Tämä merkitsee, että rukous on sanoja, laulua, mutta myös vaikenemista, Pyhän edessä olemista. Rukous on vastaanottamista ja vastaamista Jumalan tekemään aloitteeseen. Se on vastaus Jumalan iankaikkiseen rakkauteen, joka on ollut olemassa jo kauan ennen meitä. ”Minä olen aina sinua rakastanut”, sanotaan Jeremian kirjassa (Jer. 31:3, aiempi käännös kuului: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut.”)

 Rukous on luottamuksen ilmaus. Ei kai missään ole rukoiltu niin paljon kuin sotien aikana ja evakkomatkoilla. Rukous on Jumalan eteen tulemista ja Jumalan edessä olemista, sen Jumalan, joka ilmoittaa itsensä sanassaan. Kristillinen rukous on valmiutta ottaa vastaan. Se ei ole oikeastaan teko, vaan pikemmin olemisen tapa. Rukouksessa oleminen tulee tekemistä tärkeämmäksi. Toki säännöllinen rukouselämä ja kurinalaisuus ovat olennainen osa kristityn ja kirkon rukouselämää. Hengelliseen kasvuun ei ole oikotietä. Kuitenkin rukouksen perusasenne on oleminen ja lepo. Rukous on Jumalalle ja hänen lahjoilleen avautumista, läsnäoloa Jumalassa. Tällaisena kristillinen rukous on meille annettu voimanlähde.

 Hyvät kirkkovieraat. Talvisodan jälkeen 75 vuotta sitten karjalainen kansa oli hajallaan ympäri maata. Piispan kehotus papeille oli koota seurakunnan jäsenet Jumalan sanan ja rukouksen äärelle. Siellä, missä näin tehdään, Jumala on itse lupauksensa mukaisesti läsnä. Silloin ollaan voimanlähteellä. Ja silloin, kuten piispa Loimaranta kirjoitti, ”nämä ajallisetkin asiat jälleen selviävät ja me voimme Jumalaan turvautuen ja Hänen voimallaan rakentaa voimakkaiksi seurakuntiamme ja isänmaatamme.” Siihen meitä nytkin kutsutaan, voimanlähteelle, ehtoollispöytään Jumalan itsensä palveltavaksi.

 Ehtoollisleipä saa olla matkaeväämme, se on anteeksiannon ja armon leipä. Ehtoollisviini muistuttaa meitä Kristuksen kärsimyksestä; meidän vuoksemme se on vuotanut, armon veri.

 Takaisin ylös

Kirkko ja lapsen oikeudet

Puheenvuoro Kirkon ihmisoikeusfoorumissa 12.3.2015 Helsingissä

 Johdanto

 ”Te löydätte lapsen.” Tällaisen merkin enkeli ilmoitti paimenille Vapahtajasta, joka juuri oli syntynyt. Seimeen kapaloitu lapsi on Kristus, Herra. (Luuk. 2:12). Enkelin ilmoitus Luukkaan evankeliumissa on kaikessa lyhyydessään ja ytimekkyydessään merkittävä viesti lasten puolesta. Aikansa maailmassa se oli suorastaan radikaali sanoma.

 Antiikin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa lapsen arvo riippui sukupuolesta, terveydestä ja siitä, minkälaiseen sukuun ja perheeseen hän syntyi. Vastasyntyneiden lasten hylkääminen heti näiden synnyttyä oli hyväksytty käytäntö. Lapsi voitiin hylätä esimerkiksi fyysisen vajavaisuuden tai vanhempien köyhyyden takia. Heitteille jätettiin erityisesti tyttöjä ja vammaisia lapsia. Tapa oli niin yleinen, että se vaikutti koko kulttuurialueen väkilukuun.

Lasten heitteillejättö ei välttämättä merkinnyt sitä, että kaikki tämän kohtalon osaksi saaneet olisivat menehtyneet. Erilaisista syistä hylättyjä lapsia myös otettiin kasvatettaviksi joko omiksi lapsiksi tai orjiksi. Monet päätyivät ilotaloihin prostituoiduiksi.

Kreikkalais-roomalaisista lähteistä voi toisinaan löytyä varsin hätkähdyttäviä kannanottoja. Kun kyynikkofilosofi Aristippos kuuli tulleensa isäksi, hän käski jättämään lapsen heitteille. ”Mutta se on lähtöisin sinusta”, hänelle sanottiin. Filosofi sylkäisi maahan ja sanoi: ”On tuokin, mutta siitä ei ole minulle hyötyä.” Toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy, tosin niukasti.

 Kristinuskon valloittaessa Eurooppaa tavat muuttuivat. Apostolisten isien ja kirkkoisien opetusten perusteella asia oli varhaisessa kirkossa selvä: kristityt eivät saaneet hylätä lapsiaan kuten pakanat tekivät. Pakanallisessa Euroopassa keskenmenon aiheuttaminen tai oman lapsen tappaminen tai hylkääminen oli hyväksytty käyttäytymistapa. Kristillisen kirkon lähetystyö muutti kokonaisen maanosan käyttäytymisen ja arvostukset.

Kristityt löysivät lapsen arvon. Heille lapsi oli jo ennen syntymäänsä itsenäinen olento, joka oli Jumalan varjeluksen alainen. Jumalan luomistyönä ihminen on pyhä ja hänen ihmisarvonsa on loukkaamaton. Jokaisella lapsella on oikeus elämään. Hänellä on oikeus kotiin, vanhempiin, turvalliseen kasvuun ja kehittymiseen. Hänellä on oikeus uskontoon ja omaan uskoon.

Nämä lapsen oikeudet eivät ole nykyään edes meillä Suomessa itsestäänselvyyksiä. Niihin kaikkiin liittyy uhkia, jotka on tunnistettava. Seuraavassa tarkastelen lyhyesti lapsen kolmea keskeistä oikeutta. Ne on mainittu myös Yhdistyneitten Kansakuntien (YK) lapsen oikeuksien sopimuksessa, jossa luetellaan lapsille kuuluvat ihmisoikeudet. Lopuksi pohdin, miten kirkossa on viime aikoina pyritty toteuttamaan lapsen oikeuksia.

 I Lapsen oikeus elämään

 Perustavin lapsen oikeus on oikeus elämään. Kristillinen kirkko on alusta lähtien puhunut myös syntymättömän elämän suojelemisen puolesta. Tämä vakaumus pohjautuu yleiseen velvollisuuteen suojella kaikkea elämää. Raamatussa puhutaan kunnioittavasti kohdussa sikiävästä ihmiselämästä. ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut” (Ps. 139:13, katso myös Jes. 44:2, Luuk. 1:15, 41, Gal. 1:15). Virressä 395 laulamme: ”Jo idussani sykki elämä ihmeineen. Loit täyden tarkoituksen sen hetkeen jokaiseen.” (Virsi 395:3).

 Kenellä on oikeus syntyä? Tämä on herkkä ja arka kysymys, josta helposti vaietaan tai joka yksinkertaisesti sivuutetaan. Siitä onkin syytä puhua varoen ja antamatta kaikkiin tilanteisiin sopivia ohjeita. Vuosittain maassamme keskeytetään noin 10 000 raskautta, valtaosa sosiaalisin perustein. Abortti on monella tavalla vaikea eettinen kysymys. Erityisesti sosiaalisin syin perusteltaviin abortteihin liittyy vakavia eettisiä ongelmia. Miten huonoja taloudellisten ja sosiaalisten olojen tulee olla, että ne oikeuttavat kehittymässä olevan elämän tuhoamiseen?

 Helmikuussa 2015 esitetty Ajankohtaisen kakkosen kehitysvammailta nosti esille kysymyksen syntymisen oikeudesta. Kehitysvammaisen lapsen synnyttänyt Riikka Happo kysyi: ”Miksi vanhemmille tyrkytetään aborttia? Miksi minun piti tuntea niin monta kertaa, että lapselleni ei haluttu oikeutta syntyä, selvitä ja elää?”

 Maailman tunnetuimmaksi ateistiksi kutsuttu Richard Dawkins on sanonut, että on moraalitonta olla abortoimatta sikiöitä, joilla havaitaan Downin oireyhtymä. Päätoimittaja Marjo Rönnkvist, kehitysvammaisen tyttären äiti, kritisoi vahvasti tällaista näkemystä: ”Downius on salonkikelpoinen syy abortille. Minusta se on rodunjalostusta. Entä jos perheen terveenä syntynyt lapsi vammautuu myöhemmin, muuttuuko hänkin sillä hetkellä kelvottomaksi? Menettääkö hän vanhempiensa rakkauden? Pitäisikö hänet tappaa?”

 Suomessa syntyy päihteitä käyttäville äideille joka vuosi tuhansia lapsia. Tilastoihin asti yltää 650 alkoholin vaurioittamaa lasta. Päihdeäitien pakkohoidosta on keskusteltu julkisuudessa ja eduskunnassa vuosia. Aiheesta on tehty kirjallisia kysymyksiä ja lakialoitteita, mikä osoittaa asian vaikeutta. Nykyinen hallitus teki siitä kirjauksen hallitusohjelmaansa ja asetti työryhmän valmistelemaan lakia asiasta. Vuosi sitten, helmikuussa 2014, työryhmän työskentely päihdeäitien pakkohoidosta kuitenkin päättyi. Miten lapsen oikeus turvalliseen kehitykseen toteutuu? Onko äidin itsemääräämisoikeus suurempi kuin lapsen oikeus terveyteen? Uskallammeko puhua myös raskaana olevan naisen vastuusta? Kumman oikeus on ensisijainen, lapsen vai aikuisen?

 YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kuudennen artiklan mukaan jokaisella lapsella on oikeus elämään. Valtion on taattava mahdollisimman hyvät edellytykset lapsen henkiinjäämiselle ja kehitykselle. Lapsen oikeuksien julistuksen neljännen periaatteen mukaan lapsen ”tulee saada kasvaa ja kehittyä terveenä. Lapsen ja hänen äitinsä on sen vuoksi saatava erityistä hoitoa ja huolenpitoa siihen luettuna asianmukainen hoito ennen ja jälkeen synnytyksen.” Jotta nämä oikeudet toteutuisivat, myös vaikeista kysymyksistä on puhuttava. Kirkon on silloin asetuttava heikoimman osapuolen, lapsen puolelle. Kristinuskon näkökulmasta tällöin kyse on myös syntymättömästä lapsesta.

 Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa isällä oli oikeus päättää lapsen elämästä. Nykyisin vaaditaan usein naisen oikeutta päättää omasta ruumiistaan. Keskustelua käydään myös siitä, tekeekö eettisissä asioissa päätöksen yksilö vai yhteiskunta. Kristillisen ajattelun mukaan elämän ja kuoleman kysymyksistä päättää Jumala.

  II Lapsen oikeus perheeseen sekä isään ja äitiin

 Jokaisella lapsella on oikeus isään ja äitiin, omaan kotiin ja perheeseen. Kirkko on määrätietoisesti korostanut tätä lapsen oikeutta. Katekismuksen 4. käskyn selityksen mukaan ”Jumalan tahto on, että jokaisella lapsella on isä ja äiti. Heille kuuluu erityinen arvo ja kunnioitus siksi, että he ovat vanhempiamme. Vanhempien tehtävänä on suojella lasta huolehtimalla hänen hyvinvoinnistaan ja kasvatuksestaan. Heidän tulee ohjata häntä tuntemaan Jumala ja rakastamaan lähimmäistään. Lapsella puolestaan on tarve ja oikeus voida kunnioittaa vanhempiaan.”

 Lasta ei ole ilman miestä ja naista. Lapsen oikeus molempiin vanhempiin jää toisinaan toteutumatta; elämä ei suju niin kuin oli toivottu. Onnettomuudet, sairaudet, avioerot hajottavat perheitä. Nyt avioliittolain muuttamisen myötä luodaan tilanne, jossa lapsen oikeus sekä isään että äitiin ei aina toteudu. Laki jo lähtökohtaisesti evää lapselta oikeuden molempiin vanhempiinsa. Kristillisen etiikan kannalta tämä on ongelmallista. Miehen ja naisen muodostama perhe on yhteiskunnan perussolu, johon lapsella on oikeus. Ja kuitenkin: hyvä elämä voi toteutua perheissä, jotka rakentuvat toisella tavalla, muodostaen uusperheen.

 Samalla kun maamme viimeiset sotaorvot käyvät läpi isättömyyden aiheuttamia traumoja, julkisessa keskustelussa on alettu korostaa, ettei ole väliä, onko lapsella isä ja äiti, kunhan on vain rakastavat vanhemmat. Silloin tällöin media julkaisee kertomuksia ihmisistä, jotka etsivät biologista isäänsä siitä huolimatta, että heillä on rakastavat vanhemmat lähellä. Isättömyyden kokemusta kantaa moni läpi elämänsä. Se kertoo, kuinka jo pelkkä isän olemassaolo on lapselle tärkeää. Äidillä ja isällä on lapsen elämässä omat roolinsa ja tehtävänsä. Siksi tulisi tukea lapsen oikeutta molempiin vanhempiinsa.

 Suomi on kärkimaita Euroopan avioerotilastoissa. Vuosittain eroon päättyy noin 14 000 avioliittoa. Avoerojen määrän arvioidaan olevan noin kaksinkertainen. Vanhempien ero koskettaa vuosittain noin 30 000 lasta. Viimeaikainen huolestuttava kehityssuuntaus on, että parisuhde kariutuu lasten ollessa vielä alle kouluikäisiä. Lapsen oikeuksien näkökulmasta kaikki työ perheiden hyväksi ja avioliittojen kestämiseksi on tärkeää.

 Erosovittelun pakollisuus poistettiin avioliittolain uudistamisen yhteydessä 1987. On yhä tavallisempaa, että liitot kariutuvat ilman yhteistä keskustelua eroratkaisuun johtaneista tekijöistä tai elämän järjestämisestä eron jälkeen. Pahimmillaan tämä johtaa pitkittyneisiin huolto- ja tapaamisriitoihin sekä rankkoihin ja pitkäkestoisiin oikeusprosesseihin. Vanhempien ero on aina lapselle kriisi ja riskitekijä hänen tulevalle kehitykselleen. Yhteiskunnan tulee turvata se, että erotilanteessa toteutuvat molempien puolisoiden oikeudet ja erityisesti lasten etu. Perheneuvonnan resurssit tulee jatkossa turvata ja erityinen huomio kohdistaa pikkulapsiperheisiin. Kirkon hallitusohjelmatavoitteissa on kiinnitetty aiheellisesti huomiota pikkulapsiperheiden vanhempien parisuhteiden ja vanhemmuuden tukemiseen.

 Lapsen oikeus perheeseen ja vanhempiinsa on kirjattu YK:n Lapsen oikeuksien sopimukseen. Sen seitsemännen artiklan mukaan lapsella on, mikäli mahdollista, oikeus tuntea vanhempansa ja olla heidän hoidettavanaan. Yhdeksäs artikla korostaa, kuinka ”Lapsella on lähtökohtaisesti oikeus elää vanhempiensa kanssa, jos hänellä on hyvä ja turvallista olla heidän kanssaan.”

 Lapsen oikeuksien julistuksen kuudes periaate korostaa lapsen oikeuksia vanhempiinsa: ”Lapsi tarvitsee kehittyäkseen tasapainoiseksi yksilöksi rakkautta ja ymmärtämystä. Hänen tulee saada kasvaa, mikäli mahdollista, vanhempiensa huolenpidon ja vastuun alaisena.”

  III Lapsen oikeus uskoon ja seurakuntaan

 Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä kristillinen kirkko on aina korostanut. Psalmin 78 mukaan ”Me emme salaa niitä lapsiltamme vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.” (Ps. 78:4).

 Jeesus suorastaan varoitti estämästä lapsia saapumasta luokseen: ”Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.” (Mark. 10:13-16).

 Dosentti Heikki J. Koskinen on puhunut neutraliteetti-illuusiosta. Hän tarkoittaa tällä ajatusta siitä, että uskonnon tai uskonnollisuuden arviointi voisi tapahtua katsomuksellisesti neutraalista maaperästä käsin. Koskisen mukaan tällainen oletus on harhaanjohtava, sillä katsomuksellisesti neutraalia lähtökohtaa ei ole olemassa.

 Neutraliteetti-illuusio näkyy nykyisin varsinkin kahdessa asiassa. Ensinnä viime vuosina on yleistynyt ajatus siitä, että lapsi jätetään kastamatta ja vaille uskonnollista kasvatusta, jotta hän voi sitten aikuisena päättää, mihin uskoo tai uskooko mihinkään ja liittyykö johonkin uskonnolliseen yhteisöön vai ei. Kauniilta kuulostava ajatus on kuitenkin lapsen uskonnollista heitteillejättöä. Näin lapselta evätään mahdollisuus myöhemmin arvioida uskontoja ja katsomuksia, kun hänelle ei anneta välineitä tällaiseen arviointiin. Kukaan ihminen ei synny tyhjiöön eikä kasva tyhjiössä. Ihminen syntyy yhteisöön ja kasvaa keskellä yhteisöä. Lapsella on oikeus elää ja kasvaa seurakunnan jäsenenä.

 Englantilainen kirjailija G.K Chesterton kirjoitti aikanaan: ”Kun ihminen lakkaa uskomasta Jumalaan, hän ei ala uskoa ’ei-mihinkään’ vaan hän alkaa uskoa ’mihin-tahansa’.” Parikymmentä vuotta sitten luhistuneiden ateististen maiden kohdalla tämä viisaus tuli näkyviin. Esimerkiksi Neuvostoliitossa muutama vuosikymmen sitten uskonnollisen tyhjiön täyttivät mitä erilaisimmat uskomukset. Ajatus kasvatuksen neutraalisuudesta on illuusio.

 Toiseksi neutraalisuuden vaatimus on alkanut ulottua yhteiskunnan uskontokasvatukseen ja uskonnon näkymiseen julkisessa tilassa. Julkisuudessa on esitetty mielipiteitä, joissa on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus. Mikäli näin tapahtuisi, siirryttäisiin moniarvoisuudesta ja eri uskontojen ja vakaumusten rinnakkainelosta yksiarvoisuuteen eli uskonnottomuuteen. Neutraalisuus ei siten merkitsisi kaikkien katsomusten tasa-arvoa, vaan yhden katsomuksen, uskonnottomuuden, ylivaltaa. Samalla se riistäisi lapsen oikeuden omaan uskontoonsa.

 Lapsen oikeuksien sopimuksen 14. artiklassa taataan lapselle ajattelun, omantunnon ja uskonnon vapaus. Sopimuksen 27. artiklassa tunnustetaan lapsen oikeus hänen ruumiillisen, henkisen, hengellisen, moraalisen ja sosiaalisen kehityksensä kannalta riittävään elintasoon. Tästä elintasosta vanhempien on velvollisuus huolehtia. Näin lapsella on oikeus saada oman uskontonsa mukaista ohjausta, tukea ja kokemuksia.

 Hyvään elämään kuuluu lapsen oikeus uskoon ja Jumalaan. Tätä oikeutta emme saa viedä lapsiltamme. Pienestä pitäen opittu luottamus Jumalaan kantaa läpi elämän. Isovanhempi, kummi, äiti tai isä tekee hyvin opettaessaan lapselle iltarukouksen. Hän tekee hyvin ottaessaan lapsen mukaansa kirkkoon ja juurruttaessaan hänet uskoon. Uskonto on kulttuurimme perusta ja kulmakivi. Päivähoito ja varhaiskasvatus sekä koululaitos tekevät arvokasta työtä siirtäessään kulttuuriperintöä sukupolvelta toiselle. Erityisen merkittäviä ovat ne kristinuskon arvot, joille koko kulttuurimme rakentuu: ihmisarvo, rehellisyys, toisen kunnioittaminen.

 Kohti lapsen oikeuksien parempaa toteutumista

 ”Te löydätte lapsen.” Tämä enkelin ilmoitus oli viesti lapsen puolesta. Se muutti vähitellen kokonaisen maanosan arvostukset. Viime vuosina on kirkossamme lapsi ja hänen oikeutensa löydetty entistä vahvemmin. Tuoreita esimerkkejä tästä ovat eri ikäkausien kehittämisasiakirjat, muun muassa Lapset seurakuntalaisina (2013) sekä Tytöt ja pojat seurakuntalaisina (2012). Niiden tavoitteena on vahvistaa osallisuuden, täysivaltaisuuden, yleisen pappeuden sekä kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen merkitystä elämänkulun eri vaiheissa ja seurakuntaelämässä.

 Toinen, kehittämisasiakirjoja vielä tuoreempi esimerkki on lapsivaikutusten arviointi, LAVA. Kuluvan vuoden alusta, 1.1.2015 lähtien on kirkkojärjestyksessä tullut voimaan säännös, jonka mukaan ”Lapsen edun edistämiseksi kirkollisen viranomaisen on päätöksen valmistelussa arvioitava ja otettava huomioon sen vaikutukset lapsiin. Vaikutusten arvioinnin tekee se viranomainen, joka käsittelee asiaa ensimmäisenä. Lapsella tarkoitetaan alle 18-vuotiasta.” (KJ 23:3).

 Kirkkojärjestyksen muutoksella halutaan parantaa lapsen kokonaisvaltaista hyvinvointia kirkossa ja yhteiskunnassa. LAVA on konkreettinen keino edistää kaikkien alle 18-vuotiaiden lasten ja nuorten hyvinvointia, osallisuutta ja vaikutusmahdollisuuksia. Se pakottaa kirkossa ja seurakunnissa tarkistamaan ajattelu- ja toimintatapoja. Se tekee meidät tietoisemmiksi lasten ja nuorten elämästä ja heidän osallisuudestaan seurakunnassa.

Lasta ja lapsuutta arvostava kirkko kuulee, näkee ja ottaa lapsen tosissaan huomioon kirkon jäsenenä. Se pohtii lapsen parasta ja kuulee lapsia tehtäessä toiminnallisia, rakenteellisia ja hallinnollisia päätöksiä, jotka vaikuttavat lapsiin. Kasteeseen perustuen lapsella on oikeus olla aktiivinen seurakunnassaan, tuntea osallisuutta kotiseurakunnastaan sekä saada kristillistä opetusta ja kasvatusta kotona ja seurakunnassa oman ikänsä ja kehitystasonsa mukaan. Kun tämä toteutuu, evankeliumin ilmoitus on totta: ”Te löydätte lapsen.” Silloin toteutuu myös Jeesuksen kehotus: ”Sallikaa lasten tulla, älkää estäkö heitä.”

Takaisin ylös

Rippikoulun käynyt ja rokotettu

 Monen suomalaisen henkilöpapereissa luki viime vuosisadan alkupuolella: ”Rippikoulun käynyt ja rokotettu”. Rippikoulun käynyttä ja rokotettua kohdeltiin aikuisena. Näiden kahden asian seurauksena hänellä oli oikeus aikuisten ihmisten maailmaan, mutta samalla hänen tuli kantaa siihen kuuluvaa vastuuta. Ne tukivat kunnon kansalaisuutta.

 Sekä rokotus että rippikoulun käyminen ovat säilyttäneet asemansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Lapsista 95 prosenttia on saanut kaikki lasten rokotusohjelman mukaiset rokotukset. Rippikoulun käy 15-vuotiaiden ikäluokasta noin 85 prosenttia.

 Jokin aika sitten tehtiin laaja eurooppalainen tutkimus rippikouluista. Siinä olivat mukana Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Saksa, Itävalta ja Sveitsi. Näiden maiden protestanttisissa kirkoissa käy rippikoulun vuosittain noin puoli miljoonaa nuorta. Kyselytutkimukseen vastasi noin 30 000 rippikoululaista.

 * * *

 Laaja tutkimusaineisto antaa monia mielenkiintoisia tuloksia muun muassa rippikoulun vaikutuksesta nuorten yhteiskunnalliseen osallisuuteen, eettisiin näkemyksiin ja kiinnostukseen osallistua vapaaehtoistyöhön.

 Tutkimustulosten mukaan rippikoulu edistää sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja osallisuutta yhteisössä. Tämä rippikoulun sosiaalinen vaikutus on keskimäärin suurempaa niissä kirkoissa, joissa suositaan leirejä ja sosiaalisesti aktivoivia työmenetelmiä. Tässä on yksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon rippikoulutyön vahvuus.

Nykymuotoinen rippikoulutyö eurooppalaisissa protestanttisissa kirkoissa vaikuttaa monella tavalla nuorten eettiseen ajatteluun ja kasvuun. Eettistä ajattelua mitattiin muun muassa yksilön toiminnalla muiden ihmisten, rauhan ja ympäristön hyväksi. Muutos oli voimakkainta suomalaisilla ja ruotsalaisilla rippikoululaisilla.

 Rippikoulun aikana nuorten kiinnostus vapaaehtoistyötä kohtaan kasvoi. Rippikoulun lopussa yli puolet suomalaisista nuorista ilmaisi kiinnostuksensa osallistua vapaaehtoistyöhön. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vahva isostraditio näkyy tuloksissa myönteisesti. Vapaaehtoistyö kiinnostaa niissä maissa, joissa vapaaehtoiset osallistuvat rippikoulun työskentelyyn.

* * *

 Rippikoulu on kirkon kasteopetusta. Sen tavoitteena on, että nuori vahvistuu siinä uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan, johon hänet on kastettu, kasvaa rakkaudessa lähimmäiseen ja elää rukouksessa ja seurakuntayhteydessä.

Tuoreen tutkimuksen mukaan rippikoulu kasvattaa myös vastuulliseen kansalaisuuteen ja aikuisuuteen. Näin rippikoulutyö ei vaikuta ainoastaan yksilöön, vaan sillä on myös suuri yhteiskunnallinen merkitys.

”Rippikoulun käynyt ja rokotettu” –sanonta sisältää viisaan ajatuksen. Kumpikin tukee yhä kunnon kansalaisuutta. 

 Takaisin ylös

Puhe kirkkoherra Jeremias Sankarin virkaanasettamismessussa 8.2.2015 Sysmän kirkossa

 Rakkaat kristityt, arvoisat seurakunnan uudet luottamushenkilöt, hyvä Jeremias.

 Sysmän seurakunnassa on tänään kynttilänpäivänä erityinen juhlapäivä. Seurakunnan uudet luottamushenkilöt siunataan tehtäväänsä. Seurakunnan uusi kirkkoherra Jeremias Sankari asetetaan virkaansa. Samalla tehdään historiaa myös koko hiippakunnassa, kun kirkkoherra Sankari on saanut viranhoitomääräyksen Hartolan ja Sysmän seurakuntien yhteiseen kirkkoherran virkaan.

 Jumala on asettanut erilaisia tehtäviä seurakunnan rakentumista varten. Luottamushenkilöille on uskottu erityinen vastuu seurakunnan toiminnasta, hallinnosta ja taloudesta. Kirkkoherran tehtävänä on johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Sekä luottamushenkilön että kirkkoherran tehtävässä on kyse ennen kaikkea luottamuksesta. Nimensä mukaisesti luottamushenkilön toiminta perustuu siihen luottamukseen, jota seurakuntalaiset ovat teille osoittaneet. Samoin Sysmän seurakunta on osoittanut suurta luottamusta kutsuessaan sinut, Jeremias, kirkkoherran virkaan. Jo aiemmin samoin on tapahtunut Hartolassa. Jokaisen papin ja erityisesti kirkkoherran tulee muistaa, että seurakunta ei ole minua varten, vaan minä olen seurakuntaa varten. Kirkkoherra on kutsuttu koko seurakunnan palvelijaksi, kaikkien paimeneksi. Sysmän seurakuntaa ajatellessani pidän tätä erityisen tärkeänä. Kirkkoherran ja luottamushenkilön tehtävänä on rakentaa luottamusta seurakunnassa. Pitäkää huolta koko seurakunnasta, siis kaikista sysmäläisistä ja seurakunnan kokonaisedusta. Kirkkoherran tulee osoittautua saamansa luottamuksen arvoiseksi. Mittapuuna on kaksi asiaa: viran tehtävä ja seurakuntalaisten hyvä. Ajattele ensi sijassa sitä tehtävää, johon sinut tänään asetetaan, ja ajattele sitten seurakuntalaistesi etua, heidän ajallista ja iankaikkista hyväänsä.

Seurakunnan osoittaman luottamuksen lisäksi tärkeää on se, millainen luottamus kirkkoherralla ja luottamushenkilöllä itsellään on ja miten hän sen osoittaa. Luottakaa rohkeasti omiin taitoihinne ja kykyihinne. Rakentakaa luottamusta työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kesken, huolehtikaa omalta osaltanne luottamuksesta seurakuntalaisiin.

 Sinulta, Jeremias, kysytään tänään neljästi ”tahdotko”. Vastaavaa sinulta kysyttiin, kun annoit pappislupauksesi. Nyt kysymykset liittyvät kirkkoherran johtamistehtävään. Vastaukset ovat sinulle ja seurakunnalle tärkeitä. Vielä tärkeämpiä ovat silti ensimmäiseen kysymykseen sisältyvät sanat ”Jumalan avulla” ja lupausten antamista seuraava rohkaiseva kehotus ”Jumala auttakoon sinua”. Ne muistuttavat kolmannesta, kaikista tärkeimmästä luottamuksesta.

 Toisessa Korinttilaiskirjeessä apostoli Paavali sanoo: ”Tällaisen luottamuksen Jumalaan on Kristus saanut meissä aikaan. En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on peräisin Jumalalta.” (2 Kor. 3:4-5). Kirkkoherrana saat tukeutua siihen, että Jumala luottaa sinuun. Hän on kutsunut sinut pappisvirkaan ja johdattanut nyt Sysmän ja Hartolan seurakuntien yhteiseksi kirkkoherraksi. Myös lahjasi, taitosi ja kykysi ovat Jumalan lahjaa. Kirkkoherran tehtävässä saat laittaa ne kaikki käyttöön. Samalla tavalla te luottamushenkilöt saatte uskoa, että Jumala luottaa teihin ja te saatte luottaa häneen. Suomenkielessä luottaa-verbi on alun perin tarkoittanut nojaamista ja turvautumista. Se siis merkitsee, että kirkkoherrana ja luottamushenkilönä ette ole omalla asiallanne ettekä omien voimienne, kykyjenne tai viisautenne varassa. Olette Jumalan tehtävässä. Hän varustaa siihen virkaan ja tehtävään, johon hän kutsuu. Häneen saatte nojata ja turvautua.

 Hyvä seurakunta. Tänään otamme vastaan ne, jotka on kutsuttu luottamushenkilöiksi Sysmän seurakunnassa. Rukoilemme, että Jumala antaisi heille siunauksensa. Tänään Jeremias Sankari asetetaan Hartolan ja Sysmän seurakuntien yhteiseen kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Sankarille annettavan viranhoitomääräyksen. 

Takaisin ylös

 

Energiaa ja elämäniloa! 10–14 -vuotiaat seurakunnan voimavarana

Puheenvuoro Kirkon kasvatuksen päivillä 14.1.2015 Jyväskylässä

 Minulla on tallessa punaisesta nauhasta roikkuva, puusta sahattu avain, johon on poltettu teksti: APT. 16:31. Avain on muisto Heinolan maaseurakunnasta lähes parin vuosikymmenen takaa. Pohdimme, miten saisimme 10–14-vuotiaita mukaan seurakunnan elämään. Leirit vetivät nuorempia todella hyvin, samoin rippikoulut toimivat. Mutta ikävuodet ennen rippikoulua muodostivat aukon.

Emme osanneet sanoittaa tilannetta niin hienosti kuin kirkolliskokouksen yleisvaliokunta mietinnössään 1/2013: ”Kristillisen kasvatuksen katvekohtia ovat

-   ikävaihe siirryttäessä kouluun,

-   ikävuodet 10–14 ennen rippikoulua, ja

-   aika rippikoulun jälkeen erityisesti niiden osalta, jotka eivät osallistu isostoimintaan.

…. Erityisen haastava kristillisen kasvatuksen ikäkausi sijoittuu 10–14-vuotiaisiin nuoriin. Mikäli nuorella ei ole riittävää hengellisen elämän perustaa ennen rippikoulua, rippikoulu ei yksin riitä. Rippikoulu tulee tällöin liian myöhään ja kestää liian vähän aikaa. Nuorten hengellistä elämää tulisi vahvistaa jo ennen rippikoulua. . . . Valiokunta pitää perusteltuna, että kirkossa otetaan 10–14-vuotiaiden kristillinen kasvatus erityisen kehittämisen kohteeksi. Ajanjakso kattaa iän kymppisynttäreistä rippikoulun alkuun. Valiokunta pitää esimerkiksi mahdollisena, että esirippikoulusta kehitettäisiin yhtenäinen työmuoto seurakuntiin. …Tavoitteena on, että rippikoulun ympärillä olevaa kasvatuksen kaarta saataisiin laajennettua ja jäntevöitettyä koko kirkossa. Ikäkaudelle ominaisista hyvistä ja menestyneistä työtavoista on mahdollista luoda nykyistä vahvempia toimintamuotoja ilman että rippikoulua muutetaan.”

 Näin kirkolliskokous on tarttunut tärkeään asiaan. Kirkkomme ylin päättävä elin pitää perusteltuna, että erityisesti 10–14-vuotiaiden kristillinen kasvatus otetaan kehittämisen kohteeksi. Toivon, että tämä ymmärretään seurakunnissa, hiippakunnissa, Kirkkohallituksessa ja kirkollisissa järjestöissä.

Perusteluja tälle linjaukselle voisi esittää monia. Otan niistä esille vain yhden. Keskilapsuus – ikävuodet kymmenen molemmin puolin – on keskeinen ikä ihmisen identiteetin kehittymisessä. Silloin voidaan vielä ratkaisevasti vaikuttaa lapsen kasvuun ja kehitykseen, myös moraaliseen ja eettiseen sekä uskonnolliseen kehitykseen. Varhaisnuoruuden kokemukset vaikuttavat siihen, saako lapsen usko muuttua omakohtaiseksi ja persoonalliseksi, vai jääkö se vain yhdeksi varhaislapsuuden turvallisuuden elementiksi, joka sitten aikanaan on helppo hylätä. Varhaisnuorisotyössä hyvin hoidettu kasteopetus kantaa rippikoulussa ja myös sen jälkeen hyvää hedelmää.

 Keskilapsuudessa valitaan suunta, jota kohti murrosiässä kuljetaan. Siksi ei ole lainkaan yhdentekevää, millainen on kirkkomme varhaisnuorisotyön sisältö ja millaiselle teologiselle perustalle se rakentuu. Kristillinen uskomme antaa ihmiselle turvan elämän pelottavienkin ulottuvuuksien keskellä ja se tarjoaa ihmiskuvan, joka vahvistaa nuoren itsetuntoa. Usko antaa kokemuksen hyväksytyksi tulemisesta, se tuo anteeksiannon syyllisyydestä, korostaa vastuuta itsestä ja toisesta sekä opettaa arvokkaita eettisiä ja moraalisia periaatteita. Kaikki nämä antaisivat murrosikää lähestyvälle tytölle ja pojalle hyvät eväät, joiden varassa hän voisi kohdata murrosiän kriisit turvallisesti. Ehkä jokin harharetki tai harmeja tuova kokeilu jäisi tekemättä, jos elämän mielekkyyttä ja iloa ei tarvitsisi etsiä päämäärättömästi.

 Evankeliumit puhuvat hyvin vähän Jeesuksen lapsuudesta. Hänestä mainitaan kuitenkin yksi keskeinen asia Luukkaan evankeliumin 2. luvun lopussa. Luuk. 2:41-52 kertoo Jeesuksen ja hänen vanhempiensa käynnistä Jerusalemin temppelissä. Jeesus on nuoruusiän kynnyksellä, 12-vuotias varhaisnuori. Kolmannestatoista ikävuodesta alkaen jokaisen juutalaispojan piti noudattaa lakia; hänestä tuli ”lain poika”. Kaksitoistavuotiaan pojan oletettiin jo voivan toimia harkitusti. Kolmetoistavuotias sai itse vastata lain käskyjen noudattamisesta. Temppelijuhlaan osallistuminen oli erinomaista valmistautumista tähän kaikkeen.

 Lain säätämiin velvollisuuksiin sisältyi ennen muuta pyhien aikojen, kuten rukoushetkien, paastopäivien ja temppelijuhlien, noudattaminen. Jeesuksen lainkuuliaiset vanhemmat olivat joka vuosi pyhän tavan mukaan käyneet Jerusalemin juhlilla. Nyt oli Jeesuksen vuoro tulla mukaan tutustumaan pyhiin säädöksiin ja perinteisiin. Tästä juhlamatkasta tuli kuitenkin käännekohta hänen elämässään. Hän katosi vanhemmiltaan ja kun vanhemmat löysivät Jeesuksen kolmen päivän kuluttua, hän lausui ensimmäiset evankeliumien tallettamat sanansa. Ne kertovat Jeesuksen messiaanisen tietoisuuden ensi alkeista nuoruuden murrosiässä. Koko jakso päättyy sanoihin: ”Hän varttui viisaudessa, iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.” (Luuk 2:52, KR 1938).

 Tästä raamatunkohdasta avautuu merkittävä näköala varhaisnuorisotyön teologiaan. Luukkaan yhteenveto Jeesuksen varhaiskehityksestä on periaatteellisesti tärkeä kannanotto. Kun vanhan juutalaisen käsityksen mukaan lapsen arvo on siinä, mitä hänestä aikuisena tulee (näin esim. Luuk. 1:66), niin Luukas on uuden kristillisen käsityksen mukaan nähnyt lapsen itseisarvon ja kuvannut Jeesuksen harmonista, kokonaisvaltaista kasvua ja kehitystä.

 Kirkon aarre, evankeliumi, kuuluu myös tytöille ja pojille. Yksi ”klassinen” varhaisnuorisotyön teologian lähtökohta on katkelma Jeesuksen vuorisaarnasta: ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” (Matt. 7:7-11).

 Vaikka vuorisaarnan katkelman varsinainen tähtäyspiste on muualla kuin varhaisnuorisotyössä, nousee siitä esille yksityiskohta, jota voi soveltaa kasvatustyöhön. Nimittäin jakeessa 9-10 sanotaan: Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jeesus tähdentää, että pojille - yhtä hyvin tytöille - on annettava parasta. Vain paras on kyllin hyvää varhaisnuorelle.

 Vain paras on kyllin hyvää varhaisnuorelle. Heinolan maaseurakunnassa pohdimme, miten osaisimme tarjota parastamme 10–14-vuotiaille. Parkettitehtaalla töissä oleva seurakuntalainen lahjoitti parketinpalasia. Suntio sahasi niistä avaimia, nuorisotyöntekijä piirsi polttokynällä tekstin ja numeron avaimiin. Pahvilaatikkotehtaalta saatiin satoja salkunmallisia pahvilaatikoita. Näistä aineksista kehittelimme kaikille 6-luokille tuntivierailun apostoleista. Siellä jokainen oppilas sai puisen avaimen ja kutsun viikonloppuleirille. Jokaiselle avainnumerolle oli leirikeskuksessa saman numeroinen pahvilaatikko. Leirillä jatkettiin apostolien seurassa seikkaillen ja Raamattua oppien. Laatikkoon ilmaantui milloin mitäkin yllätystä. Leirin lopuksi jokainen sai viedä oman salkkulaatikkonsa siihen kertyneine tavaroineen kotiin. Ehkä mukaan lähteneet tehtävät innostivat vielä kotona jatkamaan Raamatun tutkimista. Vielä leirin jälkeen seurakunnasta lähti kirje leiriläisille ja samalla terveiset apostoleilta.

 Puinen avain punaisessa nauhassa muistuttaa minulle yhä siitä energiasta ja elämänilosta, jota koimme alle rippikouluikäisten tyttöjen ja poikien kanssa. Siihen rohkaisen teitä työtovereita kirkon työssä. Varhaisnuorisotyön suurin vahvuus ovat varhaisnuoret itse.

Takaisin ylös

Puhe kirkkoherra Marja-Liisa Malmin virkaanasettamismessussa 11.1.2015 Parikkalan kirkossa

 Rakkaat kristityt, hyvä Marja-Liisa.

 Parikkalan seurakunnassa asetetaan virkaan kirkkoherra Marja-Liisa Malmi. Tämä päivä on harvinainen juhlapäivä. Edellisen kerran kirkkoherra on asetettu Parikkalassa virkaan yli neljännesvuosisata sitten. Kirkkoherran vaihtuminen on siksi monella tavalla merkittävä muutos seurakunnan ja koko paikkakunnan elämässä.

 Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Kirkkoherran vaihtuessa on tänään tärkeä katsoa tulevaisuuteen. Viime vuonna toimitetun piispantarkastuksen johtopäätöksissä totean, että toiminnallisesti ja hengellisesti Parikkala on vireä ja aktiivinen seurakunta. Kirkkoon kuuluvien osuus on korkea ja reilusti yli Mikkelin hiippakunnan keskiarvon. Se osoittaa parikkalalaisten vahvaa sitoutumista seurakuntaansa. Täällä kirkolla ja seurakunnalla on luonteva sija ihmisten ja paikkakunnan elämässä. Tätä paikallis- ja lähiyhteisöä kannattaa arvostaa ja vaalia myös tulevaisuudessa.

 Kirkon työssä olennaisinta eivät ole hallinto, talous tai seurakuntarakenteet. Toki ne ovat merkittäviä toimintaedellytysten luojia. Mutta tärkeintä on se paikallisyhteisö, joka tässä seurakunnassa - niin täällä Parikkalassa, Saarella kuin Uukuniemelläkin - viettää jumalanpalvelusta, käyttää sakramentteja, kuulee Jumalan sanaa ja rukoilee, pyrkii elämään ja kasvamaan uskossa Jumalaan ja rakkaudessa lähimmäiseen. Tämä yhteisö tarvitsee pappia. Sitä varten sinut, Marja-Liisa, asetetaan nyt kirkkoherran virkaan. Olet seurakuntaa, sen jäseniä ja tämän paikkakunnan ihmisiä varten. Liityt pitkään Parikkalassa palvelleiden kirkkoherrojen ketjuun.

 Sinulla on hyvät edellytykset kirkkoherranviran hoitamiseen. Olet pappina monella tavalla kokenut ja arvostettu. Sinulle on kertynyt asiantuntemusta kirkon erilaisista tehtävistä. Tätä kokemustasi, osaamistasi ja persoonaasi tarvitaan Parikkalassa. Sitä myös arvostetaan. Sen merkkinä on se luottamus, jonka olet saanut seurakunnalta, kun se on kutsunut sinut kirkkoherrakseen. Voit rohkein mielin toimia tämän seurakunnan johtajana.

 Muista, että et ole pappina ja kirkkoherrana omien kykyjesi, voimiesi ja ymmärryksesi varassa. Tämän pyhäpäivän psalmitekstissä ovat sanat: ”Minun voimani vahvistaa häntä ja käteni on hänen tukenaan.” (Ps. 89:22) Seurakunnan kaitsijakin on viime kädessä ylimmän kaitsijan laumassa ja hänen hoidossaan. Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hänen voimansa vahvistaa sinua ja hänen kätensä on sinun tukenasi. Tämä Jumalan lupaus kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Marja-Liisa Malmi asetetaan Parikkalan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Malmille annettavan viranhoitomääräyksen.

Takaisin ylös

Puheet ja kirjoitukset 2014

Puhe Kaakkois-Aasian tsunamin 10-vuotismuistorukouksessa 26.12.2014 Pitäjänkirkossa Mikkelissä

 ”Maanjäristys aiheutti rajuja tsunameita. Pahoja tuhoja Intiasta Indonesiaan” (HS 27.12.2004).”Katastrofi pahenee päivä päivältä. Satoja suomalaisia yhä kateissa” (HS 29.12.2004). ”Indonesiassa tuho on valtava” (HS 30.12.2004). ”236 kateissa, toivo hiipuu” (HS 31.12.2004). ”Suomi suri Aasian uhreja” (HS 2.1.2005).

Tällaisia otsikoita oli lehdissä kymmenen vuotta sitten. Tapaninpäivän 26.12.2004 Kaakkois-Aasian tsunami oli mittaluokaltaan suurimpia maailmanlaajuisia katastrofeja. Eniten kärsineet maat olivat Indonesia (erityisesti Aceh), Sri Lanka, Intia ja Thaimaa. Kaiken kaikkiaan luonnonkatastrofin vaikutukset kohdistuivat 11 valtioon laajalla maantieteellisellä alueella. Yli 230 000 ihmistä menetti henkensä. Miljoonat ihmiset joutuivat pakenemaan kotiseuduiltaan. Ulkomaalaisista turisteista eniten menehtyi Ruotsista (543), Saksasta (539) ja Suomesta (179).

Kuolleiden joukossa oli 179 suomalaista. Se teki tsunamista kaikkien aikojen suurimman suomalaisia kohdanneen yksittäisen rauhanajan suuronnettomuuden. Kuolleita ja loukkaantuneita oli monilta paikkakunnilta ympäri maata. Lähes jokaisen suomalaisen lähipiiriin kuuluu henkilö, jota tsunami on koskettanut joko suoraan tai välillisesti. Jollei muuten, niin tsunamissa menehtyneitten julkisuuden henkilöitten kautta.

 Omat kokemukseni tsunamityössä jättivät lähtemättömät jäljet. Tehtäväni Kaakkois-Aasian luonnonkatastrofin aiheuttamassa työssä jakautui kahtia. Vastasin yhtäältä Kirkkohallituksen kriisiryhmässä muun muassa seurakuntien ohjeistuksen ja tukimateriaalin tuottamisesta. Toisaalta olin mukana viranomaisyhteistyössä eri ministeriöiden kanssa. Erityisen suuri osuus tehtävistäni oli valmistella vainajien kotiuttamiseen liittyviä järjestelyjä ja hoitaa niitä päätettyjen linjausten mukaisesti. Osallistuin lukuisia kertoja vainajien vastaanottotilaisuuksiin Helsinki-Vantaan lentokentällä.

Yksi vahva kokemukseni liittyy siihen, kun ruumisautot olivat pysähtyneet lentokentän VIP-terminaalin eteen. Sitten poliisi soitti trumpetilla surusoiton. Sävelmä oli Carl Axel von Kothenin säveltämä vuonna 1918. von Kothen oli varsin tunnettu 1800-1900 lukujen vaihteen suomalainen säveltäjä. Tuo hänen sävellyksenä on löytänyt tiensä myös virreksi, joka nykyisessä virsikirjassamme on numero 545. Trumpetilla surusoittoa soitettaessa mieleni tapaili virren sanoja ”Kaikessa, Herra armias, ilmoitat valtasuuruuttas …” Erityisen koskettavat ovat virren neljännen säkeistön sanat, jotka nyt laulamme: ”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana. Oi jospa siitä jokainen sinulle toisi kiitoksen.”

 ”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana.” Tässä on se syy, miksi olemme kokoontuneet tänään tapaninpäivänä muistamaan Kaakkois-Aasian tsunamia. Haluamme muistaa silloin kuolleita lähimmäisiämme. Kristuksen kirkko ei unohda poismenneitä. Emme unohda tapahtunutta emmekä heitä, joiden elämää tsunami kosketti tavalla tai toisella. Itse asiassa tämä rukoushetki on merkki ja muisto rakkaudesta. ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1. Kor. 13:13) Rakkaus ei katoa kuolemassakaan. ”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana.”

Tämä tapaninpäivän rukoushetki ei ole ainoastaan muistorukous. Tämä on myös kunnianosoitus uhreille ja omaisille sekä avustustyöntekijöille. Tänään muistamme heitä, jotka tekivät runsaan vuoden ajan tiivistä yhteistyötä valmistellessaan ja toteuttaessaan tsunamissa kuolleiden suomalaisuhrien kotiuttamista, vastaanottoa ja työtä omaisten parissa. Ihminen on arvokas ja rakas, vaikka hän on kuollut. ”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana.”

Tsunamin jälkeen olemme oppineet ymmärtämään, miten hauras ja arvaamaton elämä on. Olemme oppineet kunnioittamaan luonnon voimaa. Samalla olemme joutuneet tämänkin katastrofin äärellä kärsimyksen salaisuuden eteen. Kärsimys on yksi elämän suurimmista arvoituksista. Elämässä on paljon asioita, joita ei pysty käsittämään. Tänäänkään me emme osaa vastata kysymykseen ”miksi”. Me emme voi syyttää ketään, luonnonvoimien edessä olemme hiljaa. Tänään maailmassamme on monta uutta kivun kohtaa. On sotaa, pelkoa ja epätietoisuutta tulevaisuudesta, turvattomuutta, sairautta, nälkää, köyhyyttä. Juuri siksi me sytytämme toivon kynttilöitä, juuri siksi me muistamme.

Hartaan joulunvieton keskellä tapaninpäivä muistuttaa meitä kärsimyksestä ja rististä. Jo toisena joulupäivänä risti kohotetaan jälleen näkyviin. Joulu ja kärsimys kuuluvat yhteen. Se osoittaa, että joulun sanomaan sisältyy koko pelastus, Jumalan ihmiseksituleminen ja sovitus. Joulu ei ole satu tai idylli, joulu ei tyhjene tunnelmiin. Joulu on karua todellisuutta, kuten elämä useimmiten on. Siksi me tarvitsemme Jumalaa. Vaikka luonnonkatastrofi on käsittämätön ja sen aiheuttamaa menetystä ei kukaan osaa selittää ja ymmärtää, saamme – kun ei meille muutakaan toivoa jää – luottaa siihen, että olemme Luojallemme rakkaita ja arvokkaita. ”Vaan ennen muita kaikkia, ihmistä pidät rakkaana.”

Kymmenen vuotta Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen – tapaninpäivänä 2014 – me saamme katsoa eteenpäin, tulevaisuuteen, Jumalaan turvaten: ”Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.” (Jes. 54: 1).

Takaisin ylös

Puhe Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa 21.12.2014 Pitäjänkirkossa Mikkelissä

Mummo ja pappa saivat viime jouluna lahjaksi neljä kynttilää. Ne olivat samassa paketissa, mutta ne olivat kaikki erilaisia. Viisivuotiaan Alinan tekemä oli paksu ja lyhyt tummansininen kynttilä. Kolmevuotiaan Hillan kynttilä oli paksu ja vaaleansininen. Joonan, viisi vuotta, kynttilä puolestaan oli ohut ja pitkä, väriltään vihreä. Kaksivuotiaan Danielin kynttilä oli punainen, ohut ja pienissä käsissä melko ryppyiseksi muotoutunut.

Nämä kynttilät ovat erilaisia niin kuin me ihmisetkin. Yksi on lyhyt ja paksu, toinen pitkä ja hoikka, kolmas siltä väliltä. Jonkun elämä on tasainen ja levollinen, jonkun toisen taas ryppyjä ja levottomuutta täynnä. Viikko sitten syntymäpäivillä päivänsankari kertoi: ”Olen onnellinen mies. Odotan ilolla joulua.” Sitä oli hyvä kuulla. Pari päivää sitten sain sähköpostin, jonka lähettäjä lopetti: ”Hyvää joulua kaikille, jotka joulua viettävät. Minä en jaksa.” Sitä oli vaikea lukea. Me erilaiset ihmiset kohtaamme joulun erilaisissa elämäntilanteissa.

Kun katson näitä erilaisia kynttilöitä, ajattelen ensimmäisen joulun tapahtumia. Joulun evankeliumi kuuluu erotuksetta kaikille. Me leivomme joulupipareita samalla muotilla. Jumala ei toimi näin. Hän kohtaa jokaisen yksilönä. Jokainen on hänelle rakas ja tärkeä. Ensimmäisenä jouluna erilaiset ihmiset saivat toisistaan poikkeavissa olosuhteissa kuulla evankeliumin maailman Vapahtajan, Jeesus-lapsen syntymästä. Näin Jumala yhä toimii. Hän tulee sinne, jossa jouluun on ehditty valmistautua ja sitä odottaa. Hän tulee sinne, jossa joulua ei odoteta tai sitä ei jakseta edes viettää.

Joulu on toivon, ilon ja kiitoksen juhla. Se ei riipu meidän valmisteluistamme tai elämäntilanteestamme. Jumala on sen meille valmistanut lähettämällä poikansa Jeesuksen tähän maailmaan. Siksi kaikille kuuluu enkelin ilmoitus: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:10-11).

Kun katson näitä erilaisia kynttilöitä, tajuan jokaisen niistä täyttävän kynttilän tehtävän. Ne eroavat toisistaan, mutta niillä on sama tehtävä. Kukin niistä palaessaan valaisee ja lämmittää. Ei ole väliä, onko kynttilä pitkä tai lyhyt, paksu tai ohut, ryppyinen tai sileä.

Voisimmeko me oppia näistä kynttilöistä? Jos asetan lähimmäisen hyvän ja yhteisen edun omieni edelle, voin olla valon ja lämmön tuoja. Silloin yhteinen elämämme kulkee oikeaan suuntaan, kohti yhteistä vastuuta ja hyvinvointia. Joulua edeltää kirkkovuodessa paastonaika. Sen tarkoitus on johtaa meitä ottamaan mallia kynttilästä: kun itse pienenee, silloin valaisee ja lämmittää.

Pimeässä pienikin kynttilän liekki voi auttaa paljon. Kynttilän liekki ei valaise pitkälle, mutta pimeässä se voi olla elintärkeää. Samoin elämässä voi vaikeiden ja pimeiden aikojen apuna olla se joskus pienikin valo, joka nousee uskosta Jeesukseen ja hänen huolenpitoonsa meistä ihmisistä.

Kun katson näitä erilaisia kynttilöitä, kiitän Jumalaa hänen suurimmasta lahjastaan. Jouluna Jeesus syntyi ihmiseksi, meitä erilaisia ja erilaisissa elämäntilanteissa eläviä ihmisiä varten. ”Pieni liekki meille kertoo: Jumala on lähellä.”

Nämä erilaiset kynttilät kutsuvat meitä tekemään hyvää lähimmäisillemme, lähellä ja kaukana. Jokainen voi omalla tavallaan ja lahjoillaan palvella tänä jouluna. ”Pieni liekki pimeydessä nyt voi olla jokainen.”

Takaisin ylös

 

Jouluna 2014

Pyhä perhe ja seurakunta

”… ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä.” (Luuk. 2:16).

Joulun kuvastoon kuuluvat olennaisesti maalaukset pyhästä perheestä. Maria katselee hellästi seimessä makaavaa Jeesus-lasta. Joosef on hänen takanaan, usein vähän hämillisen näköisenä.

Maalaukset luovat pyhästä perheestä idyllisen kuvan, joka on usein kaukana todellisuudesta. Arki huolineen ja murheineen kohtasivat myös Marian, Joosefin ja Jeesuksen perhettä, kuten lukemattomia perheitä kautta vuosisatojen. Silti perhe on korvaamaton. Sen merkitystä yksilön elämässä ei voi liiaksi korostaa. Perhe on myös yhteisön kannalta tärkeä. Se on yhteiskunnan perussolu.

Kirkkomme perheneuvonnan 70-vuotisjuhlavuonna on hyvä muistaa seurakuntien merkittävä toiminta erityisesti lasten, nuorten ja perheiden hyväksi. Kirkko on ollut rakentamassa hyvää tulevaisuutta.

* * *

Kristillisen tradition mukaan samalla tavalla kuin Maria synnyttää Kristuksen, kirkko synnyttää kristittyjä sanan ja sakramenttien kautta. Seurakunta on Jumalan perhe.

Niin kuin äiti huolehtii lapsistaan, kirkonkin pitää huolehtia jäsenistään armonvälineiden avulla. Sanassa ja sakramenteissa Jumala on keskellämme. Jouluajan rikas jumalanpalveluselämä kutsuu kohtaamaan Jumalan.

Joulun sanomaa ihmiseksi tulleesta Jumalasta ja hänen valmistamastaan pelastuksesta on sanoin ja teoin julistettava kaikkialle maailmaan. Se on Jumalan perheen perustehtävä.

* * *

Raamatun mukaan maailmassa on kaksi Jumalan säätämää tärkeää instituutiota: perhe ja seurakunta. Ne edistävät ihmisen sekä ajallista että iankaikkista hyvää. Perheen ja seurakunnan jäsenillä on omat tehtävänsä ja he ovat vastuussa yhteisön hyvinvoinnista.

Perhe-elämä on usein muuta kuin joulukuvaston idylliä. Myös Jumalan perheen elämä on usein epätäydellistä.  Silloin ei ole vastuullista kääntää selkä ja hylätä perhe, vaan toimia sen parhaaksi ja rakastaa sitä sen puutteista huolimatta.

Marialta voi ottaa mallia perheen ja seurakunnan hyvinvoinnin edistämiseen. Hän pysyi Jeesuksen lähellä ja rakasti häntä.

Takaisin ylös

 Puhe Mäntyharjun kirkkoherra Ann-Maarit Joenperän ja diakoni Taava Kousan virkaanasettamismessussa 14.12.2014 Mäntyharjun kirkossa

 Rakkaat kristityt, hyvät Ann-Maarit ja Taava.

 Mäntyharjun seurakunnassa on tänään kolmantena adventtina erityinen juhlapäivä, kun kirkkoherra Ann-Maarit Joenperä ja diakoni Taava Kousa asetetaan virkaan.

 Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Kirkko on uskon ja rakkauden yhteisö. Siksi diakonia on sen keskeinen tehtävä. Toteuttaakseen tarkoitustaan kirkko kutsuu työntekijöitä myös diakonian virkaan. Seurakunnan ja sen jäsenten tulee ”harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustavan avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta.” (KJ 4:3) Diakonian viranhaltijan toiminta on seurakunnassa hyvin monimuotoista. Siinä yhdistyvät käytännön avustamiseen ja hengelliseen hoitoon sosiaalityön ja terveydenhuollon ulottuvuuksia. Se merkitsee myös yhteiskunnallisiin rakenteisiin vaikuttamista.

 Kirkkoherran ja diakonian virkoja ei tule kuitenkaan ensisijaisesti arvioida niiden tehtävistä käsin. Lähtökohtana on, mitä kirkko on ja miten Kristus toimii maailmassa. Mitä on Mäntyharjun seurakunta ja miten Kristus toimii Mäntyharjulla? Tähän kolmannen adventin yksi raamatunkohta tuo tärkeän näkökulman: ”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.” (1. Kor. 4:1-2)

 Te, Ann-Maarit ja Taava, olette Kristuksen palvelijoita. Teidän huostaanne on uskottu Jumalan salaisuudet, toisin sanoen evankeliumin lahja ja ilosanoma. Diakonin ja kirkkoherran on tarpeen pitää huolta erityisesti kahdesta asiasta. Ensinnä muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä on huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta seurakunnassa. Teille on uskottu hoidettavaksenne ja julistettavaksenne evankeliumin lahja täällä Mäntyharjulla. Se tapahtuu eri tavoin, sanoin ja teoin. Pitäkää ydintehtävä kirkkaana mielessänne. Toiseksi muistakaa ihminen. Seurakunta on ihmisiä varten, jotta he kohtaisivat Jumalan, välittäisivät toisistaan ja huolehtisivat luomakunnasta. Teidät on kutsuttu palvelemaan koko seurakuntaa. Huostaanne on uskottu Jumalan salaisuudet, jotta evankeliumin ilosanoma ja Jumalan rakkaus ulottuisi kaikkialle ja kaikille, sinnekin missä hätä on suurin ja elämänilo kadoksissa. Palvelkaa teille uskotuilla lahjoilla kaikkia mäntyharjulaisia.

 Apostolin sanat muistuttavat myös viranhoitoon liittyvästä vastuusta. ”Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.” Virka on aina enemmän kuin sen haltija. Se edellyttää vastuullisuutta ja huolellisuutta. Samalla on tärkeä muistaa, ettei kirkkoherra eikä diakoni hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta ja esirukousta. Tällaista luottamusta Mäntyharjun seurakunta on osoittanut kutsuessaan teidät palvelukseensa. Samanlaista luottamusta on Jumala osoittanut teille kutsuessaan teidät kirkkonsa työhön. Siksi saatte luottaa siihen, että Jumalan kutsu kantaa. Elämässänne, virassanne ja kirkkoherran tai diakonin tehtävässä olette lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssanne kaikissa vaiheissa. Hän johdattaa ja ohjaa teitä. Jumalan läsnäolo kantakoon teitä nyt ja kaikkina elämänne päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään teologian tohtori Ann-Maarit Joenperä asetetaan Mäntyharjun seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Joenperälle annettavan viranhoitomääräyksen.

 Tänään Mäntyharjun seurakunta ottaa vastaan uuden diakonian viranhaltijan Taava Kousan. Seurakunta on kutsunut hänet palvelukseensa ja hän on saanut tehtävään valtuutuksen. Diakoni Kousa siunataan tässä messussa tehtäväänsä. Pyydän nyt notaaria lukemaan Mäntyharjun seurakunnan kirkkoneuvoston päätöksen. 

Takaisin ylös

 Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 10.12.2014 Helsingissä

 Viimeisen puolentoista viikon aikana on kirkosta eronnut yli 20 000 ihmistä. Eduskunnan äänestys avioliittolain muuttamisesta sai aikaan erovyöryn. Tapahtunutta ovat arvioineet niin tutkijat ja toimittajat kuin kadunmiehet ja kirkon edustajat. Sekä seurakunnissa että tuomiokapituleissa on otettu vastaan ihmisten palautetta. En ole saanut mistään muusta asiasta niin paljon yhteydenottoja kuin eduskunnan äänestystuloksesta, vaikka itse asia ei välittömästi kirkkoa koske.

 Savon Sanomien pilapiirtäjä Toivanen esitti yhden selityksen kirkosta eroamisille piirroksessaan (3.12.2014), jossa oli kellotapulin edessä sisäministeri Päivi Räsänen ja kansanedustaja Timo Soini puettuina variksenpelättimiksi. Heidän edessään oli arkkipiispa Kari Mäkinen, joka lausui: ”Meillä on työnjako: Nuo karkottavat tapauskovaiset ja naakat, minä karkotan änkyrät.”

 Sekä arkkipiispan että pääministerin avioliittolain muuttamiseen liittyneitä julkisia puheenvuoroja onkin arvosteltu kriittisesti ja pidetty niitä heidän asemassaan harkitsemattomina. Moni on ihmetellyt kirkon avioliittonäkemyksen peittymistä kirkosta tulleisiin ristiriitaisiin viesteihin. Viime vuosina meillä on alettu yhä enemmän puhua ”moniäänisestä kirkosta” jonkinlaisena ihanteena tai normaalitilana. Moniäänisen kirkon heikkoutena on kuitenkin kirkon yhteisesti päätettyjen näkemysten katoaminen monien muiden äänien joukkoon.

 Toisen selityksen kirkosta eroamiselle esitti Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Karlsson (3.12.2014). Hänen piirroksessaan mies seisoi linja-autopysäkillä ja soitti kännykällään: ”Kuulkaas, jos ei se bussi kohta tule niin minä kyllä eroan kirkosta!” Seksuaalivähemmistöjä koskevassa yhteiskunnallisessa keskustelussa kirkosta on tullut sijaiskärsijä. Muutaman vuoden takainen Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta (2010) osoitti, että yhteiskunnallinen keskustelu homoseksuaalisuudesta muuttuu pian keskusteluksi kirkosta, sen liberaalisuudesta tai vanhoillisuudesta. Koska kunnasta tai valtiosta ei voi erota, protestoidaan eroamalla kirkosta. Yksilöllisyyttä korostava aika nostaa ihmisen itsensä mittariksi. Kun ”minä” on kaiken mitta, riittää kirkosta eroamiseen myöhässä oleva bussi tai yksittäinen ”korvaan särähtänyt”, minun arvojani loukkaava puheenvuoro.

 Kolmannen selityksen kirkosta eroamiseen antoi media-assistentiksi opiskeleva 22-vuotias Juha Leskinen. Hän erosi kirkosta avioliittolain muutokseen liittyvän keskustelun aikana. Hän sanoi lehtihaastattelussa: ”En kuitenkaan koe kapinoivani. En vain näe enää mitään syytä kuulua kirkkoon.” (Savon Sanomat 2.12.2014) Tässä on kirkon jäsenyyden suurin haaste. Kirkosta erotaan, kun koetaan, ettei kirkolla instituutiona ole eroajalle mitään merkitystä. Toisena syynä ovat maailmankatsomukselliset syyt: se, että henkilö ei usko kirkon opetuksiin eikä koe itseään uskonnolliseksi ihmiseksi. Lähes yhtä tärkeä syy on haluttomuus maksaa kirkollisveroa, joskin tämä linkittyy kiinteästi edellä mainittuihin syihin. (Haastettu kirkko, s 87). Kirkon tutkimuskeskuksen vt. johtaja Hanna Salomäki toteaa, että ”Kirkon tulee kyetä vastaamaan kysymykseen, miksi siihen pitäisi kuulua. Erityisesti tämä on tärkeää nuorten ikäluokassa, jossa jäsenyyttä voimakkaimmin arvioidaan.” (Leikkauspintoja kirkon jäsenyyteen, s 21).

 Viime vuosien kehitys osoittaa, että kirkkoon kuulumiselle haetaan ensisijaisesti henkilökohtaista merkitystä. Katsomuksellinen elementti on olennaista merkityksen synnyttäjänä. Jos tämä puuttuu, pelkkä perinne tai kulttuurinen merkitys eivät pidemmän päälle riitä pitämään kirkkoon kuulumista tarpeellisena. (Haastettu kirkko, s 411-412). Kirkon ei sen vuoksi pidä piilottaa hengellistä sanomaansa. Kirkon sanoman ydin, usko Jumalaan, ei jouda romukoppaan tai alennusmyyntiin.

 Lähestyvä joulun juhla-aika on pääsiäisen ja helluntain ohella kirkkovuoden tärkeintä aikaa. Joulun sanoma ihmiseksi syntyvästä maailman Vapahtajasta on kristinuskon ydintä. Joulunaika tarjoaa kirkolle mahdollisuuden pitää yllä ja synnyttää merkityksiä. Sitä tehtävää joulunajan jumalanpalvelukset, jouluhartaudet ja Kauneimmat joululaulut –tilaisuudet palvelevat.

 Kuluneen syksyn aikana kirkko on halunnut muistuttaa siitä hyvästä, jota se tekee. Usko hyvän tekemiseen oli seurakuntavaalien teemana. Jäsenyyden kannalta onkin tärkeää pitää aktiivisesti esillä kirkon tekemää hyvää. Kirkossa olemme usein liian vaatimattomia. Kirkon tekemä palvelutyö ei helposti ylitä uutiskynnystä. Seurakuntien arkinen työ ansaitsee suuremman julkisuuden kuin mitä se tällä hetkellä saa. Kirkon kasvattava ja auttava työ niin kotimaassa kuin kansainvälisesti tukee kirkon jäsenyyttä. Se on monille syy kuulua kirkkoon.

 Olisiko nyt kuitenkin aika tuoda entistä vahvemmin ja selvemmin esille, mitä hyvää Jumala tekee? Olisiko nyt aika julistaa yksinkertaista evankeliumia Jeesuksesta? Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Jumala lähetti ainoan poikansa maailmaan pelastamaan meidät synnin, pahan ja kuoleman vallasta. Jeesuksessa näkyy Jumalan ihmisrakkaus ja hyvyys. Joulun evankeliumin sanoin: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:11). Vapahtaja voi antaa elämälle merkityksen ja sisällön. Usko häneen johtaa rakastamaan lähimmäistä ja tekemään hyvää. Armahdettu voi armahtaa toista ja rakastettu voi rakastaa toista.

 Joulun sanomassa on kyse siitä, että Jumala tekee hyvää. Joulu tarkoittaa sitä, että armo tuli maailmaan, ja sen mukana toivo. 

Takaisin ylös

  

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 5.12.2014

Tervetuloa kotiin!

Eduskunnan päätös ryhtyä valmistelemaan avioliittolain muuttamista jakaa kansan ja kirkon hyvin vahvasti kahtia. Kyse on paitsi suuresta periaatteellisesta asiasta, myös herkästä ja syvästi ihmistä koskettavasta ratkaisusta.

Piispojen loppukesästä julkaistuissa ykseysteeseissä korostetaan, että ”Yhteyden rakentamisessa tarvitaan kaikkia kirkon jäseniä. … Tarvitsemme ymmärrystä siitä, miten kohtelemme toisiamme oikein silloin, kun olemme erimielisiä.”

Nyt on tarpeen toimia siten, että yhteys ja kunnioitus eri tavoin ajattelevien kesken voisi säilyä ja palautua. Siksi toivon, että muistamme Raamatun kehotuksen: ”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” (Room. 12:10).

* * *

Eduskunnan päätös koskee valtion lainsäädäntöä. Sillä ei muuteta kirkkojen yhteistä avioliittokäsitystä. Avioliittoa koskevassa päätöksenteossaan Suomen evankelis-luterilainen kirkko on johdonmukaisesti korostanut kahta asiaa: jokaisen ihmisarvoa ja avioliittoa miehen ja naisen välisenä.

Jokaisella ihmisellä on luovuttamaton arvo ja häntä on kohdeltava sen mukaisesti. Täysi ihmisyys ei riipu yhteiskunnallisesta asemasta, saavutuksista, hyödyllisyydestä, ei myöskään sukupuolisesta suuntautumisesta tai perhemuodosta.

Kirkon mukaan avioliitto on yhden miehen ja naisen välinen liitto. Kunnioitukseen, pysyvyyteen ja aviouskollisuuteen perustuva miehen ja naisen välinen avioliitto palvelee parhaiten uuden elämän syntymistä, lasten kasvua ja koko ihmisyhteisön hyvinvointia. Kirkko on historiallisista, kulttuurisista ja teologisista syistä kannattanut avioliittolain säilyttämistä nykyisellään.

* * *

Kirkko on Kristuksen perustama pelastuksen yhteisö, jossa hän itse elää. Kristus vaikuttaa kirkossaan evankeliumin julistuksen ja pyhien sakramenttien toimittamisen välityksellä. Hän ei jätä kirkkoaan. Siksi tuntuu pahalta, kun moni hänen seuraajansa on valmis jättämään kirkon petyttyään johonkin sen inhimilliseen piirteeseen.

Kirkon jäsenyydessä on kyse ennen kaikkea suhteesta omaan kotiseurakuntaan ja kolmiyhteiseen Jumalaan. Toivon, että mahdollisimman moni viime aikoina oman seurakuntansa jättänyt voisi palata takaisin hengelliseen yhteisöönsä. Tervetuloa takaisin kotiin!

Lähestyvä joulun juhla-aika kertoo uskomme ytimestä, Jumalan rakkaudesta meitä luotujaan kohtaan. Tästä sanomasta kirkossa eletään. Iloitsen jokaisesta kirkon yhteydessä elävästä. Samalla kutsun kaikkia ihmisiä tähän yhteyteen.

Takaisin ylös

                                                                                                         

 Puhe rukoushetkessä Viipurin hiippakunnan tuomiokapitulin evakkomatkan muistoksi 2.12.2014 Savitaipaleen kirkossa

Seitsemänkymmentäviisi vuotta sitten Suomi oli kolmatta päivää sodassa. Neuvostoliitto oli aloittanut talvisodan 30. marraskuuta 1939. Jo seuraavana päivänä joulukuun ensimmäisen päivän illansuussa Viipurin hiippakunnan tuomiokapituli aloitti evakkomatkansa. Savitaipaleelle tuomiokapituli saapui tasan 75 vuotta sitten, toinen päivä joulukuuta. Täällä tuomiokapituli toimi kahdeksanteen päivään maaliskuuta saakka. Silloin se siirtyi Korpilahdelle ja sieltä neljäs päivä huhtikuuta Mikkeliin.

Savitaipaleella tuomiokapituli piti istunnot keskimäärin kerran viikossa. Joulukuun kolmas päivä oli ensimmäinen adventtisunnuntai ja silloin koko maassa otettiin käyttöön uusi virsikirja ja osa uudesta raamatunkäännöksestä. Täällä toimitettiin myös pappisvihkimys maanantaina 18.12.1939. Silloin kolme pappiskandidaattia Yrjö Luukko, Kalle Tiitinen ja Rauni Ojala vihittiin Savitaipaleen kirkossa papeiksi.

Viipurin hiippakunnan tuomiokapitulin tällä paikkakunnalla olon muistoksi paljastetaan tänään Savitaipaleen kirkossa muistolaatta. Tätä ajatellessani on mielessäni tuolloin adventtina 1939 käyttöön otetun raamatunkäännöksen mukaiset sanat Heprealaiskirjeestä: ”Muistakaa entisiä päiviä, jolloin te, valistetuiksi tultuanne, kestitte monet kärsimysten kilvoitukset.” (Hepr. 10:32).

Miksi on tärkeää muistaa entisiä päiviä, varsinkin niitä, jolloin kestettiin kärsimyksen kilvoitukset?

Ensinnä siksi, että osattaisiin antaa silloin eläneille se kiitos ja kunnia, joka heille kuuluu. He hoitivat kutsumustaan ja työtään hyvin vaikeissa vaiheissa.  Ilman edeltävien sukupolvien vaivannäköä ja taistelua emme nyt eläisi tällaisessa maassa. Veteraanisukupolvi on tätä maata puolustanut ja uhrautunut sen puolesta. Tänään muistamme kiitollisin mielin sitä työtä, jota Viipurin hiippakunnan tuomiokapituli teki kansamme ja kirkkomme parhaaksi talvisodan aikana. Teologian tohtori Jaakko Ripatin tuore tutkimus Karjalan luterilaiset seurakunnat evakossa kertoo tuosta vaikeissa oloissa tehdystä työstä.

Toiseksi entisiä päiviä on tärkeää muistaa siksi, että niistä osattaisiin ottaa oppia. Filosofi ja esseisti George Santayana on lausunut tunnetun ajatuksen: ”Ne, jotka eivät muista historiaa, ovat tuomittuja toistamaan sitä” (teoksesta The Life of Reason). Muistolaatta kirkon seinässä kertoo historiasta.  Uuden sukupolven on tärkeää kuulla menneistä vaiheista, jotta se osaisi ottaa niistä oppia. Vanhassa Israelissa oli tapana, että äidit ja isät, isoäidit ja isoisät kertoivat lapsilleen kansansa menneistä tapahtumista ja Jumalan teoista. Varsinkin perheenisän tehtävänä oli huolehtia tradition siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Tämä perintö oli sukua yhdistävä tekijä. Yhteinen menneisyys oli pientä kansaa koossa pitävä voima, vaikka jouduttiin asumaan vieraitten heimojen ja kansojen keskellä, välillä hyvinkin levottomissa ja oudoissa oloissa. Yhteinen historia ja menneisyys yhdistävät meidänkin kansaamme. Siksi sitä on syytä vaalia. Siksi on arvokasta, että Viipurin hiippakunnan tuomiokapitulin historiasta kertova laatta on täällä Savitaipaleen kirkossa.

Kolmanneksi entisiä päiviä on syytä muistaa siksi, että mielessämme pysyisi Jumalan johdatus. On tärkeää tuntea kansan vaiheet, sen historia. Mutta sen lisäksi tarvitaan myös taju siitä, miten kaikkivaltias Jumala on kansaamme ja kirkkoamme johtanut ja siunannut. Rakkaus isänmaahan, rakkaus lähimmäiseen ja rakkaus Jumalaan ovat olleet tärkeitä meille suomalaisille.  Niiden juurruttaminen myös tuleville polville on tärkeää. Sitä tehtävää seurakunnat ovat hoitaneet niin rauhan kuin sodan aikoina. Talvisodan ankarina aikoina tätä työtä johdettiin, ohjattiin ja tuettiin Viipurin hiippakunnassa Savitaipaleelta käsin. Siitä Viipurin hiippakunnan tuomiokapitulin muistolaatta Savitaipaleen kirkon seinässä muistuttaa nyt ja tulevaisuudessa.

Takaisin ylös

 

JUMALAN KUVA JA PELLAVAN KÄSITTELY

Juhlapuhe Perheniemen evankelisen opiston 90-vuotisjuhlassa 9.11.2014 Iitissä

 Kansanopistoilla on aina ollut selkeä ja vahva sivistystehtävä. Se on ilmaistu aiemmin kansansivistyksenä ja myöhemmin käsitteellä ”vapaa sivistystyö”. Perheniemen evankelisen opiston vaiheissa tämä on ollut ja on yhä merkittävä olemassaolon perusta. Juhlavuottaan viettävän opiston perusjuuria ovat evankelisuus, kansanopistoaate ja kansansivistys. Karjalan Kannaksella Kirvun pitäjässä 10.11.1924 toimintansa aloittaneen Sairalan Evankelisen Kansanopiston syntytaustalla oli evankelisen herätysliikkeen parissa virinnyt huoli maaseudun nuorisosta. Kansanopistovuosi sisälsi käytännönläheistä elämäntaitojen ja maatalouden perustaitojen opiskelua, jossa kristillinen sanoma oli läsnä. Kansanopistojen yleissivistävä merkitys maallemme on ollut merkittävä.

 Mistä sivistyksessä on oikein kyse? Filosofian tohtori Seppo Niemelä on todennut, että ”Sivistys kuuluu kulttuurin ohella niihin huokoisiin käsitteisiin, jotka ovat houkuttaneet luomaan niistä satoja määritelmiä. Niiden keskeinen sisältö on kasvatuksen kautta omaksuttu tieto ja henkinen kehittyneisyys, sivistyneisyys. Tässä mielessä puhutaan opillisesta tai muodollisesta sivistyksestä, humanistisesta tai luonnontieteellisestä sivistyksestä, yleissivistyksestä tai akateemisesta sivistyksestä, sekä toisaalta puhutaan ihmisen sisäisestä kehittyneisyydestä ja kypsyydestä. Jälkimmäiseen saatetaan viitata ’sydämen sivistyksenä’ tai viisautena.” (Seppo Niemelä: Sivistystyö. 2008, s 23).

 Vaikka sivistys on käsitteenä hankalan monitulkintainen, pohdin sitä seuraavassa kahdesta sanan alkuperään liittyvästä näkökulmasta. Niistä avautuvat yllättäen varsin vahvat merkityssisällöt myös kristillisen kansanopiston elämään.

 Ensinnä sivistys-sanan juuret ulottuvat saksan kielen sivistystä tarkoittavaan Bildung-termiin. Sanana saksan kielen Bildung on juonnettu substantiivista Bild, suomeksi kuva, ja verbistä bilden, suomeksi kuvata, luoda, rakentaa, muokata. Näin Bildung merkitsee eräällä tavalla kuvaksi tulemista. Myös ruotsin kielen bildning sanan alkuperänä on nähty substantiivi ”kuva” (bild) sekä verbi ”kuvata” (bilda), synonyymina verbi ”muodostaa” (skapa, forma). Ruotsinkielisen sanan taustalla voidaan siis nähdä varsin samankaltainen kaksijakoinen viittaussuhde kuin saksan kielessäkin.

 Tämän kuvan taustalla on raamatullinen ajatus ihmisestä Jumalan kuvana. Keskiajan ja uuden ajan alun käsite Bildung tarkoitti teologisessa käytössään Jumalan ja ihmisen suhteen määrittelyä. Latinaksi käytettiin eräitä nykyajankin paljon käyttämiä termejä kuten imago, imitatio, forma, formatio. Muun muassa saksalainen teologi ja mystikko Mestari Eckhart otti 1200–luvulla käsitteen käyttöön kuvaamaan kristillistä ajatusta Jumalan kuvan kehittymisestä ihmismielessä.

 Valistuksen myötä 1700-luvulla Bildung-käsite maallistettiin. Ajatusyhteys 1800-luvun Bildungiin jatkui siten, että jokainen ihminen kantaa sisällään jonkinlaista jumalallista kipinää. Sivistys alettiin tulkita kuvaukseksi ihmiseksi tulemisesta.

 Tätä taustaa varten kansanopiston sivistystehtävä voidaankin nähdä kolmiosaisena sivistysprosessina. Siinä tietojen, taitojen ja valmiuksien oppimista seuraa henkilökohtaisen ja luovan suhteen muodostaminen opittuun, mikä taas johtaa opitun hyödyntämiseen yhteiseksi hyväksi. (Seppo Niemelä: Sivistyminen. 2011, s 52).

 Raamatun mukaan ihmisen erityisasema maailmassa perustuu siihen, että hänet on luotu Jumalan kuvaksi. Se merkitsee, että ihminen on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä, rakastamaan lähimmäisiään ja hallitsemaa ja hoitamaan luontoa. Ihminen on arvokas, ikuisuutta varten luotu olento. Hän on elämästään ja teoistaan vastuussa Jumalalle.

 ”Jumalan kuva” ei siis merkitse jotain ominaisuutta ihmisessä. Kysymys on pikemminkin ihmisen asemasta Jumalan luomassa maailmassa. Ihmisen ja Jumalan välinen suhde on ainutlaatuinen. Ihminen on ainoa olento maailmassa, joka on tietoinen Luojastaan ja kykenee olemaan yhteydessä häneen. Hänet on kutsuttu jatkuvaan vuoropuheluun ja yhteyteen maailmankaikkeuden luojan ja ylläpitäjän kanssa. Jumalan kuvana ihminen on tarkoitettu tulemaan jatkuvasti sellaiseksi kuin Jumala on ihmisen tarkoittanut. Hänet on kutsuttu kasvamaan Kristuksen kaltaisuuteen. Syntiinlangenneessa maailmassa se ei täydellisesti toteudu, mutta syntiinlankeemuksen todellisuus ei muuta ihmisen kutsumusta tulla Kristuksen kaltaiseksi. Kerran käy ilmi, mitä kaikkea se merkitsee. Ensimmäisen Johanneksen kirjeen kolmannessa luvussa luvataan: ”Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on.” (1. Joh. 3:2). Tästä avautuu huikea näköala kristillisen kansanopiston sivistystehtävään!

 Toinen esille nostamani sana on sivistys. Suomen kielen sanana sivistys on omaperäinen luomus. Kielentutkija Martti Rapola on sanojen ensiesiintymisiä luodanneiden tutkimusten kautta selvittänyt, että sivistys-käsite esiintyi ensi kertaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa 1820-luvun alussa. Turun Wiikko-Sanomissa kirjoitettiin tällöin kansan sivistymisestä, tapojen ja käytöksien sivistämisestä ja talonpoikaissäädylle kertyvästä sivistyksestä. Asialla oli lehden julkaisija ja toimittaja yliopiston historian apulainen Reinhold von Becker. Hänen jälkeensä sivistys-sanaa käytti 1830-luvun taitteessa Carl Axel Gottlund.

 Rapolan tulkinnan mukaan sivistys-sanan ensimmäiset käyttäjät Becker ja Gottlund olisivat saaneet sytykkeen sanan käyttöön kansankielestä. Beckerin ja Gottlundin kotiseuduilla Keski-Suomessa ja Länsi-Savossa sivistäminen ja sivisteleminen ja muut erilaiset muodot ovat esiintyneet vanhoina, esimerkiksi pinnan viimeistelevää puhdistusta, pellavan harjaamista ja ulkonaisen esiintymisen kohentamista tarkoittavana kansankielisinä murresanoina. (Heikki Kokko: Sivistyksen varhaista käsitehistoriaa. Kasvatus&Aika 4/2010).

 Suomen kielen sivistys-sanan etymologia liittyy pellavan viljelyyn. Korjatut ja kuivatut pellavan varret loukutetaan eli hakataan hajalle, jolloin niistä saadaan kuidut ja muut osat erilleen. Kun sitten prosessia jatketaan sivistämällä eli harjaamalla, kuidut puhdistuvat, silenevät ja oikenevat. Alun perin adjektiivi siveä viittaa siis korkealaatuiseen ja käyttökelpoiseen pellavakuituun.

 Toinen yleisesti käytetty merkitys liittää sivistyksen siivoamiseen ja siistimiseen. Von Becker määritteli vuonna 1822 sivistämisen tapojen siistimiseksi. Silloin se sai likipitäen nykyisen merkityksensä. ”Sivistys” on palautettavissa sanaan ”siveä”, joka tarkoittaa moraaliltaan moitteetonta, säädyllistä, puhdasta, tyyntä ja nöyrää. Sivistäminen oli pyrkimystä tällaiseen elämään.

 Näin tulkittuna sivistystehtävään liittyvät ne monenlaiset tiedot ja taidot, joita kansanopistoissa opiskellaan. Tärkeää on kuitenkin katsoa niiden taakse ja muistaa, että sivistys on pohjimmiltaan enemmän. Sivistynyt ihminen on nöyrä. Nöyryys ilmenee kunnioituksena elämää ja muita ihmisiä kohtaan, toisten huomioon ottamisena ja pyrkimyksenä ymmärtää heitä. Nöyrällä on kykyä nähdä ja arvioida asioita useammasta näkökulmasta. Tällaiseen nöyryyteen pystyy sisäisesti vapaa, vahva ja kypsä ihminen, jolla on terve itsetunto. Kristillisen uskon mukaan sisäisesti vapaa on se, joka on saanut syntinsä anteeksi Jeesuksen pelastustyön tähden niin Jumalan kuin ihmisten edessä. Sellainen ihminen on saanut kokea ehtoja asettamattoman rakkauden, armon, vapauttavan voiman.

 Ihminen on Jumalan luoma, josta käsite ”Jumalan kuva” (Bildung) muistuttaa. Ihminen on myös Jumalan lunastama, josta käsitteen ”sivistys” alkuperä muistuttaa. Siksi Perheniemen opiston ja Toveriliiton tunnussana liittyy olennaisesti tähän: ”Meillä on lunastus”. Samaa opiston tunnuslaulu julistaa selkein sanoin: ”Vain sun veres Jeesus on turvana mulla…”. Tästäkin avautuu huikea näköala kristillisen kansanopiston sivistystehtävään.

 Hyvät juhlavieraat. Filosofi, tietokirjailija Eero Ojanen on todennut, että sivistyksen kova ydin on ’sydämen sivistys’. ”Se on hiljainen, arvokas, elämää ylläpitävä, nöyrä mutta omasta arvostaan ja itsestään tietoisena myös ylpeä asenne. Sydämen hiljaisen sivistyksen synty ja ylläpito on kaiken muun sivistyksen tehtävä. Sivistys ei ole vain yhteiskunnallinen projekti vaan se on ihmisyksilön asia. Sydämen sivistys kertoo sen, että sivistys ei ole ulkoista oppineisuutta, ei hienostelevaa käytöstä eikä joidenkin mielivaltaisesti määräämää etikettiä. Sivistys on ihmisen yksinkertaista ihmisarvoa, arkipäivän hienostuneisuutta, joka lähtee siitä, että ihminen tuntee oman arvonsa ja toisten arvon, osaa kunnioittaa elämää.” (Eero Ojanen: Onko meillä malttia sivistykseen? 2000).

 Filosofian tohtori Seppo Niemelän sanoin: ”Sivistys on muutosvoima kohti parempaa maailmaa.” (Seppo Niemelä: Sivistyminen. 2011, s 46). Kansanopistojen sivistystehtävä on siksi tärkeä sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. Tätä tehtävää Perheniemen evankelinen opisto on osaltaan hoitanut 90 vuotta. Tänään on syytä kiitokseen kuluneista vuosikymmenistä. Mikkelin hiippakunnan puolesta onnittelen Perheniemen evankelista opistoa. Siunatkoon hyvä Jumala tätä opistoa myös tulevaisuudessa.

Takaisin ylös

Puhe Karhulan sairaalan kappelin siunaamisessa 29.10.2014 Kotkassa

 Jeesus sanoo:

»Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.»

Tuomas sanoi hänelle: »Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?» Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.» (Joh.14:1–6)

 Karhulan sairaalassa on monenlaisia huoneita. Niitä kaikkia yhdistää se, että niissä toimitaan potilaan, yhden ihmisen parhaaksi. On vastaanotto ja poliklinikka, jossa selvitetään, mihin potilas tulee johdattaa. On leikkaussali, jossa kirurgit tekevät suurta ammattitaitoa vaativaa työtään. On potilashuone, jossa odotetaan diagnoosia, hyvää sanaa tai pelätään tietoa parantumattomasta sairaudesta. On toimenpidehuone, jossa hoidon eri vaiheissa potilas kohtaa lääkärinsä, hoitajansa, toisen ihmisen. On kuntoutushuone, jossa autetaan palaamaan mahdollisimman normaaliin elämään. On kanttiini, johon joskus poiketaan kahville työtoverin tai ystävän kanssa, joskus vain omien ajatusten kanssa. On kappeli, jossa saatetaan häntä, jonka elämä on päättynyt. Kaikkia näitä ja monenlaisia muitakin huoneita yhdistää se, että kaikissa toimitaan ihmisen parhaaksi. Tämä on teidän kaikkien sairaalassa työskentelevien päämäärä. Siinä te saatte toimia Jumalan työtoverina: Jumala auttaa sairasta ihmistä teidän, ammattitaitoisen henkilökunnan kautta.

Tänään siunataan Karhulan sairaalan uudistettu kappeli käyttöön. Kappelia käytetään silloin, kun omaiset haluavat nähdä läheisensä kuoleman jälkeen tai haluavat viettää hartaushetken vainajan luona. Kappelia voidaan käyttää myös hautaan siunaamiseen. Uudistetun kappelin käyttöön siunaaminen on tärkeää: kaunis tila kunnioittaa vainajaa ja hänen läheisiään. Kappelilla sairaalan lukuisten huoneiden joukossa onkin tärkeä viesti. Sairaalan kappeli kertoo ihmisen arvosta Jumalan luomana. Ihminen on arvokas vielä kuoltuaankin. Sairaalan kappeli kertoo myös kokonaisvaltaisesta hoidosta, joka ulottuu kuolemaan asti. Tällaista kokonaisvaltaisen hoidon merkitystä ei voi liikaa korostaa: ihminen tarvitsee hyvää ruumiin ja sielun hoitoa. Sairaanakin ihminen on Jumalan kämmenellä. Tässä on sairaalasielunhoidon merkitys. Sairaalapappi tuo viestiä rakastavasta Jumalasta sinne, missä ihminen on haavoittunut, sairas, kärsivä, kuoleva. Juuri siellä on tärkeä kirkon olla läsnä! Sairauden keskellä ja kuoleman lähellä sielunhoidon tärkeys korostuu.

Kuulemassamme evankeliumissa Jeesus lupaa: "Minun Isäni kodissa on monta huonetta." Tämä sairaalan kappeli muistuttaa siitä huoneesta, jonne Jeesus on mennyt valmistamaan meille sijan. Tässä kappelissa julistetaan evankeliumia siitä todellisuudesta, joka ylittää kuoleman rajan. Vainajaa hautaan siunattaessa tai jäähyväisiä kuolleelle jätettäessä kappeli viestittää Jeesuksen lupauksesta: ”Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen.”

Kappeli on sairaalassa ajan ja ikuisuuden kohtauspaikka. Saattohartaus ja jäähyväisten jättäminen vainajalle kertovat ihmiselämän rajallisuudesta. Siunaustilaisuudessa arkun ääressä tulee näkyvästi esille tosiasia, kuinka lyhyt on ihmisen elämä. Psalmin sanoin: ”Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki.” (Ps. 39:6) Samalla tässä kappelissa julistetaan, ettei kaikki pääty kuolemaan. Ihminen on ikuisuusolento. Kuolema on kuin portti toisenlaiseen todellisuuteen. Meillä on huone taivaan kodissa. Ja kun kyselemme opetuslasten tavoin, miten sinne päästään, Jeesus vastaa: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” Tämä on lohdullinen sanoma. Taivaan huoneeseen päästään armosta, Jeesuksen Kristuksen pelastusteon tähden. Katoavaisuuden ja kuoleman todellisuuden keskellä meille jää toivo ylösnousemuksesta ja rakkaiden jälleennäkemisestä.

Tänään otetaan kirkollista tapaa noudattaen uudistettu Karhulan sairaalan kappeli käyttöön Jumalan sanalla ja rukouksella. Pyyntömme on, että tämä kappeli voisi toimia rauhan, lohdutuksen ja toivon paikkana.

Takaisin ylös

Avauspuhe Kirkon kasvatuksen ja perheasiain toimikunnan kokouksessa 27.10.2014 Helsingissä

 Noin 45 vuotta sitten kiipesin isoja, puisia tikkaita pitkin Juvalla Koikkalan mummolan vintille. Eihän sitä ikinä tiedä, millaisia aarteita löytää vintiltä, kellarista, liiteristä, autotallista tai romuvarastosta. Tämän totuuden jokainen pikkupoika tuntee.

 Minun tutkimusretkeni mummolan vintille tuotti tulokseksi kasan tuohisia ”tötteröitä” ja tuohesta ommeltuja ”pikkukukkaroita”. Löysin ullakolta ilmeisesti isoisäni tekemiä verkkokalastukseen tarpeellisia esineitä. Tötterön muotoinen tuohikieppi pujotettiin verkon yläpaulaan kohoksi, jotta verkko pysyy oikealla korkeudella. Pienen tuohisen kukkaron sisään laitettiin kiviä painoksi. Tuohikukkaro kiinnitettiin alapaulaan pitämään verkko suorana oikeassa syvyydessä.

 Laitoin löytämäni aarteet talteen ja ne ovat kulkeneet mukanani vajaat viisi vuosikymmentä. Ne muistuttavat siitä, että tarvitsemme elämässämme pinnalla pitäviä kohoja ja paikalla pitäviä pohjapainoja. Ilman kohoja elämän myrskyt ja vastoinkäymiset painavat pinnan alle, vievät elämänilon sekä elämisen mielen ja tarkoituksen. Ihminen tarvitsee asioita, jotka luovat iloa, toivoa, elämänuskoa. Ilman pohjapainoja puolestaan ihminen ajelehtii muiden ihmisten tai aatteiden armoilla vailla päämäärää. Ihminen tarvitsee sellaisia elämänarvoja, jotka luovat turvaa, kestävyyttä ja pysyvyyttä. Erityisesti tällaisia pohjapainoja tarvitaan silloin, kun eletään muutosten ja murrosten keskellä, on sitten kyse yksityisen ihmisen tai yhteisön muutoksesta.

 Tämän viikon psalmissa (Ps. 78:1–8) kehotetaan:

 Kuuntele, kansani, mitä opetan,
tarkatkaa sanojani, te kaikki.
  Minä aion esittää viisaiden mietteitä,
  tuon julki menneisyyden arvoituksia,
vanhoja asioita, joista olemme kuulleet,
joista isämme ovat meille kertoneet.
  Me emme salaa niitä lapsiltamme
  vaan kerromme tulevillekin polville Herran voimasta,
  Herran teoista, ihmeistä, joita hän on tehnyt.
Hän sääti Jaakobille säädöksensä,
hän antoi Israelille lakinsa
  ja käski meidän isiämme opettamaan ne lapsilleen,
  jotta tulevakin polvi ne tuntisi,
jotta vastedes syntyvätkin ne oppisivat
ja kertoisivat omille lapsilleen.
  Jumalaan heidän tulee turvautua,
  muistaa, mitä hän on tehnyt,
  ja noudattaa hänen käskyjään,
jotta eivät olisi kuin isänsä, nuo tottelemattomat ja uppiniskaiset,
jotka häilyivät sinne tänne eivätkä pysyneet uskollisina Jumalalle.

Psalmin viesti on selkeä. Vanhempien ja kasvattajien tehtävä on välittää traditiota eteenpäin kasvavalle sukupolvelle. Näin Suomessa on tähän asti toimittu. Maassamme on vuosisatojen ajan opetettu kristinuskosta nousevia hyvän elämän arvoja. Ne on koeteltu mitä erilaisimmissa tilanteissa. Ne sopivat edelleen nykyihmisen kohoiksi ja pohjapainoiksi kaikenlaisissa elämän myrskyissä. Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus oppia hyvän elämän edellytykset.

 Jokin aika sitten kuuntelin Venäjän ortodoksisen kirkon arkkipiispa Markin esitelmän ”Kristillinen kasvatus on työtä ikuisuuden nimessä”. Siinä hän pohti muun muassa sitä, kuinka lapsen kasvattamatta jättäminen merkitsee itse asiassa suvun kuolemista. Arkkipiispa Mark totesi, että vanhempi, joka kieltäytyy kasvattamasta lastaan, tuhoaa oman sukunsa. ”Näiden lapsista tulee vanhempiensa seuraajia vain puhtaan biologiselta kannalta, mutta ei suvun jatkajia – heistä ei tule tiettyjen arvojen ja asenteiden välittäjiä. Tässä näkyy, kuinka suku kuolee, sillä suku ei kuole sukupuuttoon silloin, kun biologinen suvunjatkaminen katkeaa, vaan silloin, kun suvulle ominaisten asenteiden ja hengellisten ja moraalisten arvojen jatkuvuus katoaa.”

 Psalmin opetus on mitä ajankohtaisin, sillä kotikasvatus periytyy, myös kristillinen kasvatus. Ne jotka ovat sitä saaneet, jatkavat perinnettä uusille sukupolville. Vastaavasti kristillistä kasvatusta vaille jääneet eivät halua sitä opettaa lapsilleen tai ovat neuvottomia kristillisen kasvatuksen kanssa. Viime vuosina kristillinen kasvatus on ohentunut nopeasti. Kotien kristillinen kasvatus on kiireellisimpiä ja tärkeimpiä alueita, joihin kirkossamme on tartuttava voimakkaasti. Onneksi monissa seurakunnissa onkin ryhdytty toimenpiteisiin.

 Hyvän elämän edellytyksiin kuuluu myös sen ymmärtäminen, että kristinuskon keskeisin viesti ei ole arvoissa, vaan armossa. Siksi kristinuskon ytimessä ei ole aate tai ideologia, vaan uskomme keskus on henkilö. Vanhan kristinopin ensimmäinen kohta kuuluu: ”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sentähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” (KO 1).

 Savolaisilla on tapana sanoa: ”Tuskin kukaan on täydellinen, tai ainakin meitä on harvassa.” Harvassa taitavat olla ne, joilla aina olisivat kohot ja pohjapainot järjestyksessä. Silloin kun elämää pinnalla pitävät kohot ovat kadonneet tai vakautta luovat pohjapainot hävinneet, silloin kun olemme sotkeneet omat ja ehkä toistenkin asiat, silloin kun emme yllä hyvään elämään, saamme itse muistaa ja muillekin opettaa, että juuri meitä syntisiä, puutteellisia ja epätäydellisiä varten Jeesus on tullut maailmaan. Hän on tullut armahtamaan, antamaan anteeksi, antamaan voimaa elämään ja viemään kerran perille taivaan kotiin. Tämä sanoma on tarkoitettu myös tulevalle sukupolvelle opetettavaksi. Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus kuulla evankeliumi Jeesuksesta. Siksi Jeesus sanoi vakavasti: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä” (Mark. 10:13-16).  

Takaisin ylös

 

Puhe Suomen Raamattuopiston 75-vuotisjuhlassa 25.10.2014 Mikkelissä

 Jokin aika sitten luonani vieraili kirkon tulevaisuudesta huolestunut maallikko. Keskustelun kuluessa opin uuden käsitteen ”tyynyyn itkijät”. Tämä tarkoittaa niitä ihmisiä, jotka käyvät seurakunnan tilaisuuksissa, mutta eivät tule hengellisesti ravituiksi. He joutuvat palaamaan nälkäisinä takaisin kotiinsa. Illalla he murehtivat omaa tilannettaan sekä myös kirkkomme tilaa itsekseen ”tyynyyn itkemällä”. Maassamme oleva sanan nälkä ei saa riittävästi ravintoa. Yksinkertainen evankeliumin julistus, koskettava lain ja evankeliumin saarna on kadonnut. Puheet ovat kyllä usein hienoja ja sisältävät tärkeitä asioita. Hartaudet ja jumalanpalvelukset on huolellisesti suunniteltu ja toteutettu. Mutta ravintosisältö on heikko. Näin tuo luonani käynyt seurakuntalainen purki huoltaan. ”Tyynyyn itkijöitä” on kirkossamme liikaa.

 Kertomani vierailu on askarruttanut minua kuluneen syksyn aikana. Se on nostanut mieleeni kaksi asiaa, joita kirkkomme tarvitsee: Jumalan sana on löydettävä elämän voimana. Ihmisiä on etsittävä ja ruokittava Jumalan elävällä sanalla.

 Ensinnä ”tyynyyn itkijät” paljastavat sen, että meiltä on kadonnut ymmärrys Jumalan sanasta elävänä ja uutta luovana elämän voimana. Sekä kirjoitetussa Jumalan sanassa – Raamatussa – ja julistetussa Jumalan sanassa kohtaamme elävän Sanan, siis Kristuksen. Siksi Raamattu ei ole ihmisten puhetta Jumalasta, vaan Jumalan puhetta ihmisille. Se on elävää, uutta luovaa sanaa. Tämä ymmärrys näyttää hämärtyneen.

 Mistä edellä kuvaamani kehitys kertoo? Mieleeni on kolmen vuosisadan takaa kantautunut ajatus, jonka Filip Jakob Spener ”hurskaissa toiveissaan” (Pia Desideria) lausui omasta ajastaan: ”Kun näet kuihtuneen puun, jonka lehdet ovat käyneet kuiviksi, niin päättelet siitä, että sen juurissa on jotakin vikaa. Niin epäilemättä päätät, jos näet kurittoman kansan, että siltä puuttuu pyhää papistoa.” Tästäkö on kyse, jos julistuksemme on köyhää ja jättää nälkäiseksi? Samaan asiaan tarttui Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe. Hän kertoi viime viikon Kotimaa-lehdessä (16.10.2014) kaipaavansa kirkolta sitä, että usko kuuluisi enemmän. Pappien pitäisi hänen mukaansa rohkeasti uskoa omaan viestiinsä. ”Yhteiskunta arvostaa hengen paloa ja varmuutta. Papit saisivat olla ylpeitä siitä, mitä he edustavat. Ei muuta kuin enemmän rohkeutta ja itsensä likoon panemista”, Kolbe sanoo. Tällä viikolla (24.10.2014) hän toisti näkemyksensä Radio Dein ohjelmassa: ”Minua häiritsee kirkossa tunne, että papit jotka puhuvat, eivät oikeasti usko.”

 Yhtä hyvin joudun katsomaan peiliin piispana. Englannin piispoja arvosteltiin vuosikymmen sitten siitä, että he keskittyvät muuhun kuin ydintehtäväänsä. The Sunday Times-lehti kirjoitti pääkirjoituksessaan (28.11.1993): ”Me tiedämme, mitä piispat ajattelevat Etelä-Afrikasta, mutta emme tiedä, mitä he ajattelevat Jumalasta.” Tämä terävä kritiikki johtaa kysymään, pidänkö minä papiston kaitsijana huolta siitä, että papit jakavat ravitsevaa hengen ruokaa ihmisten hengelliseen nälkään? Millaista hengen ravintoa itse julistan ja opetan?

 Kristillisen julistuksen ensimmäisen edellytys on, että saarnaaja ja puhuja itse uskoo siihen, mitä julistaa. Hän on Jumalan sanansaattaja. Siksi ensimmäisten kristittyjen ohje on käyttökelpoinen ja välttämätön myös nykyajan julistukselle: ”Minä uskon, ja siksi puhun” (2. Kor. 4:13). Toinen edellytys on, että julistuksen sisältö on kirkas ja selkeä. Uusi testamentti ilmaisee tiivistetysti kristillisen saarnan sisällön: ”Me sen sijaan julistamme ristinnaulittua Kristusta.” (1. Kor. 1:23).

 Joulukuussa tulee 34 vuotta siitä, kun valmistuin teologian kandidaatiksi (maisteriksi). Silloinen Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dekaani, professori Martti Parvio totesi puheessaan meille valmistuville teologeille, että teologiakin voi olla ihastunut kaikenlaisista aatteellisista uutuuksista samaan tapaan kuin kerran Paavalin aikaan Ateenassa, jossa ”ei kenelläkään ollut aikaa muuhun kuin uutta puhumaan ja uutta kuulemaan” (Apt. 17:21).

 Parvion mukaan teologin tulee kohdata aikansa kysymykset ja ilmiöt, jotka ajankohtaisuudessaan vaativat selvittämistä. Hän ei kuitenkaan toimi asiallisesti, jos kaikki tuulet alkavat riepotella hänen aatteellista purttaan. Uutuuksien kohtaaminen edellyttää, että teologian purrella on siinä määrin pohjapainoa, että pursi ei tempoile sinne tänne eikä kovassa myrskyssä kaadu. Tämä on tärkeää siksi, että teologia heijastuu kirkkoon, jossa yksipuolisuudet tai suorastaan teologiset vääristymät voivat saada aikaan paljon vahinkoa.

 ”Kirkon ja teologian vuosituhantisella kehityksellä on niin pitkä perspektiivi, että siitä täytyy käydä ilmi eräät perusselvyydet ja johtavat näkökohdat. Voisimme niitä myös kutsua teologian ja kirkkolaivan pohjapainoiksi. Raamatun rinnalla on tällöin ennen kaikkea kysymys vanhan kirkon uskontunnustuksista ja siitä yksinkertaisesta hengellisestä sanomasta, jonka löydämme katekismuksen maailmasta. Kun pohdimme teologian uutuuksia ja hienouksia, olisi kysyttävä itseltä, kuinka hurskaat vanhempamme nämä asiat näkivät. Heillä oli kenties enemmän vakaasti pystyssä pitävää hengellistä ominaispainoa, jota itse tarvitsisimme enemmän.” (Usko tässä ajassa, s 100).

 Tähän arvostamani professorin publiikkipuheeseen kiteytyy olennaisin siitä, miten julistuksesta tulee ravitsevaa, hengellistä nälkää ruokkivaa ravintoa, sellaista joka johtaa Kristuksen tuntemiseen ja uskon syvenemiseen. Sen edellytys on uskollisuus Raamatulle, tunnustukselle ja katekismuksen yksinkertaiselle ristin sanomalle. Tällaisesta työstä Suomen Raamattuopisto on kantanut omalta osaltaan vastuuta kirkossamme nyt 75 vuoden ajan. Tässä on sille tehtävää yhä edelleen. Kirkkomme tarvitsee paluuta juurilleen Raamattuun ja yksinkertaiseen ristin evankeliumiin.

 Toiseksi ”tyynyyn itkijät” paljastavat ajassamme olevan hengellisen nälän. Tunnistammeko ajassamme elävän kaipuun Jumalan puoleen? Kykenemmekö vastaamaan hengelliseen nälkään? Onko meiltä kadonnut tehtävä kutsua ihmisiä elävän Jumalan luo, hänen luokseen, joka lupaa: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:17).

 Urho Muroma kirjoitti keväällä 1939 Herää Valvomaan –lehdessä: ”Olisi saatava Raamattuopisto, josta pitäisi ennen kaikkea tulla herätystyön lietsomisahjo. Ei mikään sellainen, jossa taas ihmiset tuovat väärää tulta Herran alttarille, vaan sellainen, jota hallitsee mieli voittaa sieluja Jeesukselle Kristukselle Sanan ja elävän Pyhän Hengen voimalla ja johtamina.” (Herää Valvomaan 1939, s 88).

 Tämän näyn seurauksena syntyi Suomen Raamattuopisto 75 vuotta sitten. Yhä edelleen tarvitsemme niitä, jotka toimivat ”herätystyön lietsomisahjoina”. Tarvitsemme kirkossamme niitä, jotka jatkuvasti muistuttavat, kouluttavat, rohkaisevat, varustavat ihmisiä todistamaan Kristuksesta, sanoin ja teoin. Kirkossamme tehdään paljon hyvää työtä. Tämän syksyn seurakuntavaaleissa halutaan tuoda esille kirkon tekemään hyvää. Liian usein seurakuntien hyvä toiminta jääkin vaille sitä huomiota, jonka se ansaitsisi. Mutta samalla joudun kysymään, jääkö olennaisin kaiken hyvän varjoon? Vanhan kristinopin ensimmäinen kohta kuuluu: ”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sentähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” (KO 1).

 Vanhan kristinopin viisaus ei ole vanhentunut. Se ei saa kirkossamme ja sen työssä hämärtyä. Siksi olen iloinen niistä kirkossamme toimivista järjestöistä ja liikkeistä, jotka pitävät uskon näköalaa esillä; jotka muistavat, mikä on olennaisinta: Jeesuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia. Siksi ihmisiä on etsittävä ja ruokittava elävällä Jumalan sanalla. Siitä syntyy se usko, joka vie kerran iankaikkiseen elämään. Siitä kumpuaa se rakkaus, joka johtaa lähellä ja kaukana elävän lähimmäisen rinnalle avuksi ja tueksi.

 Kirkkomme nykytilannetta ajatellen mieleeni muistui parin vuoden takaa kertomus, jonka kuulin piispa Dezsö Zoltán Adorjánilta Romanian evankelis-luterilaisesta kirkosta.

 ”Olipa kerran muutamia ihmisiä, jotka kutsuivat itseään kalastajiksi. Lähistöllä olevissa vesissä, joissa ja järvissä parveili paljon hyvin nälkäisiä kaloja. Ne, jotka kutsuivat itseään kalastajiksi, istuivat neuvottelemassa viikkoja, kuukausia, jopa vuosikausia. He keskustelivat ammatistaan, kalastuksesta, vesien runsaasta ja nälkäisestä kalakannasta. He puhuivat siitä, miten he voisivat kalastaa. Vuosi vuodelta he määrittelivät kalastuksen merkitystä uudestaan ja uudestaan, puhuivat kalastuksesta ammattinaan. He etsivät jatkuvasti uusia ja parempia kalastusmetodeja. Yhtä asiaa he eivät kuitenkaan tehneet koskaan. He eivät kalastaneet.

 Sitten he perustivat huolellisesti suunniteltuja yhteisöjä ja koulutuskeskuksia. Näiden tavoitteena oli kalastuksen teorian opettaminen. Monet opettajat saivat myös tohtorin arvon. Kalastajan tutkintotodistuksia jaettiin monille ihmisille. Yhtä asiaa he eivät kuitenkaan tehneet. He eivät pyydystäneet kaloja.

 Kerran yhden loistavan ja tuloksekkaan neuvottelukokouksen jälkeen nuori, lupaava oppilas lähti kuitenkin kalastamaan. Seuraavana päivänä hän ilmoitti, että oli onkinut kaksi ihmeellisen kaunista kalaa. Ilo oli suuri. Hän sai palkinnon hienosta saaliistaan ja hänet kutsuttiin osallistumaan kaikkiin kokouksiin, jopa opettamaan, tekemään tutkimustyötä ja kehittelemään teorioita. Niinpä hänen oli pakko lopettaa kalastus, jotta ehtisi opettaa muita kalastajia. Ainoana ongelmana oli, että yhtä asiaa he eivät vieläkään tehneet. He eivät kalastaneet.

 Ainoa kysymys on, onko sellainen ihminen kalastaja, joka ei kalasta?

 Herramme Jeesus Kristus on tehnyt meistä ihmisten kalastajia. Nouskaamme siis veneeseen ja heittäkäämme verkkomme syviin vesiin.”

Takaisin ylös

 

        

Uskontokasvatus Suomessa

Luento Jumalansynnyttäjän suojeluksen V kansainvälisessä konferenssissa 14.10.2014 Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa Helsingissä

 "Tietäkää siis, ettei ole mitään korkeampaa, eikä voimakkaampaa, ei terveellisempää eikä hyödyllisempää ihmisen vastaiselle elämälle, kuin jokin hyvä muisto, varsinkin lapsuudesta saatu. Teille puhutaan paljon teidän kasvatuksestanne. Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne."

 Näin lausuu nuorin veli Aljosa tunnetun venäläisen kirjailijan Fjodor Mihailovitš Dostojevskin teoksessa Karamazovin veljekset. Aljosan ajatukseen on kiteytetty olennaisin perheen ja kristillisen kasvatuksen merkityksestä koko ihmiselämälle.

 Seuraavassa tarkastelen kristillistä kasvatusta sekä laajemminkin uskontokasvatusta Suomessa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispana teen sen luonnollisesti luterilaisesta, oman kirkkoni näkökulmasta. Otan esille neljä eri asiakokonaisuutta: luterilainen kirkko kasvattavana kirkkona, kristillinen kotikasvatus, seurakuntien kasvatustoiminta sekä yhteiskunnan uskontokasvatus.

1. Kasvattava kirkko

 Suomen evankelis-luterilainen kirkko on kasvattava kirkko. Lähtökohtana on ensinnä Matteuksen evankeliumin lähetyskäsky, jonka mukaan Jeesus käski kastamalla ja opettamalla tehdä kaikki opetuslapsikseen (Matt. 28:18-20). Toinen lähtökohta on Markuksen evankeliumin niin sanottu lasten evankeliumi, jossa Jeesus opettaa: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä” (Mark. 10:13-16).

 Kirkon kasvatustoiminta on pohjimmiltaan kasteopetusta. Kirkko on aina halunnut opettaa kastettuja tai heitä, jotka pyrkivät kasteelle. Erityisesti luterilainen kirkko on kasvatuksen keinoin pyrkinyt johdattamaan kansamme jäseniä sisälle uskonelämään. Taustalla on reformaation ajatus siitä, että jokaisen on itse saatava kuulla ja lukea Jumalan sanaa omalla äidinkielellään. Se johti paitsi kansankieliseen jumalanpalveluselämään ja Raamattujen kääntämiseen, myös kansanopetuksen syntymiseen ja kristillisen kasvatuksen painottumiseen. Tätä varten syntyivät katekismukset, joissa ilmaistiin kristillisen uskon ydinasiat tiiviisti.

 Koti on pieni seurakunta, joten kotien kristillinen kasvatus on aina ollut tärkeä kirkkomme korostus. Luterilaisesta perinteestä johtuen kasvattava työtapa on vahva myös seurakuntatyössä. Kasteensa perusteella lapsella on oikeus kristilliseen kasvatukseen niin kotona kuin seurakunnassa. Kasteen yhteydessä lapsi saa tavallisesti kaksi kummia, joiden erityisenä tehtävänä on huolehtia lapsen kristillisestä kasvatuksesta.

 Kasvattavan kirkon periaate on saanut myös seurakuntalaisten arvostuksen. Seurakuntalaisten odotukset ja toiveet seurakunnallista lapsi- ja nuorisotyötä kohtaan ovat suuret. Kristillisen kasvatuksen työalat ovat suomalaisten mielestä kirkon työmuotojen tärkeyslistan kärjessä. Tärkeää on suomalaisten mielestä myös se, että kirkko opettaa oikeita elämänarvoja lapsille ja nuorille.

 Kaikkien kaikkiaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa on pidettävä lapsi- ja nuorisoystävällisenä sekä lapsi- ja nuorisotyötä arvostavana. Kasvatus on kirkkomme vahvuus, mitataan kirkkomme toimintaa ja elämää millä mittarilla tahansa.

 2. Kristillinen kotikasvatus

 Lapsen hyvän elämän lähtökohta on koti ja perhe. Kodin merkitys kristillisen uskon syntymisessä ja tradition siirtämisessä on keskeinen. Kodin antamaa hengellistä perustaa ja kristillistä kasvatusta ei voi korvata. Siellä luodaan perusta koko tulevalle elämälle, myös hengelliselle elämälle. Siksi yhteiskunnassa on tärkeää kaikin tavoin vahvistaa avioliiton ja perheen asemaa ja tukea niiden kestämistä ja hyvinvointia. Kirkolla on tarjottavana kodeille koeteltu ja hyväksi havaittu kristillinen arvomaailma.

 Kristillinen usko kulkee sukupolvien ketjussa. Isoäitien rukoukset ovat seuranneet siunaten lasten elämää, yhdessä luettu iltarukous tai veisattu virsi kantaa elämän kaikissa vaiheissa. Vanhastaan kodeissa on opetettu lapsille aamu-, ilta- ja ruokarukoukset, eletty kirkkovuoden rytmissä juhla-aikoineen ja johdatettu lapset seurakuntaelämään. Valitettavasti viime vuosikymmeninä tämä traditio on murtunut. Aivan viime vuosien aikana kasteiden määrä on vähentynyt (vuonna 2013 syntyneistä kastettiin luterilaisen kirkon jäseniksi 75,2 %, kymmenen vuotta aiemmin luku oli 87 %) ja kotien kristillinen kasvatus heikentynyt. Taustalla vaikuttaa monia eri tekijöitä. Ylipäänsä vanhempien kasvatuksellinen ote on ohentunut. Vanhempien kiireisyys ja väsymys, lisääntynyt moniarvoisuus ja julkisuudessa levinneen uskontokielteisen ilmapiirin tuottama epävarmuus heikentävät kristillisen kasvatuksen antamista.

 Viime aikojen kehitys on erityisen huolestuttavaa. Asian vakavuutta lisää se, että kristillinen kotikasvatus periytyy. Ne jotka ovat sitä saaneet, jatkavat perinnettä uusille sukupolville. Vastaavasti kristillistä kasvatusta vaille jääneet eivät halua sitä opettaa lapsilleen tai ovat neuvottomia kristillisen kasvatuksen kanssa. Kotien kristillinen kasvatus on kiireellisimpiä ja tärkeimpiä alueita, joihin kirkoissamme – rohkenen tarkoittaa kaikkia kristillisiä kirkkoja - on tartuttava voimakkaasti. Teema perheestä ja kristillisestä kasvatuksesta on paitsi ajankohtainen, myös kirkkojen tulevaisuuden kannalta hyvin tärkeä.

 Monissa Suomen luterilaisissa seurakunnissa on tilanteeseen havahduttu ja ryhdytty toimenpiteisiin. Esimerkiksi Helsingissä on käynnissä Pienelle parasta –hanke, jossa seurakunnan jäsenrekisterin perusteella otetaan yhteyttä postitse koteihin ennen kastetta sekä lapsen täyttäessä 3 ja 5 vuotta. Kotiin lähetetään materiaalia avuksi kristilliseen kasvatukseen (musiikkia ja kirjallisuutta). Aineistossa pyritään saamaan uskonnollinen kieli ymmärrettäväksi ja kannustetaan keskustelemaan ja vastaamaan lapsen hengellisiin kysymyksiin. (www.pienelleparasta.fi). Malli on leviämässä myös muille paikkakunnille.

 3. Seurakuntien kasvatustoiminta

 Viikoittain seurakuntatyössä kohdataan satoja tuhansia tyttöjä ja poikia sekä heidän perheitään. Toiminta on laajaa ja kattavaa sekä maantieteellisesti että ikäryhmittäin. Peruslähtökohtana on kristillinen usko ja siitä nousevat arvot, pedagoginen osaaminen sekä kasvatuskumppanuus perheen kanssa.  Tavoitteena on lapsen ja nuoren kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja kasvun tukeminen.

 Kirkon varhaiskasvatukseksi kutsutaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa pienten lasten (pääsääntöisesti alle kouluikäisten) ja heidän perheidensä tai läheistensä kanssa. Työmuotoja ovat muun muassa pyhäkoulut ja päiväkerhot. Seurakuntien perhekerhot palvelevat kotien tukena (perhekerhoihin osallistui vuonna 2013 noin 1 100 000 osallistujaa), samoin on hyödynnetty myös internetin ja sosiaalisen median mahdollisuuksia (ks. www.lastenkirkko.fi).

 Tyttö- ja poikatyössä järjestetään kerhoja, retkiä ja leirejä. Myös seurakuntien partiotoiminta on merkittävää. Seurakuntien retkillä ja leireillä oli vuonna 2013 noin 280 000 tyttöä ja poikaa.

 Rippikoulu on olemukseltaan kasteopetusta. Vuonna 2013 rippikoulun kävi 82,6 % kaikista 15 vuotta täyttäneistä. Rippikoulun kesto on puoli vuotta ja se sisältää 80 opetustuntia. Valtaosa rippikouluista sisältää noin viikon mittaisen leirijakson. Rippikoulusta, konfirmaatiosta ja isostoiminnasta on vuosikymmenten myötä kehittynyt osa suomalaista nuorisokulttuuria. Rippikoulun asemasta kertoo se, että rippikoulun käyneiden osuus 15 vuotta täyttäneistä nuorista on suurempi kuin keskimääräinen kirkkoon kuuluminen. Vuosittain lähes 1000 suomalaisnuorta liittyy luterilaiseen kirkkoon rippikoulun yhteydessä.

 Nuorille itselleen erityisesti leirimuotoinen sosiaalinen elämä, toisiin nuoriin tutustuminen ja yhdessä oleminen ovat keskeisiä motiiveja rippikouluun osallistumiselle. Rippikoulun suosiota Suomessa selittääkin osin se, että nuoret viihtyvät rippikoulussa. Rippikoulun jälkeiseen isoskoulutukseen osallistuu noin puolet rippikoulun käyneistä (vuonna 2013 noin 25 000 nuorta).

 Kirkon kasvatustyön tärkeimpiin kumppaneihin kuuluvat koulut ja oppilaitokset. Kirkko pyrkii olemaan läsnä siellä, missä lapset ja nuoret toteuttavat arkielämän kutsumustaan. Seurakunnan työntekijät tekivät vuonna 2013 lähes 80 000 vierailua koteihin, päivähoidon yksiköihin sekä kouluihin ja oppilaitoksiin.

 Seurakuntatyössä olevista työntekijäryhmistä lapsi- ja nuorisotyöntekijät ovat suurin ryhmä. Pelkästään koulutettuja, ammattitaitoisia lapsi- ja nuorisotyöntekijöitä luterilaisella kirkolla on yhteensä noin 4000. Heidän lisäkseen tulevat muut työntekijät, kuten papit, jotka ovat mukana kasvatustyössä. Lisäksi kirkon lapsi- ja nuorisotyössä toimii vapaaehtoisina ohjaajina yli 30 000 henkeä.

 Lapsi- ja nuorisotyöhön panostaneessa kirkossamme on 2000-luvulla herätty nuorten aikuisten tuomaan haasteeseen. Yhteiskunnassa nuoruus on pidentynyt ja oman perheen muodostaminen siirtynyt yhä myöhemmäksi. Samanaikaisesti uskonnosta ja sen harjoittamisesta on tullut yksityisempää. Kirkko nähdään enemmän palveluorganisaationa kuin yhteisönä. Uutena ilmiönä myös Suomessa nostaa päätään uusateistinen, vahvasti uskonto- ja kirkkokriittinen suuntaus.

 Myös aikuistuvien suhde hengellisyyteen ja uskontoon on murroksessa: perinteiset uskonnollisuuden muodot antavat tilaa uudenlaiselle henkisyydelle ja hengellisyydelle. Usko muuttuu aiempaa henkilökohtaisemmaksi valinnaksi. Näyttää myös siltä, että nuoret eivät halua luokitella itseään jonkin uskonnollisen järjestelmän seuraajaksi, vaan määrittelevät identiteettinsä avoimemmin. Kehitystä ruokkii uskonnollisten instituutioiden merkityksen ohentuminen. Kirkon jäsenyyttä ei välttämättä nähdä omalle kristillisyydelle välttämättömänä tekijänä. Tämä kehitys on haastanut perinteisen seurakuntien kasvatustyön.

 4. Yhteiskunnan uskontokasvatus

 Kotien kristillisen kasvatuksen ja seurakuntien lapsi- ja nuorisotyön lisäksi Suomessa on uskontokasvatusta sekä päivähoidossa että kouluissa. Yhteiskunta on katsonut uskontokasvatuksen niin tärkeäksi, että päivähoidon varhaiskasvatussuunnitelmassa on uskonnollis-katsomuksellinen orientaatio. Peruskoulussa ja lukiossa annetaan oppilaan oman uskonnon opetusta. Niinpä esimerkiksi ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat saavat opiskella oman kirkkonsa uskon perusteita. Yhteiskunnan uskontokasvatus on linjassa kirkon opetuksen kanssa, mutta se ei tähtää uskon synnyttämiseen tai vahvistamiseen, vaan uskonnolliseen yleissivistykseen ja ihmisenä kasvamiseen. Kirkko tekee työtä myös ammatillisissa oppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa, yliopistoissa ja aikuiskoulutuskeskuksissa, vaikka niissä ei ole varsinaista uskonnonopetusta. Toiminta on pikemminkin sielunhoitoa, opiskelijoiden tukemista heidän elämänkysymyksissään.

 Viime aikoina ovat voimistuneet äänet siitä, että niin uskonnonopetus kuin muukin uskontoon liittyvä toiminta (juhlat, päivänavaukset, yhteistyö seurakunnan kanssa) tulisi kouluista poistaa. Koko yhteiskunnan antama nykyinen uskontokasvatus on asetettu kyseenalaiseksi. Opetushallitus on juuri päivittänyt ohjeensa koulujen uskonnollisista tilaisuuksista. Ne turvaavat suomalaisen kulttuuriperinnön säilymisen (esimerkiksi suvivirren laulamisen koulun kevätjuhlassa), korostavat suvaitsevaisuutta sekä ottavat huomioon uskonnonvapauden.

 Koululla ja kirkolla on erilainen opetustehtävä. Koulun tehtävä on tarjota oppilaille voimassa olevaan opetussuunnitelmaan pohjautuva monipuolinen yleissivistys, joka antaa aineksia myös maailmankatsomukselliseen pohdintaan. Kirkko puolestaan antaa kasteopetusta ja ohjaa jäseniään kasvamaan kristittyinä. Koulu ja kirkko eivät kilpaile keskenään, vaikka kummankin pyrkimykset ovat samansuuntaiset: tukea lasten ja nuorten kasvua vastuullisiksi ja maailmaa monipuolisesti tunteviksi aikuisiksi.

 Yksikin hyvä muisto

 Palaan vielä Dostojevskin romaanihenkilön, Karamazovin veljesten Aljosan ajatukseen lapsuuden muistoista: "Jokin tuollainen ihana, pyhä muisto, joka on säilynyt lapsuudesta saakka, kenties onkin paras kasvatus. Jos voi koota paljon tuollaisia muistoja mukaansa elämän matkalle, niin ihminen on pelastettu koko elämänsä ajaksi. Ja jos vaikkapa vain yksi ainoa hyvä muisto jää sydämeenne, niin sekin voi joskus olla pelastuksenne."

 Tämän arvokkaan muiston on ehkä antanut isoäiti, ehkä oma äiti tai kummi. Se voi olla käynti kirkossa, yhdessä opeteltu rukous tai yhdessä veisattu virsi.

 Kristillisen kirkon tulevaisuuden kannalta kasvatus on ratkaisevan tärkeää. Siksi kristilliseen kasvatukseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Mutta kyse ei ole vain kirkosta yhteisönä ja organisaationa. Vielä tärkeämpää on se, että jokainen lapsi saisi kuulla evankeliumin sanoman hyvästä Jumalasta sekä oppisi luottamaan ja turvautumaan häneen. Tällainen muisto, kokemus rakastavasta Jumalasta, voi joskus olla elämän pelastus. Ja ennen kaikkea: usko Jeesukseen Kristukseen vie kerran iankaikkiseen elämään. Siksi on tärkeää kuulla, mitä Jeesus sanoo: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.”

Takaisin ylös

                                                                                                                       

 Koho ja paino

Puhe Juva-mission tilaisuudessa 12.10.2014 Juvan kirkossa

 Noin 45 vuotta sitten kiipesin isoja, puisia tikkaita pitkin Koikkalan mummolan vintille. Eihän sitä ikinä tiedä, millaisia aarteita löytää vintiltä, kellarista, liiteristä, autotallista tai romuvarastosta. Tämän totuuden jokainen pikkupoika tuntee.

 Minun tutkimusretkeni mummolan vintille tuotti tulokseksi kasan tuohisia ”tötteröitä” ja tuohesta ommeltuja ”pikkukukkaroita”. Kalamiehet tiedätte, mitä nämä ovat. Virosten suku on täynnä kovia kalamiehiä. Löysin ullakolta ilmeisesti isoisäni tekemiä verkkokalastukseen tarpeellisia esineitä. Tötterön muotoinen tuohikieppi pujotettiin verkon yläpaulaan kohoksi, jotta verkko pysyy oikealla korkeudella. Pienen tuohisen kukkaron sisään laitettiin kiviä painoksi. Tuohikukkaro kiinnitettiin alapaulaan pitämään verkko suorana oikeassa syvyydessä.

 Laitoin löytämäni aarteet talteen ja ne ovat kulkeneet mukanani vajaat viisi vuosikymmentä. Ne muistuttavat – paitsi vahvoista sukusiteistäni tänne Juvalle – siitä, että tarvitsemme elämässämme pinnalla pitäviä kohoja ja paikalla pitäviä pohjapainoja. Ilman kohoja elämän myrskyt ja vastoinkäymiset painavat pinnan alle, vievät elämänilon sekä elämisen mielen ja tarkoituksen. Ihminen tarvitsee asioita, jotka luovat iloa, toivoa, elämänuskoa. Ilman pohjapainoja puolestaan ihminen ajelehtii muiden ihmisten tai aatteiden armoilla vailla päämäärää. Ihminen tarvitsee sellaisia elämänarvoja, jotka luovat turvaa, kestävyyttä ja pysyvyyttä. Erityisesti tällaisia pohjapainoja tarvitaan silloin, kun eletään muutosten ja murrosten keskellä, on sitten kyse yksityisen ihmisen tai yhteisön muutoksesta.

 Juvalla on vuosisatojen ajan opetettu kristinuskosta nousevia hyvän elämän arvoja. Ne on koeteltu mitä erilaisimmissa tilanteissa. Ne sopivat edelleen nykyihmisen kohoiksi ja pohjapainoiksi kaikenlaisissa elämän myrskyissä. Kuitenkaan kristinuskon keskeisin viesti ei ole arvoissa, vaan armossa. Siksi kristinuskon keskus on henkilö. Vanhan kristinopin ensimmäinen kohta kuuluu: ”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sentähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.” (KO 1) Tästä on tänä iltana ja koko Juva-missiossa kyse. Jeesuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.

 Savolaisilla on tapana sanoa: ”Tuskin kukaan on täydellinen, tai ainakin meitä on harvassa.” Harvassa taitavat olla ne, joilla aina olisivat kohot ja pohjapainot järjestyksessä. Silloin kun elämää pinnalla pitävät kohot ovat kadonneet tai vakautta luovat pohjapainot hävinneet, silloin kun olemme sotkeneet omat ja ehkä toistenkin asiat, silloin kun emme yllä hyvään elämään, muista, että juuri meitä syntisiä ja puutteellisia varten Jeesus on tullut maailmaan. Hän on tullut armahtamaan, antamaan anteeksi, antamaan voimaa elämään ja viemään kerran perille taivaan kotiin. Jeesus itse lupaa: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys.” (Joh. 10:10b).

 Takaisin ylös

 Puhe kirkkoherra Lea Karhisen virkaanasettamismessussa 28.9.2014 Lemin kirkossa

 Rakkaat kristityt, hyvä Lea.

 Lemin seurakunnassa on tänään erityinen juhlapäivä, kun pastori Lea Karhinen asetetaan kirkkoherran virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Kirkkoherra johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Hyvä Lea. Lemin seurakunta on osoittanut suurta luottamusta kutsuessaan sinut kirkkoherran virkaan. Jokaisen papin ja erityisesti kirkkoherran tulee muistaa, että seurakunta ei ole minua varten, vaan minä olen seurakuntaa varten. Kirkkoherra on kutsuttu koko seurakunnan palvelijaksi, kaikkien paimeneksi. Lemin seurakuntaa ajatellessani pidän tätä erityisen tärkeänä. Kirkkoherran tehtävänä on rakentaa luottamusta seurakunnassa. Pidä huolta koko seurakunnasta, siis kaikista lemiläisistä ja seurakunnan kokonaisedusta. Kirkkoherran tulee osoittautua saamansa luottamuksen arvoiseksi. Mittapuuna on kaksi asiaa: viran tehtävä ja seurakuntalaisten hyvä. Ajattele ensi sijassa sitä tehtävää, johon sinut tänään asetetaan, ja ajattele sitten seurakuntalaistesi etua, heidän ajallista ja iankaikkista hyväänsä.

 Seurakunnan osoittaman luottamuksen lisäksi tärkeää on se, millainen luottamus kirkkoherralla itsellään on ja miten hän sen osoittaa. Luota rohkeasti omiin taitoihisi ja kykyihisi, sillä sinulla on hyvät edellytykset viranhoitoon tässä seurakunnassa. Rakenna luottamusta työtovereihin ja luottamushenkilöihin, huolehdi omalta osaltasi luottamuksesta seurakuntalaisiin. Sinulta, Lea, kysytään tänään neljästi ”tahdotko”. Vastaavaa sinulta kysyttiin, kun annoit pappislupauksesi. Nyt kysymykset liittyvät kirkkoherran johtamistehtävään. Vastaukset ovat sinulle ja seurakunnalle tärkeitä. Vielä tärkeämpiä ovat silti ensimmäiseen kysymykseen sisältyvät sanat ”Jumalan avulla” ja lupausten antamista seuraava rohkaiseva kehotus ”Jumala auttakoon sinua”. Ne muistuttavat kolmannesta, kaikista tärkeimmästä luottamuksesta.

 Toisessa Korinttilaiskirjeessä apostoli Paavali sanoo: ”Tällaisen luottamuksen Jumalaan on Kristus saanut meissä aikaan. En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on peräisin Jumalalta.” (2 Kor. 3:4-5). Kirkkoherrana saat tukeutua siihen, että Jumala luottaa sinuun. Hän on antanut sinulle elämän, josta tänään vietettävä syntymäpäiväsi kertoo. Hän on kutsunut sinut pappisvirkaan ja johdattanut nyt tämän seurakunnan kirkkoherraksi. Myös lahjasi, taitosi ja kykysi ovat Jumalan lahja. Kirkkoherran tehtävässä saat laittaa ne kaikki käyttöön. Se on tehtävä, joka koskettaa sinua hyvin kokonaisvaltaisesti, kaikkea sitä, mitä ihmisenä olet. Se on tehtävän antoisa puoli, mutta siihen kätkeytyy myös sen vaativuus ja raskaus. Siksi muista tämän sunnuntain antifonin lupaus: ”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.” (Ps. 55:23).

 Lea, Lemin seurakunta on kutsunut sinut tärkeään ja vastuulliseen tehtävään. Se on luottamuksen osoitus. Samoin osoita sinä luottamusta seurakuntaa, työtovereita, luottamushenkilöitä ja seurakuntalaisia kohtaan. Ja ennen kaikkea muista, että Jumala luottaa sinuun ja sinä saat luottaa häneen. Suomenkielessä luottaa-verbi on alun perin tarkoittanut nojaamista ja turvautumista. Se siis merkitsee, että kirkkoherrana et ole omalla asiallasi etkä omien voimiesi, kykyjesi tai viisautesi varassa. Olet Jumalan tehtävässä. Hän varustaa siihen virkaan, johon hän kutsuu. Häneen saat nojata ja turvautua.

 Hyvä seurakunta. Tänään Lea Karhinen asetetaan Lemin seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Karhiselle annettavan valtakirjan.

Takaisin ylös

Mikä meitä yhdistää? Mikä erottaa?

Puheenvuoro Myö ja työ –hiippakuntapäivillä 24.9.2014 Mikkelissä

 Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. (Joh. 17: 21)

 Johanneksen evankeliumiin on talletettu Jeesuksen rukous, jota kutsutaan jäähyväisrukoukseksi. Rukouksessa on viimeisten sanojen paino. Jeesus rukoilee ensin niiden puolesta, jotka ovat olleet hänen seuraajiaan. Sitten hän rukoilee niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat häneen. Jeesus rukoilee siis kaikkien kristittyjen sukupolvien puolesta. Hän rukoilee meidän puolestamme. Tästä rukouksen osasta on otettu Myö ja työ –hiippakuntapäivien tunnuslause ”… että he kaikki olisivat yhtä …” Jeesuksen rukouksen uudeksi keskeiseksi asiaksi tulee kristittyjen yhteys. Siinä on meille sanoma, jota emme ole riittävän vakavasti ottaneet huomioon. Siksi näiden päivien teemaksi on valittu yhteys.

 Jeesus ilmaisee, mikä on kristittyjen yhteyden, ”yhtä olemisen”, tarkoitus: ”jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut”. Kristittyjen, kirkon, seurakunnan yhteys ei ole jokin kaunis pyrkimys tai ideaali, jolla ei ole kiinnekohtaa elävään elämään. Se ei ole jokin piispojen yksinoikeus, seurakuntien johtajien tehtävä tai ekumeenisen liikkeen elitismiä. Yhteys on kristillisen kirkon, seurakunnan ja meidän kristittyjen toiminnan lähtökohta ja edellytys. Sen perusteena on Jumalan itsensä yhteys: ”niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa”.

 ”Maailma”, siis ihmiset, eivät usko kristilliseen sanomaan, ellei Kristuksen kirkko ole yksi. Kristinuskon sanoma on pienoisevankeliumissa (Joh. 3:16): ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Jotta maailma uskoisi tämän sanoman, kristittyjen on oltava yhtä. Siksi meidän on kirkon työntekijöinä edistettävä yhteyttä niin seurakuntiemme ja kirkkomme sisällä kuin kirkkojen välillä.

 Ymmärrämmekö, kuinka vakavasta asiasta on kyse? Kaikki mikä rikkoo ja särkee Kristuksen kirkon yhteyttä, merkitsee samalla kirkon heikkenemistä, tehtävän vaikeutumista ja sanomamme uskottavuuden vähenemistä.

 Keskinäisen yhteyden vaaliminen on tärkeä tehtävämme, jos aiomme kristittyinä, seurakuntina ja kirkkoina olla uskottava Kristuksen yhteisö. Meidän on ymmärrettävä, että yhteys on keskeinen osa Kristuksen kirkon olemusta. Yhtä hyvin kirkkojen ja seurakuntien johdon kuin jokaisen työntekijän ja jäsenen on vaalittava ja edistettävä yhteyttä. Samoin jokaisen kirkollisen liikkeen ja järjestön on vaalittava ja edistettävä yhteyttä. ”… jotta maailma uskoisi.”

 Mikä erottaa?

 Mikä erottaa ja estää yhteyden syntymistä ja säilymistä? Otan tässä yhteydessä esille vain kaksi asiaa: erilaisuuden pelko ja synti.

 Ensinnä erilaisuuden pelko. Kysymys suhtautumisesta erilaisuuteen näyttää olevan ikiaikainen ongelma. Pelkäämme erilaisuutta. Yhtäältä se voi johtaa syrjintään, kiusaamiseen, jopa aggressiivisiin tekoihin. Toisaalta se voi johtaa epäluuloihin, torjuntaan ja vetäytymiseen. Hengelliset asiat ovat tässä mielessä erityisen herkkiä. Usko koskettaa syvästi koko olemustamme ja syvimpiä arvojamme ja niitä halutaan suojella ja peittää vierailta ja tuntemattomilta. Pelko eristää meitä toisistamme.

 Erilaisuuden pelossa ja torjunnassa ei ole kyse vain toisen erilaisuudesta, vaan yhtä lailla siitä, ettei löydä yhteyttä itseensä, siihen mitä on olla ihminen. Jos menettää yhteyden omaan itseensä ja sisimpäänsä, ei kykene ymmärtämään toisiakaan. Sananlaskuissa varoitetaankin kadottamasta sisimpäänsä: ”Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” (Snl. 4:23).

 Kun katsoo tarpeeksi syvälle omaan sisimpäänsä, löytää ihmisyyden ytimen, joka on meissä kaikissa. Mitä enemmän kohtaa omia kipujaan, omaa pimeyttään, omaa historiaansa, omia toiveitaan, omia pelkojaan, omia ilojaan ja surujaan, sitä paremmin pystyy ymmärtämään ihmisyyttä toisissa. Ja sitä paremmin myös pystyy kohtaamaan toisen ihmisen ainutlaatuisena yksilönä. Kun on kohdannut omat pelkonsa, tajuaa, ettei erilaisuuttakaan tarvitse pelätä.

 Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu yhteyteen Jumalan kanssa. Kaikki ovat sen vuoksi tasavertaisia ja vastuussa toinen toisistaan. Yhteisessä ihmisyydessä kuulumme toinen toisellemme. Jumala kutsuu meitä tulemaan lähimmäisiksi, huomaamaan toisten tarpeet ja vastaamaan niihin. Lähimmäisyys on syntisten solidaarisuutta. Kun ymmärrän, että olen Jumalan armoa tarvitseva syntinen ja lähimmäiseni on samanlainen syntinen, asetun hänen rinnalleen. Silloin voin palvella lähimmäistäni ilman ylemmyyden tai alemmuuden tuntoa ja taka-ajatuksia. Silloin ihmisyys yhdistää meitä monella tavalla erilaisia ihmisiä.

 Piispojen ykseysteeseissä sanotaan: ”Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen. Erilaiset näkemykset ovat yhteyden rakentamisen tärkeitä aineksia. Niiden kautta opimme tuntemaan toisiamme ja itseämme. Erilaisuutta ei tarvitse pelätä. Joudumme tunnustamaan oman ahtautemme, joka ei aina antaisi tilaa erilaisuudelle. Yhteys, joka ei kunnioita erilaisuutta, tukahduttaa. Erilaisuus, joka ei kunnioita yhteyttä, hajottaa. Yhteys tarjoaa turvallisen tilan erilaisuuden kohtaamiselle.”

 Toiseksi meitä erottaa synti. Tämäkään ei ole mikään uusi asia. Uudessa testamentissa apostoli varoittaa usein seurakuntia riidoista. Esimerkiksi Korintin seurakunnassa kiisteltiin siitä, kuka oli paras hengellinen esikuva. Siihen Paavali joutui sanomaan: ”Kun teillä kerran on keskinäistä kateutta ja riitaa, silloinhan vanha luontonne vallitsee teitä ja te elätte niin kuin ihmiset elävät.” (1. Kor. 3:3b). Tai kun Paavali oli tulossa Korintin seurakuntaan käymään kolmannen kerran, hän kirjoittaa: ”Pelkään tapaavani riitaisuutta, suvaitsemattomuutta, kiukkua, juonittelua, panettelua, juoruilua, pöyhkeyttä ja kurittomuutta.” (2. Kor. 12:20b).

 Raamattunsa tuntevalle tämä ei ole mikään yllätys. Synnin takana on Jumalan vastustaja. Hän on nimeltään Diabolos, erilleen heittäjä. Riidat ja erimielisyydet ovat hänen työtään. Synti on sitä, mikä erottaa meidät Jumalasta ja toisistamme. Suomenkielen sana synti tulee ruotsin kielen sanasta synd. Se on sanan sund johdannainen. Sund tarkoittaa salmea, joka erottaa kaksi maa-aluetta toisistaan. Synti on kuin salmi, joka erottaa. Syntinen ihminen on kadottanut yhteyden Jumalaan ja lähimmäiseen.

 Vastalääkettä Diaboloksen työlle on kilvoittelu ja itsetutkistelu. Lopputulos ei näytä hyvältä. Siksi ainoa keino parantua on hakeutua yhä lähempään yhteyteen Kristuksen kanssa, kirkon Herran luo. Tässä erityisesti meidän kirkon työntekijöiden on katsottava peiliin.

 Kahden vuosisadan takaa kantautuu ajatus, jonka Filip Jakob Spener ”hurskaissa toiveissaan” lausui omasta ajastaan: ”Kun näet kuihtuneen puun, jonka lehdet ovat käyneet kuiviksi, niin päättelet siitä, että sen juurissa on jotakin vikaa. Niin epäilemättä päätät, jos näet kurittoman kansan, että siltä puuttuu pyhää papistoa.” Kirkon hajanaisuus ja seurakuntiemme ristiriidat johtavat meidät työntekijät itsetutkisteluun ja parannuksentekoon. Tämä panee meidät itse kunkin arvioimaan uskoamme, elämäämme ja kutsumustamme kirkon työssä. Se myös ajaa meidät turvautumaan yhä syvemmin Kristukseen, pelastajaamme ja armahtajaamme. Se laittaa meidät rukoilemaan kristityn perusrukousta: Herra, armahda minua.

 Mikä meitä yhdistää?

 Onneksi meillä ei ole vain pelkästään erottavia asioita, vaan paljon myös yhdistäviä tekijöitä. Piispojen ykseysteesien mukaan ”Kirkko kulkee kohti yhteyttä. Yhteytemme toisiin ihmisiin nousee siitä, että Jumala on luonut meistä jokaisen. Se ei perustu mielipiteiden samanlaisuuteen eikä muihinkaan meissä itsessämme oleviin ominaisuuksiin. Kristittyinä olemme yhtä, koska meidät on kasteessa liitetty Kristukseen. Samalla meidät on toivotettu tervetulleiksi Jumalan ja toistemme lähelle. Kirkon yhteys perustuu Jeesuksen tahtoon, toimeksiantoon ja myös yhteisömme tunnusmerkkeihin. Yhteys toteutuu, kun keskitymme Kristukseen.”

 Usko Kristukseen yhdistää meitä. Valitettavasti usein näyttää siltä, että juuri usko erottaa. Mutta silloin on unohdettu yksi ratkaiseva tekijä. Uskossa ei nimittäin ole olennaista minun uskoni tai sinun uskosi, vaan uskomme kohde. Arkkipiispa John Vikströmiltä kysyttiin aikoinaan eräällä kouluvierailulla, kuka on kristitty? Hän vastasi: "Kristitty on henkilö, joka on tehty kristityksi. Passiivisella verbimuodolla on tässä tärkeä merkitys. Kristittynä oleminen merkitsee sitä, että ihminen on ollut ja on toiminnan kohde."  

 Yksi Uudessa testamentissa käytetty kuva seurakunnasta on viiniköynnös. Jeesus sanoo: ”Minä olen viinipuu, te olette oksat.” (Joh. 15:5). Tähän viinipuuhun, viiniköynnökseen, liitetään uusia oksia oksastamalla. Kristittynä oleminen on samaa kuin olla osa puussa, ja tuo puu on Kristus. Tästä Paavali puhuu Roomalaiskirjeessä (Room. 11:17-24). Ihmisellä ei ole luonnostaan puuhun kuulumisen ominaisuutta. Hänet liitetään siihen, oksastetaan. Ja tämä oksastaminen tapahtuu pyhässä kasteessa. Siinä ihmisellä ei ole osaa, siinä toimii Jumala yksin. Villi puun oksa liitetään jaloon puuhun. Sen perusteella saamme omaksemme kaiken, mitä Kristus on puolestamme tehnyt. Silloin alkaa toteutua se Kristuksen kirkon ykseys, josta Efesolaiskirjeessä sanotaan: ”Yksi on Herra, yksi usko, yksi kaste! Yksi on Jumala, kaikkien Isä!” (Ef. 4:5-6a).

 Myös rukous yhdistää. Vanha kristittyjen viisaus on, että mitä lähempänä olemme Jeesusta, sitä lähempänä olemme myös toisiamme. Rukous on muutosvoima. Kun rukoilemme yhdessä, tulemme lähemmäksi toisiamme Jeesuksen Kristuksen kautta. Rukous yhdistää kaikki kristityt toisiinsa. Siksi Raamattu usein kehottaakin yhteiseen rukoukseen. Työyhteisön hengellisen elämän hoitamiseen onkin syytä kiinnittää seurakunnissa erityistä huomiota.

 Lisäksi yhteinen tekeminen yhdistää. Kun teemme jotakin yhdessä, keskitymme siihen mikä yhdistää eikä siihen, mikä meitä erottaa. Siten voimme kokea yhteyttä, jonka emme ehkä uskoneet olevan mahdollista.

 Piispat korostavat rukousta ja yhteistä tekemistä ykseysteeseissään: ”Yhteys vahvistuu tekemällä yhdessä. Kirkossa toteutuva yhteys näkyy väistämättä käytännössä ja se heijastuu laajalle. Se on vaivannäköä edellyttävä, aina ajankohtainen tehtävä. Kirkon jumalanpalveluselämässä rukous luo yhteyttä ja auttaa pysymään avoimena elämän erilaisuudelle.”

 Rovasti Jaakko Haavio kirjoitti aikoinaan eräässä saarnassaan aikojen vaihtumisesta ja kevään odotuksesta kirkossa osuvasti. ”On syksyn merkki, kun kristityt huokailevat toisiaan vastaan. On tullut talvi, kun kristityt langettavat toisistaan tuomioita. Mutta kun Jumalan valtakunnassa kevään voimat murtuvat esiin, sanotaan: ”Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan.”

 Katsoa ja tunnistaa

 Viholliskuvien maalaaminen, epäluulojen vahvistaminen ja muurien rakentaminen on helppoa. Se on myös kovin inhimillistä, seurakunnassa ja kirkossakin. Siihen Jumalan vastustaja juuri pyrkii. Mutta se ei voi olla meidän tiemme ja tapamme, jos aiomme olla uskollisia Kristukselle.

 Minua on puhutellut vanha hasidi-juutalaisten kertomus, joka on varmaan monille teillekin hyvin tuttu. Siihen kiteytyy jotain olennaista siitä, millainen tehtävä yhteyden rakentaminen ja vaaliminen on meille kirkon työntekijöille.

 Rabbi kysyy oppilailtaan: ”Miten voisimme määritellä päivästä sen hetken, jona yö päättyy ja päivä alkaa?” Eräs oppilas ehdottaa: ”Kun pystyn erottamaan etäältä koiran ja lampaan?” ”Ei”, rabbi vastasi. ”No entä se hetki, jona pystyn erottamaan toisistaan viikunapuun ja viiniköynnöksen?” kysyi toinen oppilas. ”Ei”, vastasi rabbi. ”Olkaa hyvä ja vastatkaa itse”, oppilaat pyysivät. ”Se on se hetki”, viisas opettaja sanoi, ”kun voit katsoa ihmisiä kasvoihin ja sinussa on kylliksi valoa tunnistaaksesi heidät veljiksesi ja sisariksesi. Sitä ennen on yö, siihen saakka meissä on vielä pimeys vallalla.”

 Siellä missä tunnistamme toisemme sisariksi ja veljiksi, siellä missä uskallamme kohdata toisemme ja katsoa toisiamme kasvoihin, siellä missä yhdessä rukoilemme ja teemme työtä, yö muuttuu päiväksi. Siellä syntyy ja vahvistuu yhteys. Siellä muistetaan Jeesuksen rukous: Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin  tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

 Takaisin ylös

Puhe ympäristödiplomin luovutustilaisuudessa 11.9.2014 Heinolassa

 Kirkkohallitus on täysistunnossaan 21.5.2014 myöntänyt Heinolan seurakunnalle ympäristödiplomin vuosille 2014-2018. Nyt myönnetty diplomi on jatkoa aikaisemmalle ympäristödiplomille. Seurakunnan uusi hakemus ja saatu diplomi ovat merkki siitä, että ympäristöasiat otetaan seurakunnassa tosissaan. Vastuuta luomakunnan varjelemisesta halutaan kehittää jatkuvasti. Tämä on tunnustuksen arvoinen tapa toimia.

 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ilmasto-ohjelman nimenä on Kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus. Näissä kolmessa sanassa on ilmaistu myös ympäristödiplomin lähtökohdat. Ihmisinä koemme kiitollisuutta Luojaamme kohtaan koko luomakunnasta. Asennoitumistamme sävyttää kunnioitus, kun tunnemme itsemme osaksi Jumalan luomakuntaa. Se on annettu meille viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Siksi meillä on vastuu luomakunnasta, joten kohtuus on oikea asenne.

 Ympäristödiplomi on todistus siitä, että Heinolan seurakunta haluaa elää näiden periaatteiden mukaan. Se elää kuten opettaa. Samalla ympäristödiplomi on kokonaisuudessaan esimerkillistä toimintaa, käytännön ympäristökasvatusta. Seurakunta on näin esimerkki jäsenilleen ja muille yhteisöille.

 Ympäristödiplomista on seurakunnalle myös monella tavalla välitöntä käytännön hyötyä. Esimerkiksi Heinolassa on kaatopaikalle päätyvän sekajätteen määrää pystytty vähentämään 3 700 kiloa, noin 15 000 kilosta 11 000 kiloon.

 Yhteistyö hautaustoimistojen kanssa on ollut tuloksellista, arviolta puolet kukkalaitteista on nykyisin ekokukkalaitteita. Ekokukkalaitteen tunnistaa puisista kahvoista, laitteissa ei käytetä muovisia osia ja ohutta rautalankaakin mahdollisimman vähän.

 Edellisen ympäristödiplomin yhteydessä Pitäjänkirkko liitettiin kaukolämpöverkkoon. Sen yhteydessä kaukolämpö tuli mahdolliseksi Heinolan kirkonkylässä. Saadun taloudellisen hyödyn lisäksi on pystytty pienentämään seurakunnan hiilijalanjälkeä ja näin osallistuttu merkittävästi ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.

Heinolan seurakunnalla on Reilun kaupan seurakunnan tunnus. Lähiruoan sekä ympäristömerkittyjen tuotteiden käyttö seurakunnan toiminnassa pienentää turhia kuljetuskustannuksia sekä varmistaa tuotteiden ympäristöystävällisyyden.

 Ympäristödiplomi merkitsee kristitylle kuuluvan vastuun kantamista nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Kohtuullinen, luontoa ja ympäristöä säästävä elämäntapa merkitsee sitä, että ajattelemme myös tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä. Heinolan seurakunnan ensimmäiselle diplomikaudelle laadittu ansiokas ympäristökasvatussuunnitelma on päivitetty.

 Ympäristödiplomi on työtä ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Se on samalla maailmanlaajan vastuun kantamista ja tekoja niiden ihmisten hyväksi, jotka joutuvat eniten kärsimään ilmastomuutoksen seurauksista. Meille ilmastomuutos saattaa merkitä lämpimämpää kesää ja leutoja talvia, mutta maailman köyhimmillä alueilla Afrikassa ja Aasiassa tulvat ja rankkasateet sekä toisaalta kuivuus saattavat jo nyt merkitä elämän välttämättömien edellytysten katoamista. Esimerkiksi Tuvalun saarella merenpinnan nousu uhkaa viedä kuivan maan tuvalulaisten jalkojen alta. Ilmastomuutos ajaa ihmisiä liikkeelle elinkelvottomiksi muuttuneilta alueilta ja näin lisää entuudestaan vaikeata pakolaistilannetta maailmassa. Heinolan ympäristödiplomi merkitsee muutenkin globaalin vastuun kantamista kiitettävästi: lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan käytetään 3 % verotuloista.

 Entisenä Heinolan maaseurakunnan pappina ja edelleen partiolippukunta Rautvuoren Vartijoiden jäsenenä minua erityisesti ilahdutti se, että Rautvuoren Metso-suojelualueelle on rauhoitettu hiljaisuuden paikka mietiskelyyn, luonnon kuunteluun, luomakunnan ja olemassaolon pohdintaan sekä rukoukseen.

 Luovuttaessani kirkkohallituksen myöntämän ympäristödiplomin Heinolan seurakunnalle onnittelen sitä kiitettävästä toiminnasta elinympäristön varjelemisessa. Samalla tämä diplomi kannustakoon yhä edelleen Heinolan seurakuntaa ja seurakuntalaisia suojelemaan Luojan meille antamaa luomakuntaa.

Takaisin ylös

 Kolumni Itä-Häme -lehdessä 10.9.2014

Kutsu yhteyteen

 Muutama viikkoa sitten luterilaisen kirkon piispat julkaisivat kuusi teesiä kirkon yhteydestä. Niiden tavoite käy selväksi otsikosta ”Kutsu yhteyteen”. Teesit lyhyine selostuksineen ovat luettavissa esimerkiksi internetissä.

 Teesien taustalla oli kirkolliskokouksen edustaja-aloite, jossa nähtiin tarve syventää ymmärrystä eri tavoin ajattelevien kesken. Kirkolliskokous antoi piispainkokouksen tehtäväksi edistää kirkon sisäistä yhteyttä.

 Piispoina kutsumme teeseillä kirkon jäseniä mukaan keskusteluun ja vahvistamaan kristittyjen yhteyttä. Erityisesti teesit korostavat erilaisuutta sallivaa yhteistä keskustelua ja ristiriitojen kestämistä kirkon sisällä.

”Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen.” Erilaisuutta ja erilaisia näkemyksiä ei tarvitse pelätä. ”Yhteys, joka ei kunnioita erilaisuutta, tukahduttaa. Erilaisuus, joka ei kunnioita yhteyttä, hajottaa.”

 * * *

 Piispan tehtävään kuuluu kirkon ykseyden vaaliminen. Osana tätä tehtävää olemme halunneet rohkaista kaikkia seurakuntalaisia etsimään yhteyttä keskenään. Kuten arkkipiispa ilmaisi, kannustamme sellaiseen seurakuntana elämiseen, josta seurakunnan kaikki jäsenet voivat olla ja tuntea olevansa osallisia. Yhteyden vaaliminen ja vahvistaminen on sitä, että kukaan ei jää sivuun ja katveeseen.

 Samalla kannamme huolta siitä, että niin kirkossa kuin koko yhteiskunnassa äänenpainot ovat jyrkentyneet. Erityisesti sosiaalisessa mediassa keskustelu on usein kaikkea muuta kuin toista kunnioittavaa ja yhteyttä rakentavaa. ”Yhteyttä rakennettaessa tarvitsemme luottamusta.”

 ”Tarvitsemme ymmärrystä siitä, miten kohtelemme toisiamme oikein silloin, kun olemme erimielisiä.  Arjen valintamme osoittavat, olemmeko me erilaiset saman kirkon jäsenet yhdessä armon ja totuuden asialla.”

 * * *

 Ykseysteesit ovat saaneet myös kritiikkiä. Niitä on arvosteltu liian ympäripyöreiksi ja latteiksi. Konkretiaa olisi pitänyt olla enemmän. Teologisesti ne jäävät liian kevyiksi, joidenkin arvioiden mukaan ne ovat jopa lepsua ja pelkurimaista puhetta.

 Kritiikki on paikallaan ja osuu monilta osin oikeaan. Samalla se kertoo juuri siitä, kuinka helppoa on kannustamisen sijasta arvostella. On helpompi repiä kuin rakentaa yhteyttä. Ennen kaikkea kyse on siitä, että ”yhteys edellyttää tosiasioiden tunnustamista ja tahtoa dialogiin.”

 ”Kristittynä eläminen merkitsee sen kyselemistä, miten Jumala haluaa meidän tässä ajassa ja omalla paikallamme toteuttavan tahtoaan. Siksi tärkeintä kristityn elämässä ei ole olla oikeassa vaan luottaa Jumalaan, joka on ajatuksiamme ja mielikuviamme suurempi.”

Takaisin ylös

APOSTOLISUUS JA KIRKON TULEVAISUUS

Piispainkokouksen avauspuhe 9.9.2014 Lappeenrannassa

 Kolmekymmentä vuotta sitten dogmatiikan professori Seppo A. Teinonen arvioi Teologisen Aikakauskirjan artikkelissa (TA 3/1984) kahden kirkollisen juhlavuoden antia. Nämä olivat edellisvuonna 1983 vietetty Martti Lutherin syntymän 500-vuotisjuhlavuosi sekä muutamaa vuotta aiemmin 1980 vietetty Augsburgin tunnustuksen 450-vuotisjuhla.

 Teinonen totesi, että juhlilla saavutettiin paljon: reformaation asiakirjoja ja sitä koskevaa kirjallisuutta julkaistiin omalla kielellämme, joukkoviestimissä asiat olivat laajalti esillä ja monet saivat uuden tilaisuuden perehtyä juhlavuosien esillä pitämiin kysymyksiin. Juhlavuosilla oli kuitenkin Teinosen mukaan merkittävä puute: ”Aihe oli hyvä, vieraat arvolliset ja tunnelma kohotettu. Juhla oli kuitenkin pelkkä memoria, joka ei varsinaisesti nykyistynyt; siltä puuttui repraesentatio. Kaikki totesivat uudelleen, että Suomen kirkolla on luja opillinen pohja ja vahva maestro, mutta vain harvat kysyivät, elävätkö nämä opetukset todella kirkon nykyisessä elämässä.”

 Teinosen mielestä juhlat lujittivat itsetyytyväisyyttä ja itsevarmuutta itsekritiikin sijasta. ”Koska Augustanan oppi on oikea, meidänkin opetuksemme on kunnossa, ja koska Luther oli etevä reformaattori, mekin olemme reformatorisia. Juhliessaan Augustanaa ja Lutheria kirkko juhli siten omaa itseään. Pahinta tässä ei ollut, ettei kirkko kysynyt itseltään: ’Millainen minä olen?’, vaan ettei se esittänyt ratkaisevaa kysymystä: ’Mikä minä olen?’”

  

Suomen kirkon tie?

 Teinosen kirjoitus oli otsikoitu sanoilla Suomen kirkon tie. Hän kysyi kriittisesti, haluaako Suomen kirkko olla yhä kirkko vai suostuuko se denominationalismiin, joka merkitsee pirstoutuvaa ja vähitellen häviävää protestantismia. Taustalla olivat sekä Teinosen omat arviot että eräiden muiden tutkijoiden käsitykset kirkkojen ja uskontojen tulevaisuudesta. Niiden mukaan – siis kolme-neljä vuosikymmentä sitten – Eurooppa lakkaa olemasta kristikunnan pääkeskus, ja uusiksi valta-alueiksi muodostuvat Latinalainen Amerikka, Afrikka ja osa Aasiaa. Kristillisyyden pääuomat ovat yhtäältä jatkuvasti voimistuva roomalaiskatolisuus ja toisaalta tuhansiin yhteisöihin pirstoutunut protestantismi. Näiden välillä reformaation aitoa perintöä edustava luterilaisuus menettää yhä selvemmin suhteellista merkitystään. Syynä on sen oma luonne ja sisäinen heikkous.

 Teinosen arvio on osunut kohdalleen. Kristinuskon painopiste on siirtynyt pois Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta ns. etelän kirkkoihin, joilla tarkoitetaan edellä mainittuja Latinalaisen Amerikan, Afrikan ja Aasian kirkkoja. Suomessa erityisesti dosentti Risto A. Ahonen on pitänyt tätä kehitystä esillä. Hiljakkoin anglikaanipiispa, arvostettu missiologian sekä kristinuskon ja islamin dialogin tuntija Michael Nazir-Ali arveli, että perinteiset protestanttiset kirkkokunnat hiipuvat edelleen. Liberaali kristillisyys kuihtuu lopulta pois. Hänen mukaansa kristinuskon vaikuttajiksi jäävät katolinen kirkko ja helluntailaisuus. Nazir-Alin näkemystä on perustellusti kritisoitu. Silti se on jo väitteenä pysäyttävä.

 Mikä on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tie? Onko se osa vähitellen näivettyvää protestanttisuutta vai voiko se säilyä elinvoimaisena reformaation kirkkona?

 Teinosen mielestä vastauksia voi etsiä sosiologisesti, historiallisesti tai muullakin tavoin, mutta tärkeintä on arvioida tilannetta teologisesti. Ratkaisevin tekijä Suomen kirkon tulevaisuudelle on uskollisuus apostoliselle uskolle ja konstituutiolle. ”Apostolisuus on se normi, jolla kirkko ja kirkkokuntaisuus voidaan erottaa toisistaan.”

 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon apostolisuuden koetinkiviä on Teinosen mukaan kolme: vanhurskauttamisoppi, raamatuntulkinta ja kirkon virka.

  

Yksin armosta

 Oppia syntisen vanhurskauttamisesta pidetään kristillisen uskon yhtenä perustotuutena. Erityisesti luterilaisuudessa vanhurskauttamisoppi on keskeinen, olihan se olennainen tekijä reformaation taustalla. Ihminen pelastuu yksin armosta uskon kautta Jeesuksen sovitustyön tähden.

 Katolisen ja luterilaisen kirkon välillä ei enää ole erimielisyyttä vanhurskauttamisopista. Molemmat kirkot ovat allekirjoittaneet asiakirjan Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta (1999). Siinä todetaan muun muassa: ”Me tunnustamme yhdessä, että Jumala armosta antaa ihmisille synnit anteeksi ja samalla vapauttaa hänet elämässään synnin orjuuttavasta vallasta ja lahjoittaa hänelle Kristuksessa uuden elämän.” ”Tunnustamme yhdessä, että syntinen vanhurskautetaan, kun hän uskoo Jumalan pelastustekoon Kristuksessa. Tämän pelastuksen lahjoittaa Pyhä Henki kasteessa hänen koko kristillisen elämänsä perustukseksi.”

 Elääkö luterilaisuuden ydinlöytö nykyisin omassa kirkossamme? Olen tehnyt kaksi huomiota, jotka ovat mielestäni oireellisia.

 Ensinnä saarnoja, hartausohjelmia ja –kirjoituksia sekä julkista hengellistä keskustelua seuratessani olen huomannut, että käsitys ihmisestä Jumalan silmien alla elävänä olentona on haalistunut. Tunto Jumalan pyhyydestä on ohentunut. Muistammeko enää, että elämme ja olemme aina kasvokkain Jumalan kanssa, kaikkivaltiaan pyhän, mutta myös armollisen Jumalan kanssa? Olemmeko unohtaneet, että Jumalan sana on sekä lakia että evankeliumia? Uskallammeko enää myöntää Raamatun vakavan muistutuksen siitä, että ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta” (Room. 3:23) ja että ”synnin palkka on kuolema” (Room. 6:23).

 Onko julistuksestamme tullut – sinänsä tärkeää ja hyödyllistä – itsensä ja toisensa hyväksymistä, suvaitsevaisuuden korostamista, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvopuhetta? Jos vakavuus Jumalan edessä elämisestä unohtuu, silloin myös armo on vaarassa latistua. Yhä harvemmin kuulee opetusta siitä, mikä seuraa edellä lukemiani raamatunkohtia ja mikä lopulta on meille ihmisille kaikkein tärkeintä: ”mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi” (Room. 3:24), ”mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Room. 6:23). Jos synnin radikaalisuus unohdetaan, armo muuttuu pinnalliseksi hyväksymiseksi ja vanhurskauttamisoppi joutaa pellolle. Samalla ihmisen kaipuu löytää Jumala ja saada syntinsä anteeksi jäävät vastausta vaille.

 Toinen huomioni koskee vanhurskauttamisen irtoamista kirkosta. ”Voihan Jumalaan uskoa, vaikka ei kuuluisi kirkkoon.” ”Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta en siihen kirkkoa tarvitse.” Nämä ovat yleisiä perusteluja niiltä, jotka ovat eronneet kirkosta joko sen konservatiivisuuden tai liberaalisuuden vuoksi. Kirkosta eroamisen lisääntyminen on johtanut vaikenemiseen siitä, että vanhurskaaksi tulemisen yhteisöllinen paikka on kirkko. Kirkossa me elämme yhteydessä sekä Jumalaan että toisiin kristittyihin. Tästä tunnustuksemme opettaa hyvin selvästi ja yhdenmukaisesti apostolisen opin kanssa. Extra ecclesiam nulla salus (kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta) on kirkon vanha Raamattuun perustuva oppi. Se on toki kärjistyksenä altis väärintulkinnoille erityisesti nykyisenä instituutiokriittisenä ja yksilöllisyyttä korostavana aikana, mutta sen syvin tarkoitus on johdattaa ihmisiä Jumalan sanan ja armon lähteille. Siksi kirkon merkitystä ihmisen vanhurskauttamiselle ja uskolle on sanoitettava yksinkertaisella ja selvällä, myönteisellä ja ihmistä arvostavalla tavalla.

 

 Jumalan sana elämänvoimana

 Luterilainen kirkko korostaa mielellään olevansa sanan kirkko. Reformaatiolle keskeisen periaatteen mukaan Raamattu on ”ainoa ohje ja mittapuu, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on tutkittava ja arvosteltava”. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuspohjana on se Raamattuun perustuva kristillinen usko, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa (KL 1:1).

 Mikä asema Raamatulla on nykyisin kirkkomme elämässä? Myös tästä asiasta nostan esille kaksi tekemääni huomiota.

 Ensinnä Raamatusta näyttää tulleen kirkkopoliittisen kiistelyn ja kirkon sisäisen taistelun väline. Sen sanotaan olevan niin monitulkintainen, ettei yhtä ”punaista lankaa” tai kokonaisnäkemystä ole mahdollista löytää. Ehkä siksi yhä harvemmin edes kirkon virallisissa kannanotoissa ja lausunnoissa asioita perustellaan Raamatulla. Monesti yleisinhimilliset näkökohdat ovat korvanneet Raamatun periaatteet. Ne eivät välttämättä ole toistensa vastakohtia, vaan usein pikemminkin yhdenmukaisia.

 Jos haluamme olla luterilainen kirkko ja osa apostolista Kristuksen kirkkoa, meidän on yhä uudelleen palattava juurille. Raamattua ei pidä alentaa keskinäisten kiistojen välikappaleeksi. Se on ensi sijassa kirja, jossa hyvä ja armollinen Jumala lähestyy luomiaan ihmisiä. Jos kirkko itse ei arvosta Raamattua ja pidä sitä uskon ja elämän voimanlähteenä, se unohtaa apostolisuutensa perustan. Mielestäni nyt olisi tarve piispojen Raamattua käsittelevälle opetukselle, onhan edellinen yhteinen piispojen raamattukannanotto 12 teesiä Raamatusta ilmestynyt tasan 40 vuotta sitten vuonna 1974.

 Toiseksi suomalaisten raamatunlukeminen on vähentynyt viime vuosien aikana. Pappien kohdalla tämä muutos on ollut vielä voimakkaampi kuin suomalaisten keskuudessa yleensä. Kehitys on huolestuttava. Raamattu on kirkon peruskirja ja opetuksen lähtökohta. Osana kirkon apostolista traditiota Raamattu on yhteisöllinen kirja, jonka luonteva ymmärtäminen tapahtuu juuri kirkossa. Tämän vuoksi kirkon elämälle on elintärkeää, että papisto pitää jatkuvaa Raamattuun perehtymistä arvossa. Raamatun tuntemus on keskeinen osa papin ydinosaamista. Siihen kuuluu sekä Raamatun tutkiminen tieteen antamia välineitä käyttäen että Jumalan sanan tutkisteleminen rukoillen ja mietiskellen.

  

Evankeliumin ja ihmisten palvelijoina

 Kun Augsburgin tunnustus, reformaatioajan päätunnustus, tekee selkoa siitä, että ihmisille ”annetaan vanhurskaus lahjaksi Kristuksen tähden uskon kautta” (CA IV), se jatkaa seuraavassa kappaleessa: ”Jotta saisimme tämän uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka.” (CA V) Tunnustuskirjat opettavat erityisen viran arvoa. Se ei ole kirkossa iure humano eli inhimillisen oikeuden pohjalta, vaan iure divino eli jumalallisen oikeuden mukaan.

 Virka ei ole luterilaisessa kirkossa pelkkä järjestystä koskeva kysymys. Perimmältään erityinen virka on apostolinen, sillä sen pohjana on Kristuksen asettama apostolin virka. Samoin myös yhteinen pappeus perustuu Kristuksen arvovaltaan. Ne kuuluvat yhteen eivätkä ole vastakkaisia tai toisistaan irrallisia. Kumpikaan ei korvaa toistaan eikä ole toistaan vähäpätöisempi.

 Miten virka toteutuu Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa nykyisin? Tästä kysymyksestä tuon esille kolme mielessäni olevaa näkökohtaa.

 Ensinnä olemmeko osanneet toimia niin, ettei kirkkoomme synny vastakkainasettelua pappien ja maallikoiden, kaikkien kastettujen välille? Reformaation aikana korostettiin sitä, että kirkon virka on palveluvirka, jonka tarkoitus on johdattaa Kristuksen luokse. Meitä pappeja ja piispoja ei ole asetettu toisten hallitsijoiksi, vaan evankeliumin ja ihmisten palvelijoiksi.

 Reformaatio antoi erityisen korostuksen yhteiselle pappeudelle. Sen perusteella seurakunnan jäsenet eivät ole ainoastaan oikeutettuja käyttämään äänivaltaansa, vaan heidät on myös kutsuttu osallisiksi Kristuksen pelastusteosta ja hänen kirkolleen antamasta tehtävästä. Kirkossa osallisuus on siis enemmän kuin demokratian periaate.

 Kirkon jäsenyyden merkityksen nykyistä syvempi ymmärtäminen on kirkon tulevaisuuden elinehto. Yhteisen pappeuden toteuttamisessa ei ole päästy niin pitkälle kuin pitäisi. Ratkaisu tähän ei ole kirkon järjestysmuodon muuttaminen, mikäli kirkkomme aikoo säilyttää apostolisuutensa. Maallikoiden ja pappien on toimittava yhdessä, jotta jokainen kirkon jäsen löytäisi oman paikkansa Jumalan kansan joukossa. Siksi on tähdennettävä yhteisen ja erityisen viran rinnakkaisuutta.

 Toiseksi: Kun reformaatio puhui kirkon virasta Jumalan asettamana, sen tarkoitus oli korostaa kirkolle annetun tehtävän perustaa, joka on Jumalassa itsessään. Pappia ei ole tarkoitettu ajamaan omaa agendaansa. Häntä ei ole kutsuttu kertomaan omista mielipiteistään eikä mieliajatuksistaan. Hänet on kutsuttu julistamaan siitä, minkä Jumala on antanut puhuttavaksi. Pappi on Kristuksen todistaja, hänen sanansaattajansa – jotta ”me saisimme uskon” ja vanhurskauden lahjan.

 Kolmanneksi näyttää siltä, että virkaan liittyvät kysymykset ovat kirkollemme vaikeita. Viittaan tässä sekä naispappeuteen että diakonaattiin. Kipuilu ja erimielisyys jatkuvat ja luovat tarpeetonta hajaannusta ja hämmennystä kirkossa. Tästä kärsivät sekä seurakuntalaiset että kirkon työntekijät. Samalla olen tunnistanut kirkossamme olevan tarpeen löytää rakentavia ratkaisuja molempiin edellä mainitsemiini kysymyksiin. Siksi näissä asioissa olisi päästävä eteenpäin toisia kunnioittavalla, kirkon ykseyttä vaalivalla tavalla. 

 

Uskollisena Jumalalle, merkityksellisenä ihmisille

 Dogmatiikan professori Teinosen mielestä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon apostolisuuden koetinkiviä olivat siis vanhurskauttamisoppi, raamatuntulkinta ja kirkon virka. Kolme vuosikymmentä myöhemmin voi todeta, että yhä edelleen ne ovat kirkkomme tulevaisuuden kannalta olennaisia teologisia kysymyksiä.

 Kirkossamme valmistaudutaan parhaillaan reformaation 500-vuotisjuhlaan. Mainittu ”kysymyskolmikko” tarjoaa juhlavuoteen keskeisiä sisällöllisiä näkökohtia, joita olisi syytä käsitellä. Ainakin ne auttaisivat Teinosen peräänkuuluttaman peruskysymyksen pohdinnassa: Mikä kirkko on?

 Kuten edellä olen todennut, Teinosen mukaan ratkaisevin tekijä Suomen kirkon tulevaisuudelle on uskollisuus apostoliselle uskolle ja konstituutiolle. Ei liene sattuma, että 1900-luvun lopun dogmatiikan professorin ja 200-luvulla eläneen ensimmäisen kristillisen dogmaatikon, kirkkoisä Irenaeuksen opettamat kriteerit ovat yhtenevät. Teinonen korosti dogmaa, Raamattua ja virkaa. Irenaeuksen mukaan totuus on erotettavissa valheesta ja kehälliset asiat olennaisista kolmen kriteerin avulla: 1. Raamattu, 2. uskontunnustus ja keskeinen dogma sekä 3. apostolinen traditio, jonka palvelijana piispan virka toimii.

 Dosentti Sammeli Juntunen on korostanut, että mikään kolmesta kriteeristä ei toimi yksin, vaan tarvitsee kahta muuta. Vain näiden kolmen elävässä, käytännön vuorovaikutuksessa voi toteutua kaksi olennaisen tärkeää asiaa. Yhtäältä kirkon tulee pysyä opetuksessaan uskollisena Jumalalle ja hänen alkuperäiselle evankeliumilleen Kristuksesta, toisaalta kirkon opetuksen tulee pysyä merkityksellisenä nykypäivän kysymyksille, ongelmille ja ihmiskunnan yhä lisääntyvälle tiedolle. Mielelläni yhdyn tähän näkemykseen. Siten luterilaisuus voi säilyttää elinvoimaisuutensa ja sisäisen integriteettinsä. Siten Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on reformaation kirkkona tulevaisuus.

 Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuus ei ole ensisijaisesti riippuvainen jäsenkehityksestä, taloudesta tai rakenteista. Kysymys on ennen kaikkea siitä, pysyykö kirkko kirkkona. Piispojen kollegiolla ja piispainkokouksella on keskeinen vastuu kirkon apostolisuuden säilymisestä. Siksi meidän on tarpeen muistaa apostolin kehotus: ”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.” (1 Kor. 4:1-2).

Takaisin ylös

Puhe kirkkoherra Juha Tanskan virkaanasettamismessussa 7.9.2014 Marian kirkossa Haminassa

 Rakkaat kristityt, hyvä Juha.

Haminan seurakunnassa on tänään erityinen juhlapäivä, kun teologian tohtori, lääninrovasti Juha Tanska asetetaan kirkkoherran virkaan. Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu nykyisin paljon odotuksia. Nykyaika korostaa johtajuuden merkitystä, mutta samalla luo sille paineita. Siksi kirkkoherran on tarpeen erityisesti pitää huolta kahdesta asiasta. Ensinnä johtajan on muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta seurakunnassa. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Siitä muistuttaa tässä Marian kirkossa yksi yksityiskohta, kirkon itäpäädyn vihkiristi.

 Tämä kirkko rakennettiin 1300-luvulla. Myöhemmät muutostyöt ja korjaukset ovat rikkoneet keskiaikaiset rakenteet. Tulipalot ovat tärvelleet kirkon sisustuksen ja seinämaalaukset. Viholliset ovat ryöstäneet sitä kirkon esineistöä, jota uskonpuhdistuksen ajalla kruunun miehiltä säästyi. Kirkko on kokenut monia muutoksia. Jotain alkuperäistä on silti säilynyt. Kirkon itäpäädyssä näkyy edelleen vihkiristi. Risti kestää aikojen muutokset. Se muistuttaa kirkkoherraa kirkon perustehtävästä.

 Toiseksi hyvä johtaja lähtee liikkeelle ihmisistä. Seurakunta on ihmisiä varten, jotta he kohtaisivat Jumalan, välittäisivät toisistaan ja huolehtisivat luomakunnasta. Sinut on kutsuttu kaikkien haminalaisten, miehikkäläläisten ja virolahtelaisten kirkkoherraksi. Tähän sinulla on persoonasi, kokemuksesi ja elämänhistoriasi vuoksi hyvät lähtökohdat. Tunnet tämän seurakunnan entuudestaan, olet työskennellyt Vehkalahden seurakunnassa, olet täältä lähtöisin ja nyt palaat juurillesi.

 Käytännössä kirkkoherran johtamistehtävä toteutuu kolmella alueella. Ne ovat työyhteisön johtaminen, seurakunnan hallinnollinen johtaminen ja seurakunnan hengellinen johtaminen. Lisäksi lääninrovastina vastuuseesi kuuluu rovastikunnan yhteisiä tehtäviä. Tässä on hahmotettu se kenttä, jossa sinä hoidat virkaasi Haminan seurakunnan kirkkoherrana ja Kotkan rovastikunnan lääninrovastina.

 Johtamiseen liittyy paljon tekemistä, mutta tärkeää siinä on myös oleminen. Onpa jopa sanottu, että johtaminen ei ole ensisijaisesti tekemistä, vaan olemista. Johtajan tehtävänä on näkyä, erottua ja edustaa sitä yhteisöä, jonka palveluksessa on. Tämä erilaisuus merkitsee aina myös yksinäisyyttä. Se on osa johtajuutta. Tehtävään kuuluu yksinäisyyden hyväksyminen. Silti muista, että kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta ja esirukousta.

 Tämän sunnuntain raamatunkohdissa on kaksi erityisen rohkaisevaa lupausta. Kun Mooses kamppaili oman johtamiskutsumuksensa kanssa, hän sai Jumalalta kehotuksen: ”Mene nyt, minä olen sinun kanssani kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.” (2. Moos. 4:12). Apostoli Paavali puolestaan arvioi Hengen palveluvirkaa ja toteaa: ”Meidän kykymme on saatu Jumalalta.” (2. Kor. 3:5b).

 Hyvä Juha, elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan läsnäolon, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Hän johdattaa ja ohjaa sinua. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua ja läheisiäsi nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Juha Tanska asetetaan Haminan seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Tanskalle annettavan viranhoitomääräyksen.

Takaisin ylös

Terve sielu terveessä ruumiissa

Puhe Apostolinkyydillä-liikuntatapahtumassa 26.8.2014 Mikkelissä

 Roomalaiselta runoilija Juvenalikselta (50-135 jKr.) on peräisin lentävä lause ”Terve sielu terveessä ruumiissa” ("Mens sana in corpore sano"). Vanha sanonta on yhä ajankohtainen. Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki eri elämänalueet kuuluvat yhteen. Ihminen voi hyvin, kun ruumis, sielu ja henki voivat hyvin.

 Vielä joitakin sukupolvia sitten maakuntamme asukkaiden uhkana olivat kulkutaudit ja aliravitsemus. Nyt vakavin kansantauti on liikkumattomuus. Teknistynyt yhteiskunta passivoi. Ylipainosta on tullut pahimpia uhkia kansanterveydelle. Siksi meidän kaikkien on toimittava terveellisten elämäntapojen ja liikunnan edistämiseksi. Täydellinen liikuntakuukausi ja apostolinkyydillä-tapahtuma ovat tässä tehtävässä yksi keino. Apostolinkyyti eli kävely lienee saanut nimensä apostoli Paavalista, joka kierteli kävellen laajasti senaikaista Rooman valtakuntaa levittämässä kristillistä sanomaa. Kävely on mitä parhainta liikuntaa.

 Liikunta vaikuttaa positiivisesti mieleemme, terveyteemme ja hyvinvointiimme. Liikunta vahvistaa itsetuntoa. Se virkistää, lisää energisyyttä ja auttaa torjumaan alakuloisuutta. Liikunta on tärkeä latautumistapa paineiden keskellä. Jo muutama liikuntakerta viikossa kohentaa yleiskuntoa, parantaa lihasvoimaa, tasapaino- ja koordinointikykyä. Kun yhdistämme luonnon liikuntaan, siitä tulee mitä oivallisin keino pitää huolta itsestämme ja hyvinvoinnistamme.

 Kristillinen ihmiskäsitys korostaa kokonaisuutta. Siihen liittyy myös fyysisestä kunnosta huolehtiminen ja sen kehittäminen. Liikunta ja urheilu kuuluvat Jumalan luomaan ihmisyyteen, kuten myös henkisen ja hengellisen elämän ulottuvuudet. ”Terve sielu terveessä ruumiissa” muistuttaa juuri tästä.

 Ihminen tarvitsee myös henkistä harjoitusta ja hengellistä kasvua. Liikunnassa tuloksiin pääsemiseksi on nähtävä vaivaa. Kunto ei kasva liikkumatta. Hengellisessä elämässäkin säännöllinen harjoitus on tarpeen. Siksi on hyvä muistaa esimerkiksi rukouksen merkitys.

 Hengellinen elämä poikkeaa siinä liikunnasta, että sen tuloksia ei hankita ja saada itse. Ne saadaan lahjana, armosta, Jumalan hyvyyden ja rakkauden tähden. Riitän ja kelpaan Jumalalle tällaisena, Kristuksen rakkauden ja pelastusteon ansiosta. Armon kokemus luo sielun hyvinvointia, joka säteilee myös hengen ja ruumiin parhaaksi: ”Terve sielu terveessä ruumiissa.”

Takaisin ylös

Alkuhartaus Mikkelin hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksessa 20.8.2014 Imatralla

 Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään. Annan vain neuvon tässä asiassa. Siitä on hyötyä teille, jotka viime vuonna olitte alkamassa tätä työtä ja myös olitte siihen halukkaita. Saattakaa työnne nyt loppuun! Halusitte sitä innokkaasti, viekää se siis päätökseen mahdollisuuksienne mukaan! Jos antajalla on hyvää tahtoa, hänen lahjaansa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole. Tarkoitus ei toki ole, että muiden tilanteen helpottuessa te joutuisitte tiukalle. Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus. Onhan kirjoitettu:
- Sillä, joka oli koonnut paljon,
ei ollut liikaa,
eikä siltä, joka oli koonnut vähän,
puuttunut mitään.
(2. Kor. 8: 9-15)

Kuvia irti leikatuista päistä seipään nokissa. Ihmisiä ristiinnaulittuina ja elävältä haudattuina. Hyökkäyksiä kirkkoon ja silmitöntä ampumista. Itkeviä naisia ja lapsia pommitettujen kotiensa raunioilla.

Viime aikojen uutisia on ollut ahdistavaa seurata. Tapahtumat Irakissa, Syyriassa, Ukrainassa, Israelissa ja Gazassa, Afganistanissa, Nigeriassa eivät jätä rauhaan. Sisariamme ja veljiämme tapetaan, kidutetaan, ajetaan kodeistaan. Opimme uusia, julmia nimiä: ISIS, Boko Haram. Taliban on jo liiankin tuttu.

Meidän on mahdotonta uskoa, että joillekin viha on rakkautta tärkeämpi. Emme voi käsittää, että joillekin kuolema on elämän tarkoitus, toisuskoisen tappaminen elämän päämäärä ja tie paratiisiin. Me länsimaalaiset kristityt toisella puolella maailmaa emme voi ymmärtää kansanmurhaa. Olemme avuttomia ja neuvottomia, vaikka Raamattumme tuntien uutisten ei pitäisi olla yllätys.

Avuttomuudessamme ja neuvottomuudessamme emme kuitenkaan pääse apostolin sanoista: Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Kaikki kristityt kuuluvat yhteen. Jos yksi jäsen kärsii, kaikki kärsivät sen kanssa. Siksi koko maailman kristittyjen on autettava ja tuettava toisiaan. Kyse on keskinäisestä yhteenkuuluvuudesta. Kristuksen kirkko on yksi.

Mitä siis voimme tehdä? Miten muuttaa apostolin sanat vastavuoroisesta jakamisesta konkreettisiksi teoiksi?

Ensinnäkin voisimme rukoilla vainottujen sisartemme ja veljiemme puolesta. Irakin piispat kirjoittivat väkivaltaisuuksiin liittyen: "Olemme ylpeästi kristittyjä emmekä luovu uskostamme mistään syystä tai minkään hirmuteon tähden." En tiedä, onko meillä kaiken hyvinvoinnin keskellä tällaista uskoa. Toivoisin, että mekin olisimme sellaisia uskovia, joiden sanat vastaavat tekoja.  He ovat rohkeita kristittyjä. Nyt he erityisesti tarvitsevat esirukouksiamme.

Toiseksi voisimme toimia: voimme puhua ja vaikuttaa ahdinkoon joutuneiden puolesta ja lahjoittaa aineellista apua niille järjestöille, jotka toimivat noilla vaikeilla alueilla. Apostoli puhuu oikeudesta ja kohtuudesta: Kysymys on vastavuoroisesta jakamisesta. Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus. Nyt on oikeus ja kohtuus auttaa kärsiviä sisariamme ja veljiämme.

Kolmanneksi voisimme pitää uskollisesti esillä evankeliumin sanomaa. "Tiedän, kuinka paljon kärsitte, tiedän, että teiltä on ryöstetty kaikki. Olen kanssanne uskossa häneen, joka voitti pahan". Näin vakuutti paavi Franciscus lausunnossaan kristittyjen tilanteesta Irakissa. Tätä meidänkin on julistettava. Jumalan maailmassa hyvä voittaa pahan. Pahan valta on jo murrettu, kun Jeesus on kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan sen voittanut. Pahan ja väkivallan kierrettä ei katkaista koskaan kostolla ja uudella väkivallalla. Nyt tarvitaan evankeliumin julistamista, työtä rauhan ja sovinnon puolesta, dialogia uskontojen välillä.

Rukoilemme:

Pyhä Jumala, taivaallinen Isämme.

Sinun puoleesi käännymme, kun maailman rauhattomuus ja väkivalta ahdistavat meitä. Tunnemme voimattomuutta kaiken sen pahuuden edessä, josta päivittäin kuulemme. Uutisten takaa aavistamme jotain inhimillisestä hädästä - aavistamme perheiden, lasten ja vanhempien hädän ja kärsimyksen. Itse olemme turvassa, mutta lähimmäisemme Gazassa ja Israelissa, Ukrainassa, Syyriassa, Irakissa ja Nigeriassa ja monissa muissa maissa elävät pelossa, epävarmuudessa ja menetysten keskellä. Heidän puolestaan rukoilemme sinua, laupias Jumala. Armahda meitä.

Rukoilemme vainottujen kristittyjen puolesta. Olemme yhtä Kristuksessa niiden veljien ja sisarten kanssa, jotka ovat joutuneet ahdinkoon. Heidän kärsimyksensä on myös meidän kärsimystämme. Rukoilemme myös kaikkien muiden puolesta, joita vainotaan heidän uskonsa takia. Rukoilemme, että inhimillisyys voittaisi ja ihmisarvo pidettäisiin kunniassa.

Pyhä Jumala, katso maailman puoleen. Maailmassa tehdään raakuuksia ja viattomat kärsivät. Terrorismi, kriisit ja sodat repivät kansoja ja aiheuttavat suunnatonta hätää. Ohjaa maailmaasi rauhan tielle. Auta kansoja ja niiden johtajia tekemään kaikkensa rauhan puolesta. Auta myös meitä tekemään voitavamme niiden puolesta, jotka nyt kärsivät. Aamen.

Takaisin ylös

 

Puhe kirkkoherra Juha Eklundin virkaanasettamismessussa 10.8.2014 Sammonlahden kirkossa Lappeenrannassa

 Rakkaat kristityt, hyvä Juha.

 Sammonlahden seurakunnassa on tänään erityinen juhlapäivä, kun kirkkoherra Juha Eklund asetetaan virkaan. Juhlapäivän merkitystä korostaa se, että tänään virkaansa asetettava on seurakunnan historiassa vasta toinen kirkkoherra. Kyse ei siis ole jokapäiväisestä tai jokavuotisesta tapahtumasta, vaan merkittävästä hetkestä seurakunnan elämässä.

 Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu nykyisin paljon odotuksia. Kirkkomme ja seurakuntamme ovat muutosten keskellä. Nuorena, vajaan kolmen vuosikymmenen ikäisenä seurakuntana Sammonlahti on oikeastaan koko ajan elänyt seurakuntaelämän muotoutumisen aikaa. Tulevaisuudessa muutokset jatkuvat kirkossamme.

 Muutosaika korostaa johtajuuden merkitystä, mutta samalla luo sille paineita. Siksi kirkkoherran on tarpeen erityisesti pitää huolta kahdesta asiasta. Ensinnä johtajan on muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta seurakunnassa. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Sammonlahden kirkon nimenä on ”Virvoittavien vetten tykö”. Se on samalla kirkkoherralle muistutus. Hänen tehtävänään on huolehtia siitä, että evankeliumin virvoittavat vedet virtaavat avoimina ja raikkaina tässä seurakunnassa.

 Toiseksi hyvä johtaja lähtee liikkeelle ihmisistä. Seurakunta on ihmisiä varten, jotta he kohtaisivat Jumalan, välittäisivät toisistaan ja huolehtisivat luomakunnasta. Sammonlahden seurakunnan alkuvaiheista yksi pieni tapahtuma kertoo jotain olennaista. Joukko seurakuntalaisia ja työntekijöitä lähti kysymään seurakuntalaisilta, mitä uudelta seurakunnalta odotetaan ja mitä seurakunta on. Keski-ikäinen mies kapakan ovella ilmaisi asian: ”Seurakunta on siellä, missä joku uskaltaa katsoa minua silmiin.”

 Sinut, Juha, on kutsuttu koko seurakunnan papiksi, sammonlahtelaisten kirkkoherraksi. Sinut on kutsuttu kirkkoherraksi tekemään työtä, että ihmiset löytäisivät tien virvoittavien vetten tykö, evankeliumin äärelle, Kristuksen luokse. Siellä missä Kristus kohdataan, uskalletaan katsoa toista ihmistä silmiin.

 Käytännössä kirkkoherran johtamistehtävä toteutuu kolmella alueella. Ne ovat työyhteisön johtaminen, seurakunnan hallinnollinen johtaminen ja seurakunnan hengellinen johtaminen. Lisäksi seurakuntayhtymässä kirkkoherran vastuuseen kuuluu yhteisiä tehtäviä. Tässä on hahmotettu se kenttä, jossa sinä hoidat virkaasi Sammonlahden seurakunnan kirkkoherrana.

 Johtamiseen liittyy paljon tekemistä, mutta tärkeää siinä on myös oleminen. Onpa jopa sanottu, että johtaminen ei ole ensisijaisesti tekemistä, vaan olemista. Johtajan tehtävänä on näkyä, erottua ja edustaa sitä yhteisöä, jonka palveluksessa on. Tämä erilaisuus merkitsee aina myös yksinäisyyttä. Se on osa johtajuutta. Tehtävään kuuluu yksinäisyyden hyväksyminen. Silti muista, että kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta ja esirukousta.

 Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Hän johdattaa ja ohjaa sinua. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua ja läheisiäsi nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Juha Eklund asetetaan Sammonlahden seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle viranhoitomääräyksen tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Eklundille annettavan viranhoitomääräyksen.

 Takaisin ylös

Suurin niistä on rakkaus

Raamattutunti Kirkastusjuhlilla Heinäveden kirkossa 26.7.2014

 ”Suurin niistä on rakkaus.” ”Suurin” on superlatiivi sanasta ”suuri”. Vertailumuotona superlatiivi ilmaisee ominaisuuden suurinta määrää. Se edellyttää muita käsitteitä, jotta vertailu on mahdollista. ”Niistä” kertookin, että vertailukohtia on useita. Loppuosa virkkeestä paljastaa, että yksi vertailtavista asioista on rakkaus. Mutta mitkä muut asiat ovat? Ja mitä rakkaus on? Miksi se on suurin?

 Tällaisia kysymyksiä raamattutunnin otsikko herättää. Toki Raamattunsa tunteva oivaltaa, että raamattutunnin teema on suora lainaus 1. Korinttilaiskirjeen 13. luvusta. Sitä on kuvattu Raamatun kauneimmaksi luvuksi.

 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. 

 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

 Useimmille meistä tämä raamatunkohta – tai oikeammin osa siitä – on tullut tutuksi avioliittoon vihkimisestä. Olen työskennellyt parikymmentä vuotta seurakuntapappina. Sen vuoksi olen lukenut tämän raamatunkohdan useita satoja kertoja vihkitoimituksessa. Se sopiikin hyvin vihkipareille luettavaksi. Sen kielellinen kauneus, rytmi ja sointi tekevät siitä suurenmoisen runon. Sen sisältö on samalla helppo ymmärtää. Se puhuu välittömästi kaikenlaisille ihmisille. Mutta se on myös helppo ymmärtää väärin tai ainakin hyvin kapeasti.

 Jokapäiväisessä kielenkäytössä rakkaus on yhä enemmän alkanut merkitä miehen ja naisen välistä rakkautta, eroottista rakkautta. Siitä on kuvauksia, kertomuksia, lauluja, elokuvia, näytelmiä, tarinoita vaikka kuinka paljon. Apostoli Paavalin kuvaama rakkaus on kuitenkin tyystin toisenlaista. Hän ei puhu ihmisten rakkaudesta, vaan Jumalan rakkaudesta. Siksi hän voi väittää, että rakkaus on suurin, jopa uskoa ja toivoakin suurempi.

 Muuten rikas suomen kieli on rakkaus-sanan kohdalla köyhä ja yksitoikkoinen. Se tuntee vain yhden rakkaus-termin. Liekö edes vääräleukaisilla savolaisilla tai sukkelakielisillä karjalaisilla olemassa muuta sanaa kuin rakkaus? Sen sijaan kreikkaa kirjoittaneet antiikin filosofit ja Uuden testamentin kirjoittajat käyttivät useita rakkautta merkitseviä sanoja: eros viittasi eroottiseen, itselle haluavaan rakkauteen, storge kiintymykseen ja keskinäistä yhteenkuuluvuutta korostavaan rakkauteen, filia ystävien väliseen toverilliseen rakkauteen ja agape ylimaalliseen ja jumalalliseen, toista palvelevaan ja uhrautuvaan rakkauteen.

 Paavalin käyttämä sana on agape, siis olemukseltaan palveleva ja uhrautuva rakkaus. Apostoli käsittelee aluksi (13:1-3) neljää tai viittä Korintin seurakunnassa korkealle arvostettua armolahjaa: hurmoskielellä puhumista, salaisuuksien ja kaiken tiedon hallitsemista, profetoimista ja vuoria siirtävää uskoa. Yhä edelleen tällaiset lahjat tuntuvat kiinnostavan ihmisiä. Merkkinä siitä on tänä viikonloppuna Helsingissä vieraileva amerikkalaissaarnaaja David Herzog. Kokouksissa odotetaan tapahtuvan ihmeitä. Herzogin mukaan ”odotan, että jotain suurta tapahtuu. Ehkä kuolleista herääminen, kuka tietää”. Uuskarismaattisessa uskonnollisuudessa tyypillistä on lopunaikojen odotus ja usko armolahjoihin, muiden muassa profetoiminen ja parantaminen. Ihmisiä kiinnostavat parantumisihmeet, kultahampaiden ilmestymiset suuhun, yhtäkkinen hiustenkasvu tai laihtuminen. Onpa yleisön sekaan kuulemma joskus ilmestynyt kultapölyä ja enkelin sulkia. (Saarnaaja lupaa ihmeitä HS 23.7.2014)

 Mitä tällaiseen sanoo apostoli Paavali? Korintin seurakunnassa arvostettiin kokemuksellista hengellisyyttä. Sitä toppuutteleva Paavali kirjoitti, että ilman toista palvelevaa rakkautta kaikki muut armolahjat ovat arvottomia ja hyödyttömiä.

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

 Ilman toista palvelevaa rakkautta hurmoksellinen kielilläpuhuminen on joutavaa höpinää. Ihminen on vain ”kumiseva vaski”, siis jonkinlainen pronssinen gong-gong tai trumpetti tai pasuuna. ”Helisevä symbaali” puolestaan on yhteen lyötävät metallilautaset, joista lähtee terävä ja rämisevä ääni. Liioin ei auta, että ihminen profetoi ja saa katsoa Jumalan salaisuuksiin tai että hänellä on kaikki hengellinen tieto. Näistä korinttilaiset olivat ylpeitä. Nämä kiinnostavat ihmisiä yhä. Mutta apua ei ole edes ihmeitä tekevästä uskosta, jota aikamme uuskarismaattisuuden saarnaajat pitävät esillä. Apua ei ole siitäkään, että koko omaisuus jaetaan köyhille. Jos rakkaus puuttuu, ei auta edes marttyyrikuolema polttoroviolla.

 Ilman rakkautta kaikki nämä huikeat suoritukset ovat tyhjän arvoisia ja mitättömiä. Niillä ei ole itseisarvoa. Tämä on kaiken ihmeitä korostavan hengellisyyden keskellä muistettava. Muuten käy niin, että ne peittävät Jeesuksen ristin. Silloin ollaan vaarallisella tiellä. Siksi Paavali joutui niin selvin sanoin opastamaan Korintin seurakuntaa. Samoin hän varmaan sanoisi myös meille. Omassa hengellisessä elämässä mielenkiinto alkaa helposti kohdistua uskon seuraamuksiin itse uskon ytimen sijasta. Jeesuksen risti alkaa peittyä muilla asioilla. Tai seurakuntaelämässä painopisteenä ovat sinänsä tärkeät asiat ja eettiset kysymykset, sen sijaan uskon ydin hämärtyy. Jeesuksen risti alkaa jäädä syrjään.

 Vasta silloin lahjat ovat oikeassa käytössä, kun armolahjojen taustalla on sama rakkaus kuin mikä sai Kristuksen lähtemään meidän edestämme ristin tielle. Väistämättä mieleen tulee toissapäiväinen (24.7.) traaginen uutinen kahden Kansanlähetyksen työntekijän surmaamisesta Afganistanissa. Rakkaus Jeesukseen näkyi heissä rakkautena lähimmäisiin jopa oman elämän alttiiksi antamisena. He antoivat lahjansa Jumalan käyttöön lähimmäisten parhaaksi. He maksoivat rakkaudestaan kalliin hinnan. Siunaamme heidän muistoaan ja rukoilemme omaisten ja läheisten sekä työyhteisön puolesta.

 Mutta mitä rakkaus oikein on? On mielenkiintoista, ettei Paavali määrittele rakkautta. Se on viisasta, sillä määritelmät tahtovat olla usein puisevia ja helposti vanhentuvia. Sen sijaan apostoli kuvaa rakkauden ilmenemismuotoja. Hän mainitsee pitkän luettelon esimerkkejä, arkisia ja helppotajuisia siitä, miten rakkaus näkyy (13:4-7). Ne ovat selviä ilman selittämistä.

 Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

 Paavali tarkoittaa, että tällaisen rakkauden tulisi saada sijaa Kristuksen seuraajissa, ei vain jonain hienona teoriana ja kauniina sanoina, vaan arjen konkreettisissa tilanteissa. Kristittyjen tulisi antaa keskinäisissä suhteissaan tilaa sille rakkaudelle, joka ei kadehdi, ei katkeroidu, ei kersku eikä pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei muistele kärsimäänsä pahaa vaan antaa anteeksi. Juuri tästä syystä tämä raamatunkohta on hyvin sopiva kirkkomme avioliittoon vihkimisen kaavaan. Tällaista rakkautta tarvitaan erityisesti kaikkein lähimmässä ihmissuhteessa, avioliitossa. Tällaista rakkautta tarvitaan myös kaikessa kristillisessä yhteiselämässä. Kun seuraa kirkosta käytävää julkista keskustelua tai joidenkin seurakuntien elämää, päällimmäisenä mielikuvana ei ole rakkaus. Ehkä pikemminkin siinä toteutuu se totuus kristityistä, jonka mukaan ”missä kaksi tai kolme on koolla, siinä neljäs on heidän hampaissaan”.

 Paavalin tarkoittama rakkaus ei ole tunne. Se on tekemistä, konkreettisia tekoja, toimivaa rakkautta, joka tuo Kristuksen lähimmäisen luo. Juuri tämä oli Korintissa puuttunut. Ja koska rakkaus oli puuttunut, seurakunta oli kyllä näennäisesti voimakas ja täynnä Henkeä. Tosiasiassa rakkauden loistaessa poissaolollaan olivat kaikki Jumalan lahjat menettäneet merkityksensä. Seurakunnasta oli tullut heikko ja hengetön. Onkohan tässä syy myös monien seurakuntiemme tilanteeseen? Rakkauden puute johtaa näivettymiseen ja heikkouteen.

 Paavali palaa vertaamaan keskenään rakkautta ja henkilahjoja (13: 8-13). Ylivertaiseksi sen tekee, että rakkaus ei koskaan häviä. Sen sijaan kaikki henkilahjat ovat täällä vain vajavaisia. Tulee aika, jolloin Jumalan salaisuudet ovat ilmiselviä kaikille kirkkauteen päässeille. Silloin myös kielilläpuhumisen lahja menettää merkityksensä, koska kukaan ei sellaista erityistä lahjaa tarvitse. Samoin käy ilmi, että kaikessa hengellisessä tiedossa, kaikkein syvimmässäkin, on sittenkin tämän katoavaisen ajan leima. Kun joskus profetoiminen taukoaa, kielilläpuhuminen lakkaa ja tieto menettää merkityksensä, silloin rakkaus on tullut täydelliseksi eikä se häviä koskaan.

 Tämä asia on verrattavissa ihmisen kasvamiseen aikuiseksi. Lapset ajattelevat oman rajallisen käsityskykynsä mukaisesti ja puhuvat mitä osaavat. Kun ihminen varttuu aikuiseksi, hänen puheensa ei ole enää lapsen epäselvää lepertelyä. Hän tajuaa yhden ja toisen asian paremmin kuin polvenkorkuisena. Aivan samoin käy myös henkilahjojen. Ne ovat tosin esimakua tulevasta, mutta sittenkin vain valju esimaku ja kaukana Jumalan todellisuudesta. Sen sijaan rakkaus on täydellinen Jumalan lahja. Siinä täytyy jokaisen kristityn kilpailla ja etsiä Kristuksen rakkautta oman elämän käyttövoimaksi.

 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

 Hyvät ystävät. Tällainen tausta on raamattutuntimme aiheella. Jos olet jaksanut kuunnella ja pysyä hereillä tähän asti, niin toivon, että jaksat myös seuraavan. Tai jos vieruskaverisi nuokkuu, niin tönäise häntä ja sano, että nyt vasta piispa pääsee varsinaiseen asiaansa. Nimittäin meidän ongelmamme on siinä, että rehellisesti itseämme arvioiden ja peiliin katsoen joudumme myöntämään, ettei meissä itsessämme ole apostolin peräänkuuluttamaa toista palvelevaa ja toisen puolesta uhrautuvaa rakkautta. Ei meissä ole luonnostaan sitä rakkautta, josta Paavali sanoo: ”Suurin niistä on rakkaus.”

 Raamattu on oikeastaan rakkauskertomus siitä, kuinka Jumala rakastaa luomaansa maailmaa ja ihmisiä. Raamatussa tapaamme Jumalan, joka ravitsee ja hoitaa ihmistä sekä kutsuu ja kokoaa ihmisiä luokseen. Jeremian kirjassa Jumala sanoo: "Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sen tähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta.” (Jer. 31:3)

 Meidät luotiin rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Mutta syntiinlankeemuksessa jotain särkyi ja turmeltui ihmisessä pahasti. Sen vuoksi syntinen ihminen rakastaa luonnostaan ennen kaikkea itseään.  Ihmisen rakkaus kohdistuu sellaiseen, joka on meille rakastamisen arvoista ja hyödyllistä, joka tuottaa itselle iloa ja nautintoa. Ihmisen rakkaus syntyy kohteen arvosta ja kauneudesta. Jumalan rakkaus on toisenlaista. Se kohdistuu sellaiseen, jossa itsessään ei ole rakastettavaa. Jumalan rakkaus tekee rakastamastaan arvokkaan ja kauniin.

 Lähes viisisataa vuotta sitten, huhtikuussa 1518 heidelbergiläisessä luostarissa pidettiin väitöstilaisuus. Siinä augustinolaismunkki Martti Luther esitteli paradoksien teologiansa. Väitöslauseen mukaan on olemassa kahdenlaista rakkautta: rakkautta, jolla Jumala rakastaa ja rakkautta, jolla ihminen rakastaa. Näillä on suuri ero. Luther lausuu: Jumalan rakkaus ei löydä rakastettavaansa, vaan luo rakastettavansa. Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mikä on tyhjää eikä ole mitään, luodakseen siitä jotakin ja saattaakseen sen olemaan. Se ei löydä kohteestaan valmiina sitä, mikä on rakastettavaa, vaan luo sen. Ihmisen rakkaus sen sijaan kohdistuu jo olemassa olevaan, hyvään ja kauniiseen. Ihmisen rakkaus syntyy kohteen arvosta ja sen loistosta. Luther toteaa kaikkien filosofien ja teologien tähän asti opettaneen, että rakkauden syy on sen kohde. Koska ihmisen rakkaus syntyy kohteestaan, se pikemminkin vastaanottaa kuin jakaa hyvää. Niinpä ihmisen rakkaus etsii aina myös omaa hyväänsä. Tästä seuraa, että ihmisen rakkaus on valikoivaa: toiset se hyväksyy, toiset hylkää.

 Ihmisen rakkaus ei luonnostaan kohdistu tyhjään ja pahaan, mutta Jumalan rakkaus on toisenlaista. Se ei tavoittele hyvää kohteestaan, vaan päinvastoin jakaa sille hyvää. Jumalan rakkauden syy ei ole rakkauden kohteen arvokas ominaisuus, vaan suurimman rakkauden, Jumalan itsensä puhdas, luova ja lahjoittava hyvyys. Jumalan olemus on ehtymätön, ulospäin pulppuava rakkaus. Koska Jumalan rakkaus luo rakastettavansa, se ei määräydy kohteen ominaisuuksien mukaan. Näin se ei katso henkilöön. Se ei ole riippuvainen ihmisen mielipiteistä, joiden mukaan rakkauden kohteen on aina oltava jotain.

 Ihmisen rakkaus suuntautuu ylöspäin, suureen, viisaaseen, elävään, kauniiseen ja hyvään. Jumalan rakkaus puolestaan kohdistuu alas, halpa-arvoiseen, huonoon, mitättömään, heikkoon, häpeälliseen, omahyväiseen, pahaan, jumalattomaan. Yksi kauneimpia Lutherin kiteytyksiä on: ”Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan. Heitä ei rakasteta, koska he ovat kauniita.” Tässä on vastaus rakkaudettomuuden ongelmaamme. Jumala on rakkautensa mukaisesti siellä, missä hänen rakkautensa kohteet ovat: ihmisyydessä, heikkoudessa, kiusauksissa ja kaikessa hädässä. ”Syntiset ovat kauniita, koska heitä rakastetaan. Heitä ei rakasteta, koska he ovat kauniita.”

 Jumalan rakkaus tulee voimakkaimmin esiin Jeesuksen Kristuksen persoonassa. Kristuksessa Jumala ei ole ainoastaan osoittanut armahtavaa mieltä ihmistä kohtaan, vaan hän on antanut kokonaan itsensä ihmiselle. Jumalan rakkaus näyttäytyi kaikkein kirkkaimmin, kun Jumala Jeesuksessa Kristuksessa sovitti Golgatalla ihmiskunnan synnit kertakaikkisella ja täydellisellä uhrilla.

 Jeesuksen risti on syvimmän rakkauden merkki. Raamattu todistaa tästä monessa kohtaa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1 Joh. 4:10) Näin Jumala sinua rakastaa. Tällainen itsensä antava, toisen puolesta uhrautuva, palveleva rakkaus on suurin. Exit-yhtyeen laulussa se on kiteytetty osuvasti: ”Mitä rakkaus on, sitä kauan hain. Hetkenkö huumaa, valhettako vain? Mitä rakkaus on, rakkaus ikuinen? Vain luota ristin löydät vastauksen.”

 Jeesuksen risti on syvimmän rakkauden merkki. Usko on tämän Kristuksessa ihmistä kohtaavan rakkauden vastaanottamista. Usko ei synny ihmisen rakkaudesta Jumalaa kohtaan, vaan vastaanotettaessa Jumalan rakkaus uskolla. Pelastukseen ei tarvita omia suorituksia, hyviä tekoja tai sääntöjen noudattamista. Pelastus saadaan yksin armosta uskon kautta Jeesuksen sovitustyön tähden. Kyse on armosta, siitä mistä rippikoulun muistisääntö opettaa: Ansioton Rakkaus Minun Osakseni. Tällaista on Jumalan rakkaus. Se kohdistuu syntisiin, niihin jotka eivät ole kerrassaan mitään. Jumalan rakkaus tekee heistä pyhiä, kauniita ja ehjiä. Se ei rakasta, jotta saisi itse hyvää, vaan jotta voisi antaa toiselle hyvää. Suotta ei Paavali opeta: ”Suurin niistä on rakkaus.”

 Suhteessa Jumalaan siis Jumala rakastaa meitä ilman omia tekojamme tai ansioitamme. Sen sijaan suhteessa tosiin ihmisiin ja luontoon me tarvitsemme rakkauden tekoja. Kun ihminen kohtaa sellaisen Jumalan rakkauden, että hän saa syntinsä anteeksi, hän heijastaa tätä rakkautta ympärilleen ja tahtoo tehdä hyvää. Jumalan rakkaus vapauttaa palvelemaan muita ihmisiä. Uskon välityksellä kristitty elää Kristuksessa ja Kristus hänessä. Rakkauden välityksellä kristitty elää lähimmäisessään ja lähimmäinen hänessä.

 Takaisin ylös

Tarpeellinen vaihtelu

Nyt alkukesästä kalenterissa on vähemmän tunnettujen juhlapyhien rypäs. Kaksi viikkoa sitten vietettiin helatorstaita, Kristuksen taivaaseenastumisen päivää. Viime sunnuntaina oli helluntai, Pyhän Hengen vuodattamisen juhla. Puolentoista viikon kuluttua seuraa juhannus, Johannes Kastajan päivä.

Aika ajoin on talouden ja tehokkuuden nimissä haluttu poistaa kirkkovuoden pyhiä tai ainakin siirtää niitä toiseen ajankohtaan. Parhaillaan selvitetään loppiaisen ja helatorstain siirtämistä viikonloppuun.

Vaatimukset pyhäpäivien valjastamisesta tuottavuudelle ja työnteolle eivät ole uusia. Noin 2 700 vuotta sitten elänyt profeetta Aamos siteerasi niitä, jotka harmittelivat aikansa arkipyhiä: ”Milloin päättyy uudenkuun juhla, että saamme myydä viljaa, milloin sapatti, että saamme avata varastot? Silloin voimme taas pienentää mittaa, suurentaa hintaa ja pettää väärällä vaa’alla” (Aam. 8:5).

Aamos puolusti lepopäivää ja pyhäpäiviä, koska kaikilla, niin johtajalla kuin työntekijällä ja jopa karjaeläimillä oli oikeus lepoon, virkistykseen ja yhdessä oloon.

* * *

Kustaa Vaasa halusi 1530- ja 1540-luvuilla poistaa ”hyödyttömät ja joutavat juhlapäivät”, jotta maan taloudellinen tilanne kohenisi. Marian ilmestyspäivä, juhannus ja pyhäinpäivä siirrettiin 1950-luvulla viikonloppuun.

Viimeiset pyhien siirtelyt 1973 ja palautukset entisille paikoilleen 1992 ovat tuoreessa muistissa. Se on johtanut näiden juhlapyhien, erityisesti helluntain merkityksen heikkenemiseen.

Luterilaisuus arvostaa työtä ja ahkeruutta. Työ kuuluu elämänjärjestykseen. Siksi kaikkien siihen kykenevien on tehtävä työtä. Kuitenkaan kaikkea elämässä ja yhteiskunnassa ei saa tarkastella ainoastaan työn ja tuottavuuden näkökulmasta. On olemassa merkityksellisempiä ja syvempiä arvoja. 

Suhtautuminen pyhäpäiviin heijastelee arvojamme ja ihmiskäsitystämme. Arjen ja pyhän vuorottelu on ihmiselle ja viime kädessä yhteiskunnallekin tärkeää.

* * *

Ihminen tarvitsee työn vastapainoksi lepoa, vapaata ja virkistystä. Kesälomalla tämä konkretisoituu. Sama merkitys on pyhäpäivillä. Siksi kristilliset kirkot ovat voimakkaasti puolustaneet yhteisen lepopäivän eli sunnuntain ja juhlapyhien arvoa. Pyhäpäivät eivät ole kirkkoa, vaan ihmistä varten!

Tuoreen selvityksen mukaan pienikin katko työnteosta virkistää. Kirkkovuosi rytmittää elämää. Ilman pyhää olisi vain arkea. Sitä ei kukaan jaksaisi. Yhteisö ja yksilö tarvitsevat työn ja levon, arjen ja pyhän vaihtelua.

Takaisin ylös

Virsikielto köyhdyttäisi kulttuuria

 Kuluneena keväänä on keskusteltu poikkeuksellisen paljon virsien sopivuudesta kouluun. Viimeksi asiaa on käsitelty Virsivisaan liittyen (HS 26.5. ja 27.5.).

 Asiaa on tarkasteltava ainakin kolmesta näkökulmasta. Ensinnä virsi mainitaan koulun opetussuunnitelmassa. Virsiä tulee koulussa opettaa, koska ne ovat osa kulttuuriamme ja yleissivistystä monien muiden asioiden tavoin.

 Virret ovat osa suomalaista yhteislauluperinnettä ja koulujen laulustoa, minkä johdosta suomalaisille on syntynyt yhteinen osaamispääoma. Sitä voidaan hyödyntää erilaisissa tilanteissa. Hauska esimerkki oli Oulussa rockyhtye Rasmuksen konsertissa, jossa sähköt katkesivat ja niiden saamista odotellessaan bändi lauloi yleisön kanssa virsiä.

 Toiseksi virret ovat osa suomalaista koulun perinnettä, erityisesti juhlatraditiota. Enkeli taivaan ja Suvivirsi ovat tästä hyviä esimerkkejä. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan mukaan uskonnollista alkuperää olevia traditioita voi sisältyä koulun perinteisiin juhliin. Yksittäinen virsi ei tee juhlasta uskonnon harjoittamiseksi katsottavaa tilaisuutta.

 Kolmanneksi virsi liittyy koulun uskonnollisiin tilaisuuksiin, joita koulussa voidaan yhä edelleen järjestää ja jotka liittyvät suomalaisen koulun pitkään traditioon. Tällöin virsi on laulettua rukousta. Asiayhteys, esimerkiksi hartaus tai jumalanpalvelus tekee virrestä uskonnonharjoittamista ja siinäkin erityisesti virren sisältö ja siihen liittyminen.

 Positiiviseen uskonnonvapauteen sisältyy mahdollisuus uskonnon harjoittamiseen. Luonnollisesti on huolehdittava, että oppilaalle tai hänen huoltajalleen jää todellinen ja aito vapaus valita, osallistuuko oppilas uskonnollista ainesta sisältäviin koulun tilaisuuksiin.

 Virsiperinne on säilyttämisen ja seuraavalle sukupolvelle siirtämisen arvoinen asia. Miksi lapsillamme ei olisi samaa oikeutta yhteisen lauluperinteen omaksumiseen kuin meillä aikuisilla aikanaan oli? Mitä pahaa ja vaarallista virsissä voi olla?

 Lehden uutinen (HS 26.5.) oli otsikoitu ”Virsivisa hämmentää kouluja”. Arvelen, että lukuisia kansalaisia hämmentää tätäkin enemmän se, että yhteiskunnassamme uskonto halutaan marginalisoida ja työntää piiloon julkisesta elämästä. Se merkitsee samalla kulttuurimme ja traditiomme kieltämistä ja köyhdyttämistä.

Takaisin ylös

 

Avauspuhe Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 20.5.2014 Helsingissä

 ”Kohta on taas se aika kun jätetään laulamatta se yx laulu minkä nimeä ei nyt saisi mainita.” Näin lausuu potkulautaileva koulutyttö kaverilleen pilapiirtäjä Rahikaisen piirroksessa (Parikkalan-Rautjärven Sanomat 7.4.2014). Tämä ”yx laulu minkä nimeä ei nyt saisi mainita” on herättänyt kuluvana keväänä poikkeuksellisen vilkkaan keskustelun. Taustalla oli apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen 24.3.2014 kantelun johdosta antama ratkaisu.

 Viime vuosina varmaksi kevään merkiksi on tullut väittely suvivirren laulamisesta koulujen päätösjuhlissa. Keskustelu saa ajoittain jopa absurdeja piirteitä. Esimerkkinä tästä on ylimpien lainvalvojien pohdinta siitä, mitkä säkeistöt virrestä on mahdollista laulaa. Ensimmäinen ja toinen vielä olisivat mahdollisia, mutta kolmas on jo uskonnonharjoittamista ja siksi ongelmallinen. Julkisessa keskustelussa suvivirrestä on tullut väline, jonka avulla arvioidaan uskonnon ja kulttuurin suhdetta, monikulttuurisuutta, uskonnonvapautta ja uskonnon asemaa julkisessa tilassa. Itse asiassa apulaisoikeuskanslerin ratkaisussakin oli kyse paljon suuremmasta asiasta kuin yhdestä virrestä.

 Seuraavassa otan esille vain muutaman näkökohdan tästä laajasta ja merkittävästä asiakokonaisuudesta. Ne ovat asioita, joissa mielestäni on tehtäväkenttää myös Kirkkopalveluille.

 Ensinnä kirkkona ja kristittyinä tehtävämme on pitää esillä ja puolustaa uskonnonvapautta. Yli 75 prosenttia maailman väestöstä elää maissa, joissa valtio tai tietyt ryhmät rajoittavat vakavalla tavalla kansalaisten uskonnon ja vakaumuksen vapautta. Miljoonat eri uskontoja ja vakaumuksia edustavat ihmiset joutuvat kohtaamaan uskonnonvapauden loukkauksia. Kristityt ovat suurin vainottu vähemmistö maailmassa. Viime päivinä olemme lukeneet uutisia sudanilaisesta Meriam Ibrahimista, joka tuomittiin kuolemaan tunnustauduttuaan kristityksi.

 Suomessa perustuslaki (§ 11) takaa uskonnonvapauden: ”Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Suomen perustuslaki on linjassa YK:n ja Euroopan ihmisoikeussopimuksien kanssa.

 On tärkeää hahmottaa uskonnonvapauden kaksi puolta. Yhtäältä se on vapautta uskontoon, toisaalta vapautta uskonnosta. Viimeaikaisessa keskustelussa on korostunut jälkimmäinen ulottuvuus, ns. negatiivinen uskonnonvapaus. Siksi on haluttu kieltää esimerkiksi kaikki päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuva uskonnonharjoitus. Mikäli näin tapahtuisi, siirryttäisiin moniarvoisuudesta ja eri uskontojen ja vakaumusten rinnakkainelosta yksiarvoisuuteen eli uskonnottomuuteen. Onneksi eduskunnan perustuslakivaliokunta linjasi 25.4.2014 oikeuskanslerin vuosikertomusta koskeneessa mietinnössään asian positiivisen uskonnonvapauden näkökulmasta. Lapsillamme ja nuorillamme on oikeus uskontoon! Tämä on linjassa lainsäädäntömme, kansainvälisten sopimusten (esim. Lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus vuodelta 1991) sekä kristinuskon opetuksen kanssa. Tätä meidän on kirkkona pidettävä esillä ja puolustettava. Tästä avautuu tehtäväkenttä myös Kirkkopalveluille.

 Toiseksi haluan korostaa, että uskonnonvapauteen liittyy myös yhteisöllinen ulottuvuus. Uskonnonvapauskomitean mietinnössä (2001, s 9) todetaan: ”Uskonnonvapaus ei ole ainoastaan yksilön perusoikeus, vaan se luo omalta osaltaan pohjan koko yhteiskunnassa harjoitettavalle uskontopolitiikalle. Vaikka uskonnonvapaus on aina henkilökohtainen asia, se ei ole pelkästään yksilön yksityisasia, vaan myös sosiokulttuurinen arvo ja oikeus.”

 Uskonnonvapauteen kuuluu se, että uskoaan voi tunnustaa yksin tai yhteisesti, yksityisesti tai julkisesti. Uskonnonharjoituksen ajaminen vain yksityiselämän piiriin ja uskonnon yhteisöllisten muotojen kieltäminen on uskonnonvapauden rajoittamista. Tämä johtaisi ateistivaltioiden uskontopolitiikkaan. Näissä maissa saatetaan julkisuudessa korostaa uskonnonvapautta, mutta käytännössä uskonto ei saa näkyä julkisessa elämässä ja tilassa, vaan se suljetaan näkymättömiin, kodin seinien sisäpuolelle.

 Edellä sanottu koskee myös uskonnon näkymistä kulttuurimme punaisena lankana. Länsimaiden historiaa ja kulttuuria ei voi ymmärtää ilman kristinuskoa. Sen vaikutus näkyy jokapäiväisessä elämässämme enemmän kuin yleensä edes tajuamme, alkaen ajanlaskusta, viikkorytmistä, nimipäivistä, ruoista ja ruokailutavoista jne. Erityisen merkittäviä ovat ne kristinuskon arvot, joille koko kulttuurimme rakentuu.

 Kulttuuria ei voi puhdistaa uskonnollisista arvoista ja symboleista. Uskonnot ovat osa muuttuvaa kulttuuriperimää. Näin EU-vaalien alla on syytä muistuttaa, että tämä näkyy vahvalla tavalla myös Euroopan Unionissa. Sen lipussa hulmuaa Neitsyt Marian sininen viitta ja kruunu kultaisine tähtineen. Tässäkään mielessä uskontoa ei pidä työntää marginaaliin, pois julkisesta tilasta. Päinvastoin tehtävämme on tuoda esille erityisesti lapsille ja nuorille kristinuskon arvoja ja opettaa heitä arvostamaan sen vaikutusta kulttuurimme syvärakenteisiin.

 Vanhemmat ovat voineet luottaa siihen, että esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa on uskontokasvatusta ja uskonnonopetusta vanhempien tahdon mukaisesti. Samoin uskonto on ollut osa näiden yhteiskunnan kasvatusjärjestelmien elämää siinä kuin muutkin elämänalueet. Se on mahdollistanut seurakuntien hyvän yhteistyön päivähoidon, varhaiskasvatuksen ja koulujen kanssa.  Kirkko on osaltaan halunnut tukea lasten ja nuorten hyvän elämän edellytyksiä.

 Monille vanhemmille on tärkeää, että lapsi saa koulusta hyvän pohjan myös arvojen ja uskontojen pohtimiseen. Jotta lapsi voisi kunnioittaa erilaisista kulttuureista tulevia ja eri tavalla uskovia, hänen tulee tuntea oma uskonnollinen perintönsä. Uskonnon opetusta ja kristillisen kulttuuriperinteen vaalimista ei ole viisasta jättää pelkästään kotien ja kirkon tehtäväksi. Kirkkomme haluaa yhä edelleen antaa kaiken tukensa yhteiskuntamme varhaiskasvatusjärjestelmälle ja koululaitokselle. Samalla kirkkomme toivoo, että uskonto saa näkyä näiden instituutioiden toiminnassa positiivisen uskonnonvapauden hengessä. Tässä on tehtävää myös Kirkkopalveluille.

 Kolmas näkökohtani on: Kristittyjen on ryhdyttävä nykyistä pontevammin puolustamaan oikeuttaan uskontoon ja uskonsa ilmaisemiseen. Kansallisoopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi on tästä oiva esimerkki. Ilta-Sanomien (31.3.2014) haastattelussa hän totesi suvivirren laulamisesta koulujen kevätjuhlissa, että ”vain Suomi on tällainen kyykkijöiden maa, joka on valmis lopettamaan tällaisenkin harmittoman ja viehättävän tradition. Sellaista ei tehtäisi esimerkiksi Ranskassa tai Britanniassa. Että muka Englannissa ei enää laulettaisi "God Save the Queen"? Miksi haluamme nollata minuutemme niin helposti? Suvaitsevaisuus ei ole sitä, että hukkaamme oman identiteettimme.” Paasikivi kutsuikin ihmisiä laulamaan suvivirttä toukokuun viimeisenä päivänä kello 12 Helsingin Töölöntorille. Useita tuhansia laulajia ilmoittautui muutamassa päivässä.

 Nyt on aika kristittyjen positiiviselle kansanliikkeelle oman uskonnon puolesta. Kannustan kansalaisia tuomaan esille kokemuksia positiivisen uskonnonvapauden loukkauksista. Rohkaisen vanhempia kiittämään niitä päiväkoteja ja kouluja, joissa uskontokasvatus otetaan todesta. Tämäkin alue sopii myös Kirkkopalvelujen tehtäväksi. Tällainen toiminta on myönteinen vastaisku sille, ettei pilapiirroksen koululaisen toteamus muutu todeksi maassamme: ”Kohta on taas se aika kun jätetään laulamatta se yx laulu minkä nimeä ei nyt saisi mainita.”

 Takaisin ylös

                                                                                                                                   

 Johdantopuheenvuoro Saattaen perille –saattohoitoillassa 31.3.2014 Mikkelissä

 ”Isä eli hyvän kuoleman.” Tämä Hanna Jensenin lause palkittiin hiljattain Lause-Finlandia -palkinnolla. Lause on Jensenin kirjasta 940 päivää isäni muistina. Kirjassaan Hanna Jensen kertoo muistisairaan isänsä elämän päätösjaksosta. Hän tiivistää nämä päivät lauseeseen ”Isä eli hyvän kuoleman”.

 Hyvä kuolema on saattohoidon tavoitteena. Tästä olemme tänä iltana keskustelemassa: miten hyvä kuolema toteutuu Mikkelissä ja sen lähialueilla.

Suomessa on vuosittain noin 15 000 parantumattomasti sairasta, jotka tarvitsevat saattohoitoa. Saattohoidolla tarkoitetaan kuolemaa lähestyvän ihmisen kokonaisvaltaista ja yksilöllistä hoitamista, jossa vastataan hänen fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin, hengellisiin ja henkisiin tarpeisiinsa, lievitetään hänen kipujaan sekä tuetaan hänen omaisiaan ja läheisiään.

Suomesta löytyy saattohoidon vahvaa ja arvokasta osaamista neljästä saattohoitokodista (Helsinki, Hämeenlinna, Tampere, Turku) sekä useista perusterveydenhuollon yksiköistä. Mutta kehittämistäkin on. Saattohoidossa tarvitaan monien ammattien yhteistyötä ja hyvää tiedonkulkua. Vapaaehtoisilla on tärkeä merkitys saattohoidossa. Seurakunnat voivat kouluttaa vapaaehtoisia yhteistyössä esimerkiksi järjestöjen kanssa. Vapaaehtoistoiminta tarvitsee hyvän organisoinnin; vapaaehtoisilla on oikeus koulutukseen, työnohjaukseen ja säännölliseen tukeen.

Kuolemasta ja kuolevan potilaan hoidosta ei ole helppo puhua. Tämä on tullut esille tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksen yhteydessä. Keräysjulisteet ja television videoklipit jakoivat mielipiteitä jo ennen julkaisemista. Paikoin on ollut tavanomaista vaikeampaa löytää kerääjiä. Kuolema on vaikea aihe. Mutta vain avoimesti keskustelemalla voidaan saattohoitoa kehittää. Laadukas saattohoito palvelee niin kuolevaa potilasta kuin hänen läheisiään. Se tuo helpotusta myös hoitoon osallistuville ammattilaisille ja vapaaehtoisille. Saattohoito poistaa kaikilta tarpeetonta kärsimystä.

Yhteisvastuukeräys on Suomen tunnetuin kansalaiskeräys. Sitä on kuvattu lähimmäisenrakkauden kansanliikkeeksi, joka kokoaa vuosittain noin 40 000 vapaaehtoista talkoisiin keräämään varoja apua tarvitseville. Tässä ei ole kuitenkaan Yhteisvastuukeräyksen ainoa merkitys. Keräyksen toinen tärkeä tavoite on herättää huomiota ja keskustelua aiheista, jotka muutoin voisivat jäädä vaille yleisempää mielenkiintoa. Tässä tehtävässä se on onnistunut. Yhteisvastuukeräys on usein ennakoinut yhteiskunnan pinnan alla olevia kysymyksiä.

Kirkko haluaa mahdollistaa saattohoidon saatavuuden kaikkialla Suomessa, yhtä hyvin laitoksissa kuin kotihoidossa. Tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksellä tuetaan koulutusta ja verkoston luomista, joilla edistetään laadukkaan saattohoidon saatavuutta mahdollisimman lähellä kuolevan potilaan kotia. Koulutusta annetaan kuolevien parissa työskenteleville ammattilaisille sekä vapaaehtoisille.

”Laadukkaan saattohoidon saatavuus sairaaloissa, terveyskeskuksissa ja hoivalaitoksissa, saati potilaiden kotona, on sattumanvaraista, koska sitä ei ole virallisesti integroitu osaksi julkista terveydenhoitoa”, sanoo Kuntoutus- ja kipupoliklinikan ylilääkäri Eero Vuorinen Kymenlaakson keskussairaalasta. Jos paikkakunnalla sattuu olemaan asiasta kiinnostuneita, potilas voi Vuorisen mukaan saada hyvääkin hoitoa. Valitettavan usein kuoleva kuitenkin toimitetaan alueen keskussairaalaan viimeisiksi päivikseen. Pahimmillaan se tarkoittaa satojen kilometrien etäisyyttä omaan kotiin ja rakkaisiin ihmisiin.

”Saattohoidossa Suomi on Euroopan mittakaavassa takapajula. Kun parantavat hoidot lopetetaan, kuoleva potilas jää monesti täysin ilman sovittua hoitosuunnitelmaa”, Vuorinen huomauttaa. ”Nykyisellään saattohoitopotilaat kuormittavatkin erikoissairaanhoidon päivystyspoliklinikoita ja osastoja, mikä on kallista myös yhteiskunnalle. Kuoleville potilaille saatetaan tehdä turhia tai jopa vahingoittavia toimenpiteitä”, Vuorinen kuvailee.

Sosiaali- ja terveysministeriön Saattohoitosuositusten (2010) mukaan jokaisella kuolevalla potilaalla on oikeus hyvään saattohoitoon tarpeidensa ja toiveidensa mukaisesti myös kotona, palvelutaloissa ja vanhainkodeissa, ei ainoastaan sairaaloissa.

Saattohoidosta on aikaisemmin puhuttu terminaalihoitona. Ensimmäisessä terminaalissa saatetaan lähtijää, toisessa terminaalissa ollaan saatettua vastassa. Tästä kertovat usein kuolemaa lähellä olevien kertomat unet. Kristillisen uskomme mukaan ihminen on matkalla taivaan kotiin. Ihminen on ”kahden maan kansalainen”. Jaakko Löytyn laulun sanoin ”ihmisen on määrä kotiin päästä kerran”. Tätä kotimatkaa tehdään yhdessä toisten kanssa. Saattohoito kuvaa jo sanana hyvin sitä, kuinka kuolevaa saatetaan. Viimeistä matkaa tehdään yhdessä.

Tämän illan teemana on saattohoito Mikkelissä. Tähän paneeliin on saatu Mikkelin alueen parasta saattohoidon asiantuntemusta ja osaamista. On tärkeää miettiä yhdessä, miten me täällä hoidamme parhaalla mahdollisella tavalla kuolevia, tuemme heidän läheisiään ja rohkaisemme hoitohenkilöstöä sen vaativassa työssä. Mitä me täällä omalla paikkakunnalla voimme tehdä sen hyväksi, että puitteet hyvälle saattohoidolle voisivat toteutua? Miten Mikkelissä voisi saada hyvää saattohoitoa?

Illan otsikko Saattaen perille nostaa esille yhden tärkeän näkökulman hyvään saattohoitoon. Kuolevan todelliseen auttamiseen kuuluu, ettei sairaan tarvitse ahdistuksessaan ja hädässään tuntea jäävänsä yksin. Juuri siksi on tärkeää löytää keinoja ja resursseja kehittää saattohoitoa koko terveydenhuollossa.

Saattohoidossa puhutaan kuolevan lähtörauhasta. Sillä tarkoitetaan levollisuutta ja turvallisuutta, jonka hyvä hoito voi tuoda. Juuri turvallisuuden tuominen on tärkeää erityisesti siinä vaiheessa, kun elämä pian päättyy. Arvokkaaseen kuolemaan liittyvät hyvä kuolevan hoito, hyvä kivun hoito ja potilaan tahdon kunnioittaminen. On tärkeää ymmärtää kuolevan tarpeet, auttaa toivon ja tarkoituksen etsimisessä sille ajalle, mikä on jäljellä. Kuolevan vierellä on hyvä viipyä viime hetkeen asti: rakastavan hoidon ja huolenpidon tulee ulottua kuolemaan asti. Sen jälkeen saamme kristittyinä lausua hautaan siunaamisen johdantosanojen mukaan ”Kristukseen turvaten jätämme hänet Jumalan käsiin.” Saattaen perille.

Takaisin ylös

 

 

Sanan anna koskettaa

Alustus Karjalan Liiton hengellisillä päivillä 30.3.2014 Salossa

 Parikymmentä vuotta sitten pidin rippikoululeiriä. Lauloimme paljon lauluja Nuoren seurakunnan veisukirjasta, tuosta varmasti monille tutusta punakantisesta kirjasta. Leirin pojat ehdottivat aina iltaohjelmassa lauluksi Anna-Mari Kaskisen laulua Sanan anna koskettaa. Minulta meni monta päivää, ennen kuin hoksasin, miksi tämä laulu oli niin suosittu. Leirillä oli pidetty isonen nimeltään Sanna ja pojat lauloivat kovaan ääneen: ”Sannan anna koskettaa..”. Leirin pojat keksivät vääntää myös toisen laulun sanat. ”Me saamme kasvaa, saamme kasvaa” sai uuden muotoilun ”Me saamme rasvaa, saamme rasvaa”.

 Rippikoulupoikien harrastama laulujen uudelleensanoitus on yksi hauska esimerkki karjalaisen sanankäytön luovuudesta. Suomalaisten kansanryhmien kuvauksissa on paljon yksinkertaistettuja stereotypioita. Mutta on niissä jotain perääkin. Esimerkiksi Heikki Wariksen tunnetussa perusteoksessa Siirtoväen sopeutuminen (1952) karjalaisia kuvataan iloisiksi, vilkkaiksi, puheliaiksi, sopeutuviksi ja joustaviksi. Karjalaiset ovat sukkelia suustaan ja tarvittaessa vaikka keksivät uusia sanoja.

 Oma kokemukseni vahvistaa käsitystä karjalaisista välittöminä ja seurallisina ihmisinä, olenhan kasvanut Lauritsalassa Etelä-Karjalassa. Imatralla 1980-luvulla seurakuntapappina työskennellessäni totuin vilkkaisiin kinkerikeskusteluihin. Kun Heinolassa viritin saman vuosikymmenen loppupuolella Onali-Vaippilan kinkereillä keskustelua, syvä hiljaisuus levisi tupaan. Kun sitä oli kestänyt muutaman kiusallisen hetken, kylänvanhin pyysi puheenvuoron ja totesi: ”Tämä on sitä itähämäläistä kinkerikeskustelua.” Sen jälkeen en paljon yrittänyt keskustelua jatkaa.

 Seuraavassa tarkastelen otsikon teemaa Sanan anna koskettaa Raamatusta avautuvista muutamista näkökulmista. Kyse on vain pintaraapaisusta, sillä sana on yksi pyhän kirjan keskeisiä käsitteitä, niin pienellä kuin isolla alkukirjaimella kirjoitettuna.

Ihmiselle on annettu puheen lahja. Se on tärkein tapamme välittää tietoa ja tunteita. Lapsiperheessä on suuri hetki, kun pienokainen sanoo ensimmäisen sanansa tai kun lapsi ensimmäisen kerran hahmottaa kirjoitetusta tekstistä sanan, siis oppii lukemaan. Sanat ovat tärkeitä myös elämän lopussa. Mitkä ovat kuolevan viimeiset sanat? Mitä sanottiin, kun viimeisen kerran kohdattiin?

 Ensimmäisen ja viimeisen väliin jää ihmisen elämä ja lukemattomat lausutut ja vaietut sanat. Sanat koskettavat. Ne voivat olla parantavia ja hoitavia tai ne voivat satuttaa kipeästi.

 Jo Raamatun maailmassa tunnetaan sanojen voima, sekä hyvässä että pahassa. Oikeaan aikaan lausuttu hyvä sana rohkaisee, kannustaa ja ilahduttaa. ”Kultaomenoita hopeamaljassa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat.” (Snl. 25:11, vuoden 1938 raamatunkäännös: ”Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa.”) ”Mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan!” (Snl. 15:23) ”Huoli masentaa ihmismielen, hyvä sana sen ilahduttaa.” (Snl. 12:25)

 Kun sanalla on tällainen voima, sitä tulee käyttää oikein. Profeetta Jesaja pyytää: ”Herra, minun Jumalani, on antanut minulle taitavan kielen, niin että voin sanalla rohkaista uupunutta.” (Jes. 50: 4a) Tässä on myös tehtävä meille. Jokainen varmaan tietää, kuinka hyvältä tuntuu, kun joku antaa kiitosta tai myönteistä palautetta. Tai kuinka rohkaisevaa on saada tukea, myötätuntoa ja kannustusta vaikeuksien keskellä. Sana koskettaa. Tässä tarkoituksessa meitä myös kehotetaan toimimaan ja lausumaan hyviä sanoja: Sanan anna koskettaa.

 Raamattu tietää myös pahojen sanojen vaikutuksen. Siksi se varoittaa kielen synneistä ja käskee pitämään kielen kurissa. ”Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa. Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta. Entä laivat: vaikka ne ovat isoja ja rajut tuulet heittelevät niitä, pienen pieni peräsin ohjaa laivan minne peränpitäjä haluaa. Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta. Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä.” (Jaak. 3:2-12)

 Sanoistamme ja puheistamme näkyy sisimpämme tila. Poikakerhossa mieleeni syöpyi tarina sotaväestä. Varusmies kiroili sotilaspastorin kuullen. Silloin pappi kysäisi: ”Nuori mies, miksi te kiroilette?” Siihen häkeltynyt varusmies vastasi: ”En minä tavallisesti, se oli vain lipsahdus.” Räystään alla oli tynnyri, jonka reunojen yli vuoti sadevesi. Sotilaspastori viittasi tynnyriin ja sanoi: ”Kuulkaa, ei se ollut lipsahdus, sillä sitä se astia ylitse vuotaa, mitä se on täynnä.”

 Jos hyvä sana koskettaa, niin myös paha sana koskettaa. Siksi sanamme ja sanankäyttömme eivät ole yhdentekeviä. Tämä on tarpeen muistaa lähipiirissä, kodeissa ja perheissä, mutta yhtä hyvin julkisessa elämässä, myös sosiaalisen median keskusteluissa tai työpaikan kahvitauolla. Puheemme paljastavat, millaisia me olemme. "Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu", sanoo Jeesus. (Matt. 12:34b) Tämän vuoksi Raamattu kehottaa varjelemaan ennen kaikkea sisäistä elämää, omaatuntoa. ”Älä päästä mielestäsi minun sanojani, pidä ne visusti sydämessäsi, sillä ne ovat löytäjälleen elämä, lääke koko hänen ruumiillensa. Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi - siellä on koko elämäsi lähde. Älä päästä suuhusi petollisia puheita, pidä vilppi loitolla huuliltasi”. (Snl 4:21-24)

 Sana ei merkitse Raamatussa ainoastaan ihmisen sanoja. Kristillinen kirkko ilmaisee käsityksensä Raamatun erityislaatuisuudesta opettamalla, että Raamattu on Jumalan sanaa. Raamattu ei ainoastaan sisällä ihmisten sanoja Jumalasta. Se on Jumalan sanaa meille ihmisille. Kristittyinä emme löydä siitä vain ihmisten ajatuksia ja käsityksiä Jumalasta. Siinä on Jumalalta tuleva sanoma, joka on saanut hänen haluamansa muodon. Jos haluamme päästä kosketuksiin Jumalan kanssa, on meidän etsittävä häntä sanasta.

 Jumalaa emme opi tuntemaan yliluonnollisten ilmestysten välityksellä, emme sisäisen äänemme kautta, emme luonnonmystiikan avulla tai hurmautumalla elämän ihmeellisyyden ja mahtavuuden edessä. Toki niidenkin kautta Jumalan läsnäolon voi aavistaa ja hänet kohdata. Vanhastaan on puhuttu yleisestä ilmoituksesta. Tällä on tarkoitettu Jumalan kohtaamista luonnossa, elämän kohtaloissa, kansojen vaiheissa ja omassatunnossa. Tällainen luonnollinen jumalantuntemus ei ole väärää, mutta se on epätäydellistä. Se ei tunne sitä, mikä on kristinuskossa oleellista. Sen Jumala on ilmoittanut erityisellä tavalla, siksi puhutaankin erityisestä ilmoituksesta. Jumalan opimme tuntemaan sanan välityksellä. Siinä kohtaamme Jeesuksen Kristuksen.

 Edellinen Kristinoppimme (1948) sanoi tämän ytimekkäästi: ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.” (KO 4) Nykyinen Katekismuksemme opettaa: ”Raamatussa Jumala itse puhuu meille ihmisten kielellä.” (Katekismus 40)

 Hyvin hurskas vanha nainen oli tyytymätön kaikkiin olemassa oleviin uskontoihin. Niissä kaikissa näytti olevan paljon väärää ja harhaa ja ne tuntuivat olevan kaukana totuudesta. Niinpä hän päätti perustaa oman uskonnon. Eräänä päivänä saapui toimittaja naisen luokse tekemään hänestä lehtijuttua. Toimittaja yritti ymmärtää naisen totuuden julistusta ja hänen näkökantojaan ja kysyi: ”Ihmiset sanovat teidän uskovan, että kukaan ei pääse taivaaseen teitä itseänne ja kotiapulaistanne lukuun ottamatta. Uskotteko todella näin?” Vanhus pohti kysymystä hetkisen ja vastasi sitten: ”Totta puhuakseni en ole ihan varma Maijasta.”

 Tarina paljastaa meidän tapamme arvioida totuutta ja harhaa. Raamatun mukaan arviointikriteerinä eivät ole inhimilliset mittapuut ja kriteerit, eivät ihmisten arviot tai yleiset käsitykset. Raamatun ilmoituksen mukaan Jumalan sanat ovat totuuden sanoja (2 Kor. 6:7, Ef. 1:13). Niiden pohjalta meidän on arvioitava uskoamme ja elämäämme, niin yksityisinä kristittyinä kuin kirkkoina.

 Vuorisaarnan päätteeksi Jeesus kertoi vertauksen kahdesta miehestä, joista toinen rakensi talonsa kalliolle ja toinen hiekalle. Jeesuksen sanat kuuleva ja niitä noudattava rakentaa kestävälle kalliolle, Jeesuksen sanat kuuleva, mutta niistä vähät välittävä rakentaa pettävälle hiekalle.

 ”Jokainen, joka kuulee nämä sanani ja tekee niiden mukaan, on kuin järkevä mies, joka rakensi talonsa kalliolle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, mutta se ei sortunut, sillä se oli rakennettu kallioperustalle. Jokainen, joka kuulee nämä sanani, mutta ei tee niiden mukaan, on kuin tyhmä mies, joka rakensi talonsa hiekalle. Alkoi sataa, tulvavesi virtasi ja myrskytuuli pieksi taloa, ja se sortui, maan tasalle saakka.” (Matt. 7:24–27)

 Jeesuksen vertauksen opetus on, että hänen sanansa kuuleminen ja sen mukaan tekeminen on järkevän rakentajan tapa toimia. Se on elämän rakentamista kallioperustalle. Sen sijaan kaikki muunlainen uskonnollisuus tai uskonnottomuus on mieletöntä hiekalle rakentamista. Jeesuksen vertaus kahdesta rakentajasta korostaa tasapainoista ja tervettä hengellisyyttä.

 Luterilainen kirkko mieltää itsensä sanan kirkoksi. Jumalan sana on siis uskomme ylin ohje ja auktoriteetti. Jumalan sanan käsite ilmaisee jo itsessään sen, että ihmisen yläpuolella on toinen todellisuus, jonka sisältöä ihminen ei voi määrätä. Jumalan sanaan kytkeytyy ylivertaisuuden ajatus. Jumala on se, joka puhuu, ja me olemme niitä, jotka kuuntelevat. Jumalaan ja hänen sanaansa kätkeytyy kristinuskon erityislaatu. Usko perustuu siihen, että Jumala ensin puhuu ja me kuuntelemme. Yhtä hyvin itse kunkin yksittäisen kristityn kuin kirkon elämän tulee perustua siihen, että kuulemme Jumalan sanaa ja noudatamme sitä. Sanan anna koskettaa. Siinä uskomme tulee todeksi.

 Raitis usko perustuu Jumalan sanaan, joka koskettaa. Se ei mestaroi sanaa, ei asetu sanan yläpuolelle eikä kuvittele hallitsevansa sitä. Terve hengellisyys pitäytyy Kristinopin (1948) opetukseen: ”Raamattu on kristillisen uskon ja elämän ylin ohje.” Raamattu itse sanoo, että sana ei palaa tyhjänä saamatta aikaan sitä, mitä varten se on lähetetty (Jes. 55:11). Jos se otetaan vastaan, se saa aikaan uskoa, pelastusta ja armoa. Jos se torjutaan, se saa aikaan uhmaa, paatumusta ja tuomiota. Jumalan sana vaikuttaa aina. Tämän vuoksi suhde Jumalan sanaan on niin tärkeä. Siksi on tärkeä myös pyyntö: Sanan anna koskettaa.

 Tunnettu norjalainen sananjulistaja Fredrik Wislöff on sanonut osuvasti: ”.. Raamatussa kohtaan Jumalan. Siitä saan tietää, kuka ja millainen Jumala on. Siitä opin tuntemaan itseäni. Siinä avataan autuuden tie eteeni. Siitä saan tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, ja ennen kaikkea saan kohdata Jeesuksen Kristuksen Herranani ja Vapahtajanani.”

 Me ihmiset revimme liian usein toisiamme sanoillamme. Monesti rohkaisun ja lohdutuksen sanat jäävät sanomatta. Onneksi meille kaikille on tarjolla hyvän Jumalan armahtavat sanat. Ne antavat uudestaan alkamisen mahdollisuuden. Siksi pyyntömme on: Sanan anna koskettaa.

  Takaisin ylös

Kolumni Itä-Häme -lehdessä 26.3.2014

Vain tasa-arvokysymys?

Avioliittolain muuttamista esittävästä kansalaisaloitteesta on keskusteltu paljon ja perusteita on esitetty puolesta ja vastaan. Kaikki mahdollinen on ehkä jo sanottu moneen kertaan. Haluan kuitenkin nostaa esille vielä joitakin näkökohtia.

Voimassa olevan lainsäädännön mukaan avioliitto on mahdollinen kahden, täysi-ikäisen (eräin poikkeuksin), eri sukupuolta olevan, ei lähisukulaisen, ei naimisissa tai rekisteröidyssä parisuhteessa olevan ihmisen välillä. Mielestäni avioliittolaki on jo nyt siinä mielessä täysin tasa-arvoinen ja yhdenvertainen, että jokaisella avioliiton edellytykset täyttävällä miehellä ja naisella on oikeus se solmia.

Huomionarvoista on, ettei Euroopan ihmisoikeussopimuksen eikä ihmisoikeustuomioistuimen mukaan avioliiton rajaaminen miehen ja naisen väliseksi ole syrjivää.

* * *

Entä eikö tasa-arvon vuoksi tulisi purkaa myös muut avioliittoon liittyvät rajaukset? Miksei tasa-arvoperusteilla hyväksyttäisi monenvälisiä (polyamorisia) suhteita avioliiton perusteeksi?  Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto sanookin tavoitteensa suoraan: ”Suomeen on saatava tasa-arvoinen avioliittolaki, joka ei määrittele puolisoiden sukupuolta eikä lukumäärää.” Kansalaisaloitteen tekijätkään eivät tätä kiellä.

 Edelleen voi tasa-arvon nimissä kysyä, miksi avioliitto tulisi lainkaan kytkeä seksuaalisuuteen? Sisarukset tai ystävykset voivat olla toisiinsa kiintyneitä ja haluta taloudellista turvaa tai yhteistä adoptiota, vaikkei heillä ole parisuhdetta perinteisessä merkityksessä. Eikö silloin heitä syrjitä, jos avioliiton solmimista rajoitetaan?

Tasa-arvon vuoksi esitetään samaa sukupuolta oleville pareille adoptio-oikeutta. Mitä lapsen näkökulmasta on tasa-arvo tilanteessa, jossa lainsäädännöllä jo lähtökohtaisesti kyseenalaistetaan jokaisen lapsen perustava oikeus isään ja äitiin? 

* * *

Kun eduskunta päättää avioliittolaista, se ottaa kantaa suureen periaatteelliseen kysymykseen. Kaikissa kulttuureissa kaikkina aikoina avioliitto on tarkoittanut miehen ja naisen välistä liittoa. Avioliittokäsityksen muuttaminen merkitsee perustavaa muutosta siihen, mitä on pidetty yhteiskunnan perussoluna.

Myös uskonnollisia ja teologisia argumentteja olisi syytä arvostaa, erityisesti maassa, jonka arvopohja on perustunut kristinuskolle. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanta on selkeä: ”Kirkko kannattaa historiallisista, kulttuurisista ja teologisista syistä avioliittolain säilyttämistä nykyisellään.”

Kirkot ovat etiikassaan keränneet vuosisataisen kokemuksen, jonka arvot on koeteltu monissa murrosvaiheissa. Niissä ovat siivilöityneet kestävät elämänarvot sekä yksilön että yhteisön elämää varten.

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös 

Puhe Itä-Karjalan Kansanopiston asuntolarakennuksen vihkimisjuhlassa 15.3.2014 Punkaharjulla

”Kansanopisto ei ole koulu sanan tavallisessa merkityksessä. Siinä ei panna pääpainoa tietojen jakamiseen eikä jonkun määrätyn oppijakson läpikäymiseen, vaan sen tärkeimpänä tehtävänä on siveellisen luonteen kehittäminen ja kasvattaminen nuorisossa sekä kestävän, elämässä hedelmää voittavan harrastuksen herättäminen – kansanopisto on laajemmalti käsittäen koulu elämää varten.” (Laatokan Karjalasta Punkaharjulle. Itä-Karjalan Kansanopiston 75-vuotisjuhlakirja. 1981. Sivu 49.)

Näin kuvasi Itä-Karjalan Kansanopiston johtaja Uuno Karttunen kansanopiston tehtävää ja merkitystä opiston ensimmäisen lukuvuoden avajaispuheessaan 4.11.1906 Impilahden Viipulanniemessä. ”Kansanopisto on laajemmalti käsittäen koulu elämää varten.” Tämän ajattelun taustalla ovat kansanopistoliikkeen perustajan Nikolai Frederik Severi Grundtvigin näkemykset. Hänen mukaansa olennaista kansanopistoliikkeelle oli kasvatuksesta ja oppimisesta tuleva sivistys. Se saavutetaan ”elämänkoulussa”, jossa oppimisella ja ympäristöllä on merkittävä yhteys. Tällaiseen kokonaisvaltaiseen oppimisnäkemykseen kuuluu luontevana osana kansanopistoille tyypillinen internaattipedagogiikka. Se perustuu kokemukselliseen oppimiseen, jota ei voi lukea kirjoista. Internaattipedagogiikka on yhdessä elämistä, yhdessä kasvamista ja yhdessä oppimista arkipäivän elämässä.

Tänään Itä-Karjalan Kansanopistossa on juhlapäivä, kun uusi asuntola-opetustilarakennus vihitään käyttöön. Se vahvistaa konkreettisesti kansanopiston perusajatusta internaattipedagogiikasta. Asuminen opistolla yhdessä toisten kanssa on osa elämänkoulua ja kokonaisvaltaista oppimista. Uudisrakennus on myös vahva toivon ja tulevaisuudenuskon merkki. Monet kansanopistot ovat joutuneet viime vuosina taloudellisesti lujille. Uuden rakentamiseen ei ole ollut mahdollisuuksia. Punkaharjulla on tänään siis syytä kiitokseen.

Kiitollisuus täyttää mielen kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat tavalla tai toisella myötävaikuttaneet tämän rakennuksen aikaansaamiseen. Samalla kiitämme kaikkivaltiasta Jumalaa, jolta kaikki hyvä loppujen lopuksi tulee.

Hyvät juhlavieraat. ”Kansanopisto on laajemmalti käsittäen koulu elämää varten.” Tämän uuden asuntola-opetustilarakennuksen – kuten koko kansanopiston – tarkoitus on palvella opiskelussa elämää varten. Täällä yhdessä eläen, ollen ja oppien voi kasvaa ihmisenä. Paavalin kehotukset roomalaisille ovat hyvä ohjenuora: ”Olkoon rakkaus vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.”

Luterilaisen kirkon virsikirjassa on Grundtvigin muokkaama vanha helluntaivirsi, jossa pyydetään: ”Oi Henki, rakkaudella sydämemme kylmät liikuta, että ilomielin me matkallamme aina palvelemme toisiamme. Auta, Herra!” (446:3) Tällaista rakkauden ja palvelun henkeä pyydämme ja rukoilemme Itä-Karjalan Kansanopistolle ja tässä rakennuksessa asuville.

  Takaisin ylös

                                                                                                            

Puhe piispantarkastuksen ekumeenisessa juhlassa 9.3.2014 Savonlinnan tuomiokirkossa

  

Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. (Joh. 17:21)

 Tämä raamatunkohta on jae Johanneksen evankeliumin 17. luvusta. Se on Jeesuksen jäähyväisrukouksen kolmannesta osasta (17:20-26). Siinä Jeesus laajentaa esirukouksensa aluetta koskemaan kaikkien sukupolvien kristittyjä, siis myös tämän ajan uskovia, meitä. Jeesuksen rukouksen uudeksi keskeiseksi asiaksi tulee kristittyjen yhteys. Siinä on meille tärkeä sanoma, jota emme ole riittävän vakavasti ottaneet huomioon.

 Jeesus ilmaisee, mikä on kristittyjen yhteyden, ”yhtä olemisen”, tarkoitus: ”jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut”. Kristittyjen, kirkon, seurakunnan yhteys ei ole jokin kaunis pyrkimys tai ideaali, jolla ei ole kiinnekohtaa elävään elämään. Se on kristittyjen elämän edellytys.

 Erityisesti piispan tehtävänä on vaalia Kristuksen kirkon yhteyttä. Se tarkoittaa minun tehtävässäni sekä oman kirkkoni sisäisen yhteyden että kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen välisen yhteyden edistämistä. Siksi osana Savonlinnan luterilaisen seurakunnan piispantarkastusta vietämme tänään tätä ekumeenista juhlaa. Se sopii mainiosti piispantarkastuksen kokonaisuuteen.

 Yhteyden edistäminen kuuluu minun tehtäviini piispana. Silti kristittyjen yhteys ei ole jokin piispojen yksinoikeus tai ekumeenisen liikkeen elitismiä tai siitä innostuneiden harrastusta. Yhteys on kristillisen kirkon, seurakunnan ja meidän kristittyjen toiminnan lähtökohta ja edellytys. Sen perusteena on Jumalan itsensä yhteys: ”niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa”.

 ”Maailma”, siis ihmiset eivät usko kristilliseen sanomaan, ellei Kristuksen kirkko ole yksi. Kristinuskon sanoma on se apostolinen usko, jonka olemme tässä juhlassa yhdessä tunnustaneet. Sen uskon ytimenä on se, mikä Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeessa 16 sanotaan: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Jotta maailma uskoisi tämän sanoman, kristittyjen on oltava yhtä.

 Ymmärrämmekö, kuinka vakavasta asiasta on kyse? Ellei kristillinen yhteisö, Kristuksen kirkko ole yksi, sen työ ei ole mielekästä eikä sillä ole käytännöllistä merkitystä. Kaikki mikä rikkoo ja särkee yhteyttä, merkitsee Kristuksen ruumiin, kirkon, heikkenemistä, tehtävän vaikeutumista ja sanomamme uskottavuuden vähenemistä.

 Keskinäisen yhteyden vaaliminen on tärkeä tehtävämme, jos aiomme kristittyinä olla uskottavia. Meidän on ymmärrettävä, että yhteys on keskeinen osa Kristuksen kirkon olemusta. Yhtä hyvin kirkkojen ja seurakuntien johdon kuin jokaisen työntekijän ja jäsenen on vaalittava ja edistettävä yhteyttä. ”… jotta maailma uskoisi.”

 Kautta kristillisen kirkon historian yhteys on ollut jännitteistä. Se on ollut ykseyttä moninaisuudessa. Oma kirkkoni yhtä vähän kuin mikään muukaan kirkkokunta tai seurakunta ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti. Se on Uuden testamentin mukaan viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Tarvitsemme rohkeutta uskaltaa kohdata toisemme, monella tapaa erilaiset ihmiset. Tarvitsemme rohkeutta rakentaa yhteyttä. Tarvitsemme keskinäistä rakkautta ja toistemme kunnioittamista. Tarvitsemme nöyryyttä. ”… jotta maailma uskoisi.”

 Hyvät sisaret ja veljet. Viholliskuvien maalaaminen ja epäluulojen vahvistaminen on helppoa. Se on myös kovin inhimillistä. Sitä tapahtuu koko ajan siellä, missä kristityt elävät. Jumalan vastustaja juuri pyrkiikin hajottamaan ja särkemään yhteyttä. Mutta muurien rakentaminen ei voi olla meidän tiemme ja tapamme, jos aiomme olla uskollisia Kristukselle. Siksi olen iloinen tästä tilaisuudesta. Toivon sen samalla vahvistavan kristittyjen yhteyttä, sillä meillä ei ole vaihtoehtoja. Meidän kaikkien on syytä nöyrtyä, katsoa peiliin ja muistaa Jeesuksen rukous: Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

Rukoilkaamme:

Pyhä Jumala. Kiitämme kaikista ihmisistä ja yhteisöistä, jotka edistävät kirkon ykseyttä sanoin ja teoin. Auta meitä etsimään ja löytämään tapoja, joilla voimme rakentaa seurakuntaa, Kristuksen ruumista. Anna meille ymmärrystä, tahtoa ja kykyä avata mielemme ja sydämemme sisarillemme ja veljillemme, jotka käsittävät uskon toisin kuin me. Osoita meille tie aitoon ja kestävään yhteyteen ja rakkauteen. Siunaa kristittyjen ykseyspyrkimyksiä täällä Savonlinnassa. Auta täällä elävien kristittyjen olla sinun todistajiasi, jotta maailma uskoisi sinuun.

-           muiden kirkkokuntien rukousosiot -

Siunatkoon ja varjelkoon teitä kaikkivaltias ja armollinen Jumala, Isä (+) ja Poika ja Pyhä Henki. Aamen.

  Takaisin ylös                                                                                                                                                                

 

Alkuhartaus Kirkon kasvatuksen ja perheasiain toimikunnan kokouksessa 27.1.2014 Helsingissä

 

Vajaa viikko sitten oli Helsingin Sanomien etusivulla suuri, koko sivun ilmoitus. Siinä oli ”kissankokoisilla” kirjaimilla teksti: HEITTÄYDY NYT UUTEEN SUHTEESEEN ILMAN SITOUTUMISTA! (21.1.2014) Ilmoituksessa mainostettiin television kanavapakettia ilman sitovaa sopimusta. Mainoksen kuvitus ja teksti paljastavat lahjomattomasti yhteiskunnassamme vallitsevan ilmapiirin. Ihanteena on oman itsensä ja tarpeidensa tyydyttäminen sekä yksilön oman vapauden ja sitoutumattomuuden vaaliminen. Mainoksen teksti päättyy sanoihin: ”- ihan niin pitkään kuin itse haluat!” Siis ”itse haluat”, toisista ei ole väliä. Siksi näihin ihanteisiin vedotaan, jopa television kanavapaketteja myytäessä.

 Arkikokemus, tutkimukset sekä kirkon opetus puhuvat kuitenkin toisenlaisten arvojen puolesta.

 Pauliina Rauhala kirjoittaa esikoisromaanissaan Taivaslaulu (Gummerus 2013) monilapsisen perheen arjesta, rehellisesti ja uskottavasti ongelmia kaunistelematta. Kaikkien vaikeuksienkin keskellä perheen Vilja-äiti toteaa: ”Olen rakastellut elämässäni yhden miehen kanssa enkä häpeä sitä. En häpeä rakkautta, joka on kestänyt haparoivan tutustumisen. En häpeä rakkautta, joka on jaksanut arkisen tottumuksen. En häpeä rakkautta, joka ei kyllästy, kun lapset syntyvät. En häpeä rakkautta, joka ei kavahda vanhenemista. En häpeä rakkautta, joka ei sitoudu vain toistaiseksi, kunnes parempi onni ja suurempi mielihyvä osuvat kohdalle. En häpeä luottamusta, jota ei ole rikottu.” (s 37) Kirjailija on kauniilla tavalla kuvannut sitoutumista, joka kestää myös vaikeat ajat.

 Loppuvuodesta 2013 julkaistiin Väestöliiton perhebarometri. Siinä selvitettiin suomalaisten avio- ja avoliittojen vahvuuksia ja ristiriitoja sekä syitä eroihin. Barometrin mukaan kestävien parisuhteiden taustalla ovat tyytyväisyys puolisoon, ”johon voi luottaa vahvasti kaikissa asioissa. Tämä antaa omalle elämälle vahvan ja turvallisen perustan. Puolisoon voi tukeutua huoletta aina kun sille on tarvetta. Tähän liittyvä lähes yhtä tärkeä puolison luotettavuutta lisäävä ominaisuus oli hänen vahva sitoutumisensa perheeseen. Puolisoon voi luottaa myös siinä mielessä, että hän on aina valmis tekemään parhaansa perheen ja sen jäsenten hyväksi. Toinen erityisen tärkeä tyydyttävän suhteen tekijä oli parin osapuolten molemminpuolinen arvostus ja kunnioitus. Suhde on tasapainossa, kun kumpikin voi arvostaa toinen toistaan ja voi samalla luottaa siihen, että on itse kumppaninsa silmissä aidosti hyväksytty. Arvostava suhde vähentää merkittävästi tarvetta kritisoida kumppania tai hänen tekojaan. Samalla myös luotetaan siihen, että kumppani kykenee tekemään ratkaisuja, jotka edistävät yhteistä hyvää.” (s 240-241)

 Perhebarometrin tulokset vahvistavat sitä, mitä kirkossa on vanhastaan avioliitosta opetettu. Esimerkiksi piispojen perhekirjassa Rakkauden lahja todetaan: ”Vaikka avioliitto toisinaan voi tuntua kahlitsevalta, sen liittoluonteeseen kätkeytyy suuri tuki ja apu. Kun rakkaus rakoilee, liitto kantaa ja suojaa. Aviopuolisoiden tärkein tehtävä onkin huolen pitäminen liittoon kuuluvasta luottamuksesta ja jatkuvuudesta. Koko elämän kestävälle avioliitolle voidaan esittää monia yleisinhimillisiä perusteluja. Ihmisen minuus on ainutlaatuinen tapahtumasarja, joka kehittyy ja jatkuu läpi koko elämän. Miehen ja naisen välisessä seksuaalisessa yhteydessä ovat mukana ihmi­sen herkimmät, kauneimmat ja syvimmät puolet. Persoonallisen kasvun kannalta on onnellista, jos aviosuhteessa toteutuvat jatku­vuus, sitoutuminen ja luottamus. Suhteen pysyvyys tekee mah­dolliseksi puolisoiden kokonaisvaltaisen antautumisen toisilleen. Lupauksen ja lahjan olemukseen kuuluu, ettei niitä ehdollisteta. Epävarmuus liiton pysyvyydestä heikentää luottamusta ja rak­kautta.” (s 69-70)

 Vaikka aikamme ihannoi ihmissuhteissa sitoutumattomuutta; vaikka meille markkinoidaan pätkäsuhteita ja mainostetaan kevytliittoja, voimme rohkeasti kirkkona pitää esillä koeteltuja arvoja. Kirkko on etiikassaan kerännyt vuosisataisen kokemuksen. Sen arvot on koeteltu monissa murrosvaiheissa. Niissä ovat siivilöityneet kestävät elämänarvot sekä yksilön että yhteisön elämää varten. Yksittäisen ihmisen elämänkokemukset alkavat aina jollakin lailla alusta. Mutta instituutiot kokoavat meidän kaikkien yhteistä kokemusta ja säilyttävät sitä. Siksi ne kasvavat yksilöä viisaammiksi, kuten sveitsiläinen filosofi Henri-Frédéric Amiel on todennut. Voisiko 2010-luvun ihminen ottaa oppia vanhojen instituutioiden kollektiivisesta kokemuksesta, ettei hänen tarvitse tehdä kohtalokkaita virheitä? Kirkon kasvatus- ja perhetyössä tehdään arvokasta työtä suomalaisten hyvinvoinnin parhaaksi. Siinä opetetaan kestäviä elämänarvoja ja –malleja. Se on myös ammatillista, ongelmia ennaltaehkäisevää ja korjaavaa työtä. Siitä saamme olla suorastaan ylpeitä. Näiden työalojen tulevaisuudesta kirkossamme on huolehdittava.

 Mutta entä kun elämä näyttää, että kirkon opetukseen ei yllä? Entä kun ihanteet murtuvat? Onko silloin hylättävä kirkon opetus ja ihanteet? Ei, vaan juuri silloin tullaan kirkon uskon ytimeen. Kristinuskon perimmäinen sanoma ei liity oikean elämäntavan, moraalin ja arvojen alueelle. Siksi kristinuskon symbolina eivät ole koskaan olleet Mooseksen laintaulut, joissa on annettu elämän ohjeet, kymmenen käskyä hyvän elämän toteuttamiseksi. Symbolina on aina ollut risti. Se on Kristuksen merkki, joka kertoo välittävästä ja rakastavasta Jumalasta. Risti on merkki armosta ja anteeksiantamuksesta. Se viestii siitä, että ihminen on ristiriitaisuudestaan ja rikkinäisyydestään huolimatta täysin hyväksytty ja ehdoitta rakastettu Jeesuksen Kristuksen tähden. Jeesus itse on sanonut: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:13) Hänen rakkautensa kohdistuu erityisellä tavalla juuri sinne, missä ihanteisiin ei ylletä; sinne jossa synti särkee ihmisen unelmat ja toiveet; sinne jossa arjen realismi uhkaa viedä toivon. 

Takaisin ylös

                                                                                                                                 

 Puhe Rautjärven kirkkoherra Ulla Soikkelin virkaanasettamismessussa 19.1.2014 Rautjärven kirkossa

 Rakkaat kristityt, hyvä Ulla.

 Rautjärven seurakunnassa on tänään juhlapäivä, kun kirkkoherra Ulla Soikkeli asetetaan virkaan. Seurakunnalla on jälleen vakinainen kirkkoherra. Se tuo vakautta monella tavalla tuntemattoman tulevaisuuden edessä.

 Kirkkoherra on seurakunnan johtaja. Hän johtaa seurakunnan hengellistä elämää ja toimintaa. Hän vastaa seurakunnassaan myös siitä, että Jumalan sanaa julistetaan ja opetetaan puhtaasti ja että sakramentit hoidetaan oikein. Vastuun ja johtajuuden kokonaisuuteen kuuluvat seurakunnan diakonia, lähetystehtävä, sielunhoitotyö ja kristillinen kasvatus. Kirkkoherran on pidettävä seurakunnan muiden työntekijöiden sekä luottamushenkilöiden kanssa huolta siitä, että kaikki tapahtuu hyvässä järjestyksessä ja Jumalan tahdon mukaan.

 Kirkkoherran moninaiseen ja vastuulliseen tehtävään kohdistuu nykyisin paljon odotuksia. Kirkkomme ja seurakuntamme ovat muutosten keskellä. Rautjärvellä on jouduttu tottumaan muutoksiin. Seurakunta on kokenut rajan ilot ja kirot. Sitä on jaettu ja yhdistelty historian eri vaiheissa. Nyt seurakunta toimii Simpeleen ja Rautjärven kirkkoalueina. Muutoksen yhtenä mittarina on seurakunnan jäsenmäärän kehitys. Rautjärven ja Simpeleen seurakuntien yhdistyessä vuoden 1999 alusta seurakuntaan kuului yli tuhat jäsentä enemmän kuin nyt. Seurakunta on joutunut elämään taloudellisesti niukkaa aikaa jo pitkään. Ja edessä on mahdollisesti yksi kirkkomme historian suurimpia muutoksia, mikäli valmistelussa oleva uusi seurakuntayhtymämalli toteutuu. Sen mukaan kaikkien seurakuntien on kuuluttava seurakuntayhtymiin.

 Muutosaika korostaa johtajuuden merkitystä, mutta samalla luo sille paineita. Siksi kirkkoherran on tarpeen erityisesti pitää huolta kahdesta asiasta. Ensinnä johtajan on muuttuvan toimintaympäristön ja olosuhteiden keskellä huolehdittava kirkon perustehtävän toteutumisesta seurakunnassa. Se on kirkkoherran tärkeimpiä tehtäviä. Toiseksi hyvä johtaja lähtee liikkeelle ihmisistä. Seurakunta on ihmisiä varten, jotta he kohtaisivat Jumalan, välittäisivät toisistaan ja huolehtisivat luomakunnasta. Sinut on kutsuttu koko seurakunnan papiksi.

 Käytännössä kirkkoherran johtamistehtävä toteutuu kolmella alueella. Ne ovat työyhteisön johtaminen, seurakunnan hallinnollinen johtaminen ja seurakunnan hengellinen johtaminen. Tässä on hahmotettu se kenttä, jossa sinä, Ulla, hoidat virkaasi Rautjärven seurakunnan kirkkoherrana. Lähtökohdat kirkkoherran viranhoitoon ovat sinulla hyvät. Tunnet Rautjärven jo entuudestaan, olethan palvellut seurakuntaa niin diakonina kuin pappina sekä asunut pitkään täällä.

 Johtamiseen liittyy paljon tekemistä, mutta tärkeää siinä on myös oleminen. Onpa jopa sanottu, että johtaminen ei ole ensisijaisesti tekemistä, vaan olemista. Johtajan tehtävänä on näkyä, erottua ja edustaa sitä yhteisöä, jonka palveluksessa on. Tämä erilaisuus merkitsee aina myös yksinäisyyttä. Se on osa johtajuutta. Tehtävään kuuluu yksinäisyyden hyväksyminen. Silti muista, että kirkkoherra ei hoida virkaansa yksin. Siihen tarvitaan työtovereiden ja luottamushenkilöiden tukea ja yhteistyötä sekä seurakuntalaisten luottamusta ja esirukousta.

 Tämän sunnuntain psalmin antifonina on kehotus: ”Kiittäkää Herraa, huutakaa avuksi hänen nimeään, kertokaa kansoille hänen suurista teoistaan!” (Ps. 105:1). Antifoni on erityisesti vuoropsalmin alussa ja lopussa psalmitekstiin liitetty lyhyt teksti, joka liittyy kirkkovuoden ajankohtaan. Se antaa sävyn koko sitä seuraavalle psalmitekstille. Kirkkoherran virkaanasettamismessussa se samalla antaa sävyn ja suunnan sinun, Ulla, viranhoidollesi. Siinä on kolme tärkeää juonnetta.

 Ensimmäinen on kiitos ja kiitollisuus: ”Kiittäkää Herraa.” Saat kiittää Jumalaa siitä, että hän on johdattanut sinut Rautjärven kirkkoherranvirkaan. Kiitollisuus kohdistuu myös kaikkeen siihen hyvään, jota Jumalalta olet saanut. Toiseksi se muistuttaa avusta ja turvasta: ”Huutakaa avuksi hänen nimeään.” Niin omassa ja läheistesi elämässä kuin seurakunnan vaiheissa voit pyytää avuksesi Jumalaa. Et hoida virkaasi oman viisautesi ja voimiesi varassa. Kolmanneksi se kertoo perustehtävästä, joka ei saa koskaan unohtua: ”Kertokaa kansoille hänen suurista teoistaan!” Jumalan pelastusteoista kertominen sanoin ja teoin on sinun tehtäväsi. Samalla sinun on huolehdittava siitä, että se pysyy koko yhteisön tehtävänä ja tavoitteena.

 Elämässäsi, pappisvirassasi ja kirkkoherran tehtävässäsi olet lopulta Jumalan hyvyyden, avun ja armon varassa. Hän on kanssasi kaikissa vaiheissa. Hän johdattaa ja ohjaa sinua. Jumalan läsnäolo kantakoon sinua nyt ja kaikkina elämäsi päivinä.

 Hyvä seurakunta. Tänään Ulla Soikkeli asetetaan Rautjärven seurakunnan kirkkoherran virkaan. Se tapahtuu kättenpäällepanemisella ja rukouksella. Seurakunta on kutsunut hänet, ja tuomiokapituli on antanut hänelle valtakirjan tätä virkaa varten. Pyydän nyt notaaria lukemaan kirkkoherra Soikkelille annettavan valtakirjan.

Takaisin ylös

 

 Aamuhartaus Kirkon lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivillä 15.1.2014 Jyväskylässä

 

Muutama viikko sitten oli Lukijan kuva –palstalla Kymen Sanomissa (24.12.2013) kuva, joka oli otsikoitu ”Kirkko sumussa”. Kuvassa on Kotkan kirkko sumuisessa säässä. Jostain syystä tällainen lukijan otos oli valittu jouluaaton lehteen - ehkä siksi, että joulunumeroon on aina hyvä saada kirkkoon liittyvä kuva.

 

”Kirkko sumussa.” Tuntuuko sinusta siltä, että kirkko on sumussa? Koetko, että me yritämme tehdä työtämme ja hoitaa virkaamme tilanteessa, joka on monella tavalla epämääräinen? Olo on kuin sumussa liikkuvalla? Seurakuntien rakennemuutoksesta ei vielä ole ihan varmuutta, ainakaan yksityiskohdista. Millainen mahtaa olla uusi seurakuntayhtymä? Kipaan siirtyminen tuntuu vaikealta, kun ei ole vielä tottunut IT-alueisiin eikä Kirjuriinkaan. Ainakin matkalaskujen teko vaatii oppimista. Ihan varma ei voi olla enää omasta työpaikastakaan, kun seurakuntien talousvaikeudet lisääntyvät. Vieläköhän ensi vuodet leirit pidetään entisessä paikassa, vai onko leirikeskuksesta jo luovuttu? Mikä on rippikoulun leirijakson kesto, kun rahat vähenevät? Vai pitäisikö palvelut tehdä maksullisiksi, ainakin kirkosta eronneille? Lehdistä ei kirkosta kertovia uutisia haluaisi oikein lukeakaan: Kirkosta eroaminen kasvoi, lähetystyöstä kiistellään, herätysliikkeet ovat tikun nokassa. Tällaisessa tilanteessa pitäisi tietää, mihin suuntaan edetä, mutta sumua on joka puolella. Tuntuu siltä, että lehden kuva osui oikeaan: ”Kirkko sumussa.”

 Joudumme tekemään työtä hyvin monenlaisissa olosuhteissa ja kaikkien kirkkoon kohdistuvien paineiden, seurakuntaan liittyvien odotusten, työhömme ja viranhoitoomme kytkeytyvien toiveiden sekä oman elämämme kysymysten ja paineiden keskellä. Se ei ole aina helppoa. Mutta meitä ei kehoteta päivittelemään maailman pimeyttä tai kirkon sumua eikä juuttumaan omiin vaikeuksiimme. Jos katsomme vain ongelmia ja haasteita, ne helposti uuvuttavat, vievät motivaation ja kadottavat työn ilon. Entä jos luottaisimme Jumalaan, joka on meidät kutsunut työhönsä? Tänä aamuna kuulemme viikon antifonista Jumalan lupauksen: ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.” (Jes. 12:3).

 Tämä Jesajan kirjan jae on siis antifoni. Se on erityisesti vuoropsalmin alussa ja lopussa psalmitekstiin liitetty lyhyt teksti, joka liittyy kirkkovuoden ajankohtaan. Se antaa sävyn koko sitä seuraavalle psalmitekstille. Tänä aamuna sävy on riemu: ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.” Saamme tehdä työtämme riemuiten ja iloiten. Syy siihen selviää edeltävistä jakeista: ”Sinä päivänä sinä sanot: ’Minä kiitän sinua, Herra. Sinä olit minulle vihoissasi, mutta vihasi väistyi ja sinä lohdutit minua. Ja niin Jumala on minun pelastajani. Minä luotan häneen, en pelkää, sillä Herra on minun väkeni ja voimani, hän pelasti minut.’" (Jes. 12:1-2). – Entä jos tämä antaisi sävyn työllemme?

 Mikään aika ei ole Jumalalle huonompi tai parempi kuin jokin toinen. Kirkolle jokaiseen aikakauteen sisältyy sekä uhkia että mahdollisuuksia. Siksi kirkon ei pidä puolustaa menneisyyttään, vaan rakentaa tulevaisuuttaan. Näillä neuvottelupäivillä katseen on oltava tulevaisuudessa, joka on kristitylle aina avoin. Meidän on päästävä irti ongelma- ja huolikeskeisyydestä. Meidän on tartuttava niihin mahdollisuuksiin, joita tämä aika tarjoaa. Tehtävämme on rakentaa kirkon tulevaisuutta. Siinä Jumalan lupaukset rohkaisevat ja kantavat. Emme ole omalla asiallamme emmekä omien voimiemme, kykyjemme tai viisautemme varassa. Näin Jumalaan uskovat ovat aina toimineet: ”Minä luotan häneen, en pelkää, sillä Herra on minun väkeni ja voimani.” Sen vuoksi tämän päivän voimme aloittaa riemulla ja ilolla: ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä.”

Takaisin ylös

 
 

Puheet ja kirjoitukset 2013

Päivän vieras –kolumni 24.12.2013 Itä-Häme

Raivaussaha ja joulun sanoma

Voiko raivaussahan teränvaihto tuoda hengellisen oivalluksen? Niin minulle kuitenkin kävi reilu kuukausi sitten.

Aikomukseni oli raivata kotimme ja läheisen lammen väliltä kasvanut vesakko pois. Sitä varten vaihdoin autotallissa sahan runkoon siimapään tilalle kolmioterää. Terä kiinnitetään runkoon mutterilla, jonka aina kierrän ensin vaistomaisesti väärinpäin.

Kyse on vastakierreruuvista, joka on käännettävä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ruuvia tavallisesti väännetään. Ideana on, että tällöin sahan ollessa käynnissä ja terän pyöriessä mutteri ei vahingossa kierry auki, vaan pikemminkin kiristyy.

* * *

Kristinuskossa joutuu usein ”vastakierreruuvin” eteen. Moni asia on päinvastoin kuin yleensä maailmassa tuntuu olevan. Raamatussa monet asiat ovat ”väärinpäin”.

Se on suurin, joka on pienin. Jos haluat hallita, sinun tulee palvella. Se löytää elämän, joka kadottaa sen. Hengessään köyhä löytää hengelliset rikkaudet. Jumala valitsee sen, joka ei ole mitään. Se mikä on vähäistä ihmisten silmissä, on suurta Jumalan silmissä.

Apostoli Paavali ilmaisee tämän asian näin: ”Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta.” (1 Kor. 1:27)

* * *

Raivaussahan teränvaihto opetti minulle Jumalan logiikkaa. Se tulee esille erityisesti joulun sanomassa. Kaikkivaltias Jumala tuli ihmiseksi, syntyi neitsyt Mariasta pieneksi ihmislapseksi. Taivaan ja maan Luoja syntyi vaatimattoman eläinsuojan syöttökaukaloon eikä kuninkaan palatsiin tai hallitsijan linnaan.

Jumalan logiikka ei avaudu inhimilliselle järjelle. Uskon totuudet ovat usein paradokseja ja ymmärryksen ylittäviä. Totuuksia ne ovat, vaikka emme pysty niitä järjellämme käsittämään.

 Jumalan ihmeistä ei pidä sanoa liian paljon. Siksi Katekismuskin kuvaa hyvin niukasti: ”Järjelle ymmärrettävällä tavalla on mahdotonta selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi. Jumalan kätkeytyminen vähäiseen ja arkiseen on käsittämätön ihme, jonka vain usko voi nähdä ja ymmärtää.”

 Tällaisesta ihmeestä joulun sanomassa on kyse. Minä en voi sitä ymmärtää enkä käsittää. Onneksi minun ei tarvitsekaan. Saan lapsen lailla uskossa kaiken sen omistaa, ihmetellen ja kiittäen hyvää Jumalaa.

Takaisin ylös

 

Puhe Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa 22.12.2013 Mikkelin tuomiokirkossa

Joulusiivous tuottaa joskus yllätyksiä. Tänä vuonna käsiini sattui kukkamaljakoiden takaa vanha sipulipussi. Sen myötä tulvahtivat mieleeni muistot lähes viiden vuosikymmenen takaa.

Olin kansakoulun alaluokilla. Syksyllä opettelimme virkkausta, tarkoitus oli tehdä äidille joululahjaksi sipulipussi. Alku sujui ihan kohtuullisesti. Opin tekemään valkoisesta pumpulilangasta pylväitä ja ketjusilmukoita. Sipulipussin virkkaaminen eteni käsityötunnista toiseen.

Kunnes tapahtui jotain kamalaa. Lanka katkesi. Yritin tehdä lankaan solmun, mutta joko solmu ei onnistunut tai sitten virkkaaminen ei siltä kohtaa sujunut. Opettajalle en uskaltanut kertoa asiasta, puhumattakaan että olisin pyytänyt apua. Tuhersin yksinäni itku kurkussa useamman käsityötunnin. Muut etenivät virkkaamisessa hyvää vauhtia, mutta minun työni lopahti. Lopulta valkoinen lankakin oli likaantunut. Pelkäsin, etten saa pussia valmiiksi ennen joululomaa.

Viimein opettaja huomasi ongelmani, kun hän kiersi tarkastamassa virkkaamisen etenemistä. Nopeasti ja yksinkertaisesti hän sai tilanteen korjattua. Virkkaamiseni alkoi taas sujua. Pussi valmistui ajoissa ja se ehti lahjapakettiin.

Kovan onnen sipulipussi oli lapsuudenkodissani käytössä. Äitini kuoltua joitakin vuosia sitten pussi palautui minulle ja hautautui muiden tavaroiden joukkoon. Nyt joulusiivouksessa se löytyi ja nosti mieleeni hankalan kokemuksen. Sinänsä tapahtuma oli harmiton ja suorastaan mitätön, ainakin näin aikuisen näkökulmasta. Mutta miten syvästi meihin voi jäädä elämään kokemus epäonnistumisesta, noloudesta, häpeästä, riittämättömyydestä, avuttomuudesta, syyllisyydestä? Ja niin jokin itsessään pieni asia voikin jäädä muistiin vuosikymmeniksi.

Joulun sanoma on armollinen. Jumala tuli ihmiseksi - meidän pelastajaksemme ja maailman Vapahtajaksi - rakkaudesta meitä ja luomaansa maailmaa kohtaan. Rakkaus ei laskelmoi eikä vaadi. Rakkaus ei aseta ehtoja eikä kysy arvoa. Rakkaus etsiytyy sinne, missä on epävarmuutta, arvottomuutta, häpeää, syyllisyyttä. Rakkaus eheyttää, antaa arvon ja tuo anteeksiannon.

Joulun sanoma kuuluu niille, joiden sipulipussi valmistuu ajoissa ja joiden koko elämä sujuu hyvin. Sen sanoma kuuluu myös niille, joilta lanka katkeaa, itku meinaa tulla ja kaikki tuntuu epäonnistuvan.

Ensimmäinen joulu tuli arjen keskelle. Yötöissä olevat paimenet saivat ensimmäisinä kuulla sanoman Jeesuksen syntymästä. Eivät he olleet ehtineet valmistautua. Moni asia oli muutenkin kesken ensimmäisenä jouluna. Meissäkin voi olla paljon keskeneräisyyttä ja saatamme tuskailla monien ongelmakohtien kanssa. Mutta joulu tulee meistä ja meidän tilanteestamme riippumatta. Saamme vastaanottaa Jumalan suurimman lahjan, Jeesuksen. Joulu on juhla, joka viestii: olet arvokas, Jumalalle rakas ja tärkeä.

Takaisin ylös

 Piispan joulutervehdys

Betlehem – leivän talo

Jeesuksen synnyinpaikaksi Luukas ilmoittaa pienen Betlehem-nimisen kaupungin. Nimi ”Betlehem” on suomeksi ”leivän talo”. Leipä oli Jeesuksen ajan ihmisille pääruoka. Muu ruoka oli vain leivän särvintä. Nälkäiselle leipä oli kylliksi. Leipään suhtauduttiin kunnioittavasti, jopa hartaasti. Se oli elämälle välttämätöntä ja sellaisena arvokasta.

Leivän talo voisi olla aikamme ihmisille oma työpaikka. Työstä tulee palkka ja sen myötä kaikki se, mitä elämiseen tarvitaan. Työ kuuluu ihmiselämään. Se luo hyvinvoinnin edellytyksiä. Kuluneen vuoden uutiset työpaikkojen vähenemisistä, irtisanomisista ja lomautuksista ovat olleet surullista kuultavaa.

Uutisten takaa paljastuu ihmisten hätä: työntekijä pohtii tulevaisuuttaan, perheessä on taloudellisia huolia, joku aprikoi, olenko hyödytön vai tarvitaanko minua vielä. Tuskallinen on myös niiden tilanne, jotka yrityksissä joutuvat tekemään kipeitä päätöksiä.

****

Maria ja Joosef matkustivat Betlehemiin, koska veroviranomaiset niin määräsivät. Kaupungin tungoksen tähden he joutuivat majoittumaan talliin ja eläinten syöttökaukalo toimi vastasyntyneen vuoteena. Jos perheellä olisi ollut varallisuutta, he olisivat ehkä päässeet parempiin huoneisiin.

Evankeliumien mukaan Jeesuksen maallinen perhe oli köyhä. Betlehemin seimeen syntyi hän, jonka valta ja rikkaus eivät ole tästä maailmasta. Hänellä on tarjottavana muuta kuin ajallista hyvyyttä.

Betlehem muistuttaa myös siitä leivästä, jota me syötävän leivän lisäksi elämäämme tarvitsemme. Joulun seimen luona meille tarjotaan sitä leipää, josta jouluna ihmiseksi syntynyt Vapahtaja sanoo: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh. 6:35)

***

Joulun lapsi on Jumalan antama vastaus ihmisen syvimpään kaipuuseen ja hengelliseen nälkään. Jeesus Kristus tuli ihmiseksi pelastaakseen meidät kaikesta pahasta ja korjatakseen särkyneen yhteyden Luojan ja luodun välillä.

Joulu on juhla, joka viestii: olet arvokas, Jumalalle rakas ja tärkeä. Hän lähetti ainoan poikansa maailmaan, jotta meillä olisi elämä, nyt tässä ajassa ja kerran taivaassa.

Jouluna 2013  

Seppo Häkkinen

Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös

                                                                                         

  

   Puhe piispan adventtivastaanotolla 8.12.2013 Heinolassa

Mikkelin hiippakunnan piispalla on ollut tapana järjestää kirkkovuoden vaihtuessa adventtivastaanotto. Mielelläni olen liittynyt tähän perinteeseen. Olemme puolisoni Marian kanssa iloisia, että olette ottaneet kutsun vastaan. Näin haluamme olla rakentamassa yhteyttä niin ihmisten kuin yhteiskunnan eri toimijoiden kesken.

Piispan adventtivastaanoton järjestämispaikka vaihtelee vuosittain hiippakunnan eri puolilla. Tällä kertaa olemme täällä Heinolassa. Lausun parhaat kiitokseni Heinolan seurakunnalle yhteistyöstä tämän vastaanoton järjestelyissä.

Heinolalla on aivan erityinen paikka meidän elämässämme, onhan se ollut perheemme kotipaikka yli 22 vuoden ajan, pisimpään kuin mikään muu asuinpaikkamme. Siksi olemme hyvin kiitollisia siitä, että saamme tänään viettää yhteistä hetkeä täällä kotikaupungissamme; sellaiseksi Heinolan yhä koemme.

Adventin traditioihin on Suomeen Saksasta Ruotsin kautta tullut adventtikynttilöiden polttaminen. Yksi kynttilä sytytetään jokaisena neljänä adventtisunnuntaina. Tänään toisena adventtina sytytämme kaksi kynttilää. Kynttilät kuvaavat Jeesusta maailman valona. Niiden valomäärä lisääntyy sitä mukaa kuin joulu, valon juhla, lähestyy.

Kynttilä julistaa sanattomasti adventin sanomaa. Mielessäni on erityisesti kaksi asiaa, kun kaksi kynttilää tänään palaa.

Ensinnä palaessaan kynttilä itse pienenee. Samalla se valaisee ja lämmittää. Tällainen on nykyaikana voimakas vastakulttuurinen viesti. Minäkeskeiseen, omaan hyvinvointiin ja omien etujen varjelemiseen keskittyvään aikaamme adventti tuo toisenlaisen sanoman. Jos asetan lähimmäisen hyvän ja yhteisen edun omieni edelle, voin olla valon ja lämmön tuoja. Silloin yhteinen elämämme kulkee oikeaan suuntaan, kohti yhteistä vastuuta ja hyvinvointia. Joulua edeltävä paastonaika johtaa meitä ottamaan mallia kynttilästä: kun itse pienenee, silloin valaisee ja lämmittää.

Toiseksi pimeässä pienikin kynttilän liekki voi auttaa paljon. Sen olemme erityisesti pimeänä syksynä huomanneet. Kynttilän liekki ei valaise pitkälle, mutta pimeässä se voi olla elintärkeää. Samoin elämässä voi vaikeiden ja pimeiden aikojen apuna olla se joskus pienikin valo, joka nousee uskosta Jeesukseen ja hänen huolenpitoonsa meistä ihmisistä. Hän itse lupaa: ”Minä olen maailman valo. Se joka minua seuraa, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” Toivo merkitsee sitä, että kaikissa elämän vaiheissa ja tilanteissa voimme luottaa, että Jumala on kanssamme. Niin pimeää hetkeä ei elämässä ole, ettei Jeesus olisi kanssamme, vaikka emme sitä aina huomaisi tai tuntisi. Adventti merkitsee juuri tätä: Kristus tulee luoksemme.

Adventin sanoma on viesti valosta, lämmöstä ja toivosta. Voimme olla välittämässä sitä toisillemme. Saamme itse elää siitä. Adventtivirsi kiteyttää osuvasti: ”Uskomme vahvista, luo tiellemme valoa, johdata elämään rikkaaseen, rauhaan ja hyvyyteen.” (Virsi 15:3b)

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös

Heinolan kirkonkylän koulun 90-vuotisjuhlapuhe 27.11.2013 Heinolassa

 Heinolan kirkonkylän koululla on erityinen asema minun ja koko perheeni elämässä. Tämä koulu on ollut osa jokapäiväistä arkeamme kolmentoista vuoden ajan. Kaikki neljä lastamme kävivät Kirkonkylän koululla peruskoulun ala-asteen, kuten sitä silloin kutsuttiin. Yksi tai useampi lapsemme oli samanaikaisesti Kirkonkylän koulun oppilas vuosina 1990-2003. Ne olivat tärkeitä vuosia, jotka kertoivat koulusta paljon. Muistamme niitä aikoja kiitollisina yhä edelleen.

 Yhteyteni tähän kouluun oli kuitenkin neljän oppilaan isän roolia laajempi. Kahdeksan vuoden ajan merkittävää oli luottamushenkilön näkökulma. Toimin vuodet 1993-1996 Heinolan maalaiskunnan sivistyslautakunnan puheenjohtajana ja sitten kuntaliitoksen jälkeen kauden 1997-2000 Heinolan kaupungin koulutuslautakunnan jäsenenä. Nuo vuodet opettivat niin Kirkonkylän koulusta kuin ylipäänsä koulutus- ja sivistyspolitiikasta paljon. Varsinkin sivistyslautakunnan puheenjohtajuus oli ”kunnallishallinnon korkeakoulu” 1990-luvun alun laman jälkeisinä vuosina. Jokainen lautakunnan jäsen oli myös jonkun koulun kummi. Minun oli helppo toivoa, että saisin vastuulleni Kirkonkylän koulun.

 Myös virkani Heinolan maaseurakunnan kappalaisena kytki minut tiiviiseen yhteistyöhön Kirkonkylän koulun kanssa yli neljäntoista vuoden ajaksi, vuodesta 1987 vuoden 2001 loppuun saakka. Säännölliset päivänavaukset, joulu-, pääsiäis- ja kevätkirkot, kouluvierailut ja monet muut tilaisuudet tarjosivat mahdollisuuden tukea koulutyötä. Syntyipä pitämistäni päivänavauksista ja saarnoista kirja Matin kirkkovuosi (2008). Kokemus yhteistyöstä Kirkonkylän koulun kanssa oli niin myönteinen, että olen käyttänyt sitä myöhemmin eri yhteyksissä hyvänä esimerkkinä koulun ja seurakunnan yhteistyöstä.

 Kun arvioin tätä kokemustaustaani vasten Heinolan kirkonkylän koulua, mieleeni nousee heti kaksi asiaa. Ne ovat olleet tämän koulun vahvuuksia ja tehneet siitä hyvän koulun.

 Ensinnä Kirkonkylän koulussa on nähty oppilas kokonaisena ihmisenä ja ymmärretty lapsen kokonaisvaltaiset tarpeet. Suomalaisen perusopetuksen ”tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja”, kuten perusopetuslaissa todetaan (2 § 1 mom.) Koululla on siis kaksinainen tehtävä toimia sekä kasvatuksen että opetuksen antajana. Tämä on koulun henkilökunnan sisäistettävä, jotta tavoite voisi toteutua.

 Koulun arjessa kasvatus ja opetus luonnollisesti kietoutuvat monin tavoin yhteen. Oppilaiden ja perheiden erilaiset lähtökohdat ja elämäntilanteet sekä yhteiskunnan arvomaailman murros ovat tehneet koulutyöstä entistä haastavamman. Se on merkinnyt erityisesti opettajan, mutta myös koulun muun henkilökunnan tehtävän muuttumista aiempaa vaativammaksi.

 Toiseksi Kirkonkylän koulu on tavallinen, perusasioihin keskittyvä koulu. Minusta se on koulun vahvuus, vaikka ”tavallisuus” helposti nähdään juuri päinvastaisena. Erikoistumis- ja profiloitumishuuman keskellä tarvitaan rohkeutta pitää pää kylmänä ja nähdä perusasioiden arvo, vaikkapa aivan yksinkertaisesti se, että lapsi oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Vanhempana arvostin sitä, että lapseni saivat myönteisen asenteen oppimiseen sekä oppivat perustiedot ja –taidot, joita he myöhemmin tarvitsevat. Ajan myötä he kyllä oppivat ne erikoisasiat, jotka ovat välttämättömiä tai mielenkiintoisia. Mutta ilman kunnollista perustaa niistä ei ole vastaavaa hyötyä. Tällaista perustan luomista Heinolan kirkonkylän koulussa on tehty 90 vuotta.

 Perusopetuslain mukaan kouluopetus järjestetään siten, että ”se edistää oppilaiden tervettä kasvua ja kehitystä” (3 § 2 mom.). Myös tämä on perustan luomista koko tulevalle elämälle. Kyse on niistä arvoista, joita koulu välittää tietoisesti ja tietämättään oppilaille. Tämä puolestaan liittyy suomalaisen koulun vahvaan sivistystehtävään.

 Mistä sivistyksessä on oikein kyse? Sivistys on alun perin merkinnyt siivoamista ja siistimistä. Vuonna 1822 sivistäminen määriteltiin tapojen siistimiseksi. Silloin se sai likipitäen nykyisen merkityksensä. ”Sivistys” on palautettavissa sanaan ”siveä”, joka tarkoittaa moraaliltaan moitteetonta, säädyllistä, puhdasta, tyyntä ja nöyrää. Sivistäminen oli pyrkimystä tällaiseen elämään.

 Toki sivistykseen liittyvät monenlaiset tiedot ja taidot, joita koulussa opiskellaan. Tärkeää on kuitenkin katsoa niiden taakse ja muistaa, että sivistys on pohjimmiltaan enemmän. Sivistynyt ihminen on nöyrä. Nöyryys ilmenee kunnioituksena elämää ja muita ihmisiä kohtaan, toisten huomioon ottamisena ja pyrkimyksenä ymmärtää heitä. Nöyrällä on kykyä nähdä ja arvioida asioita useammasta näkökulmasta. Tällaiseen nöyryyteen pystyy sisäisesti vapaa, vahva ja kypsä ihminen, jolla on terve itsetunto ja toimiva omatunto. Heinolan kirkonkylän koulussa on tehty hyvää sivistystyötä yhdeksän vuosikymmenen ajan.

 Kymmenen vuotta on vierähtänyt siitä, kun omat lapseni ovat olleet tässä koulussa. Silti vuosikymmenen jälkeen tahdon lausua kiitokseni teille Kirkonkylän koulun opettajille ja koko henkilökunnalle siitä arvokkaasta työstä, jota te teette. Samalla ajattelen kiitollisina niitä kaikkia, jotka yhdeksän vuosikymmenen aikana ovat kasvattaneet ja opettaneet tulevaa sukupolvea tässä koulussa.

 Hyvät juhlavieraat. Kun Heinolan kirkonkylään vihdoin 1920-luvun alussa saatiin kansakoulu, ensimmäisen koulun paikaksi valittiin pala Siltasen talon maalta. Silloisen Heinolan maaseurakunnan kirkkoherra E.F. Aarnion mukaan koululle valittuun paikkaan ”paistoi parhaiten aurinko Kirkonkylässä”. Tämä historiasta säilynyt lyhyt maininta pitää sisällään tärkeän viestin. Koululle valittiin paras tontti, lasten tulevaisuudelle haluttiin tarjota parasta. Vaikka sittemmin koulun paikka on vaihtunut ja ajat ovat muuttuneet, vanhan kirkkoherran ajatus on edelleen viisas ja ajankohtainen. Lapsi ansaitsee parasta. Hyvä koulu luo edellytyksiä hyvälle tulevaisuudelle.

Takaisin ylös

 

Puhe Kuusankosken kirkkomusiikkiviikon päätöskonsertissa 24.11.2013 Kuusankosken kirkossa

 Laulakaa Herralle uusi laulu!
Laula Herralle, maa,
laulakaa Herralle, maan asukkaat!
Laulakaa Herralle, ylistäkää hänen nimeään!
Kertokaa päivästä päivään
ilosanomaa hänen avustaan.
(Ps. 96:1-2)

 Nämä psalmin 96 alkujakeet kertovat Raamatun hyvin myönteisestä asennoitumisesta musiikkiin. Samalla ne puhuvat siitä, mikä on musiikin syvin tarkoitus: ylistää Jumalaa hänen lahjoistaan ja kertoa ilosanomaa Jumalan avusta. Säveltäjämestari, Leipzigin Tuomaskirkon kanttori Johann Sebastian Bach ilmaisi asian ytimekkäästi liittymällä varhaiskeskiajalta peräisin olevaan käsitepariin ”Jumalan kunnia” ja ”mielen rakennus”: ”Kaiken musiikin, siis myös kenraalibasson päämäärä ja perimmäinen syy ei saa olla mikään muu kuin, että se on olemassa Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi. Missä tätä ei oteta huomioon, siellä ei ole mitään varsinaista musiikkia, vaan pelkästään saatanallista hoilotusta ja posetiivin pyörittämistä.” Musiikki on Jumalan hyvä lahja, josta ihminen rakentuu ja eheytyy. Se koituu samalla lähimmäisen hyväksi, sillä Jumalan ylistäminen ja lähimmäisen palveleminen kuuluvat yhteen.

 Kirkkomusiikille psalmin 96 sanat osoittavat selvän tehtävän. Esipuheessaan Valentin Babstin virsikirjaan vuonna 1545 Martti Luther kirjoittaa tähän psalmiin viitaten: ”Laulakaa Herralle uusi laulu, sillä Jumala on tehnyt sydämemme ja mielemme iloiseksi rakkaan Poikansa kautta, jonka hän on antanut meidän puolestamme lunastukseksi synnistä, kuolemasta ja pahan vallasta. Joka uskoo tämän vakavasti, ei voi muuta kuin iloisesti ja mielellään laulaa ja puhua siitä, jotta myös muut kuulisivat ja tulisivat.”

 Kirkkomusiikissa on ominaista kaksi suuntaa. Yhtäältä siinä on kyse uskoa synnyttävästä evankeliumin julistamisesta, toisaalta uskosta nousevasta kiitollisesta vastauksesta Jumalalle.

 Tätä edellä sanomaani vasten on erinomainen se nimi, joka on valittu tänä vuonna perustetulle Kuusankosken seurakunnan kamarikuorolle. Nimi kertoo uskosta ja sen tunnustamisesta. Uskontunnustus on ennen kaikkea kolmiyhteisen Jumalan ja hänen pelastustekojensa ylistämistä. Latinankielen sana confessio tarkoittaakin sekä tunnustusta että ylistystä. Uskontunnustus on hymnin lähisukulainen.

Kamarikuoron nimi puhuu myös uskon välittämisestä eteenpäin. Jokainen uskontunnustus on aina, paitsi tunnustautumista yhteiseen uskoon, todistusta uskosta. Se ei ole yksilön uskon mitta, vaan uskon ilmaus, jossa ihminen hämmästellen luettelee Jumalan hyviä pelastustekoja. Minä saan arkana, epävarmana ja epäillen turvautua kirkon yhteiseen uskoon.

Kuoron nimi on onnistunut myös siksi, että se liittyy olennaisesti seurakunnan ydintapahtuman, jumalanpalveluksen kulkuun. Näin se viestii seurakuntaelämän keskuksesta, messusta. Itse asiassa se on yksi messun osan nimi. Samalla se tuo kauniilla tavalla esille teologisen ajatuksen siitä, että musiikki on ikuisen elämän alkusoitto (”Musica praeludium vitae aetarnae”).

 Kuusankosken seurakunnan kamarikuoron nimi on Credo. Sana on latinaa ja verbinä se merkitsee suomeksi ”minä uskon”. Substantiivina credo tarkoittaa uskontunnustusta. Kamarikuoro Credossa toteutuu kirkkomusiikin kaksinainen tehtävä uskoa synnyttävästä evankeliumin julistamisesta ja uskosta nousevasta kiitollisesta vastauksesta Jumalalle.

Hyvä Jumala siunatkoon kamarikuoro Credoa!

Takaisin ylös

Puhe Vilttihattu-päiväkodin siunaamisessa 20.11.2013 Mikkelissä

 Meillä on monenlaisia mittoja. Tarvitsemme niitä päivittäin. Kun uutta Vilttihattu-päiväkotia rakennettiin, käytettiin erilaisia mittoja: senttimetrejä ja metrejä, grammoja ja kiloja, kuutioita ja neliöitä, minuutteja ja tunteja.

 Mikä voisi olla nimenomaan päiväkodin mittayksikkö? Tässä talossa on neliöitä noin 1100, tämä on suunniteltu 110 lapselle, henkilökuntaa on yhteensä 31, korkein huonekorkeus on 7 metriä, ulkoaitaa on 390 juoksumetriä, rakentaminen maksoi kolme ja puoli miljoonaa euroa. Voimme laskea, paljonko on neliöitä lasta kohden, mikä on yhden hoitopaikan hinta tai montako lasta on yhtä henkilökuntaan kuuluvaa kohden. Mutta mikä olisi paras päiväkodin mitta?

 Päiväkodin paras mitta on syli. Syli on vanha suomalainen mitta. Se on ollut pituusmitta, joka on noin kaksi metriä. Se on samalla rakkauden mitta. Pientä vauvaa hoidetaan sylissä - niin meitä isojakin kerran hoidettiin. Te lapset istutte kotona usein äidin tai isän sylissä ja täällä päiväkodissa aikuisen sylissä. Syli on tärkeä paikka meille kaikille. Sylissä on turvallista. On surullista, jos lapsi ei pääse syliin. Silloin voivat monet asiat tuntua pelottavilta.

 Tänään on Lapsen oikeuksien päivä. Se muistuttaa lapsen oikeudesta turvalliseen elämään ja rakkauteen, kasvatukseen ja hoivaan. Siksi päiväkodin paras mitta on syli. Jeesuksesta kerrotaan, että hän otti lapsia syliinsä ja siunasi heidät (Mark. 10:16). Siunatessamme Vilttihattu-päiväkodin pyydämme, että Jeesus, lasten ystävä, saisi tuoda tähän päiväkotiin iloa, turvaa ja rakkautta.

Takaisin ylös

 

Rohkeasti luterilainen –paimenkirjeen julkistamistilaisuuden puhe 18.11.2013 tuomiokapitulissa

Piispanvirka on kaitsijan virka. ”Piispa, kukin hiippakunnassaan, on seurakuntien ja pappien ylin kaitsija.” Näin ytimekkäästi ilmaistaan piispan tehtävä kirkkojärjestyksen 18. luvun alussa.

 Kaitsijan tehtävä on huolehtia Kristuksen kirkolleen antaman tehtävän uskollisesta hoitamisesta. Piispa ei ole, kuten emerituspiispa Juha Pihkala on ilmaissut, ”uskon individualisti eikä hengellinen solisti, raflaavien mielipiteiden generaattori” vaan Kristuksen palvelija ihmisiä ja kirkkoa varten. Kaitsijan virkaan kuuluvat julkiset puheenvuorot, joilla näytetään suuntaa. Tästä johtuen piispat ovat perinteisesti kirjoittaneet hiippakunnalleen paimenkirjeitä, joissa on käsitelty kirkon kannalta ajankohtaisia ja tärkeitä kysymyksiä.

 Aloittaessani Mikkelin hiippakunnan piispana helmikuussa 2009 väitöskirjatyöni kirkon jäsenyyteen sitoutumisesta oli viimeistelyvaiheessa. Väittelin teologian tohtoriksi tammikuussa 2010. Samalla ilmestyi kirkon jäsenyyttä käsittelevä tutkimukseni. Tästä johtuen paimenkirjeeni Mikkelin hiippakunnalle on joutunut odottamaan vuoroaan. Tänään on sen julkistamisen aika.

 Viestinnän viime vuosikymmenien kehitys on johtanut siihen, että myös piispan on tuotava esille näkemyksiään välillä hyvinkin nopeassa tahdissa. Erityisesti internet on merkinnyt uudenlaisia mahdollisuuksia omien ajatusten ja kirkon kantojen esittämiseen. Piispoja on haastettu kirjoittamaan blogeja, olemaan facebookissa, hyödyntämään twitteriä. Sosiaalinen media on piispan viranhoidossa hyvä työkalu. Silti sen vastapainona, pikaisten kommenttien asemesta tarvitaan syvällisempää pohdiskelua. Sitä toivon tämän paimenkirjeen sisältävän.

 Nyt ilmestyvän paimenkirjeen teemat ovat valikoituneet niistä kysymyksistä, jotka viranhoidossani ovat olleet viime vuosien aikana esillä. Siten ne antavat yhtäältä kuvan siitä, mitkä asiat ovat kirkossa ajankohtaisia. Toisaalta monia tärkeitä teemoja jää tässä käsittelemättä.

 Kirjan teemat on jaettu uskon, toivon ja rakkauden otsikoiden alle. Nämä kolme asiakokonaisuutta liittyvät toisiinsa muodostaen teologisen kokonaisuuden. Ne ovat näkökulmia siihen, mitä usko kolmiyhteiseen Jumalaan merkitsee. Usko-otsikon alla olevat luvut käsittelevät kirkon uskon perusteita, tehtävää ja hengellistä elämää. Toivo-otsikon alla oleva teksti käsittelee kirkon identiteettiin, jäsenyyteen ja tulevaisuuteen liittyvä teemoja. Rakkaus-otsikkoa seuraavat luvut pohtivat muutamia ajankohtaisia eettisiä kysymyksiä, kuten ulkopuolisuutta, pahuutta ja elämän arvoa.

 Paimenkirjeen tekstin taustalla ovat kirjoitukset ja puheenvuorot, joita olen laatinut eri yhteyksiin. Paimenkirjeiden perinteisiin kuuluu, että piispa esittelee itseään ja elämänhistoriaansa sekä luo katsauksen hiippakunnan elämään.

 Seurakuntien uusille työntekijöille järjestelyllä orientoitumiskurssilla moni työntekijä kantoi huolta, opettavatko he kirkon opin mukaisesti. Vastasin heidän kysymykseensä, että jos on Katekismuksen lukenut ja siinä pysyy, ei voi mennä harhaan. Paimenkirjeessä lähdetään liikkeelle Katekismuksesta. Tarkoitus on linjata luterilaisen uskon ja elämän tulkintaa tässä ajassa.

 Katekismus ja virsikirja ovat kirkon aarteita, jotka ovat perinteisesti olleet maassamme tärkeitä hengellisen elämän oppaita ja rukouskirjoja. Niissä virtaa luterilaisuuden ”ydinmehua”. Paimenkirjeessä jokainen luku alkaa Katekismuksella ja päättyy virren säkeistöön.

 Kirjan nimeksi on annettu Rohkeasti luterilainen. Se ennakoi tulevaa reformaation juhlavuotta 2017. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on paljon julkista mielikuvaansa parempi. Paimenkirjeellä haluan rohkaista kirkkomme jäseniä ja työntekijöitä olemaan rohkeasti luterilaisia. Nyt on sen aika.

 Kirjan kirjoittaminen kaiken muun viranhoidon ohessa on vienyt aikaa ja tarvinnut tukea. Lausun parhaimmat kiitokset kirjan eri vaiheissa kaikille korvaamatonta apuaan ja tukeaan antaneille. Lämmin kiitos työtovereilleni tuomiokapitulissa. Heistä teologinen sihteerini, rovasti Merja Vuorikari on ollut mukana kirjahankkeessa alusta lähtien. Kustantajan edustajana on asioita vienyt eteenpäin kustannuspäällikkö Päivi Karri. Rovasti Kai Vahtola, työtoverini Kirkkohallituksen ajoilta, on arvokkailla kommenteillaan auttanut parantamaan tekstiä ja näkökulmia. Erityisen kiitoksen lausun toiselle Kirkkohallituksen aikaiselle työtoverilleni, rovasti Kirsti Aallolle. Hän on antanut apua tekstin muokkaamisessa, oikoluvussa, kuvituksessa ja lukemattomissa muissa asioissa.

 Kun tänään saatan julkisuuteen paimenkirjeeni Mikkelin hiippakunnalle, toivon sen rohkaisevan seurakuntia ja niiden jäseniä sekä työntekijöitä. Apostoli Paavalin sanoin: ”Tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan.” (1 Kor. 15:58)

 Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>

 

Lasten ja perheiden tukeminen -tilaisuus 4.10.2013

 
Tervehdyspuhe Lasten ja perheiden tukeminen –tilaisuudessa 4.10.2013 Mikkelissä
 
Nykyisen hallituksen ohjelmassa todetaan hyvinvoinnin syntyvän työstä. Tämä on totta. Työ luo edellytyksiä toimeentuloon ja hyvään elämään. Siksi viime aikoina on julkisuudessa kannettu paljon huolta työn tuottavuuden lisäämisestä, kansantalouden tulevaisuudesta, kestävyysvajeesta ja kansainvälisestä kilpailukyvystä. Tämä kaikki on tarpeellista ja välttämätöntä. Mutta riittävätkö ne hyvinvoinnin takaajaksi?
Kirkon ruohonjuuritason kokemuksen mukaan perheiden ahdingossa näkyy elämäntilanteiden kuormittavuus, taloudelliset huolet, työttömyys tai työelämän vaativuus, pärjäämisen pakko, päihteiden käyttö sekä monet ulkoapäin tulevat vaatimukset, jotka kuormittavat perheen ihmissuhteita. Niin perheiden hyvin- kuin pahoinvointikin heijastuu lapsiin. Työ ja talous luovat hyvinvointia, mutta eivät yksin riitä.
 
Kirkon kasvatus- ja perhetyössä saadun kokemuksen mukaan hyvinvointi edellyttää välittämistä. Siksi liityn niihin julkisuudessa kuultuihin puheenvuoroihin, joissa on peräänkuulutettu yhteiskuntaamme välittämisen kulttuuria.
 
Välittämisen kulttuuriin kuuluu kyky vuorovaikutukseen erilaisten ihmisten kanssa. Vaikka Suomi on edelleen uskonnollisesti ja kulttuurisesti homogeeninen maa, se muuttuu koko ajan yhä moniuskontoisemmaksi ja monikulttuurisemmaksi. Maassamme vallitsee uskontojen välillä rauhanomainen rinnakkaiselo ja yhteisymmärrys. Sitä ovat edesauttaneet kristillisten kirkkojen hyvät ekumeeniset suhteet sekä eri uskontojen johtajien säännölliset keskustelut ja tapaamiset. Uskontorauhan takaamisessa on tärkeä merkitys korkeatasoisella koulujen uskonnonopetuksella. Näistä kannattaa pitää kiinni myös tulevaisuudessa. Paikallistason uskontodialogi on sen sijaan monin paikoin heikkoa ja sitä tarvitaan lisää.
 
Välittämisen kulttuuriin liittyy myös kyky yhteistyöhön. Mikään organisaatio ei ole niin vahva, että se pystyisi yksin huolehtimaan lasten, nuorten ja perheiden tarvitsemasta tuesta. Siksi tarvitaan voimien yhdistämistä ja yhteistyötä. Siksi tämä tilaisuus on merkittävä. Haluankin kiittää ministeri Paula Risikkoa sekä sosiaali- ja terveysministeriötä niin tästä kuin muista vastaavista tilaisuuksista kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien kanssa.
 
Uskonto on nähtävä ennen kaikkea myönteisenä voimavarana lasten ja perheiden hyvinvoinnin edistämisessä. Sen osoittamisessa meillä on kirkkoina ja uskonnollisina yhteisöinä suuri vastuu. Siksi meidän on toimittava yhdessä lasten ja perheiden kanssa ja puolesta. Siksi meidän on määrätietoisesti sanouduttava irti perheväkivallasta sekä kaikesta lapsiin kohdistuvasta henkisestä, hengellisestä ja fyysisestä kaltoinkohtelusta.
 
Suomen evankelis-luterilainen kirkko haluaa – muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen tavoin - kantaa vastuunsa lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnista. Mielessäni on tähän liittyen kolme asiaa.
 
Ensinnä: kirkon sanoma luo perustan hyvälle elämälle. Se rohkaisee rakentamaan kestäviä ihmissuhteita ja tuo armon näkökulman elämän ristiriitoihin. Se vakuuttaa Jumalan anteeksiantoa ja tarjoaa mahdollisuuden uuteen alkuun.
 
Toiseksi seurakuntien perustyö lasten, nuorten ja perheiden parissa on sinänsä syrjäytymistä ennaltaehkäisevää toimintaa. Esimerkiksi lapsi- ja nuorisotyön, perhetyön ja diakoniatyön merkitys on suuri. Selvitysten mukaan näitä työmuotoja arvostetaan. Kirkon maahanmuuttaja- ja monikulttuurisuustyö kasvaa jatkuvasti.
 
Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon työaloista lapsi-, nuoriso- ja perhetyö on suurin, mitataan sitä millä mittareilla tahansa. Muutama tilastotieto: Seurakuntien palveluksessa on 4 000 lapsi- ja nuorisotyöntekijää sekä 1400 diakoniatyöntekijää. He ovat merkittävä ammattitaitoinen voimavara ja yhteistyökumppani lasten ja perheiden hyvinvoinnin edistämiseksi. Vuosittain lapsi- ja nuorisotyöntekijät tekevät 11 000 kotikäyntiä. Perheneuvonnassa käydään 82 000 keskustelua (45 min/kerta). Lapsi- ja nuorisotyön erityistilaisuuksiin ja –tapahtumiin osallistuu 750 000 kävijää. Perhekerhoissa on 1 100 000 osallistujaa.
 
Kolmanneksi kirkko on merkittävä arvokasvattaja ja heikkojen puolustaja. Kirkko korostaa perhettä yhteiskunnan perussoluna. Kirkko puolustaa lapsen ja heikoimmankin ihmisen arvoa loukkaamattomana Jumalan kuvana ja kehottaa rakastamaan lähimmäistä kuin omaa itseä. Kyse on välittämisen kulttuurista, jossa ihminen tulee nähdyksi, kohdatuksi ja kuulluksi. Välittämisen kulttuurissa pidetään huolta myös täysin ventovieraasta ihmisestä. Yksikin toimiva ihmissuhde auttaa ja tukee lasta ja nuorta ja voi estää ulkopuolelle jäämistä. Olennaista on hyväksytyksi tuleminen, arvostus, se että on jollekulle kallis ja tärkeä. Tällaiseen välittämisen kulttuuriin haastan meitä kaikkia.
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Puheenvuoro Pyhät Polut -tapahtumassa 21.9.2013

 
Miksi luterilaisetkin vaeltavat?
Puheenvuoro Pyhät polut –syystapahtumassa 21.9.2013 Enonkoskella
 
 
”Aivan varmaa on, että semmoiset pyhiinvaellukset eivät perustu Jumalan sanaan eivätkä käskyyn ja ovat siis hyödyttömiä, koska me syntiin ja vaaraan joutumatta voimme niiden asemesta tehdä jotakin parempaa. Miksi laiminlyödään omaa seurakuntaa, Jumalan sanaa sekä vaimoa ja lapsia, jotka ovat meille tarpeelliset ja joista meillä on Jumalan käsky? Miksi riennetään tarpeettomille, epävarmoille, turmiollisille Perkeleen virvatulille? Vain siksi, että Perkele on riivannut paavin sitä touhua kehumaan ja vahvistamaan, jotta ihmiset laumoittain luopuisivat Kristuksesta, ihastuisivat omiin tekoihinsa ja, mikä katkerinta, päätyisivät epäjumalanpalvelijoiksi. Paitsi että koko puuha on tarpeeton, vailla käskyä, ohjetta ja varmuutta, se on lisäksi turmiollinen. Tässäkään ei voida yhtään väistyä eikä antaa periksi. Huolehdittakoon siitä, että saarnoissa osoitetaan pyhiinvaellukset tarpeettomiksi ja vielä vaarallisiksikin; sittenpähän nähdään, kuinka pyhiinvaellusten käy.” (Schmalkaldenin opinkohdat, toinen opinkohta)
 
”Vielä kauemmas Jumalan käskyistä etääntyvät pyhiinvaellukset, joita on hyvin monenlaisia: yksi vaeltaa haarniskoituna, toinen avojaloin. Tällaista Kristus sanoo turhaksi palvelemiseksi, eikä siitä näin ollen ole mitään hyötyä Jumalan vihan lepyttämiseen, vaikka vastustajamme niin sanovat. Kaikesta huolimatta näitä tekoja kaunistetaan suurenmoisin nimityksin: niitä sanotaan ylimääräisiksi teoiksi ja niille annetaan se kunnia, että ne ovat hinta, joka kelpaa vapauttamaan iankaikkisesta kuolemasta. Näin ne asetetaan Jumalan käskyyn perustuvien tekojen edelle.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XII uskonkohta)
 
”Vastustajamme uskottelevat, että iankaikkiset rangaistukset muunnetaan kiirastulessa rangaistuksiksi, joista taas osa annetaan anteeksi avainten vallan voimasta, mutta osasta on ihmisen lunastettava itsensä vapaaksi hyvitysteoilla. Vielä he lisäävät, että hyvitystekojen tulee olla ylimääräisiä suorituksia; nämä ovat sitten tyhjänpäiväisten menojen noudattamista, kuten pyhiinvaelluksia, rukousnauhan käyttöä ja sen semmoisia menoja, jotka eivät perustu Jumalan käskyyn.” (Augsburgin tunnustuksen puolustus, XII uskonkohta)
 
Näin voimakkain sanankääntein luterilaiset tunnustuskirjat vastustavat pyhiinvaelluksia. Miksi luterilaisetkin silti vaeltavat? Jotta tähän kysymykseen voi vastata, täytyy ensin löytää vastaus toiseen kysymykseen: Miksi luterilainen reformaatio torjui pyhiinvaellukset?
 
Pyhiinvaellus on yleinen uskonnollinen ja jopa kulttuurinen ilmiö, ei siis mitenkään kristillinen tapa. Ihmisellä on halu käydä paikoilla, joissa on tapahtunut jotakin merkittävää tai jotka liittyvät merkkihenkilöihin. Nykyään tämä näkyy esimerkiksi monien popmuusikoiden haudoilla, joista on tullut ”fanien” pyhiinvaelluspaikkoja.
 
Monissa uskonnoissa pyhiinvaellukset kuuluvat uskonnon määrättyyn harjoittamiseen, toisissa ne ovat hengellisen elämän rikastamisen tapoja. Edellisestä tunnetuin lienee muslimien vaellus Mekkaan. Islamissa se on uskonnollinen velvollisuus. Kristinusko sen sijaan kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, jossa pyhiinvaellus on osa hengellisen elämän vaalimista ja rikastamista.
 
Kristillinen pyhiinvaellusperinne alkoi jo 100-luvulla, kun kristityt vierailivat marttyyrien haudoilla. 300-luvulla kirkkoisä Hieronymus rohkaisi kristittyjä pyhiinvaelluksiin. Pyhiinvaellukset suuntautuivat etupäässä Palestiinaan, Jeesuksen syntymään ja ristiinnaulitsemiseen liittyviin paikkoihin eli Betlehemiin ja Jerusalemiin. Kun Pyhään maahan alkoi olla liian vaikeaa päästä, etsittiin pyhiinvaelluskohteita apostolien, pyhimysten ja marttyyrien elämään tai kuolemaan liittyvistä paikoista. Näistä merkittävimmäksi tuli pyhien apostolien, Pietarin ja Paavalin marttyyrikuoleman kärsimyspaikkana pidetty Rooma. Pyhän maan ja Rooman lisäksi kolmanneksi merkittäväksi pyhiinvaelluskohteeksi kasvoi lännessä Luoteis-Espanjassa sijaitseva Santiago de Compostela.
 
Kukoistukseensa pyhiinvaellukset nousivat sydän- ja myöhäiskeskiajalla. Pyhiinvaellusinto oli huipussaan 1400-luvulla. Reformaation kirkoissa niistä luovuttiin – tai oikeammin ne kiellettiin, kuten alussa lukemistani tunnustuskirjojen katkelmista voi hyvin päätellä. Reformaattorit vastustivat pyhiinvaelluksia ennen kaikkea kahdesta syystä. Ensinnäkin he pitivät niitä yrityksinä ansioitua Jumalan edessä omin toimin. He halusivat selkeästi torjua sen käsityksen, että pyhiinvaellusten kautta voitaisiin ansaita Jumalan armoa. Toiseksi reformaattorit näkivät pyhiinvaelluksiin liittyvät lieveilmiöt. Pyhiinvaelluksethan olivat myöhäiskeskiajan ”massaturismia” ja siten niihin liittyi monenlaista epärehellistä ja epämääräistä toimintaa. Tunnustuskirjojen ”madonluvut” pyhiinvaelluksille on nähtävä ja tulkittava tätä taustaa vasten.
 
Viime vuosikymmeninä pyhiinvaellukset ovat jälleen eläneet nousukautta. Katolinen ja ortodoksinen perinne on säilynyt läpi vuosisatojen, mutta viime vuosikymmeninä se on kasvanut. Niiden lisäksi on protestanttinen pyhiinvaellusperinne elpynyt, useimmiten ekumeenisesti värittyneenä. Näin on käynyt myös meillä Suomessa.
 
Miksi luterilaisetkin vaeltavat? Mitä pyhiinvaelluksista pitäisi nyt ajatella luterilaisessa kirkossamme? Miksi niiden suosio on kasvanut ja mikä saa nykyihmisen lähtemään ”pyhille poluille”? Syitä on varmasti monia. Teologian tohtori Kalle Elonheimo kuvaa kirjassaan Pieni pyhiinvaelluskirja (Kirjapaja 2003, s 25-26) tilannetta seuraavasti:
 
”Hän haluaa irtautua arkielämästä, hän haluaa etsiä pyhää ja antaa pyhälle aikaa ja tilaa tulla elämäänsä. Tietyllä tavalla pyhiinvaellukset ovat läheistä sukua suosituiksi tulleille retriiteille, hiljentymistilaisuuksille. Tärkeää on myös yhteys, jota koetaan toisten samaan aikaan vaeltavien kanssa. Yhteyttä voi tuntea perinteisellä pyhiinvaellusreitillä myös yksin vaeltaessaan. Päiväkausia itsekseen Jaakontietä Santiago de Compostelaan vaeltava voi aistia väkevästi muiden pyhiinvaeltajien läsnäolon. Tunto nousee tietoisuudesta, että samaa polkua ovat kulkeneet lukuisat pyhiinvaeltajasukupolvet ainakin tuhannen vuoden ajan.
 
Vaikka ekumeenisten pyhiinvaellusten lähtökohtana on usein ollut muistelu ja pyhällä paikalla käynti sekä yhteyden etsiminen, pyhiinvaellusteologian helmeksi ovat kirkastuneet itse pyhiinvaelluksen, taivaltamisen ja kulkemisen avaamat näkymät. Jalkapatikka irrottaa ihmisen arjesta ja sen vaatimuksista sekä antaa hänen havaita ihmisen todellisen mittakaavan. Jalkaisin kulkee päivässä matkan, johon autolla kuluu puolisen tuntia. Pyhiinvaeltaja voi siis tarjota itselleen kiireettömyyden ja hitauden ylellisyyden. Hän voi keskittyä rinnallaan vaeltaviin ihmisiin, ympäröivään luontoon ja Kristukseen, joka kulkee hänen kanssaan. Hän elää vaelluksella yksinkertaista ja huoletonta elämää, jossa on aikaa hiljaisuudelle. Hänen päiväohjelmaansa eivät määrää kellonajat, vaan hän tuntee ajan ja matkan etenemisen jaloissaan ja mahassaan. Pyhiinvaeltajalla on aikaa hengelliselle elämälle: joka askeleella, joka hengenvedolla voi rukoilla.
 
Nykyihmiselle hidasvauhtinen pyhiinvaellus on myös keino vastustaa nykymaailman vaatimuksia. Jos pyhiinvaeltajan päivämatkan hurauttaa autolla puolessa tunnissa, paljon jää kokematta ja tuntematta. Pyhiinvaellukseen sisältyy terve ajatus irtautua maailman antamasta varmuudesta. Se korostaa hitautta, hiljaisuutta, yksinkertaisuutta, vapautta, jakamista, huolettomuutta ja hengellisyyttä. Se asettaa siten elämän huolet oikeaan perspektiiviin, auttaa ottamaan tosissaan oman elämän mielekkyyden ja kohtaamaan elämän uskonnolliset peruskysymykset.”
 
Elonheimon kuvauksessa nousee esille muutama pyhiinvaelluksiin liittyvä tärkeä painotus. Ensinnäkin kaipaus pyhän kohtaamiseen. Luomisen perusteella jokaisessa elää kaipaus Luojansa yhteyteen. Tämä tulee esille siinä, että pyhän kokeminen ei ole mikään kristinuskon yksinoikeus. Eri uskonnot ovat ilmauksia tästä ihmisen kaipuusta pyhän kohtaamiseen. Suomalaisille erityisesti luonto on tärkeä hiljentymisen paikka, jossa moni kokee pyhän läsnäolon. Kristittyinä tiedämme, mistä löytyy täyttymys pyhyyden kaipaukseen. Vuoden 1948 Kristinoppimme mukaan ”Jumala kohtaa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raamatussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.” (KO 4)
 
Voimmeko hyvinvointiyhteiskunnassa huonosti, koska elämästä puuttuu pyhyyden kosketus? Eikö pyhiinvaellusten suosio kerro pyhän kaipauksesta? Juuri tämän vuoksi pidän tärkeänä, että pyhiinvaellukseen liittyy aina hengellinen osuus. Vanhastaan pyhiinvaellusreitit ovat kulkeneet kirkosta kirkkoon. Ilman hengellistä elämää pyhiinvaellus typistyy pelkäksi vaellukseksi.
 
Toiseksi yhteyden etsintä ja kokemus. Ruotsalainen pappi ja kirjailija Peter Halldorf on todennut, että juurettomuus on aikamme pahin sairaus. Se kalvaa kulttuuriamme ja riistää olemassaololta henkisen ryhdin. Ihminen saa juuret, kun hän on osa yhteisöä, joka kurottaa ajassa taaksepäin. Sitä kautta vaalitaan aarteita, jotka auttavat suunnistautumaan kohti tulevaa. Halldorf sanoo: ”On vaikea löytää perille ilman edeltä kulkeneiden johdatusta ja ankkuroitumista yhteisöön, jonka kautta arvomme juurtuvat omaa minäämme syvempään multaan. Luonnollisesti ihminen tarvitsee monia juuria omassa moraalisessa, älyllisessä ja hengellisessä elämässään. Hänen syvimmälle ulottuva juurensa on kuitenkin elämä Jumalassa.” (Sielun juuri.Kirjapaja 2006, s 5-6)
 
Yksilöllisyyttään korostava aikamme ihminen kaipaa samalla yhteyteen niin toisten ihmisten kuin Jumalan kanssa. Pyhiinvaellus parhaimmillaan auttaa meitä löytämään juuremme, yhteyden toisiin kristittyihin ja Jumalaan.
 
Hiljaisuuden ystävien johtajana toiminut Paavo Rissanen on sanonut: ”Kristillinen elämä on hengellistä matkaa, jota kuljetaan samanaikaisesti eteenpäin, sisäänpäin ja ylöspäin.” Pyhiinvaellus ilmentää tällaista kristityn elämää. Matkanteko voi tapahtua monin eri tavoin, olemmehan me ihmisetkin erilaisia. Samalla saamme olla tietoisia siitä, että emme ole omassa varassamme. Meitä kantavat ikuiset käsivarret. (5. Moos. 33:27)
 
Kolmanneksi hengellisen elämän kokonaisvaltaisuus. Hengellisyys halutaan nähdä koko elämää kannattavana ulottuvuutena, joka kietoutuu erottamattomasti maalliseen ja antaa sille sisällön ja arvon. Koko elämä hahmotetaan jumalallisen ja inhimillisen vuorovaikutuksena, kohtaamisena, jossa Jumalan Pyhä Henki saattaa nämä kaksi osallisiksi toisistaan.
 
Nykyajan ihmiselle elämyksellisyys on tärkeää, myös uskonnollisuudessa. Tämä liittyy kokonaisvaltaiseen hengellisyyteen, josta pyhiinvaellus on hyvä esimerkki. Sitä voisi kutsua ”jaloilla rukoilemiseksi”.
 
Arkkipiispa Mikko Juva kirjoittikin tervehdyksessään Pyhän Henrikin pyhiinvaellustien historiikissa reilut kolme vuosikymmentä sitten: ”Ehkä pyhiinvaellus ennen muuta antaa kulkijalleen mahdollisuuden kokea uudelleen se elämän yhteys, joka keskiaikaisille esivanhemmille oli koko olemassaoloa kannattava selviö, mutta joka meille, heidän kolmannelle vuosituhannelle kurottuville jälkeläisilleen on tullut ongelmaksi, että ruumiin ponnistus ja sielun odotus, aineellinen viljely ja kristillinen usko kuuluvat yhteen. Tuskin missään muualla tämä yhteys on niin koettavissa kuin vaelluksella kirkosta kirkkoon Suomen luonnon keskitse, kotoisten ja outojen kanssavaeltajien seurassa.” (Pyhän Henrikin tie. Historiaa ja perimätietoa vanhan valtatien, Suomen ainoan keksiaikaisen pyhiinvaellustien vaiheilta. Pyhän Henrikin tien toimikunta 1979)
 
Luterilaisen kirkon näkökulmasta pyhiinvaellukset ovat Perkeleen virvatulia, tarpeettomia ja turmiollisia silloin, kun ne muuttuvat ihmisen ansioksi ja syrjäyttävät Kristuksen kertakaikkisen ja ainutlaatuisen pelastusteon. Mutta pyhiinvaellus on tarpeellinen ja hyödyllinen hengellisen elämän muoto silloin, kun se auttaa pyhän Jumalan kohtaamiseen, juurtumaan Kristukseen ja kristilliseen kirkkoon sekä näkemään koko elämän Jumalan arvokkaana lahjana. Tätä varten luterilaisetkin vaeltavat ja suuntaavat askeleensa pyhille poluille.
 
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>
 


Sotainvalidien Veljesliiton Kymen piirin kirkkopäivä 19.9.2013

Puhe Sotainvalidien Veljesliiton Kymen piirin Kirkkopäivässä 19.9.2013 Savitaipaleella
 
”Varmasti olette jo ajatellut että kirjeenne on mennyt hukkaan kun ei ole kuulunut mitään. Nyt vihtoinkin lähetän vaatimanne tietot jotka koskevat totennäköisesti teitän veli vainajanne viimeisijä hetkijä. Oli syksy 1939 sain kutsun, lähteä sinne jonne satat tuhannet toisetkin suomen nuoret miehet. Saimme jättää rakkaat kotimme ja kaikki mitä niissä oli. Ja astuva tuota synkkää aikaa kohten. Kokoonnuimme halunan kansakoululle ja sieltä matkamme suuntautu kuopioon. Täällä joutun veljenne kansa samaan konekivääri ryhmään hän toimi meitän ryhmän johtajana. Olimme reservi aikamme impilahden pitäjässä, kitelässä ja ruokojärvellä. Tulin Kauko vainajan kanssa hyväksi tutuksi hänhän oli kunnon nuorukainen, niin rauhan aikana kuin sotassakin. Emmehän kukaan toivoneet sotaa, ainahan kaipasimme rauhan omaisiin oloihin. Mutta tuo kylmä viesti tuli, ja meitän täyty käytä ase kätessä suojaamaan kalleimpia arvojamme. Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. Veljenne ei peljännyt sotaa hänen mielensä oli aina reipas. Mutta hänelle tuli kesken taistelua (xxx) tapaturma sillä häneltä polttivat jalan. Jota hän sairasti useita viikkoja. Saapu maaliskuussa, olimme olleet vihollisen kanssa melkein joka päivä tekemisissä. Oli 6 päivä alkamassa olimme Petäjäsaaressa. Kello kuuten tienossa aamulla alotti ryssä hirvittävän tykki tulen jota kesti yhtä mittaa kello 12 saakka päivällä. Sitte se alko hyökätä. Me pitimme puoliamme aina kello 16 saakka. Mutta sitten täyty meitän jättää saari surullisin seurauksin. Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme. Salmi oli 1800 m leveä ja kirkas päivä ja tuli hirvittävä. Veljenne ei pelännyt kuolemaa hän sano että se on niin sallittu jos sekin osaksi tulee. Jätettyämme saaren meitän ryhmästämme kaatu useita. Teitän veljenne kaatu myös noin 100 metriä rannasta. Asuin hänen kansa koko ajan yhtessä ja söimme monta pakettia yhtessä. Meitän joukko osaston luona ei käynyt pappia yhtään kertaa sotan aikana. Olen koittanut tähän kirjoittaa näitä tietoja, joita te pyysitte. Mutta jos mitä vielä haluatte tietää veljestänne niin tehkää se tietoisena että tahdon niitä ystävällisesti lähettää.”
 
Näin kirjoitti 8.12.1941 Hannes Pitkänen Juankoskelta kirjeessään Martta Pentikäiselle, joka oli tiedustellut veljensä Kaukon viime vaiheista. Maanviljelijä, reservin alikersantti Kauko Pentikäinen oli vaimoni Marian setä. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty, niin kuin ei monen muunkaan sankarivainajan.
 
Kauko Pentikäisen kuolema on yksi niistä lukemattomista, joita Laatokan koillisnurkkauksen saarissa kohdattiin alkuvuodesta 1940. Pitkärannan edustalla olevassa Petäjäsaaressa kaatui 117 miestä kahdeksassa tunnissa maaliskuun 6. päivänä 1940. Kaatuneista oli nilsiäläisiä 23 ja rantasalmelaisia 46. Rantasalmelaisten menetys oli suurin yhtenä päivänä yhtä paikkakuntaa koskeva tappio talvisodan aikana. Petäjäsaaren taistelu oli yksi talvisodan päätösvaiheen ankarimpia taisteluita.
 
Tänä vuonna nilsiäläiset olivat saaneet Pitkärannan kaupungilta luvan rakentaa muistolehdon Petäjäsaareen. Paikaksi oli valittu talvisodan aikainen joukkosidontapaikka (JSP). JSP oli sijoitettu suojaiseen paikkaan pitkän kalliokielekkeen alle. Maaliskuun 6. päivän taisteluissa 1940 JSP sai ilmeisesti lentopommista täysosuman siten, että kalliokieleke romahti haavoittuneiden päälle. Parikymmentä miestä sai surmansa. Kallioon ovat sekä rantasalmelaiset että nilsiäläiset kiinnittäneet jo aiemmin muistolaatat. Nyt pieni alue on ympäröity mustalla metalliaidalla ja sen sisälle on rakennettu irtokivistä alttari. Heinäkuun 16. päivänä 2013 toimitin Petäjäsaaren muistolehdon siunaamisen. Hetki oli ikimuistoinen ja koskettava.
Kun valmistauduin muistolehdon siunaamiseen, sain käsiini edellä lukemani kirjeen. Kun luin sitä sekä muuta talvisodan tapahtumista kertovaa aineistoa, hahmottui mieleeni vahva kuva veteraanisukupolvien arvomaailmasta.
 
Ensinnä esille nousee tinkimätön velvollisuudentunto ja isänmaanrakkaus. Se tulee vahvasti esille esimerkiksi monissa Petäjäsaaren taisteluihin liittyvissä kertomuksissa. Sitä kuvaa koskettavalla tavalla Hannes Pitkäsen kirjeen maininta: ”Emmehän kukaan toivoneet sotaa, ainahan kaipasimme rauhan omaisiin oloihin. Mutta tuo kylmä viesti tuli, ja meitän täyty käytä ase kätessä suojaamaan kalleimpia arvojamme.” Hinta kalleimpien arvojen suojelemisesta oli kova. Sitä hintaa te sotainvalidit ja veteraanit yhä maksatte. Kuinka totta onkaan monen suusta kuultu lausahdus, että iän karttuessa vaivat ja vammat nuortuvat.
Kauko Pentikäisen täti Hanna Kokkonen (os. Pentikäinen) kirjoitti muistokirjoituksessa veljenpojastaan: ”Muistaessasi kalliin sotilasvalasi läksit sinäkin, Kauko, luottaen siihen, että oikeus voittaa. Vaikka se hetki oli varmaan raskas erotessasi rakkaasta kodistasi, menit sinne jonnekin, jossa miestä tarvittiin. Ja taistelitkin siellä sodan viime päiviin asti. Muistan, miten urhoollisen kirjeen kirjoitit serkullesi. Sanoit kirjeessäsi: Saisin jalkani palamisen vuoksi vielä sairaslomaa, mutta en tahdo, menen rintamalle.”
 
Tämä yksittäinen esimerkki on kuvaava. ”Saisin jalkani palamisen vuoksi vielä sairaslomaa, mutta en tahdo, menen rintamalle.” Kaikessa yksinkertaisuudessaan se kertoo veteraanisukupolvien velvollisuudentunnosta ja rakkaudesta isänmaata kohtaan. Sellaisia arvoja kansamme edelleen tarvitsee.
 
Veteraanisukupolvien arvomaailmasta nousee toiseksi esille lähimmäisenrakkaus. Sotien aikana ei kukaan voinut ”tuijottaa vain omaan napaansa” ja ajaa omaa etuaan. Pienen kansan elinehto oli yhteenkuuluvuus, toisten huomioon ottaminen, kokonaisedun asettaminen itsensä tai oman ryhmänsä edelle. Tunnus ”veljeä ei jätetä” on tällaisen lähimmäisenrakkauden ilmaus.
 
Sotilas on valmis asettamaan oman henkensä alttiiksi toisten puolesta. Sitä kuvaa osuvasti Hanna Kokkosen muistokirjoitus veljenpojastaan: ”Vaan muutamia päiviä kirjeesi jälkeen aivan yllätyksenä saapuikin suruviesti, että olet kaatunut sankarina Petäjäsaaren taistelussa isänmaan ja meidän puolestamme. Ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä ystäviensä edestä.” Tässä on viittaus Uuteen testamenttiin. Jeesus sanoi ennen kuolemaansa: "Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta" (Joh. 15:13). Raamatunkohta voidaan kääntää myös toisin: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että asettaa henkensä alttiiksi ystäviensä puolesta.” Sodissamme taistelleet olivat mukana henkensä uhalla. Joidenkin osaksi tuli myös menettää henki. Joidenkin osana oli vammautua ja kantaa ruumiissaan tai mielessään sodan seurauksia koko loppuelämän ajan. Kaikki tämä kertoo lähimmäisenrakkaudesta, valmiudesta asettua alttiiksi toisten ja kokonaisuuden hyväksi.
 
Meitä nuorempia veteraanisukupolven esimerkki velvoittaa toimimaan samoin. Ennen äsken mainittuja Jeesuksen sanoja on hänen käskynsä: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh. 15:12) Maamme vapaus on ostettu sodissa kaatuneiden ja haavoittuneiden hinnalla. Se velvoittaa meitä työskentelemään sen maan ja maailman puolesta, jonka takia he antoivat itsensä alttiiksi. Se kutsuu myös työhön rauhan puolesta. Tehtävämme on rakentaa luottamusta, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten, ihmisryhmien ja kansojen kesken.
 
Kolmanneksi esille nousee usko Jumalaan. Äärimmäisen hädän ja epätoivon keskellä taistelleille ei jäänyt muuta kuin luottamus Jumalaan, vaikka välillä tuntui, että Jumalakin oli heidät unohtanut. Hannes Pitkäsen kirjeessä se tulee esille yksinkertaisen koruttomasti: ”Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. … Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme.” Inhimillisen epätoivon keskellä jäi vain toivo Jumalasta ja elämästä hänen luonaan taivaassa. Tieto tästä lohdutti myös omaisia surussa ja menetyksessä. Hanna Kokkonen kirjoittikin muistokirjoituksessa: ”Toivoisin, että saisimme yhtyä yhteiseen kiitosvirteen siellä rauhan maassa.”
 
Sotavuosina kansaamme kantoi toivottomuudenkin keskellä usko Jumalaan, muuta turvaa kun ei enää ollut. Se on meille vahva viesti turvautua ja luottaa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Hänen varaansa me saamme jättää niin oman kuin kansamme elämän ja tulevaisuuden.
 
Hyvät Kirkkopäivän osanottajat. Olen tässä puheessani kertonut yhdestä talvisodan unohdetusta rintamasta ja yhden sotilaan kohtalosta. Samanlaisia kertomuksia te osaisitte kertoa paljon lisää. Mutta jo tämä yksi tapaus paljastaa olennaisen niistä arvoista, joita me yhä tarvitsemme yksilöinä ja kansana.
 
Ensinnä tarvitsemme rakkautta isänmaahan. Tarvitsemme oman historian, kielen, menneiden sukupolvien työn ja taistelun arvostamista. Nykyajan kansainvälistyvässä maailmassa on erityisen tärkeää tuntea oma taustansa ja identiteettiinsä. Tämä koskee yksilöä, mutta myös koko kansaa. Kansamme selvisi raskaista sotavuosista, koska olimme yksimielisiä. Me selviämme kansana tulevaisuudessa, jos meillä on halua ja tahtoa työskennellä yhteisten päämäärien hyväksi, jos meillä on yhteenkuuluvuuden tunnetta ja yhteiset arvot. Toisin sanoen, jos meillä on rakkautta tähän isiemme maahan.
 
Toiseksi tarvitsemme rakkautta lähimmäiseen. Tarvitsemme niitä eettisiä arvoja, jotka nousevat kristillisestä uskostamme. Ne ovat muodostaneet vuosisatojen ajan sen kansamme selkärangan, joka on kestänyt vaikeatkin ajat. Toista on autettu ja heikommista on pidetty huolta. Veljeä ei ole jätetty. Lähimmäisenrakkaus on sitonut meitä toisiimme. Näillä eväillä me olemme jaksaneet ja yhä jaksamme. Jokaisen on toimittava yhteisen edun ja heikon lähimmäisen hyväksi, ei vain oman aseman turvaamiseksi. Tällaista lähimmäisenrakkauden asennetta kaipaamme koteihimme, työpaikoillemme ja yhteiskuntaamme.
 
Kolmanneksi tarvitsemme rakkautta Jumalaan. Esivanhempiemme voimavarana on ollut usko Jumalaan. Isien uskoon meidät on kasvatettu. Sitä me nytkin tarvitsemme: uskoa Jumalaan ja hänen johdatukseensa. Uskossa ei ole kyse pelkästä kulttuuriperinnöstä, vaan todellisesta elämän voimasta, joka syntyy elävän, ylösnousseen Vapahtajan kohtaamisesta. Tämä Vapahtaja, Jeesus Kristus on luvannut jo pyhän kasteen hetkellä olla meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Tämä lupaus kattaa menneet päivät, tämän päivän ja tulevaisuudenkin.
 
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Sinun Sanasi on totuus 8.9.2013

    

 
Puhe Sinun sanasi on totuus -tilaisuudessa 8.9.2013 Lappeenrannassa
 
 
Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. (Joh. 17: 21)
 
Tämä raamatunkohta on jae Johanneksen evankeliumin 17. luvusta. Se on Jeesuksen jäähyväisrukouksen kolmannesta osasta (17:20-26). Siinä Jeesus laajentaa esirukouksensa aluetta koskemaan kaikkien sukupolvien kristittyjä. Jeesuksen rukouksen uudeksi keskeiseksi asiaksi tulee kristittyjen yhteys. Siinä on meille tärkeä sanoma, jota emme ole riittävän vakavasti ottaneet huomioon.
 
Jeesus ilmaisee, mikä on kristittyjen yhteyden, ”yhtä olemisen”, tarkoitus: ”jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut”. Kristittyjen, kirkon, seurakunnan yhteys ei ole jokin kaunis pyrkimys tai ideaali, jolla ei ole kiinnekohtaa elävään elämään. Se ei ole jokin piispojen yksinoikeus tai ekumeenisen liikkeen elitismiä. Yhteys on kristillisen kirkon, seurakunnan ja meidän kristittyjen toiminnan lähtökohta ja edellytys. Sen perusteena on Jumalan itsensä yhteys: ”niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa”.
 
”Maailma”, siis ihmiset eivät usko kristilliseen sanomaan, ellei Kristuksen kirkko ole yksi. Kristinuskon sanoma on se, mikä Johanneksen evankeliumin kolmannen luvun jakeessa 16 sanotaan: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16) Jotta maailma uskoisi tämän sanoman, kristittyjen on oltava yhtä.
 
Ymmärrämmekö, kuinka vakavasta asiasta on kyse? Ellei kristillinen yhteisö, kirkko, seurakunta ole yksi, sen työ ei ole mielekästä eikä sillä ole käytännöllistä merkitystä. Kaikki mikä rikkoo ja särkee yhteyttä, merkitsee kirkon heikkenemistä, tehtävän vaikeutumista ja sanomamme uskottavuuden vähenemistä.
 
Keskinäisen yhteyden vaaliminen on tärkeä tehtävämme, jos aiomme kirkkona olla uskottava yhteisö. Meidän on ymmärrettävä, että yhteys on keskeinen osa kirkon olemusta. Yhtä hyvin kirkon johdon kuin jokaisen työntekijän ja kirkon jäsenen on vaalittava ja edistettävä yhteyttä. Yhtä hyvin jokaisen seurakunnan ja kirkollisen liikkeen ja järjestön on vaalittava ja edistettävä yhteyttä. ”… jotta maailma uskoisi.”
 
Kautta kristillisen kirkon historian yhteys on ollut jännitteistä. Se on ollut ykseyttä moninaisuudessa. Kirkkomme ei ole yhdestä kivestä muovattu monoliitti. Se on Uuden testamentin mukaan viinipuu ja oksat tai elävä ruumis, jossa on erilaisia jäseniä. Tarvitsemme rohkeutta uskaltaa kohdata toisemme, monella tapaa erilaiset ihmiset. Tarvitsemme rohkeutta rakentaa yhteyttä. ”… jotta maailma uskoisi.”
 
Moninaisuudella on luonnollisesti rajansa. Jossakin tulevat vastaan ne rajat, joilla yhteys särkyy. Silloin kun emme voi viettää yhteistä jumalanpalvelusta tai mahdu samaan ehtoollispöytään, ykseys on rikkoutunut. Silloin on sitä vahvemmin etsittävä yhteyttä. Silloin erityisesti tarvitaan keskinäistä rakkautta ja toistemme kunnioittamista. Silloin tarvitaan nöyryyttä. ”… jotta maailma uskoisi.”
 
Hyvät sisaret ja veljet. Viholliskuvien maalaaminen, epäluulojen vahvistaminen ja muurien rakentaminen on helppoa. Se on myös kovin inhimillistä. Siihen Jumalan vastustaja juuri pyrkiikin. Mutta se ei voi olla meidän tiemme ja tapamme, jos aiomme olla uskollisia Kristukselle. Siksi olen iloinen tästä tilaisuudesta, jonka ovat järjestäneet paikallisseurakunnan kanssa eri herätysliikkeet ja järjestöt. Toivon sen samalla vahvistavan kirkkomme yhteyttä, sillä meillä ei ole vaihtoehtoja. Meidän kaikkien on syytä nöyrtyä, katsoa peiliin ja muistaa Jeesuksen rukous: Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.
 
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Puhe miesten illassa Jyväskylässä 6.9.2013


Puhe Työmies – miehen työ Keski-Suomen miesten illassa 6.9.2013 Jyväskylässä

 

Työ on ihmisen elämässä merkittävä osa. Omaa ja vanhempien ikäpolvien elämässä työ on ehkä liiankin suuri osa. Tästä meillä miehillä on paljon omakohtaista kokemusta.

 

Työn merkittävyydestä johtuu, että myös Raamattu puhuu varsin paljon työstä. Tässä puheenvuorossani otan esille kaksi raamatullista sanontaa, jotka ovat jääneet myös yleiseen käyttöön. Kaikki eivät edes tiedä, että ne ovat peräisin Raamatusta.

 

Ensinnä: ”Jos joku ei suostu tekemään työtä, hänen ei pidä myöskään syödä.” (2 Tess. 3:10b) Monille tämä on tutumpi edellisen, vuoden 1938 raamatunkäännöksen muodossa: ”Kuka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.”

 

Tämä paljastaa olennaisen kristillisen näkökulman työhön. Työ kuuluu ihmiselämään. Se on välttämätön niin oman kuin perheen elannon vuoksi. Myöskään yhteiselämä eikä hyvinvointiyhteiskunta ole mahdollista ilman työtä. Jonkun on tehtävä työtä, jotta yhteistä hyvää ja toisille jaettavaa syntyy. Monen miehen mielestä tämä on merkinnyt satakymmenenprosenttista antautumista työlle. Ja moni ajattelee, että tätä on luterilainen työmoraali. Työn sankaruutta on kuolla saappaat jalassa.

 

Ylipäänsä Lutherin ja luterilaisen työmoraalin kontolle on tavattu sälyttää paitsi syy suomalaisten työssä viihtymättömyyteen ja loppuun palamiseen, melkein kaikki muutkin suomalaista elämänmuotoa rassaavat epäkohdat parisuhdeongelmista aina huonoon viinapäähän saakka. Jaakko Heinimäki ja Jari Jolkkonen kirjoittavat osuvasti, kuinka luterilaisella työmoraalilla tarkoitetaan ylitunnollista ja ilotonta suhtautumista työhön. ”Kunnon luterilaisen pitää olla pihi ja syyllistyä lepäämisestä. Ainoa luvallinen nautinto on työuupumus.” (Luterilaisuuden ABC, s 182)

 

Mitä tuo kiitetty tai kirottu luterilainen työmoraali sitten oikein on? Siinä voidaan nostaa esille neljä peruspiirrettä.

 

Ensinnä luterilaisuus arvostaa työtä ja ahkeruutta. Työ kuuluu Jumalan luomaan elämänjärjestykseen. Siksi kaikkien siihen kykenevien on tehtävä työtä. Luther sanoikin, että ”ihminen on luotu tekemään työtä, niin kuin lintu on luotu lentämään”. Työn tarkoitus on hankkia ”jokapäiväinen leipä” eli elanto ja muut elämän tarpeet itselle ja läheisille. Työ palvelee Jumalan tarkoitusta maailman ylläpitämisestä. Työtä arvostaessaan Luther kumppaneineen kritisoivat laiskuutta ja velttoa suhtautumista työhön.

 

Toiseksi jokainen rehellinen työ on arvokasta ja samanarvoista. Tästä kehittyi käsitys kutsumuksesta. Hoitamalla hyvin maallisen työnsä ihminen toteuttaa omaa kutsumustaan, ammatistaan riippumatta.

 

Kolmanneksi jokainen palvelee työn kautta lähimmäistään ja yhteistä hyvää.  Näin työn tarkoitus on, paitsi turvata oma ja perheen elanto, myös olla hyödyksi yhteiskunnalle. Näin työn tekemiseen liittyi korkea moraali.

 

Neljänneksi vaikka luterilaisessa työn etiikassa arvostetaan ahkeruutta ja kritisoidaan laiskuutta, työssä on oltava kohtuullinen. Työn teolle on asetettava rajat, sillä työ ei ole kaiken mitta eikä elämän ainut sisältö. Siksi työnantaja ei saa tuottavuuden varjolla ”puristaa viimeiseen” pisaraan työntekijää. Mutta myös työntekijän itsensä on ymmärrettävä olla kohtuullinen työnteossa.

 

Työn kohtuullisuuden ajatukseen on liittynyt luterilaisuuden voimakas lepopäivän puolustaminen. Ihminen tarvitsee työn vastapainoksi lepoa, vapaata ja virkistystä. Tästä johtuen luterilainen kirkko on voimakkaasti painottanut yhteisen lepopäivän eli sunnuntain merkitystä ja kirkkovuoden luomaa elämänrytmiä. Pyhäpäivät eivät ole kirkkoa, vaan ihmistä varten. Tästä syystä en ole innostunut siitä, että kirkkovuoden kokonaisuutta ryhdytään särkemään työn tuottavuuden nimissä. Kirkon vastaus ehdotettuun loppiaisen ja helatorstain siirtämiseen lauantaihin on pikemminkin se, että työmarkkinoita kehitetään ottamalla oppia luterilaisesta työn etiikasta. Se siirtää tarkastelun työelämän sisältö- ja laatukysymyksiin.

 

Toinen Raamatun sananparsi kuuluu: ”Työmies on palkkansa ansainnut.” (Luuk. 10:7, 1 Tim. 5:18) Nämä ovat Jeesuksen sanat opetuslapsilleen, kun hän lähetti heidät lähetystyöhön oman kansansa keskuuteen. Jeesus sanoi: ”Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut.” (Luuk. 10:7)

 

Jeesus perusti tämän oikeuden Vanhan testamentin määräyksiin leeviläisten, siis pappien, palkoista (esim. 4 Moos. 18:31). Myöhemmin apostoli Paavali vetoaa pitkässä periaatteellisessa selvityksessään seurakunnan työntekijöiden palkoista Vanhan testamentin käytäntöön ja Jeesuksen sanaan (1 Kor. 9:1-18, 1 Tim. 5:17-18).

 

”Työmies on palkkansa ansainnut.” Tämä viisaus kelpaa yhä niin työmarkkinaneuvotteluihin kuin hyvän työsuorituksen arviointiin. Palkka pitää ansaita työllä. Työ pitää tehdä hyvin, jotta saa siitä sovitun tai tehtävään kuuluvan palkan.

 

Työn maailmaan kuuluu se, että palkka ansaitaan. Sen me miehet olemme sisäistäneet kovin hyvin. Kun teen paljon työtä, olen hyväksytty. Kun teen hyvin työni, olen arvostettu. Toisinaan tuntuu, että kovalla työllä yritämme ansaita koko olemassaolomme oikeutuksen. Siksi tänä iltana on tarpeen muistuttaa siitä, että Jumalan maailmassa toimitaan toisilla periaatteilla.

 

Jumalan maailmassa yksi on tehnyt miehen työn: ”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” (Fil. 2:6-8)

 

Tämän miehen, Jeesuksen, työn perusteella ansaintalogiikka ei toimi Jumalan edessä. Ihmisen arvoa tai pelastuksen lahjaa ei kovinkaan työmies pysty ansaitsemaan. Sen saa lahjana Jumalan luomistyön ja Jeesuksen ristinkuoleman tähden.

 

Ihmisten maailmassa saadaan ansioiden mukaan, Jumalan maailmassa armon mukaan. Armon olemukseen kuuluu, että se hakeutuu erityisesti sinne, missä ansioita ei ole. Siksi on elämäntilanteesi mikä tahansa, olet sitten työssä tai työtä vailla, työhön uupumaisillaan tai työelämän ulkopuolella, Jumalan armo ja rakkaus kuuluvat sinulle. Siihen saat tänä iltana luottaa ja sen varaan elämäsi jättää.

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Avauspuheenvuoro Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 20.8.2013 

 
 
Avauspuheenvuoro Kirkkopalvelut ry:n valtuuston kokouksessa 20.8.2013 Järvenpäässä
 
Elokuun alussa 2013 kaksi merkittävää kirkollista toimijaa liittyivät yhteen. Kirkkopalvelut ry. ja Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiö muodostivat yhden järjestökokonaisuuden. Katsaus historiaan paljastaa, että integraatio oli oikeastaan varsin luonteva. Nykyisellä Kirkkopalvelut ry:llä on kaikkiaan neljä juurta. Ne kaikki ulottuvat sadan vuoden taakse.
Perustukset Kirkkopalveluille luotiin 1900-luvun alussa. Olot Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat epävakaiset. Aikaa leimasivat vuonna 1905 suurlakko, kirkkokielteisyys ja kansamme olemassaoloa uhannut venäläisten sortokausi. Uhat vaativat kirkolta toimenpiteitä. Yhdistyskristillisyys voimistui, mistä esimerkkeinä olivat pyhäkoulutoiminta ja sisälähetysharrastus. Myös papisto aktivoitui ja kirkosta haluttiin elävä ja toimiva kirkko.
Kirkkopalvelujen ensimmäinen juuri on vuonna 1905 Sortavalassa perustettu Raamattutalo ja Suomen Kirkon Sisälähetysseura. Sisälähetysseuran perustaja rovasti Otto Aarnisalo halusi soveltaa uusia diakoniasta nousevia ajatuksia Suomen oloihin. Sisälähetystyön keskeinen tehtävä oli ja on yhä lähimmäisen auttaminen. Sen ilmentymiä olivat koko vuosisadan jatkunut sananjulistus, kasvatus ja koulutus, huoltolaitosten rakentaminen sekä Raamattujen levittäminen ja kustannustyö.
Kirkkopalvelujen toinen juuri on samana vuonna (siis 1905) Helsingissä perustettu Kustannus-Osakeyhtiö Kotimaa ja sen vanhin lehti Kotimaa. Lehti syntyi sortovuosien keskellä suomalaisen papiston huolesta ”kristikansan äänenkannattajaksi”. Taustalla oli suurlakon laukaisema kirkonvastainen hyökyaalto, joka ei asettanut kyseenalaiseksi ainoastaan kirkon asemaa yhteiskunnassa vaan myös itse kristinuskon totuusarvon. Tilannetta vaikeutti kristittyjen hajanaisuus sekä kirkon jäykkä hallinnollinen rakenne. Kotimaa-lehden toimituspolitiikka linjattiin muun muassa: ”Kun lehden on oltava, mikäli mahdollista, kaikkien maamme kristittyjen äänenkannattaja, tulee sen työskennellä uskonnollisesti suvaitsevaisesti ja laajasydämisesti, niin että se myöskin seuraa eriuskolaisliikkeitä sekä kotona että ulkomailla, jos kohta onkin välttämätöntä, että lehti erityisesti osoittaa rakkautta kansankirkkoamme ja sen suurta elintehtävää kohtaan.”
Kirkkopalvelujen kolmas juuri, Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto, syntyi seuraavalla vuosikymmenellä. Senkin taustalla on suurlakon jälkeinen hämmennys kirkon piirissä. Se johti niin sanotun nuorkirkollisen suuntauksen syntymiseen. Maamme ensimmäisille Kirkkopäiville Kallion kirkkoon Helsinkiin kokoonnuttiin 1918. Kirkkopäivillä tehdyn päätöksen mukaan perustettiin vuotta myöhemmin 1919 Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto (SKSK). Se perustettiin ”toimimaan yhdyssiteenä evankelis-luterilaisen kirkon hengessä toimiville kristillisille yhtymille sekä työskentelemään seurakuntaelämän ja kristillisen toiminnan kehittämiseksi ja seurakuntatietoisuuden herättämiseksi”. Toimintatavoiksi määriteltiin muun muassa seurakunnallisten yhtymien muodostamisessa auttaminen, neuvonta ja kurssitus, alaan kuuluvien uutisten ja kirjoitusten välittäminen sekä kristillisen rakkaudentoiminnan edistäminen.
Kirkkopalvelujen neljäs juuri liittyy vuonna 1888 perustetun Pyhäkouluyhdistyksen kehitykseen. Pyhäkoulutyön pioneeri Bertha Hermansson vieraili 1915 Englannin pyhäkoulunopettajia kouluttavissa laitoksissa ja julkaisi seuraavana vuonna kirjasen Englannin pyhäkoulut. Kirjasessa esiteltyjen matkakokemusten perusteella ajatus Suomen pyhäkouluopistosta tuli tunnetuksi. Hermanssonin kirjanen vaikutti myös seurakuntaopistoajatuksen kehittymiseen. Vuonna 1919 käynnistyivät Luther-opistokurssit Hermanssonin organisoiman rahankeräyksen turvin.
SKSK:n toiminnan keskeisiin suunnitelmiin kuului alusta lähtien Seurakuntaopiston perustaminen. SKSK:ssa Pyhäkouluopistoa ei nähty itsenäisenä laitoksena, vaan oleellisena osana Seurakuntaopiston toimintaa. Siksi neuvottelut Pyhäkouluyhdistyksen kanssa käynnistyivät jo vuonna 1920. Molemmilla osapuolilla oli näkemys siitä, että Suomessa tarvittaisiin suurta, koko kirkon yhteistä opistoa, joka kouluttaisi työntekijöitä seurakuntiin. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet toivottuun lopputulokseen.
Syksyllä 1936 Suomen Pyhäkouluyhdistys osti kurssitoiminnalleen viimeksi valtioneuvos E.N. Setälän omistuksessa olleen Toimela–nimisen maakartanon Tuusulanjärven rannalta Järven­päästä. Ennen Setälää tila oli ollut Hjeltien suvun hallinnassa Lepola–nimisenä. Pyhäkouluyhdistyksen eri puolilla Suomea järjestämät pyhäkoulunopettajille suunnatut Luther-kurssit saivat näin keskitetyn pitopaikan. Opiston juuret oli luotu jo vuonna 1917, jolloin suunnitellulle opistolle annettiin nimi Luther-opisto uskonpuhdistuksen 400-vuotisjuhlan kunniaksi. Vuonna 1937 Pyhäkouluyhdis­tyksen perustama kansanopisto saikin nimekseen Luther-opisto.
Sotien aikana toteutui ajatus laaja-alaisemman kirkollisen koulutuspaikan luomisesta. Vuonna 1946 Pyhäkouluyhdistys ja Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto (SKSK) sekä Kirkkohallitus päätyivät sopimukseen Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiön perus­tamisesta. Säätiön tarkoituksena on säädekirjan mukaan ”edistää Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa Pyhän Raamatun ja kirkon tunnustuksen pohjalla tapahtuvaa kristillistä toimintaa ja seurakunnallista elämää elävän kristillisyyden voimaansaattamiseksi”.
Näistä neljästä yli sadan vuoden taakse ulottuvasta juuresta on nyt kasvanut yksi suuri järjestö, Kirkkopalvelut ry. Sisälähetysseura ja SKSK yhdistyivät vuonna 1996 ja Kirkkopalvelut ry. syntyi 2001. Kotimaa-yhtiöiden tytäryhtiöt yhdistyivät 2006 Kotimaa-Yhtiöt Oy:ksi. Nyt 1.8.2013 integroituivat Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiö ja Kirkkopalvelut ry. yhdeksi järjestökokonaisuudeksi.
Syntyneen uuden kokonaisuuden tarkoitus on olla kirkolle ja seurakunnille palveluja tuottava keskusjärjestö. Sen jäseninä ja taustayhteisöinä ovat suurin osa luterilaisen kirkon suomenkielisistä seurakunnista sekä kristillisistä järjestöistä. Tällä hetkellä jäseninä on 354 seurakuntaa, 58 järjestöä ja 25 opintojärjestöä. Kirkkopalvelujen perustehtävä on auttaa seurakuntia menestymään. Tavoitteena on, että seurakunnat ja kansankirkko voivat toteuttaa tehtäväänsä nyt ja tulevaisuudessa. Kirkkopalveluilla ei palveluorganisaationa ole teologisesti omaa tehtävää. Sen olemassaolon oikeutus kohoaa kirkon olemuksesta ja sen kutsumuksena on palvella kirkkoa ja sen seurakuntia toteuttamaan tehtäväänsä. Kirkkopalvelut rakentaa yhdessä seurakuntien kanssa toivoa, hyvää elämää ja arjen kristillisyyttä. Tässä työssä me valtuutettuina olemme osaltamme mukana kantamassa vastuuta.
Palaan vielä tapahtumiin yli sadan vuoden taakse. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun yhteiskunnallinen ja katsomuksellinen murros asetti kirkon uuden tilanteen eteen. Tuolloin tulivat ajankohtaisiksi kysymykset uskonnonvapaudesta ja sen toteutumisesta, kirkon asemasta ja toimintamahdollisuuksista, kirkon jäsenyydestä ja erityisesti maallikkojen asemasta sekä kirkon järjestysmuodosta ja tunnustuksesta. Ulkoisena uhkana kirkkoa kohtasi voimakas kirkonvastainen hyökyaalto, joka kyseenalaisti koko kristinuskon totuusarvon ja kirkon aseman yhteiskunnassa. Kirkon sisäisen uhkatekijän muodosti yhtäältä kristittyjen hajanaisuus, toisaalta kirkon jäykkä hallinto, joka ei kyennyt reagoimaan riittävän nopeasti muuttuvaan toimintaympäristöön.
Nyt 2010-luvun tilanteessa edellä kuvaamani kuulostaa tutulta. Samat kysymykset ovat nyt ajankohtaisia kuin reilu sata vuotta sitten. Tuolloin vastauksena haasteisiin koottiin kirkkoa tukevia voimia yhteen, etsittiin uusia tapoja elää evankeliumia todeksi, kasvatettiin jäsentietoisuutta ja vahvistettiin maallikoiden asemaa, korostettiin yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Kirkon ulkoisen aseman sijasta painotettiin sen sisäistä voimaa.
Voisiko näissä olla eväät myös tämän ajan kirkolle ja sen palvelujärjestölle, Kirkkopalveluille? Kirkon tulevaisuuden rakentamisessa olennaisin tekijä on kirkko itse, eivät niinkään ulkoiset tekijät. Kirkon sisäinen voima nousee Jumalan sanasta, evankeliumista. Kyse on pohjimmiltaan siitä, mistä apostoli Paavali sanoo: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” (Room. 1:16)

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Puhe sankarivainajien muistolehdon siunaamisessa Laatokan Petäjäsaaressa 16.7.2013


”Oli syksy 1939 sain kutsun, lähteä sinne jonne satat tuhannet toisetkin suomen nuoret miehet. Saimme jättää rakkaat kotimme ja kaikki mitä niissä oli. Ja astuva tuota synkkää aikaa kohten. Kokoonnuimme halunan kansakoululle ja sieltä matkamme suuntautu kuopioon. Täällä joutun veljenne kansa samaan konekivääri ryhmään hän toimi meitän ryhmän johtajana. Olimme reservi aikamme impilahden pitäjässä, kitelässä ja ruokojärvellä. Tulin Kauko vainajan kanssa hyväksi tutuksi hänhän oli kunnon nuorukainen, niin rauhan aikana kuin sotassakin. Emmehän kukaan toivoneet sotaa, ainahan kaipasimme rauhan omaisiin oloihin. Mutta tuo kylmä viesti tuli, ja meitän täyty käytä ase kätessä suojaamaan kalleimpia arvojamme. Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. Veljenne ei peljännyt sotaa hänen mielensä oli aina reipas. Mutta hänelle tuli kesken taistelua (xxx) tapaturma sillä häneltä polttivat jalan. Jota hän sairasti useita viikkoja. Saapu maaliskuussa, olimme olleet vihollisen kanssa melkein joka päivä tekemisissä. Oli 6 päivä alkamassa olimme Petäjäsaaressa. Kello kuuten tienossa aamulla alotti ryssä hirvittävän tykki tulen jota kesti yhtä mittaa kello 12 saakka päivällä. Sitte se alko hyökätä. Me pitimme puoliamme aina kello 16 saakka. Mutta sitten täyty meitän jättää saari surullisin seurauksin. Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme. Salmi oli 1800 m leveä ja kirkas päivä ja tuli hirvittävä. Veljenne ei pelännyt kuolemaa hän sano että se on niin sallittu jos sekin osaksi tulee. Jätettyämme saaren meitän ryhmästämme kaatu useita. Teitän veljenne kaatu myös noin 100 metriä rannasta.”

 

Näin kirjoitti Hannes Pitkänen Juankoskelta kirjeessään Martta Pentikäiselle, joka oli tiedustellut veljensä Kaukon viime vaiheista. Kauko Jaffet Pentikäinen oli vaimoni Marian setä. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty, kuten niin monen muunkin sankarivainajan kohdalla kävi. Petäjäsaaren tapahtumat koskettavat läheisesti myös minua ja perhettäni.

 

Kauko Pentikäisen kuolema on yksi niistä lukemattomista, joita täällä Laatokan koillisnurkkauksen saarissa kohdattiin alkuvuodesta 1940. Varsinkin viimeiset taistelut maaliskuun kuudentena päivänä olivat raskaat. On ylipäänsä ihme, että kukaan täältä Petäjäsaaresta selvisi hengissä. Rantasalmen ja Nilsiän miehiä kaatui kymmeniä muutaman tunnin aikana. Koirinojan lahden saarissa menetys kohtasi useita muita Etelä- ja Pohjois-Savon pitäjiä sekä kaikkia niitä kuntia, joista kaatuneet olivat kotoisin ja joissa heidän omaisensa elivät. Jokainen kuolema oli raskas isku kaatuneiden läheisille.

 

Laatokan Petäjäsaareen rakennettu sankarivainajien muistolehto on kunnianosoitus täällä taistelleille, haavoittuneille ja kaatuneille. Se kertoo tinkimättömästä velvollisuudentunnosta ja isänmaanrakkaudesta. Se tulee vahvasti esille monissa Petäjäsaaren taisteluihin liittyvissä kertomuksissa. Talvisodassa taisteltiin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Sitä kuvaa koskettavalla tavalla Hannes Pitkäsen kirjeen maininta: ”Emmehän kukaan toivoneet sotaa, ainahan kaipasimme rauhan omaisiin oloihin. Mutta tuo kylmä viesti tuli, ja meitän täyty käytä ase kätessä suojaamaan kalleimpia arvojamme.” Hinta kalleimpien arvojen suojelemisesta oli kova. Siksi tämä muistolehto on syvä kunnioituksen osoitus. Samalla se kertoo, että emme ole unohtaneet Petäjäsaaren taistelijoita. Velvollisuutemme on vaalia heidän muistoaan.

 

Kauko Pentikäisen täti Hanna Kokkonen (os. Pentikäinen) kirjoitti muistokirjoituksessa veljenpojastaan: ”Muistaessasi kalliin sotilasvalasi läksit sinäkin, Kauko, luottaen siihen, että oikeus voittaa. Vaikka se hetki oli varmaan raskas erotessasi rakkaasta kodistasi, menit sinne jonnekin, jossa miestä tarvittiin. Ja taistelitkin siellä sodan viime päiviin asti. Muistan, miten urhoollisen kirjeen kirjoitit serkullesi. Sanoit kirjeessäsi: Saisin jalkani palamisen vuoksi vielä sairaslomaa, mutta en tahdo, menen rintamalle. Se oli Herran tahto varmaan niin. Vaan muutamia päiviä kirjeesi jälkeen aivan yllätyksenä saapuikin suruviesti, että olet kaatunut sankarina Petäjäsaaren taistelussa isänmaan ja meidän puolestamme. Ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä ystäviensä edestä.”

 

Tämä Petäjäsaaren sankarivainajien muistolehto on osoitus uhrista ja lähimmäisenrakkaudesta. Sotilas on valmis asettamaan oman henkensä alttiiksi toisten puolesta. Siksi maanpuolustus perustuu lähimmäisen rakastamiseen. Jeesus sanoi ennen kuolemaansa: "Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta" (Joh. 15:13). Raamatunkohta voidaan kääntää myös toisin: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että asettaa henkensä alttiiksi ystäviensä puolesta.” Sodissamme taistelleet olivat mukana henkensä uhalla.  Joidenkin osaksi tuli myös menettää henki. Laatokan Koirinojan lahden saarissa taistelleet asettivat henkensä alttiiksi. Sitä kuvaa Hanna Kokkosen muistokirjoitus veljenpojastaan osuvalla tavalla: ”… olet kaatunut sankarina Petäjäsaaren taistelussa isänmaan ja meidän puolestamme. Ei ole suurempaa rakkautta kuin antaa henkensä ystäviensä edestä.”

 

Tämä muistolehto on merkki rakkaudesta – rakkaudesta, joka on valmis uhrautumaan ja jopa antamaan henkensä toisten puolesta. Muistolehto on kiitollisuuden osoitus täällä taistelleita kohtaan. Samalla se velvoittaa meitä toimimaan heidän esimerkkinsä tavoin. Ennen äsken mainittuja Jeesuksen sanoja on hänen käskynsä: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Joh. 15:12) Maamme vapaus on ostettu sodissa kaatuneiden hinnalla. Se velvoittaa meitä työskentelemään sen maan ja maailman puolesta, jonka takia he kuolivat. Muistolehto on kiitollisuuden osoitus niille, jotka kaatuivat, mutta ennen kaikkea sille maalle, jota ilman kaatuneiden kuolema olisi turha. Jokainen joka rakentaa maatamme, kunnioittaa sankarivainajia. Heidän muistonsa vaaliminen kutsuu työhön myös rauhan puolesta. Tehtävämme on rakentaa luottamusta, ystävyyttä ja yhteyttä ihmisten ja kansojen kesken. Tämä muistolehto voi parhaimmillaan toimia, paitsi muistona sodasta, myös merkkinä rauhan välttämättömyydestä kansojen välillä.

 

Petäjäsaaren muistolehto on osoitus uskosta Jumalaan. Äärimmäisen hädän ja epätoivon keskellä täällä taistelleille ei jäänyt muuta kuin luottamus Jumalaan, vaikka välillä tuntui, että Jumalakin oli heidät unohtanut. Hannes Pitkäsen kirjeessä se tulee esille yksinkertaisen koruttomasti: ”Kaikkivaltiaaseen turvautuen veljenne niin kuin me toisetkin astuimme noita julman vihollisen kuolemaa ja hävitystä lietsovia teräskitoja kohten. … Toivoa ei ollut kenelläkään pelastumisesta mutta Jumalaan luottaen yritimme.” Inhimillisen epätoivon keskellä jäi vain toivo Jumalasta ja elämästä hänen luonaan taivaassa. Tieto tästä lohdutti myös omaisia surussa ja menetyksessä.

 

Petäjäsaaren taisteluista on kulunut yli 73 vuotta, mutta täällä kaatuneiden muisto elää. Siunaamalla muistolehdon me samalla siunaamme heidän muistoaan. Tämä kaunis lehto auttaa surevia omaisia: teidän surunne saa tänään eräänlaisen päätepisteen.

 

Petäjäsaaren taistelijoita kantoi toivottomuudenkin keskellä usko Jumalaan, muuta turvaa kun ei enää ollut. Se on meille vahva viesti turvautua ja luottaa Kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Hänen varaansa me saamme jättää niin oman kuin kansamme elämän ja tulevaisuuden.

 

Hyvät ystävät. Petäjäsaaren sankarivainajien muistolehto on kunnioituksen ja kiitollisuuden, uhrin ja rakkauden sekä uskon ja luottamuksen merkki. Siksi se tänään siunataan rauhan, lohdutuksen ja toivon paikaksi.

 

 

Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>




Kolumni Itä-Häme -lehdessä 10.6.2013

 

Mitä mieltä avioliittolaista?
 
Ruokakaupassa tuli vastaan minulle tuntematon mies, joka kyllä tunnisti minut. Hän halusi kohteliaasti kysyä piispalta yhtä asiaa. ”Mitä mieltä olette tasa-arvoisesta avioliittolaista?”
Vastasin olevani sillä kannalla, mitä kirkkomme on asiasta päättänyt. Mitä mieltä kirkko siis on tästä asiasta?
Laajan ja avoimen keskustelun jälkeen sekä kirkolliskokous että piispainkokous ovat vuonna 2010 päätyneet asiassa yhteiselle kannalle.

* * *

Kirkolliskokouksen mukaan "Viimeaikaisessa keskustelussa on esitetty ehdotus ns. sukupuolineutraalista avioliittolaista. Perustevaliokunta katsoo, ettei kirkko voi tältä osin muuttaa omaa avioliittokäsitystään, joka kuuluu sen uskonkäsitykseen ja ihmiskuvaan."
Piispainkokouksen mukaan "Avioliiton laajentaminen sukupuolen tai lukumäärän puolesta neutraaliksi poikkeaa siitä ihmiskäsityksestä, jonka pohjalta avioliitto on perinteisesti ymmärretty kirkon hengellisessä elämässä ja yhteiskunnallisessa lainsäädännössä.”
Kirkko on valmis kohtaamaan jokaisen ihmisen ja tukemaan häntä erilaisista elämänvalinnoista riippumatta, vaikka kirkko opetuksessaan pitää kiinni ihanteesta, jonka mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen.

* * *

Kirkkohallitus puolestaan on ilmaissut, että kirkko kannattaa historiallisista, kulttuurisista ja teologisista syistä avioliittolain säilyttämistä nykyisellään. Rekisteröidyn parisuhteen oikeudellisen aseman mahdolliset parantamistarpeet tulisi hoitaa rekisteröityä parisuhdetta koskevaa lakia täsmentämällä.
Käytännössä ”mahdolliset parantamistarpeet” tarkoittavat yhteistä sukunimeä ja adoptio-oikeutta. Näistä rekisteröidyssä parisuhteessa olevien mahdollisuus yhteiseen sukunimeen on pienempi asia, joskin nykykäytäntöä voidaan puoltaa toteamalla sukunimen liittyvän juuri avioitumiseen.
Adoptio-oikeus sen sijaan on suuri periaatteellinen kysymys, jossa mielestäni on ennen kaikkea huolehdittava lapsen oikeudesta isään ja äitiin. Siksi suhtaudun adoptio-oikeuden laajentamiseen kielteisesti.

* * *

Oma kysymyksensä on keskustelussa käytetty terminologia. ”Sukupuolineutraali avioliitto” on käsitteenä loogisesti mahdoton. Avioliiton solmivat henkilöt ovat joka tapauksessa jotain sukupuolta.
Myös termi ”tasa-arvoinen avioliittolaki” on ongelmallinen. Jos siihen suhtautuu kriittisesti, leimataan jo lähtökohtaisesti syrjinnän kannattajaksi. Mielestäni avioliittolaki on jo nyt tasa-arvoinen. Mikäli avioliitto ymmärretään miehen ja naisen välisenä suhteena, tasa-arvo merkitsee sitä, että jokainen täysivaltainen nainen ja mies voivat solmia avioliiton eikä heitä aseteta tässä eri asemaan.
Kirkossa keskustellaan monista eettisistä kysymyksistä, joissa niin työntekijöiden kuin jäsenten keskuudessa näkemykset vaihtelevat. Siksi toivon kaikkien muistavan vanhan kristittyjen viisauden: "Olennaisissa asioissa yhteyttä, sivuasioissa erilaisuutta ja vapautta, kaikissa asioissa rakkautta."
Erityisesti mielipiteitä voimakkaasti jakavissa asioissa tarvitaan toinen toisemme kunnioitusta ja arvostusta.
 
Seppo Häkkinen
Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>


Alkuhartaus Kirkon kasvatuksen ja perheasiain tmkssa 27.5.2013

  
 
Alkuhartaus Kirkon kasvatuksen ja perheasiain toimikunnan kokouksessa 27.5.2013 Helsingissä
 
Kirjoituspöydän laatikkoa kaivellessani käteeni osui kolikko, vanha kaksikymmenpenninen. Juuri kahdenkymmenen pennin kolikkoon liittyy minulla sellainen muisto, jota en haluaisi muistaa. Siitä on aikaa jo noin 46-47 vuotta, olin silloin 7-8 –vuotias koululainen. Kahdellakymmenellä pennillä sai kadun toisella puolella olevasta kaupasta halvimman karkkiaskin. Hedelmäkarkkiaski ja salmiakkiaski maksoivat 20 penniä, vähän paremmat karkit kuten Pax tai Leijona 25, Sisu 30 penniä, olivatpa jotkut vieläkin kalliimpia, kuten Läkerol tai peltirasiassa oleva Tervaleijona. Karkkia teki kovasti mieli, mutta kun ei ollut edes sitä 20-pennistä. Kaverini Arin kanssa mietittiin, mitä tehdään. Joskus vietiin löytämiämme pulloja kauppaan, mutta nyt ei ollut löytynyt pullojakaan. Sitten keksin. Isän kirjoituspöydän laatikossa oli pieni rasia. Sinne isä oli laittanut talteen vanhoja rahoja, tiesin, että siellä oli samanlaisia kolikoita. Tai eivät ne olleet ihan samanlaisia, niissä luki pennin tilalla markka. Mutta kun rahanuudistus oli tehnyt 20 markan kolikosta 20 pennin arvoisen, isä oli laittanut näitä vanhoja kolikoita talteen. Tiesin, että ne yhä kävivät kauppaan 20 pennin arvoisina. Ja nyt jo arvaat, mitä tein. Kävin varastamassa isäni laatikosta rahan, menin kauppaan ja ostin 20 pennin hedelmäkarkkiaskin, jaoin sen kaverini Arin kanssa ja söimme karkit. Karkit oli äkkiä syöty, mutta sitten tuli paha olo, ei karkeista, vaan siitä, että olin varastanut isältäni. Ei kai isä huomaisi, että yksi kolikko puuttuu? Tai ei kai äiti ollut huomannut, mitä olin tehnyt? Ja mikä pahinta, Jumala ainakin tietää kaiken! Harmitti koko juttu, mitä olinkaan mennyt tekemään. Vasta kun pitkän ajan kuluttua sain kerrottua, mitä olin tehnyt ja sain pyydettyä anteeksi, oloni oli jälleen entinen.
 
Tämä tapaus elämänhistoriastani vuosikymmenten takaa kertoo kolme olennaista asiaa, jotka liittyvät kristilliseen kasvatukseen ja sen ajankohtaisiin haasteisiin. Ensinnäkin peräänkuulutan perheissämme ja koko yhteiskunnassamme vahvaa arvo- ja moraalikasvatusta. Olemme vanhempina, isovanhempina ja kasvattajina nykyisin liian arkoja sanomaan, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Perheen merkitystä arvo- ja moraalikasvatuksessa ei voi liioitella. Kodista lapsi oppii tai on oppimatta hyvän ja oikean elämän periaatteet, muut oheiskasvattajat ovat tässä vain ”katalyytteinä” vahvistamassa kodin antamia eväitä ja suuntaa.
 
Nykyajalle on tyypillistä hyvä-paha –ulottuvuuden korostuminen oikea-väärä –ulottuvuuden kustannuksella. Kysymys onnistumisesta ja mielihyvästä on hallitsevampi kuin kysymys oikeasta ja väärästä. Tavasta, millä mielihyvä tai omat päämäärät saavutetaan, ei ole niin väliä. Kaikkia keinoja voidaan käyttää. Olennaista on se, ettei jää kiinni, jos keinot eivät ole hyväksyttäviä. Kysymys oikeasta ja väärästä työntyy taka-alalle, myös kasvatuksessa. Tämä kehitys on tuhoisaa paitsi yksityisen ihmisen kannalta, myös koko yhteiskunnan tulevaisuuden näkökulmasta. Siksi meidän tulisi kirkkona ja kristittyinä osallistua julkiseen keskusteluun oikeasta ja väärästä, omaa vahvaa arvopohjaamme esillä terveellä ja myönteisellä tavalla esillä pitäen. Jumalan laki ja käskyt on tarkoitettu meidän ihmisten ja meidän elämämme suojelemiseksi. Joka ne rikkoo, rikkoo Jumalaa ja lähimmäistä vastaa, ja lisäksi vahingoittaa samalla omaa elämäänsä. Ne eivät ole vanhanaikaisia ohjeita, vaan hyvän elämän neuvoja.
 
Toiseksi kertomani tapaus puhuu siitä, miten kasvatuksessa pienet asiat ovat suuria. Minua vanha 20-penninen muistuttaa hyvin syvästi oikeasta ja väärästä. Monen mielestä koko juttu oli pieni, ehkä liiankin mitätön juttu. Mutta minä opin sen kautta hyvin syviä asioita siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Siksi yhä sen muistan nolona tapahtumana, vaikka siitä on kulunut vuosikymmeniä aikaa.
 
Pienet asiat ovat kasvatuksen koetinkivi. Monesti aikuisen olisi helpompi sulkea silmänsä ja korvansa näiltä pikkurikkeiltä. Usein näin tapahtuukin. Mutta juuri silloin teemme karhunpalveluksen kasvattajina. Pienissä, arkisissa tapahtumissa luodaan pohja elämän perusarvoille, sille, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä suotavaa ja mikä kartettavaa, mikä oikeaa ja mikä väärää. Tämä merkitsee peilin asettamista myös omaan elämäämme: Miten minä aikuisena, kasvattajana ja mallina – halusin sitä tai en – toimin erilaisissa valintatilanteissa, niissä pienissä arjen tilanteissa, joissa joudun punnitsemaan oikean ja väärän välillä. Jos emme pienissä asioissa tee oikein, emme niin pysty toimimaan isoissakaan. Siksi kasvatuksessa pienet asiat ovat suuria. Raamatun viisaus on osuva, kun se varoittaa halveksimasta pienten alkujen päivää (Sak. 4:10).
 
Kolmanneksi lapsuudentapahtumani muistuttaa siitä, kuinka kasvattajina emme saa unohtaa ihmisen ja Jumalan suhdetta. Ilman Jumalaa kristillinen kasvatus menettää ominaisluonteensa, se tyhjentyy yleiseksi moraaliopiksi, sinänsä hyviksi ja tarpeellisiksi asioiksi, mutta jolta puuttuu syvyysulottuvuus. 20-pennisen varastaessani tiesin, että ainakin Jumala näki, mitä tein. Se johti minut siihen, että olin vastuussa tekemisestäni. Ilman Jumalaa moraali- ja arvokasvatus ohentuu juuri tällä kohtaa. Motivaatio, syy toimia oikein, heikkenee, jos vastuu Jumalan edessä katoaa.
 
Oikeassa ja väärässä ei ole kyse vain ihmisten välisistä asioista, vaan vastuullisuudesta Jumalan edessä. Jumalan katoaminen merkitsee myös anteeksiantamuksen kapenemista. Se joka on saanut rikkeensä ja syntinsä anteeksi Jumalan – ei yksin ihmisten, vaan myös Jumalan – edessä, tietää, kuinka syvältä vapauttava ja tervehdyttävä kokemus armo on. Moraali- ja arvokasvatuksessa ei ole kyse vain tämänpuolisesta hyvän elämän opettamisesta, vaan myös uskomme ydinasioista. Siksi Jumalaa ei pidä työntää kasvatuksessa syrjään.
 
 
Seppo Häkkinen

Takaisin ylös >>



Helluntaikirjoitus

 

Uskonto luontevana osana elämää
 
Ensimmäisenä helluntaina tapahtui ihme. Kansoja erottava kielimuuri murtui. Eri puolilta maailmaa kokoontuneet ihmiset saivat Jerusalemissa kuulla julistusta Jumalan suurista teoista omalla kielellään. (Apt. 2:1-13)
 
Suomeen muuttaa vuosittain keskimäärin 29 000 henkilöä. Ulkomaiden kansalaisia on Suomessa noin 180 000 ja määrän ennustetaan kaksinkertaistuvan kymmenessä vuodessa. Kasvu on ollut erittäin nopeaa. Vieraskielisten määrä on kaksinkertaistunut vajaassa kymmenessä vuodessa. Myös eri uskontojen vaikutus Suomessa on lisääntynyt. Kaksi kolmasosaa maahanmuuttajista on kristittyjä.
 
Suomi on kansainvälisesti verrattuna edelleen uskonnollisesti hyvin yhtenäinen maa. Kuitenkin Suomi on muutamassa vuosikymmenessä muuttunut lähtevän siirtolaisuuden maasta maahanmuuttomaaksi. Samalla monikulttuurisuus on lisääntynyt.
 
Maahanmuuttajien sopeutumis-, identiteetti- ja koulutuskysymykset ovat tulleet osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Suhtautuminen maahanmuuttajiin on herättänyt voimakkaita ja ristiriitaisia mielipiteitä.
 
Millä tavoin helluntain sanoma liittyy suhtautumiseemme maahanmuuttajiin?
 
Helluntain viestinä on, että kristinusko on kaikkia kansoja ja kansallisuuksia varten. Jokainen sai kuulla evankeliumia omalla kielellään. Helluntai on myös lähetyksen juhla.
Toiseksi helluntain sanoma viestii oman uskonnon merkityksestä. Uskonto ja sen harjoittaminen luo pohjaa kotoutumiselle. Uskonto nähdään usein osana ongelmaa sen sijaan, että se nähtäisiin osana ongelman ratkaisua. Tämä koskee myös maahanmuuttokysymystä.
Eri uskontoja on käytetty viholliskuvien rakentamiseen. Syntyy asetelma ”me ja ne toiset”. Ne toiset eivät kuulu meihin. He ovat toisuskoisia ja siksi epäilyttäviä. Näin uskonnosta tulee osa ongelmaa. Tilanne voisi olla kuitenkin päinvastainen.
Jeesus antoi mallin toisen ihmisten kohtelemisesta, oli hän sitten tuttu tai tuntematon, suomalainen tai maahanmuuttaja.
 
Jeesuksen malli on kultainen sääntö. ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12) Suhtautumisessa maahanmuuttajiin on käytettävä oikeaa tietoa, tervettä harkintaa, maalaisjärkeä ja sydäntä, joka on avoin vieraalle ja ennen kaikkea toisen hädälle. Kyse on vieraanvaraisuudesta, ystävyyden ja luottamuksen rakentamisesta.
Uskontojen välinen dialogi auttaa tuntemaan toisten uskontojen opinkäsityksiä ja perinteitä. Sitä kautta on mahdollista lisätä toisten vakaumuksen ymmärtämistä ja keskinäistä kunnioittamista.
Suomessa uskontojen välinen dialogi on vahvistunut kuluneen vuosikymmenen aikana. Uskontojen johtajat tapaavat toisensa säännöllisesti. Uskontodialogia tulisi vahvistaa myös paikallistasolla.
Myös yhteiskunnan antama uskontokasvatus on merkittävää. Suomalaisen päivähoidon ja perusopetuksen uskonnonopetus on kansainvälisestikin korkeatasoista ja esimerkiksi kelpaavaa. Se ohjaa oman kulttuurin ja uskonnon tuntemukseen, joka on pohja eri tavalla ajattelevien ja uskovien kunnioittamiseen. Se tarjoaa tietoa myös eri kulttuureista ja uskonnoista.
Ensimmäisen helluntain kieli-ihme hämmästytti ja herätti huomiota Jerusalemin kaupungissa. Usko näkyi julkisessa elämässä. Uskontoa ei tänäänkään pidä työntää piiloon marginaaliin, vaan ottaa se muiden elämänalueiden ohella todesta ja antaa sille tilaa. Positiivinen uskonnonvapaus merkitsee yhteiskunnan turvallisuuden vahvistamista.
  
Seppo Häkkinen
Mikkelin hiippakunnan piispa

Takaisin ylös >>



Puheenvuoro syrjäytymisestä 3.4.2013


SYRJÄYTYMISESTÄ TOIVOON

Puheenvuoro Nyt on henki päällä! –kiertueen tilaisuudessa 3.4.2013 Mikkelissä

Syrjäytymisen käsite

Syrjäytymisestä on helppo puhua. Jokaisella on siitä mielipide. Syrjäytymisen ehkäisyä on helppo kannattaa. Mutta toisaalta on mahdotonta löytää yhtenäistä määrittelyä siitä, mitä syrjäytymisellä oikein tarkoitetaan. Sille ei ole löydetty yhtä ja yleisesti hyväksyttyä määritelmää julkis